Kruunu päähän ja menoksi – sadusta näytelmäksi: Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti

Kuka on saanut yliopistolla pukea päällensä prinsessavaatteet, laittaa kruunun päähänsä, tanssia komeiden sulhasehdokkaiden kanssa ja mennä naimisiin lohikäärmeen vatsassa?

No, minä tein kaikkea tätä viime viikolla äidinkielenopettajien puheopin tutkintoon kuuluvalla ääni ja ilmaisu -kurssilla. Koko kurssin ajan olemme tottuneet improvisoimaan ex tempore ties mitä, mutta kurssi huipentui viimeisenä kertana pareittain tehtyihin esityksiin, jotka kaikki kietoutuivat samojen aiheiden ympärille, vaikka eri parien esitykset olivatkin täysin itsenäisiä ja erillisiä kokonaisuuksia. Aiheinamme oli Turku ja kirjallisuus ja ideana se, että esitys pohjautuu tavalla tai toisella johonkin tekstiin. Tältä pohjalta sai kukin pari säveltää sitten aivan mitä vain ja valmistella vähintään noin 10 minuutin mittaisen esityksen. Hauskaa vai mitä?

Ehdotin parilleni, että loihtisimme esiin jotakin Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti -runosadusta, koska sadun riimit toimivat mielestäni oivallisesti ääneen luettuna ja sadussa on mielestäni hyviä aineksia dramatisointiin.(Huom! Tämä postaus sisältää juonipaljastuksia ko. sadusta!) Luin sadun syksyllä Satupäivän kunniaksi ja se osui ja upposi minuun aivan täysin! Kirjoittaja Emilia Lehtinen WSOY:n tietojen mukaan opiskellut itse asiassa juuri Turun yliopistossa ja valmistunut mediatutkimuksesta maisteriksi (tämä kurssimme on juuri mediatutkimuksen oppiaineen tarjoama), joten kirjalla oli ihan sopiva Turku-linkki.

Esityksemme valmisteleminen jäi aika viime tinkaan: edeltävänä päivänä ehtisimme tapaamaan toisiamme tunnin verran ja sopimaan, mitä sadusta otetaan ja mitä jätetään, kumpi tekee ja sanoo mitäkin. (Satu on melko pitkä ja sitä olisi aikaraamien sisällä lyhennettävä ja yksinkertaistettava rankalla kädellä.) Samana iltana vähän peilin ääressä harjoittelin yksikseni omaa osaani. (Voi kuinka minulla oli omahauskaa sitä tehdessäni!)

Tällä kurssilla olemme oppineet ottamaan rennosti esiintymiset ja minua ei tippaakaan haitannut melko olematon valmistautuminen, päinvastoin: se poisti paineita. Minulla ei ollut kuin kaksi ulkoa opeteltavaa repliikkiä, jotka (onneksi!) myös tositilanteessa osasin. Muutoin luimme kaikki satukirjasta. Roolijako oli se, että minä esitin prinsessa Wilhelmiinaa ja parini toimi paitsi kertojana, myös "tavallisena poikana", johon Wilhelmiina aluksi rakastuu ja jonka kanssa hän menee lopulta naimisiin. Minä olin kertojana aluksi- ja lopuksi-osioissa, sekä yhdessä kohdassa, jossa kuvataan rakastumisen oireita tavallisessa pojassa ja jossa oli tarkoituksena, että tavallinen poika esittää miimisesti lukemani.

Pääasiassa muutenkin tekniikkamme oli se, että toinen lukee (pääasiassa siis parini) ja toinen esittää samanaikaisesti miimisesti luetun (pääasiassa minä.) Kahdessa kohtauksessa (ensi tapaamisemme ja naimisiinmeno) olimme molemmat samaan aikaan rooleissa Wilhelmiinana sekä "tavallinena poikana" ilman kertojaa.

Satu on mielestäni hulvattoman hauska ja siksi siitä oli hauskaa myös tehdä esitystä. Siihen liittyi myös yleisön aktivoimista: yksi yleisöstä sai näytellä fyysikkoa tanssiaisissa ja tämän vapaaehtoisen tarvitsi vain tanssittaa minua ja mahdollisesti eläytyä kertojan kuvaukseen. (Trallallei, trallallei! / Fyysikko Wilhelmiinan tanssiin vei.) Lisäksi yksi yleisöstä sai heittää kohtalon lanttia, jonka antaman tuloksen mukaan satu eteni eteenpäin. Lantin tulos oli tämä:

JOS TULOS ON KLAAVA, FYYSIKKOPOIKA ON PRINSESSAN SAAVA.

Miina lausui: "Kiinni veti!"

Fyysikko vastasi: "Mennään heti!"

Käännä seuraava sivu.

Näytelmämme (kuten myös satu) päättyi paitsi hyvin rajusti, myös lopulta hyvin onnellisesti: fyysikon kanssa naimisiin meno olikin vain kertojan hämäys, lohikäärme hotkaisee sisuksiinsa Wilhelmiinan rakastetun, "tavallisen pojan", josta huolestuneena Wilhelmiina hyppää hänen perässään lohikäärmeen vatsaan. Mutta ei hätää, onnellisen lopun voi myös saada lohikäärmeen vatsassa! Ja itse asiassa se loppu onkin hyvin onnellinen, sillä vatsassa ei ole onneksi prinsessa Wilhelmiinan isää, joka vastustaa tyttären naima-aikeita aivan tavallisen pojan kanssa:

Oi, melkein pääsi unohtumaan:

Pojan kanssa samaan sumaan

vatsaan luisui pappi.

"Mitkä on nuorilla mielialat,

tahdotteko vannoa aviovalat?

Ei täällä määrää appi."

Kumpikin huudahti: "Tahdon kyllä!"

Tässä kohdassa kertoja laittoi kirjansa syrjään ja otti "tavallisen pojan" roolin. Hän kosi minua ja laittoi sormuksen sormeeni, jonka jälkeen tein pienen "tempun": olin tähän asti ollut vaaleanpunaisessa satiinimekossani, mutta tässä vaiheessa riuhtaisin sen nopeasti pois päältäni ja näkyviin tuli sen alle puettu valkoinen mekko, joka pitsikuvioineen ja tyllisine helmaröyhelöineen etäisesti tuo ehkä mieleen hääpuvun, vaikka onkin polvipituinen. Niinpä sitten "he seisoivat käsikkäin / katse tulevaisuutta päin". Arvasin etukäteen, että saamme luultavasti jo tässä vaiheessa aplodit (yleisön huijaaminenhan on hauskaa), mutta sitä seurasi vielä minun lukemani kirjan Lopuksi-kappale, tarinan opetus, joka on minusta ehkä kirjan yksi parhaimpia kohtia:

Päättyi viimeinenkin naru

ja loppui sekin taru.

Nyt voit kirjan sulkea

ja IKIOMAA KOHTALOA

kohti alkaa kulkea.

Jos kaikki ei mene mielen mukaan

voit aina panna hanttiin.

Tai luottaa kohtalon lanttiin!

Vai olisiko jännempää

elää monta elämää?

Nyt voit kirjan sulkea ja ikiomaa kohtaloa kohti alkaa kulkea.

Olisipa yliopisto aina näin romanttista ja hauskaa!