torstai 31. joulukuuta 2015

Karu yllättäjä: Lasi maitoa, kiitos

Dorte avasi jätesäiliön kannen. Ruoantähteiden lemu löyhähti häntä vastaan. Vanhat perunankuoret olivat alkaneet käydä yli kahdenkymmenen asteen lämmössä. Naapurin maanviljelijän olisi parasta lähettää poikansa hakemaan niitä pian, muuten eläimet sairastuisivat. Dorte pudotti jätteet säiliöön. Kansi oli joskus saanut niin kovan kolhun ettei se enää mennyt kiinni. Iso rako houkutteli jätekatokseen hyönteisiä ja muita ötököitä. Hämähäkki oli kutonut yläpuolella olevaan pensaaseen verkon. Siinä riippui kolme kärpäsenraatoa odottamassa että ne syötäisiin. Hämähäkkiä ei kuitenkaan näkynyt. Ehkä sitä oli kohdannut äkkikuolema. "Täytyyhän lintujenkin elää", isä olisi sanonut. Ja samalla hetkellä kun Dorte ajatteli sitä, tuntui kuin isä olisi lähettänyt hänelle postikortin taivaasta.

Näin alkaa norjalaisen Herbjørg Wassmon romaani Lasi maitoa, kiitos. En tiennyt oikeastaan mitään tästä lukupiirikirjastamme aloittaessani sen. Nimen ja kannen perusteella odotin jotakin viatonta ja suloista lapsuus- tai kasvutarinaa. Kuitenkin jo luettuani kirjan ensimmäiset virkkeet tajusin, että tämä haisevat jätteet, vanhat perunankuoret ja jätekatoksen ötökät taitavat johdatella minut vallan toisenlaisen tarinan pariin.

Lasi maitoa, kiitos
on karu ja ruma tarina ihmiskaupasta ja seksiorjuudesta. Dorte on teini-ikäinen, 15-vuotias tyttö, joka asuu äitinsä ja siskonsa Veran kanssa jossakin Liettuan takapajulassa, pikkuisessa syrjäkylässä, joka on kuin toinen maailma - pala jotakin vanhaa ja rappeutunutta. Töitä on hyvin niukasti, mutta Dorte siskonsa Veran kanssa yrittää tehdä kaikkensa auttaakseen perhettään elannon hankkimisessa, kuitenkin lähes tuloksetta. Siksi ei olekaan ihme, että Dorte lankeaa houkutukseen, kun eräs tyttö kertoo, että on lähdössä Ruotsiin tekemään töitä jonnekin kahvilaan ja pyytää Dortea mukaansa. Ruotsissa on kuulemma töitä vaikka kuinka paljon, ja siellä voi ansaita muutamassa kuukaudessa niin paljon kuin Liettuassa useassa vuodessa. Ja töiden saaminen on niin helppoa! Ihan totta! Dorte epäröi, sillä äiti ei varmastikaan päästäisi häntä. Mutta asiaan sekaantuu vielä eräs mies, joka myös yrittää houkutella Dortea mukaan Ruotsiin. Dorte päättää lähteä salaa. Kyllä äiti sitten olisi niin kiitollinen, kun saa ensimmäisen rahalähetyksen Ruotsista!

Ennen kuin edes päästää Ruotsiin asti, Dortelle selviää, että hän on joutunut aivan vääriin käsiin, mutta pakotietä ei enää ole. Dorte on joutunut ihmiskauppiaiden käsiin ja menettänyt omistusoikeutensa omaan ruumiiseensa. Dorten tie vie ihmiskauppiaan käsistä Norjaan erään sutenöörin seksityöläiseksi, ja hänen on ostetta oma ruumiinsa takaisin itselleen myymällä itseään tarpeeksi.

Lasi maitoa, kiitos on hyvin ravisteleva ja raadollinen kirja. Kirja on ehkä kamalinta, mitä olen ikinä lukenut. Varsinkin Dorten ensimmäisen raiskauksen kuvaus on jotakin niin kuvottavaa, että mietin, pitääkö minun jättää kirja kesken. Pystynkö enää lukemaan? Kuitenkin onneksi kirja kuvottavuudessaan helpottaa. Ensimmäiset ihmiskauppiaat, joiden käsiin Dorte joutuu, ovat sairaita sadisteja. Norjalainen sutenööri, jolle hänet sittemmin myydään, on suoranainen enkeli ja kultamuru ammattinsa edustajaksi.

Kamalaa luettavaa tämä oli, se on totta. Mutta kuitenkin pidin tästä kirjasta. Lasi maitoa, kiitos on oikeasti hyvä ja erinomainen kirja tärkeästä aiheesta. Se herättää ajattelemaan ja puhuttelee. Kuinka hyvin minulla oikeasti asiat ovatkaan - ja kuinka huonosti ne joillakin saattavat olla. Olen onnekas. Vaikka kuluneena syyslukukautena olen ylitöihini hautautuneena joskus hieman katkerasti  - puolitosissani, puolileikilläni - ajatellut, että opettajan työ on varsinaista orjatyötä, tajusin kuitenkin tätä kirjaa lukiessani, miten tyhmää on edes leikillään ajatella sellaista. Lasi maitoa, kiitos kertoo elävästi ja todentuntuisesti, mitä todellinen orjuus on, ja se on aika kaukana omasta arjestani. (Puhumattakaan siitä, että on täysin eri asia olla seksiorja kuin opetusorja.)

Wassmo on kirjaansa varten haastatellut ihmiskaupan uhreiksi joutuneita ja seurannut ihmiskauppaan liittyviä oikeudenkäyntejä. Kirjasta syntyy siksi hyvin todentuntuinen olo. Vaikka tarina on pintatasoltaan keksitty, on kirjassa vaikuttavaa ja ravistelevaa kuitenkin se, että tämä on kuitenkin totisinta totta. Kirja on myös tärkeä kirja siltä kannalta, että se lisää lukijan ymmärrystä siitä, millaista ihmiskauppa on ja miten se toimii. Lukija ymmärtää sen, että ihmiskaupan uhrit voidaan pelotella niin suurin valhein tyytymään osaansa, etteivät he uskalla ilmiantaa itseään ja hakea apua. Poliisit mustamaalataan vihollisiksi, ja ihmiskauppiaista ja sutenööreistä maalataan sellainen kuva, että he jollakin yliluonnollisella jumalallisella kyvyllään löytävät karanneen huoransa aivan mistä maailmankolkasta tahansa, ja silloin käy hyvin huonosti. Tiedon lisääminen ihmiskaupasta on tärkeää sen vuoksi, että kuka tahansahan voi joskus törmätä ihmiskaupan uhriin. Jotta osaisi auttaa, on hyvä tietää, millaisen asian kanssa on tekemisissä ja mitkä asiat saattavat tehdä avun antamisesta vaikeaa.

En voi mitään sille, että Lasi maitoa, kiitos herätti minussa hyvin misandrisia tunteita. Mietin, miten ihmeessä miehet voivat olla niin pahoja. Ja niin sikoja. Täytyy kuitenkin muistaa, etteivät suinkaan kaikki miehet ole sellaisia, jotka raiskaavat ryhmässä 15-vuotiaan tytön siten, että tämä vuotaa verta kuin hana viikkokausia sen jälkeen. Mutta kuitenkin kirja pisti miettimään ikuisuusongelmaa: miten ihminen voi olla niin paha?

Pientä miinusta kirjalle annan hieman huolimattomasta suomennoksesta, joka sisälsi häiritsevässä määrin pilkkuvirheitä. Päälauseiden ja sivulauseiden väleistä puuttuu joukoittain pilkkuja.

Kirjaa en voi suositelle herkille, enkä aivan kovin nuorille. Suosittelen kuitenkin sitä kaikille aikuisiksi itsensä katsoville, jotka haluavat haastaa mukavan ja pumpulisen länsimaisen elämänsä ja nähdä länsimaisen elämäntyylin varjopuolet ja huomata, millainen toinen todellisuus länsimaissa elää rinnakkain kaiken hyvinvoinnin vierellä siellä lukittujen ovien takana, jonne me tavalliset ja onnelliset emme näe.

Herbjørg Wassmo
Lasi maitoa, kiitos
(Ett glass melk, takk, 2006)
Suom. Katriina Huttunen
Otava
397 s.


maanantai 28. joulukuuta 2015

Kovia joulupaketteja Adlibriksestä ja muita lukusuunnitelmia lomaksi

Uskomatonta mutta totta! Niin se joululomakin vain koitti pitkän ja raskaan syksyn jälkeen. Loman kynnyksellä pääni täyttyi perinteiseen tapaan mitä suureellisimmista lomalukusuunnitelmista. Opettajan lomahan on niin pitkä, että siinä ehtii lukea vaikka mitä! No, lomani on kestänyt nyt tasan viikon ja olen lukenut tasan yhden kirjan. Mutta ei se mitään. Parastahan kaikessa on kuitenkin se, että saa suunnitella ja haaveilla lukevansa. Joululoman lukusuunnitelmiini tänä vuonna kuului paitsi lahjakirjat, myös kirjastosta hankittu kirjapino.

Tänä vuonna ostin parhaat joululahjat itsekkäästi itselleni. Olen aina ollut sitä mieltä, että myös itseään tulee jouluna lahjoa. (Tai no, siinä ainakin yksi hyvä tekosyy hankkia itselleen jotakin kivaa, mistä on haaveillut). Omat joululahjani tilasin Adlibriksestä, joten ne ovat tietysti luettavia lahjoja.

Tältä näyttää itselleni haalima joululahjasaalis:


1.Laura Ingalls Wilder: Pioneer Girl

Tämä kirja on "alkuperäinen" Pieni talo preerialla -kirja. Olen viime keväästä syksyyn asti seikkaillut lapsuuteni suosikkisarjan parissa, Laura Ingalls Wilderin omaelämäkerrallisen Pieni talo preerialla -kirjojen parissa. Pioneer Girl on Lauran alkuperäinen tarina hänen elämästään, jonka hän yritti aikanaan julkaista, mutta jonka kustantamot yksi toisensa jälkeen hylkäsivät. Laura päätti kirjoittaa muistoistaan lastenkirjan Pieni talo suuressa metsässä (1932), josta tulikin heti suuri menestys. Laura jatkoi lapsuus- ja nuoruusmuistojaan kokonaiseksi kirjasarjaksi, joka saavutti aikanaan suuren, meidän aikaamme asti kestäneen suosion. Kirjailijattaren elämän aikana julkaisemattomaksi jäänyt Pioneer Girl julkaistiin vasta viime vuonna, ja nyt aika on vihdoin kypsä tälle teokselle. Odotan innolla, millainen on "totuus" tämän minulle rakkaan sarjan takana. Kirjan pitäisi antaa aidompi kuva Lauran elämästä, sillä kyseessä on aikuisten kirja, kun taas lastenkirjasarjassa kirjailija on muokannut materiaalia enemmän lapsille sopivaksi.


2. Nancy Holder: Crimson Peak

Olin jokin aika sitten katsomassa elokuvissa vertahyytävän ja upean kauhuelokuvan Crimson Peakin, joka lumosi paitsi kutkuttavalla ja jännittäväällä tarinallaan, myös ennen kaikkea upealla visuaalisella ilmaisullaan. Nuori viaton nainen, rakkaus ja kartano, joka on täynnä loputtomia pimeitä käytäviä ja menneisyyden kaikuja, jotka eivät kestä päivänvaloa mutta jotka kuitenkin pyrkivät esiin. Tätä goottilaista kauhua edustavaa elokuvaa katsoessani mietin, miten upeaa olisi, jos tästä elokuvasta olisi kirja, sillä elokuvassa on elementtejä, jotka toimisivat loistavasti kirjassa. Vaikka olisin toivonut, että tämä kirja olisi jo kirjoitettu goottilaisen kauhun kulta-aikana 1800-luvulla, en voinut vastustaa uteliaisuuttani, kun minulle selvisi, että elokuvan pohjalta on kirjoitettu kirja. Mielenkiintoista nähdä, kuinka elokuva taipuu kirjaksi - yleensähän asia on toisinpäin!


3. L. M. Montgomery: Selected Journals I

Lempikirjailijani L. M. Montgomeryn elämä on aina kiehtonut minua. Millainen oli nainen rakkaiden tyttökirjaklassikoiden takaa? Tiedän, ettei hänen oma elämänsä ollut useinkaan niin valoisaa ja optimistista kuin lempifiktiohahmoni Vihervaaran Annan elämä, vaan muistutti enemmän Annan "kirjallisen serkun"  runotyttö Emilian synkempää elämää.  Montgomery kirjoitti koko elämänsä ajan päiväkirjoja, joita myöhemmällä iällä vielä muokkasi ja korjaili julkaisukuntoon. Näitä päiväkirjaniteitä on julkaistu useita, ja tämä on niistä ensimmäinen.

Minä en ollut kuitenkaan ainoa, joka oli muistanut minua luettavilla paketeilla. Sain myös siskoltani lahjaksi yhden kirjan! Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo kuulostaa minunlaiseltani kirjalta, vaikken ole teoksesta aiemmin kuullut. Ilahduttava oli myös lahjan ohessa tullut siskoni askartelema kirjanmerkki, jossa on lause jostakin saman kirjailijan toisesta teoksesta.


Varustauduin joululomaan myös kirjastoreissulla. Tällaisen pinon sain haalituksi kirjastosta lomalukemiseksi. Alcottia, Wuolijokea ja Linnaa. Näistä kirjoista olen lomalla ehtinyt lukea (mutten vielä blogata) vasta yhden, Alcottin tyttökirjan Kahdeksan serkusta, joka olikin varsin viihdyttävää lomaluettavaa!




















Itse asiassa alkuperäisiin lomalukusuunnitelmiini kuului myös Susan Coolidgen Katy-sarja sekä Herbjørg Wassmon Lasi maitoa, kiitos. Nämä kirjat tulin kuitenkin "vahingossa" ahnetineeksi jo ennen loman alkua. Parempi ehkä niin, sillä näillä pinoilla ei kyllä tule lukemisen puute loppu lomankaan aikana!

Mitäs ihanaa te muut olette lukeneet jouluna? Tai mitä kovia paketteja pukki teille toi?

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Susan Coolidgen Katy-sarjan loppu: Katyn kouluseikkailuista ihanaan Alppilaakson majaan

Luin syksyllä Susan Coolidgen Katy-sarjan ensimmäisen osan Katyn toimet, jonka ehdin blogata vasta vastikään. Lainasin kirjastosta muutama viikko sitten sarjan loput neljä osaa, joiden ajattelin soveltuvan rentouttavaksi joululomalukemiseksi. Rakensin mielikuvissani ihania lomasuunnitelmia siitä, kuinka lojun tyynyihini hautautuneena sängyssä, teemuki, konvehtirasia ja muita jouluherkkuja tarjottimella ja Katy-kirja kädessä uppoutuneena kaukaiseen tyttökirjojen ihanaan maailmaan. Vaan kuinkas sitten kävikään?

No, vahingossa lukaisinkin koko sarjan, ennen kuin loma ehti edes alkaa! Oli tarkoitus aloittaa vain vähän, mutta sitten luin aina vain vähän enemmän ja enemmän... ja yhtäkkiä oli kaikki kirjat luettu. Joululomasuunnitelmistani ei siis tulekaan mitään, vaan on kehitettävä muunlaista joululukemista. (Niitä suunnitelmia kyllä riittää, joten ei hätää!)

Tästä voitaneen päätellä, että Katy-sarja oli houkuttavaa ja koukuttavaa lukemista. Kirjat ovat hyvin helppo- ja nopealukuisia. Katy Carrin ja hänen sisarustensa seikkalujen seuraaminen oli itselleni mitä oivallisin keino heittää aivot narikkaan ja rentoutua. Kirjat ovat optimistisia ja saavat lukijan uskomaan hyvyyteen ja onnellisiin loppuihin. Lyhyesti sanottuna ne ovat juuri sitä, mitä kaipaan tähän pimeään ja synkeään vuodenaikaan.

Katy-sarjan päähenkilö Katy Carr on kuusilapsisen perheen vanhin lapsi. Myös perheen muut lapset ovat merkittävässä osassa sarjaa alusta alkaen. Katyn päähenkilön asema kuitenkin säilyy vain sarjan kolmessa ensimmäisessä osassa, eli Katyn toimet, Katy koulussa ja Katyn myöhemmät toimet -teoksissa. Seuraavissa osissa Clover ja Alppilaakson maja on avioitunut Katy painunut taka-alalle. Seuraavaksi lyhyet kuvaukset sarjan neljän viimeisen osan sisällöstä.

Katy koulussa

Eräs sukulaistäti, rouva Page, tulee vierailulle Carrien perheeseen ja tulee siihen tulokseen, että Katy ikäisekseen liian järkevä, vastuullinen ja iloton. Äidittömän perheen vanhimpana lapsena on nuori Katy on joutunut kantamaan perheessä eräänlaista emännäntehtävää. Sukulaistädin suosituksesta isä päättää lähettää Katyn ja tämän sisaren Cloverin erääseen sisäoppilaitokseen viettämään sellaista elämää kuin nuoren kuuluu. Elämä sisäoppilaitoksessa on täynnä kommelluksia, hersyvää naurua, tyttöjen välistä ystävyyttä, mutta myös juonittelua. Järkevä Katy pysyy kuitenkin aina järkevänä. Tässä kirjassa korostuu myös vahvasti hyveen kasvatus kuten myös ensimmäisessä osassa Katyn toimissa.

Katyn myöhemmät toimet

Katylle tarjoutuu loistava tilaisuus: Carrien perhetuttu rouva Ashe haluaa pienen tyttönsä kanssa lähteä Eurooppaan vuodeksi ja haluaisi mukaansa Katyn seuralaisekseen luvaten maksaa tämän matkan. Isä Carr on hieman suruissaan, mutta Katy innoissaan! Katy lähtee matkalle, seikkailee Euroopan merkittävimmillä nähtävyyksillä (muun muassa Jane Austenin haudalla!) ja lopulta kohtaa kohtalonsa venetsialaisessa gondolissa hurmaavan yön hämäryydessä.

Clover

Katy on menossa perheen esimmäisenä lapsena naimisiin. Häitä valmistellaan ja vietetään, ja kun Katy häiden jälkeen matkaa tiehensä miehineen ja hänen jälkeensä jättämä tyhjyyden tunne valtaa Carrien talon, vaihtuu kerronan fokus Katysta seuraavaksi vanhimpaan lapseen, Cloveriin. Clover matkustaa veljensä Philin kanssa kauas Coloradoon erääseen täyshoitolaan, sillä Phil ei meinaa toipua sairaudestaan ja entisajan hoitinäkemyksen mukaan kaipaa ilmanalan vaihdosta. Coloradon kaunis luonto lumoaa niin Cloverin kuin Philinkin, kun taas kaunis Clover lumoaa kaikki paikkakunnan pojat. Nähtäväksi jää, kuka Cloverin omakseen vai saako kukaan.

Alppilaakson maja

Tämä kirja alkaakin englannista, Yongin perheen sisarusten Imogenin ja Lionellin elämän kuvaamisesta. Lukija on alkuun hieman pihalla, keitä he ovat ja miten he nyt muka liittyvät tähän tarinaan. Yhteys kyllä pikku hiljaa paljastuu, sillä kohtalo kuljettaa Yongin sisarukset rapakon toiselle puolelle Coloradoon Alppilaakson majaan, joka on tullut lukijalle tutuksi jo edellisessä teoksessa ja jota nyt emännöi kaksi Carrin perheen rouviksi muuttunutta tyttöä Clover ja Elsie. Lionell on ollut Alppilaaksossa jo aiemmin, mutta hänen sisarelleen Imogenille niin Alppilaakso kuin koko kaukainen Amerikka on ennestään tuntematon paikka. Jäykkä englantilainen Imogen on täynnä ennakkoluuloja Amerikkaa ja amerikkalaisia kohtaan, mutta ne kuitenkin matkan varrella rapisevat pois yksi toisensa jälkeen - jopa siihen pisteeseen asti, että hänestä itsestäänkin tavallaan tulee lopuksi amerikkalainen.

Alppilaakson maja on kirjoista mielestäni ihanin. Cloverin ja Elsien elämä Alppilaaksossa on mielestäni kuvattu niin rattoisan hauskaksi, että kirjaa on ilo lukea. Kirjailija loihtii Coloradon jylhät vuoristomaisemat esiin niin kaunissanaisesti ja ylistävästi, että tunsin aivan pakahduttavaa kaipausta sukeltaa kirjan maisemiin itsekin. Tätä kaipausta yritin ravita googlaamalla Coloradon vuoristomaisemia ja ihania villikukkia, joista kerrottiin kirjassa.

Kaiken kaikkiaan Katy-sarjan lukeminen oli ihanaa, ja sarjaa voi suositella lämpimästi kaikille perinteisten tyttökirjojen ystäville!


Katy koulussa
(What Katy Did at School)
Suom. Kersti Bergroth
Otava
234 s.

Katyn myöhemmat toimet
Suom. Sirkka Rapola
Otava
214 s.

Clover
Suom. Sirkka Rapola
Otava
199 s.

Alppilaakson maja
Suom. Sirkka Rapola
Otava
202 s.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Minna Canthin koskettava ja kaunis Hanna

Hanna puolestaan ei kauan surrut Olgan eriseurallisuutta, sillä hänessä yht´äkkiä heräsi kummallinen halu  oleskelemaan metsässä aivan yksin. Kuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut paljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti elämästä ja rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, vaan ihmisiä myös ja eläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot ja kukkaset, ne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät hänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota korva ei kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi.


Suomen kirjallisuuden kurssia opettaessani olen toisinaan täyttynyt villillä halulla lukea enemmän suomalaista kirjallisuutta ja täyttää kaikki aukot suomalaisen kirjallisuuden sivistyksessäni. Olen opiskellut vain yleistä kirjallisuustiedettä (eli maailman kirjallisuutta), ja siksi on yksi jos toinenkin tärkeä suomalainen teos lukematta. Oikeastaan olen koko ikäni kärsinyt pienestä asennevammasta suomalaista kirjallisuutta kohtaan. Maailman kirjallisuus on näyttäytynyt minulle aina kiehtovampana ja ekstoottisempana kuin kotoinen kotimainen kirjallisuus, jota sävyttää mielkikuvissani harmaa ankeus, realismin vahva perinne ja tarinat niin tavallisista ihmisistä, ettei niitä jaksa lukea. Voi olla, ettei mielikuvani ole täysin tuulesta temmattu, mutta asenteeni on kuitenkin muuttunut. Jostain syystä olen alkanut kaivata elämääni nimenomaan vahvaa suomalaista realismia ja aidon elämän makua. Tätä kaipuuta lähdin täyttämään, kun satuin löytämään iskän auton peräkontista (!) Minna Canthin Kootut teokset. Päätin lukea Canthin Hannan.


Minna Canthin Hanna on pienoisromaani, jossa seurataan naispuolisen päähenkilön Hannan elämää lapsuudesta aikuisiän kynnykselle. Hanna ei edusta aivan yhtä raakaa realismia kuin Työmiehen vaimo, joka on ainoa aikaisemmin lukeamani Canth. Hannassa sen sijaan realismi ja romantiikka kohtaavat toisensa, vaikka romaanin ydinsisältö ja sanoma on hyvin yhteiskunnallinen ja realistien. 

Hannan lapsuuden onnea varjostaa juopotteleva isä, jonka pieni Hanna erään kerran yöllä kuulee tulevan humalassa kotiin ja kohtelevan väkivaltaisesti vaimoaan eli Hannan äitiä. Lapsuuden onni särkyy, kun herkkä Hanna huomaa, ettei isällä ja äidillä olekaan kaikki aivan hyvin. Kuitenkin tätä Hannaa syvästi järkyttävää tapausta seuraa monia hilpeitä onnentäyteisiä kouluvuosia, joihin kuuluu kavereita, hauskanpitoa, opiskelua ja ensirakkautta. Elämä kuitenkin jälleen osoittaa Hannalle nurjan puolensa: miehiin ja rakkauteen ei ole luottaminen. Hanna saa tuntea kaksikin kertaa, miltä tuntuu särkynyt sydän.

Canth ottaa teoksellaan kantaa paitsi alkoholismiin, myös ennen kaikkea lempiaiheeseensa eli naisten asemaan. Hannan tarinassa korostuu raadollisesti se, kuinka kapea osa yhteiskunnassa oli varattu naisille 1800-luvulla. Ainoa paikka naiselle toteuttaa itseaan oli vaimon ja äidin osa, ja jos joku ei tahtomattaan tai tahallisesti kyennyt tähän rooliin, ei heillä ollut tilaa elämässä ja yhteiskunnassa. Rakkaudessa pettyneen Hannan on tyytyminen vanhanpiian osaan. Päivät täyttyvät tyhjyydestä, yksinäisyydestä, ikävästä ja miesten paitojen ompelemisesta, jota Hanna pitää tuskastuttavan puuhana. Melankolia ja synkkyys valtaavat Hannan mielen. Elämä tuntuu tarkoituksettomalta. Hanna haaveilee opettajankoulutuksesta, mutta isä ei häntä päästä opiskelemaan.

Naisen vaihtoehdot täyttää elämänsä mielekkäällä tekemisellä ovat hyvin rajalliset, jos hänellä ei ole omaa perhettä siinä iässä, kun sellainen tulisi normien mukaan olla. Naiset kasvatetaan vain vaimon ja äidin osaan, ja jos hän ei onnistu täyttämään tätä osaa, on hän vain eräänlainen ylimääräinen turhake yhteiskunnassa. Toisaalta teos tuo myös vahvasti esiin sen, ettei naisen elämä vaimona ja äitinäkään ole kovin hohdokasta, vaan silloin on toisenlaiset surut ja murheet osana. Naimissa oleva nainen on miehensä vallan alla alttiina esimerkiksi väkivallalle. Myös jatkuva synnyttäminen ja lasten hoito vie naisen voimat. Teos herättikin itsessäni kysymyksen, jospa sittenkin kihalttunsa hylkäämälle Hannalle kävi tuuri, kun tarvinnutkaan mennä naimisiin.

Hanna on vahvasti kirjoitettu romaani, joka tempaisi minut voimalla mukaansa. Hannan tarina kosketti ja sai minut samaistumaan. Pidin Canthin tavasta kirjoittaa samaan aikaan paitsi kauniisti ja herkästi, myös realistisesti ja raadollisesti. Canth on mielestäni kuvannut Hannassa onnistuneesti nuoren naisen elämää psykologisen tarkkanäköisesti niin iloineen kuin suruineen. Teos kannusti ehdottomasti jatkamaan tutustumisretkiäni Canthin kirjallisuuden ja myös laajemminkin suomalaisen kirjallisuuden parissa.


Minna Canth
Hanna (1886)
(Teoksessa Minna Canth - Valitut teokset)
127 s.
Otava

torstai 3. joulukuuta 2015

Pieni talo preerialla -sarjan haikea päätös: Neljä ensimmäistä vuotta

Suloinen, pehmeä kontra-alttoääni kohosi ilmoille kavioiden kopseen ylitse hevosten ja rattaiden ja hämärien hahmojen kiitäessä eteenpäin. Ja tuntui kuin tähdet ja vesi ja ruusut olisivat kuunnelleet tuota ääntä, niin hiljaa ne olivat, sillä ääni lauloi niistä.

Alla tähtien välkkyväisten,
illan kasteen tullessa,
satakielen laulaessa
viimeistä lemmenlaulua,
yön kesäisen tyyneydessä
kun tuulet niin vienosti soi,
majamme lämpimästä
me hiljaa hiivimme pois.
Missä hopeinen vesi huuhtoo
meren rantaa niin kultaista,
alla tähtein välkkyväisten
me kuljemme vapaina.

Sillä oli kesäkuu, ruusut kukoistivat kaikkialla preerialla ja rakastavaiset olivat liikkeellä tyyninä suloisina iltoina, kun tuulet olivat vaienneet auringolaskun myötä.


Näin päättyy Laura Ingalls Wilderin ihanan klassikkosarjan viimeineisen osan esinäytös. Se maailailee tunnelmaa tulevasta. Pieni talo preerialla -sarjan viimeinen osa Neljä ensimmäistä vuotta on kaunis ja romanttinen, vaikka sitä sävyttää myös mustat varjot. Siinä päähenkilö Laura Ingalls menee vihdoin naimisiin kihlattunsa Almano Wilderin kanssa. Kirja on kuvaus heidän neljästä ensimmäisestä avioliittovuodesta. Ensimmäiset yhteiset vuodet ovat paitsi rattoisia, myös ankaria. Pariskunnan yhteiselo on sopuisaa ja harmonista, mutta monet vastoinkäymiset seuraavat toisiaan. Lumi vie viljan, kuolema lapsen ja tuli talon. Silti periksi ei anneta  ja elämä jatkuu.

Kirja kuitenkin lopulta loppuu ja sen myötä koko lapsuuteni ihana suosikkisarja. Olen kahlannut uudelleen läpi viime keväästä asti tätä sarjaa, johon liittyy lapsuuteni yhdet rakkaimmat lukumuistot. Tuli haikea olo, kun suljin kirjan kannen. Pitkä taipaleeni Lauran kanssa on ohi - ainakin tältä erää. Olen kokenut saaneeni Laurasta ystävän, ja nyt minun on häntä ikävä. Ehkä tapaamme kuitenkin pian uudestaan. 

Suunnitteilla olisi tilata itselleni joululahjaksi Pioneer Girl, joka on saman kirjailijan "alkuperäinen" ja aikuisempi tarina hänen elämästään. Aikoinaan kaikki Lauran kokeilemat kustantajat kuitenkin hylkäsivät teoksen, minkä jälkeen Laura muokkasi saman aiheen lastenkirjoiksi, jotka saavuttivatkin heti valtavan suosion. Pioneer Girl näki päivänvalon vasta viime vuonna.

Lauran vahvasti omaelämäkerrallisuutta fiktioon yhdistävässä uudisraivaajaperheen tarinassa on lumoa, joka on onnistunut kietomaan minut pauloihinsa vähintään yhtä voimakkaasti kuin lapsena. Aikamatka kaukaisiin aikoihin, Amerikan ihmeellisille villeille preerioille on ollut antoisa  ja ihana matka. Saa nähdä, kuinka paljon Pioneer Girl -teoksen karu totuus onnistuu järkyttämään minua ja himmeneekö lapsuuden lukukokemusten kaunis ja pyhä hohde "totuuden" selviämisen myötä. Tiedän, ettei Lauran elämä ollut aina aivan niin suloista ja ihanaa kuin millaisena se näissä lapsille suunnatuissa kirjoissa näyttätyy.

Laura Ingalls Wilder
Neljä ensimmäistä vuotta
(The First Four Years, 1971)
Suom. Inkeri Pitkänen
136 s.