Surumielinen, mutta viehättävä klassikko: Charlotte Bronten Syrjästäkatsojan tarina

Jos kysytään Matti tai Maija Meikäläiseltä, mitä Charlotte Bronte kirjoitti, saa vastaukseksi korkeintaan Kotiopettajattaren romaanin (jos sitäkään).  Harva keskivertolukuharrastajakaan osaa mainita muita teoksia. Syrjästäkatsojan tarina on yksi niitä Kotiopettajattaren romaanin varjoon jääneitä teoksia, jonka arvo kärsii siitä, että se on saman kirjailijan kirjoittama kuin Kotiopettajattaren romaanikin sekä peräsin saman perheen kynästä kuin Humiseva harju. Kotiopettajattaren romaani (ja hieman vähemmässä määrin Humiseva harju) ovat kuitenkin sellaisia suurklassikoita, ettei niiden kanssasisarilla ole muuta mahdollisuutta kuin hautautua historian pölyyn vähäpätöisempinä. Kuitenkaan Kotiopettajattaren romaanin ylivertaisuus Syrjästäkatsojan tarinaan nähden ei ole välttämättä ollenkaan itsestään selvää. Romaanin englanninkielisen Wikipedia-artikkelin mukaan kirjailija George Eliotin mielestä Syrjästäkatsojan tarina on Kotiopettajattaren romaania parempi teos ja Virginia Woolfin mukaan teos Charlotten hienoin. On aika kaivaa Syrjästäkatsojan romaani pois historian pölyistä.

Nyt olen tehnyt oman osuuteni puhaltaakseni pölyt kirjan päältä lukemalla teoksen jo toistamiseen elämäni aikana, ehdottamalla sitä lukupiirikirjaksemme ja kaiken kukkuraksi bloggaamalla siitä kaiken kansan nähtäville. Syrjästäkatsojan tarina oli ensimmäinen kirjamme Wanhojen Pölyisten Klassikoiden Lukupiirissä, jonka olen perustanut muutamien ystävieni kesken ja jossa luemme vanhoja, mielellään hieman historian pölyyn jääneitä klassikoita. Lukupiirimme kirjakriteerin huomioon ottaen valinta oli oivallinen ja pidimme siitä kaikki.

Syrjästäkatsojan tarina kertoo Lucy Snowe -nimisestä nuoresta naisesta, jonka on kuljettava yksinäinen ja raskas tie elämässään. Hänen menneisyydestään ei paljoa kerrota, mutta ilmeisesti hänellä ei ole mitään omaisia ja hänen kantamansa surupuku kertoo omaa, hiljaista tarinaansa. Hän on vailla omaisuutta ja yrittää etsiä keinoa ansaitakseen leipänsä.  Hän lähtee Englannista meren yli Ranskaan kohti tuntematonta vailla mitään suhteita tai tietoa tulevasta. Hän päätyy pieneen Villette-nimiseen kylään, jossa päätyy erääseen tyttöjen sisäoppilaitokseen englanninopettajaksi. Lucyn osa elämässä on olla syrjästäkatsoja. Hänen elämässään ei paljoa tapahdu. Romaanissa monet muut hahmot nousevat hyvin keskeiseen osaan ottaen huomioon sen, että tämä on minäkertoja-Lucyn kertoma romaani hänen elämäntarinastaan. Ne juonenkäänteet, jotka lukijan mieltä eniten liikuttavat, kuuluvat enemmän tai vähemmän muiden ihmisten elämään kuin Lucyn. Pientä kauhuromanttista tunnelmaa ja goottilaisen kauhun henkeä teokseen luo nunnan haamu, joka asustaa tyttökoulussa ja joka ilmestyy Lucylle.

Kirja ei ole kovin juonivetoinen, vaan se on psykologinen. Teos kurkistaa syvälle päähenkilönsä mieleen, joka on monimutkainen sokkelo. Tämä ei ole mikään onnellinen hyvänmielenkirja, vaan melankolinen, harmaa ja surusävytteinen sekä lopulta hyvin traaginen romaani. Sen surumielisyydessä ja melankolisuudessa on jotakin kaunista, jonka tunnelmassa on miellyttävää viipyä, vaikka samalla teoksen pohjaton traagisuus satuttaa ja pistää sydämeen.

Kirjan päähenkilö Lucy on kuitenkin hyvin ristiriitainen hahmo. Jossain suhteissa löysin itseni hänestä, mutta jossain suhteissa hän äärimmäisesti raivostutti minua. Miksi hänen pitää rypeä pohjattomassa itsesäälissään, valittaa osaansa siitä, että hänen on tehtävä työtä elääkseen? (Tässä epätoivoisesti opetustöitä hakiessani en voi ymmärtää, mitä valittamista on ihmisellä, joka tuosta vain sattuu vanhingossa saamaan opettajan työn, kun yön pimeyden ja sateen keskeltä rämpii taloon, joka sattumalta onkin tyttökoulu.) Miksei hän vain sano itselleen, pää pystyyn Lucy? Jotkut asiat ovat kuitenkin  vain asennekysymyksiä. En voinut olla ajattelematta, että jos Lucy olisi todellinen henkilö ja eläisi nykyajassa, niin joku fiksu ihminen tietysti sanoisi hänelle, että hän on vakavasti depressoitunut sekä tarvitsee vähän pilleriä ja hieman psykoterapiaa. (Samaa mieltä taidan olla minäkin.) Kuitenkaan nykyaikaisten psykiatristen diagnoosien antaminen vanhoille fiktiivisille hahmoille ei ole mielestäni hedelmällinen tapa lähestyä kirjallisuutta, eikä se mielestäni lisää ymmärrystä fiktiivisten hahmojen luonteista. (Lucy sai lukupiirissämme myös asperger-diagnoosin.)

Jos lähestyy Lucyn luonnetta ja koko teosta itse romaanista käsin, voi todeta, että Lucyn onnettomuus johtuu siitä, että hän on vain sattunut syntymään epäsuotuisten tähtien alla ja Jumala (tai jokin muu käsittämätön voima) on lahjoittanut hänelle syntymälahjaksi raskaan osan elämässä. Jotkut ihmiset ovat luotu onnellisuuteen, toiset puolestaan onnettomuuteen, ja Lucy valitettavasti lukeutuu jälkimmäiseen joukkoon. Kirjan maailmankuvaa sävyttää siis äärimmäinen fatalismi, mikä luo melkankolisen pohjavireen teokseen. Kirjassa seurataan tiiviisti kahden muun onnellisten tähtien alla syntyneen ihmisen elämää.  Heidän tiensä kohtaavat rakkaudessa, joka johtaa avioliittoon. Tämä onni asettuu vastatusten Lucyn elämän onnettomuuden kanssa. Lucyn osa on vain seurata vierestä toisten ihmisten onnea.

Pidin siitä, että teos on monella tapaa hyvin hienovaraisesti rakennettu. Ensinnäkin Lucyn tunteita miespuolisia henkilöitä kohtaan on mielestäni kuvattu niin hiuksenhienolla otteella, että lukijalle jää äärimmäisen epäselväksi, mitkä hänen todelliset tunteensa loppujen lopuksi ovatkaan. Mielenkiintoista on myös se, kuinka minäkertoja muutamaan otteeseen paljastaa lukijalle olennaisia seikkoja joskus huomattavasti myöhemmin, kuin milloin hän itse on saanut kyseisen seikan selville. Kertoja on siinä mielessä jännittävän (ja osin myös ärsyttävän) epäluotettava. Kirjan loppu on hieno, sillä se jättää loppuratkaisun avoimesti tulkittavaksi, vaikka antaakin vihjeita enemmän yhdestä tietystä loppuratkaisusta. Mutta lukija, joka ei voi tätä tarjottua loppuratkaisua hyväksyä, voi valita sen toisen, josta jää parempi mieli.

Kaiken kaikkiaan pidin teoksesta paljon. Teos on hitaasti etenevä, joten sitä voi suositella vain kärsivällisille lukijoille, joille tunnelma on jännittäviä juonenkäänteitä tärkeämpää. Itselleni kävi niin, että ensimmäiset sata sivua tuntuivat tahmeilta ja loputtoman hitailta, mutta sitten pääsin sisälle teoksen maailmaan, jota en viimeisellä sivulla enää olisi halunnut mistään hinnasta jättää taakseni. Syrjästäkatsojan tarinassa on menneen maailman hitauden lumoa.

Syrjästäkatsojan tarina oli Wanhojen Pölyisten Klassikkojen Lukupiirin ensimmäinen lukupiirikirja.  Kuvassa lukupiirin Facebook-kansikuva.

Charlotte Bronte

Syrjästäkatsojan tarina

(Villette, 1853)

Suom. Tyyni Haapanen-Tallgren

 WSOY

496 s.

Klassikkojen klassikko, kaikkien aikojen rakkaustarina: Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani

 Tämä oli jo ainakin kolmas kerta, kun luin Charlotte Brontën suurklassikon Kotiopettajattaren romaanin. Ensimmäinen kerta oli lukio-iässäni, jolloin kirja oli mielestäni "ihan hyvä". Parisen vuotta sitten luettuani sen kaunokirjallisuuden yliopistokurssia varten, sai se suussani arvonimen "todella hyvä" tai jotakin sen tapaista. Nyt, kolmannella kerralla, en edes tiedä, kuinka sanoin kuvaisin sitä loistavuutta, joka romaaniin kätkeytyy. Luulen, että se taitaa päästä jaetulle ykkösijalle lempiromaaneissani yhdessä L.M. Montgomeryn  Annan nuoruusvuosien kanssa! Se on paljon sanottu minun suustani!

Tarina

Kävin oikeudenkäyntiä itseni kanssa oman tuomioistuimeni edessä. Muisti laati esityksen ajatuksista, toiveista ja tunteista, joita olin hautonut sitten viime yön, sekä siitä yleisestä mielentilasta, jota olin suvainnut jo lähes kahden viikon ajan, järki puhui omalla koristelemattomalla, kuivalla tavallaan, osoittaen kuinka olin jättänyt kaiken todellisen syrjään ja kiihkeästi tarttunut kuviteltuun, ja vihdoin lausuin seuraavanlaisen tuomion:

Suurempi hupakko kuin Jane Eyre ei ole koskaan hengittänyt tämän maapallon ilmaa, typerämpi haaveilija ei ole koskaan herkutellut suloisilla valheilla eikä juonut myrkkyä kuin se olisi ollut nektaria.

"Sinä", sanoin, "sinäkö olisit Mr. Rochesterin lemmikki? Sinäkö osaisit miellyttää häntä? Sinäkö merkitsisit hänelle jotakin? Mene, sinun hulluutesi tekee minut sairaaksi! Mene, sinun hulluutesi tekee minut sairaaksi! Ja sinä olet iloinnut joistakin tilapäisistä mieltymysten osoituksista - epämääräisistä merkeistä, joita hienoon perheeseen kuuluva maailmanmies antaa riippuvaisessa asemassa olevalla kokemattomalle tytölle. Kuinka uskalsit? Poloinen narri!

Kotiopettajattaren romaani on kasvutarina ja ennen kaikkea rakkaustarina orpotytöstä nimeltään Jane Eyre, joka ilkeiden ja rakkaudettomien sukulaisten hoivaan sysättynä ja maailmaan heitettynä varattomana hylkiönä ei osaa odottaa elämältään suurta onnea. Ankean lapsuuden, ankarien, mutta mielyttävän työntäyteisten kouluvuosien ja muutaman samassa oppilaitoksessa vietettyjen opettajavuosien jälkeen Jane päättää koettaa onneaan kotiopettajattarena eräässä kartanossa erään nuoren ja viehättävän pikku neidin kasvattajana. Käykin niin, että kotiopettajatar rakastuu kartanon herraan, Mr. Rochesteriin, mutta epäsäätyinen liitto ei herätä Janen rinnassa toivoa vastarakkaudesta. Kaikesta huolimatta rakkaus kuitenkin herää (sen voi kai paljastaa, sillä eikö kaikki sen joka tapauksessa tiedä tai ainakin arvaa?), mutta Janella on paha aavistus, että onni olisi liian suuri hänen osakseen toteutuakseen.

Kevyttä kauhuromanttista tunnelmaa maalaillaan kartanon ullakkohuoneeseen kätketyllä salaisuudella, yön hiljaisuuden leikkaavalla mielipuolisella naurulla ja erääseen palvelijattareen liittyvillä oudoilla seikoilla. Nämä pienet jännityselementit ja kauhuromanttisesti kutkuttavat salaisuudet veivät huomiota toki ensimmäisellä lukukerrallani, ja saivat aikaan miltei pelottavan ja uhkaavan sävyn. Nyt puolestaan, kun jo tiesin kirjan "salaisuudet", keskityin täysillä siihen, mikä kirjassa onkin mielestäni se oleellisin asia ja jonka lumo ja tenho ei yhtään katoa sillä, että on lukenut kirjan jo aikaisemmin, vaan päinvastoin se paranee. Kotiopettajattaren romaani on nimittäin ennen kaikkea rakkaustarina. Ja ehkä kaunein ja viehättävin rakkaustarina, jonka tunnen.

Vastakohdat kohtaavat

Mielenkiintoisen tästä rakkaustarinasta tekee sen sankarittaren ja sankarin vastakohtaisuus henkilöinä. Viaton, hyveellinen, puhdas, lempeä, sävyisä ja läpeensä hyvä Jane kohtaa karskin, karun, kovan, voimakkaan, synkeän ja synkkämielisen Mr. Rochesterin, jolla on luurankoja komerossaan ja takana maailmallista elämää rakastajattarien parissa. Janen puhtoista luonnetta voisi kuvailla värillä valkoinen, Mr. Rochester on puolestaan synkeän musta hahmo. Vastakohdat kohtaavat toisensa, ja mitä on tuloksena? Kesytetty leijona ja sopusuhtainen suhde, vuosituhannen rakkaustarina.

Vaikka tarina on upea ja ihana, kuulen päähenkilöiden luonteita ja niiden vastakkaisuutta pohtiessani pääni sisällä pieniä kriittisiä ääniä. Onko tarina realistinen ja psykologisesti uskottava? (Ei sillä, että kirjallisuuden tulisi olla realitista, mutta yliopistomme kirjallisuushistorian kurssilla tämä teos kategorisoitiin realismiksi, vaikkakin juuri englannin realismille tyypilliseksi romanttiseksi realismiksi.) Voisiko Janen tapainen tyttö oikeasti rakastua Mr. Rochesterin kaltaiseen mieheen ja voisko siitä oikeasti tulla mitään? Itse jotenkin samaistun vahvasti Janeen ja näin hänessä paljon omaa itseäni, mutta en voisi kuuna päivänä mennä naimisiin Mr. Rochesterin kaltaisen miehen kanssa, sillä pelkäisin häntä kuollakseni.

Toiseksi, heräsi kysymys, että voisiko Janen kaltainen olento (tai ylipäätänsä minkäänkaltainen inhimillinen olento) kaivaa esiin Mr. Rochesterin kaltaisesta synkeyden verhoamasta hahmosta esiin hellän romantikon ja kesytetyn leijonan, muuttuneen ihmisen, kunnon miehen. Tässä kohtaa mieleeni tulvahtaa monet varoittavat lauseet, joita minulle erinäiset kasvattavassa asemassa olevat ihmiset ovat elämäni varrella opettaneet parisuhteesta. Esimerkiksi: Muista, ettet voi muuttaa toista, vain itseäsi voit muuttaa. Tai: Monet naiset rakastuvat renttuihi, koska luulevat hyvyydellään parantavan heidän, mutta katuvat jälkeenpäin. Ja listaa näistä varoituksen sanoista, joita mielessäni sovelsin tähän tarinaan, voisi vielä jatkaa... Mutta: en halua pilata upeaa romaania ylianalysoinnilla, joka loppujen lopuksi on aika epärelevanttia. 

Tässä kohtaa siis pyyhin tosikon ilmeen kasvoiltani ja julistan, että Kotiopettajattaren romaani on (kaikesta huolimatta!) maailman upein rakkaustarina! Niin, ja se saa uskomaan, että muutos on aina mahdollinen ja paatuneimmankin synkistelijän rinnassa sykkii ihmisen sydän, joka on valmis rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta. Olipa se tarua tai totta, hyviin asioihin uskominen puhdistaa elämää ja tekee ihmisen onnelliseksi. (Ainakin minut!)

Rakkauden filosofia

Kotiopettajattaren romaani ei ole kuitenkaan vain tarina rakkaudesta, vaan myös kokonainen filosofia rakkaudesta. Se on suuri puolustuspuhe romanttiselle rakkaudelle ja sille, että romanttisen, molemminpuolisen rakkauden olisi oltava jokaisen avioliiton perusta. Muunlaiselle pohjalle solmittava avioliitto on halveksittavaa, suoranainen rikos ihmisyyttä vastaan. Jane on valmis puolustamaan oikeuksiaan tässä kohtaa kynsin hampain. Hänen on hylättävä erään voimakastahtoisen miehen kosinta, vaikka tämä mies, jolla on erityisen vahva vaikutus Janeen, yrittää manipuloida hänet menemään kanssaan naimisiin. Naimisiin vain siksi, että hän katsoo Janen sopivan täydellisesti avuksi lähetystyöhön, jolle haluaa omistaa elämänsä.

"Minkä vuoksi luulet, ettei hän rakasta sinua?"

"Kuulisitpa hänen itsensä puhuvan siitä asiasta! Hän on yhä uudelleen sanonut, että hän ei tahdo mennä naimisiin itsensä, vaan työnsä vuoksi. Hän on sanonut, että minä olen luotu työhön - en rakkauteen - ja epäilemättä se on totta. Mutta jos en ole luotu rakkautta varten, en käsittääkseni myöskään ole luotu menemään naimisiin. Eikö olisi kummallista, Di, olla koko iäkseen kahlittu mieheen, jonka silmissä olisin vain hyödyllinen työkapine?"

"Sietämätöntä - luonnotonta - sellainen ei saisi tulla kysymykseen."

"Ja sitten, vaikka olen sisaren tavoin kiintynyt häneen, voin kuvitella, että minussa mahdollisesti joskus heräisi välttämätön, omituinen, kiduttava rakkaus häneen, jos minut pakotettaisiin hänen vaimokseen. Hän on lahjakas, ja hänen olemuksessaan on jonkinlaista sankarillista suuruutta. Hän ei tarvitsisi rakkauttani, ja jos antaisin hänen tuntea sitä, hän näyttäisi kyllä, että se on kokonaan tarpeetonta hänelle, vieläpä sopimatonta minulle. Tiedän, että hän tekisi sen."

 Tämä ja monet muut vastaavanlaiset, rakkauden ja avioliiton perustaan suoraan kantaa ottavat väitteet ja keskustelut tekevät mielestäni kirjasta poikkeuksellisen aikansa kontekstissa. Monet muut 1800-luvun kirjat ihannoivat rakkausavioliittoja, mutta en muista lukeneeni toista kirjaa, jossa näin suoraan olisi julistettu romanttisen rakkauden merkitys avioliiton peruspilarina ja muunlaisen avioliiton luonnottomuus. Kun julistajana on vieläpä sen sukupuolen edustaja, jolle yleensä katsottiin säädyttömäksi ilmaista tunteitaan ja intohimoaan suoraan, vaan sen sijaan sydämen hiljaisuudessa odottaa siedettävänlaista kosijaa ja oppia rakastamaan ja kunnioittamaan miestään, joka on puolisokseen saanut valita mieleisensä henkilön, on romaani mielestäni mullistava feministisyydessän. Naisillakin on oikeus kokea tunteiden paloa, ja avioliitolle se on välttämätön edellytys.

Lopuksi

Romaani herätti todellakin monenlaisia mielenkiintoisia ajatuksia, joita en lähimainkaan kaikkia ole pystynyt tuomaan esiin tässä bloggauksessa, josta sinällläänkin kehkeytyi superpitkä. Kirjasta nousi esiin monenlaisia teemoja, joista vain siihen tärkeimpään ja ilmeisimpään eli rakkauteen lähinnä keskityin tässä. Feminismistä olisi voinut puhua pidempäänkin, muita mielenkiintoisia teemoja olivat uskonnollisuus  (ja erityisesti sen aiheuttama järjen ja tunteiden ristiriitainen kamppailu) sekä individualismi.

  Charlotte Brontë

Kotiopettajattaren romaani

(Jane Eyre, 1847)

Suom. Tyyni Haapanen

WSOY

(476 s.)