torstai 18. kesäkuuta 2015

Surumielinen, mutta viehättävä klassikko: Charlotte Bronten Syrjästäkatsojan tarina

Jos kysytään Matti tai Maija Meikäläiseltä, mitä Charlotte Bronte kirjoitti, saa vastaukseksi korkeintaan Kotiopettajattaren romaanin (jos sitäkään).  Harva keskivertolukuharrastajakaan osaa mainita muita teoksia. Syrjästäkatsojan tarina on yksi niitä Kotiopettajattaren romaanin varjoon jääneitä teoksia, jonka arvo kärsii siitä, että se on saman kirjailijan kirjoittama kuin Kotiopettajattaren romaanikin sekä peräsin saman perheen kynästä kuin Humiseva harju. Kotiopettajattaren romaani (ja hieman vähemmässä määrin Humiseva harju) ovat kuitenkin sellaisia suurklassikoita, ettei niiden kanssasisarilla ole muuta mahdollisuutta kuin hautautua historian pölyyn vähäpätöisempinä. Kuitenkaan Kotiopettajattaren romaanin ylivertaisuus Syrjästäkatsojan tarinaan nähden ei ole välttämättä ollenkaan itsestään selvää. Romaanin englanninkielisen Wikipedia-artikkelin mukaan kirjailija George Eliotin mielestä Syrjästäkatsojan tarina on Kotiopettajattaren romaania parempi teos ja Virginia Woolfin mukaan teos Charlotten hienoin. On aika kaivaa Syrjästäkatsojan romaani pois historian pölyistä.


Nyt olen tehnyt oman osuuteni puhaltaakseni pölyt kirjan päältä lukemalla teoksen jo toistamiseen elämäni aikana, ehdottamalla sitä lukupiirikirjaksemme ja kaiken kukkuraksi bloggaamalla siitä kaiken kansan nähtäville. Syrjästäkatsojan tarina oli ensimmäinen kirjamme Wanhojen Pölyisten Klassikoiden Lukupiirissä, jonka olen perustanut muutamien ystävieni kesken ja jossa luemme vanhoja, mielellään hieman historian pölyyn jääneitä klassikoita. Lukupiirimme kirjakriteerin huomioon ottaen valinta oli oivallinen ja pidimme siitä kaikki.

Syrjästäkatsojan tarina kertoo Lucy Snowe -nimisestä nuoresta naisesta, jonka on kuljettava yksinäinen ja raskas tie elämässään. Hänen menneisyydestään ei paljoa kerrota, mutta ilmeisesti hänellä ei ole mitään omaisia ja hänen kantamansa surupuku kertoo omaa, hiljaista tarinaansa. Hän on vailla omaisuutta ja yrittää etsiä keinoa ansaitakseen leipänsä.  Hän lähtee Englannista meren yli Ranskaan kohti tuntematonta vailla mitään suhteita tai tietoa tulevasta. Hän päätyy pieneen Villette-nimiseen kylään, jossa päätyy erääseen tyttöjen sisäoppilaitokseen englanninopettajaksi. Lucyn osa elämässä on olla syrjästäkatsoja. Hänen elämässään ei paljoa tapahdu. Romaanissa monet muut hahmot nousevat hyvin keskeiseen osaan ottaen huomioon sen, että tämä on minäkertoja-Lucyn kertoma romaani hänen elämäntarinastaan. Ne juonenkäänteet, jotka lukijan mieltä eniten liikuttavat, kuuluvat enemmän tai vähemmän muiden ihmisten elämään kuin Lucyn. Pientä kauhuromanttista tunnelmaa ja goottilaisen kauhun henkeä teokseen luo nunnan haamu, joka asustaa tyttökoulussa ja joka ilmestyy Lucylle.

Kirja ei ole kovin juonivetoinen, vaan se on psykologinen. Teos kurkistaa syvälle päähenkilönsä mieleen, joka on monimutkainen sokkelo. Tämä ei ole mikään onnellinen hyvänmielenkirja, vaan melankolinen, harmaa ja surusävytteinen sekä lopulta hyvin traaginen romaani. Sen surumielisyydessä ja melankolisuudessa on jotakin kaunista, jonka tunnelmassa on miellyttävää viipyä, vaikka samalla teoksen pohjaton traagisuus satuttaa ja pistää sydämeen.

Kirjan päähenkilö Lucy on kuitenkin hyvin ristiriitainen hahmo. Jossain suhteissa löysin itseni hänestä, mutta jossain suhteissa hän äärimmäisesti raivostutti minua. Miksi hänen pitää rypeä pohjattomassa itsesäälissään, valittaa osaansa siitä, että hänen on tehtävä työtä elääkseen? (Tässä epätoivoisesti opetustöitä hakiessani en voi ymmärtää, mitä valittamista on ihmisellä, joka tuosta vain sattuu vanhingossa saamaan opettajan työn, kun yön pimeyden ja sateen keskeltä rämpii taloon, joka sattumalta onkin tyttökoulu.) Miksei hän vain sano itselleen, pää pystyyn Lucy? Jotkut asiat ovat kuitenkin  vain asennekysymyksiä. En voinut olla ajattelematta, että jos Lucy olisi todellinen henkilö ja eläisi nykyajassa, niin joku fiksu ihminen tietysti sanoisi hänelle, että hän on vakavasti depressoitunut sekä tarvitsee vähän pilleriä ja hieman psykoterapiaa. (Samaa mieltä taidan olla minäkin.) Kuitenkaan nykyaikaisten psykiatristen diagnoosien antaminen vanhoille fiktiivisille hahmoille ei ole mielestäni hedelmällinen tapa lähestyä kirjallisuutta, eikä se mielestäni lisää ymmärrystä fiktiivisten hahmojen luonteista. (Lucy sai lukupiirissämme myös asperger-diagnoosin.)

Jos lähestyy Lucyn luonnetta ja koko teosta itse romaanista käsin, voi todeta, että Lucyn onnettomuus johtuu siitä, että hän on vain sattunut syntymään epäsuotuisten tähtien alla ja Jumala (tai jokin muu käsittämätön voima) on lahjoittanut hänelle syntymälahjaksi raskaan osan elämässä. Jotkut ihmiset ovat luotu onnellisuuteen, toiset puolestaan onnettomuuteen, ja Lucy valitettavasti lukeutuu jälkimmäiseen joukkoon. Kirjan maailmankuvaa sävyttää siis äärimmäinen fatalismi, mikä luo melkankolisen pohjavireen teokseen. Kirjassa seurataan tiiviisti kahden muun onnellisten tähtien alla syntyneen ihmisen elämää.  Heidän tiensä kohtaavat rakkaudessa, joka johtaa avioliittoon. Tämä onni asettuu vastatusten Lucyn elämän onnettomuuden kanssa. Lucyn osa on vain seurata vierestä toisten ihmisten onnea.

Pidin siitä, että teos on monella tapaa hyvin hienovaraisesti rakennettu. Ensinnäkin Lucyn tunteita miespuolisia henkilöitä kohtaan on mielestäni kuvattu niin hiuksenhienolla otteella, että lukijalle jää äärimmäisen epäselväksi, mitkä hänen todelliset tunteensa loppujen lopuksi ovatkaan. Mielenkiintoista on myös se, kuinka minäkertoja muutamaan otteeseen paljastaa lukijalle olennaisia seikkoja joskus huomattavasti myöhemmin, kuin milloin hän itse on saanut kyseisen seikan selville. Kertoja on siinä mielessä jännittävän (ja osin myös ärsyttävän) epäluotettava. Kirjan loppu on hieno, sillä se jättää loppuratkaisun avoimesti tulkittavaksi, vaikka antaakin vihjeita enemmän yhdestä tietystä loppuratkaisusta. Mutta lukija, joka ei voi tätä tarjottua loppuratkaisua hyväksyä, voi valita sen toisen, josta jää parempi mieli.

Kaiken kaikkiaan pidin teoksesta paljon. Teos on hitaasti etenevä, joten sitä voi suositella vain kärsivällisille lukijoille, joille tunnelma on jännittäviä juonenkäänteitä tärkeämpää. Itselleni kävi niin, että ensimmäiset sata sivua tuntuivat tahmeilta ja loputtoman hitailta, mutta sitten pääsin sisälle teoksen maailmaan, jota en viimeisellä sivulla enää olisi halunnut mistään hinnasta jättää taakseni. Syrjästäkatsojan tarinassa on menneen maailman hitauden lumoa.

Syrjästäkatsojan tarina oli Wanhojen Pölyisten Klassikkojen Lukupiirin ensimmäinen lukupiirikirja Kuvassa lukupiirin Facebook-kansikuva.

Charlotte Bronte
Syrjästäkatsojan tarina
(Villette, 1853)
Suom. Tyyni Haapanen-Tallgren
 WSOY
496 s.


14 kommenttia:

  1. Minä olen lukenut Charloten siskojen kirjoja, joten tämä vaikuttaisi lupaavalta aloittaa kolmannen siskon kirjoihin tutustumisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllä! Mielestäni tämä on hieno kirja, mutta ei kuitenkaan omasta mielestäni läheskään yhtä hieno kuin kotiopettajattaren romaani. Se on yksi kaikkien aikojen upeimpia romaaneita. Suosittelen lukemaan myös sen ennemmin tai myöhemmin ;)

      Poista
  2. Olen mietiskellyt tämän ottamista luettavaksi seuraavaan klassikkohaasteeseen. En muuten tiennytkään, että tämä on suomennettukin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä sopisi varmasti hyvin klassikkohaasteseen! Kannatan! Ja kyllä, tämä tosiaan on suomennettu. Mutta suomennos on ilmeisesti joku aika vanha, mikä ei kuitenkaan itseäni häirinnyt.

      Poista
  3. Kuulostaa mielenkiintoiselta. Psykologisia sävyjä omaavat kirjat ovat usein suosikkejani. Kaunista juhannusta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset, Pihi nainen! :) Juhannukseni oli kaunis, toivottavasti sinunkin! :) Itsekin pidän psykologisista teoksista.

      Poista
  4. Huisin hieno blogipostaus ja muutenkin kiinnostava blogi. Meillä on samanlaisia mieltymyksiä kirjallisuuden suhteen. Olipa kiva osua tänne. Wanhojen Pölyisten Klassikoiden Lukupiiri kuulostaa hauskalta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset Rita ja hauskaa, että eksyit blogiini! Tervetuloa vierailemaan myös jatkossa, varsinkin jos meillä on vielä samantapainen kirjamaku! :D Minustakin Wanhojen Pölyisten Klassikoiden Lukupiirimme on varsin mainio! :D

      Poista
  5. Tämä kirja on hyllyssäni ja olen sen tietysti myös lukenut. Hieno idea tuo Wanhojen Pölyisten Klassikkojen Lukupiiri!. Klassikoita lukiessa huomaa usein, että ne eivät olekaan yhtään pölyisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska kuulla, että kirja löytyy myös sinulta! Minullakin oli tämä omana, olen perinyt sen siskoltani.

      Ja niinpä! Klassikoiden suurena ystävänä olen vallan innoissani tästä lukupiiristämme. Klassikot ovat ikuisia, ja monet niistä hautautuvat jonnekin pölyyn vain ikään kuin sattumalta, mutta kun uskaltaa ne sieltä esiin kaivaa, niin ne ovat aivan tuoreita.

      Poista
  6. Muistelen joskus lukeneeni tämän, vaan en millään muista mitään nunnan haamua. Sekoitankohan tämän sittenkin johonkin toiseen kirjaan? Voisinpa siis lukea uudelleenkin. Klassikot kestää uusintaluvunkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin oli varsin hatarat mielikuvat kirjasta ensimmäiseltä lukukerraltani, eikä itsellenikään ollut jäänyt nunnan haamu mieleen. Muistin etukäteen oikeastaan vain sen, että pidin suunnattomasti kirjasta ja että päähenkilönä nuori nainen, joka matkustaa Ranskaan opettajaksi ja että loppu oli kovin traaginen.
      Mutta lue ihmeessä kirja, jos kiinnostaa, niin sitten taatusti olet lukenut sen. Ja tosiaan, itselleni tämä oli ainakin sellainen, joka kesti hyvin uusintaluvun.

      Poista
  7. Tämä on niitä kirjoja, jotka tiedän lukeneeni, mutta en muista lukukokemuksesta mitään. Kirja on meillä kotihyllyssä, taidankin napata sen mukaani kun menen viikonloppuna äidin luona käymään. Minulla on vähän niin kuin menossa Brontë-teemavuosi (aloitin Annesta, jolta en ollut aiemmin lukenut mitään), joten senkin vuoksi tekee mieli lukea tämä. Kiitos siis innostavasta ja hienosta tekstistä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marile kommentistasi! :)

      Ja heh, sellaisia kirjoja on aina, joista tietää, että on lukenut, mutta sen enempää ei muistakaan. Mutta se ei välttämättä tarkoita lainkaan, että kirja olisi ollut huono. Ja oi, Bronte-teemavuosi kuulostaa ihanalta! Toivotan sinulle riemastuttavia ja viehättäviä hetkiä Bronte siskosten parissa! :) Ja kiva, jos onnistuin innostamaan sinua uudelleen tämän teoksen pariin! :D

      Poista