Murhamysteeri jälkeen Ylpeyden ja ennakkoluulon: P. D. Jamesin Syystanssiaiset

Monet nirppanokat ovat sitä mieltä, että toisten kirjailijoiden teoksiin kajoaminen vastakertomusten tai jatko-osien kirjoittamisen muodossa on halpamaista ja erityisesti suuren klassikon kohdalla suorastaan loukkaus teoksen pyhyyttä kohtaan. Itse olen aina suhtautunut avomielisesti ja uteliaasti tunntetuihin teoksiin pohjautuviin toisten kirjailijoiden kynistä lähteneisiin tarinoihin. Suoraan sanottuna minua kutkuttaa suunnattomasti ajatus sen tyyppisistä kirjoista. Kirjallisuus on aina vuoropuhelua kirjallisuuden tradition kanssa, ja laajassa mielessä ajatellen intertekstuaalisuus läpäisee kaiken kirjallisuuden. Erityisen mielenkiintoista mielestäni on, kun intertekstuaalisuus tehdään niin läpinäkyväksi ja ilmeiseksi, että koko teoksen lähtökohta rakennetaan jonkin toisen teoksen varaan. Niinpä lähdin innokkain mielin lukemaan Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon "jatko-osaa", P. D. Jamesin Syystanssiaisia, jossa naimakuvioiden selvittelyn sijasta ratkotaankin vallan toisenlaisia kysymyksiä. Syystanssiasissa iki-ihanat Elizabeth ja Mr. Darcy (ja monet muut tutut henkilöt) joutuvat keskelle murhamysteeriä! Keskeinen kysymys ei olekaan, kuka menee naimisiin kenenkin kanssa, vaan kuka murhasi kenet.

Ylpeyden ja ennakkoluulon päätöksestä on kulunut useita vuosia. Rouva Elizabeth Darcy, entinen neiti Bennet, sekä hänen rakas miehensä Fitzwilliam Darcy ovat onnellinen aviopari, joiden lastenhuonetta asuttaa kaksi herttaista poikalasta: melkein 5-vuotias Fitzwilliam ja 2-vuotias Charles.  Pemberleyn emännäksi avioliiton myötä kohonnut Elizabeth valmistautuu syystanssiaisiin, jotka vanhan perinteen mukaan järjestetään joka vuosi lokakuun täysikuuta seuraavana lauantaina Pemberleyn kartanossa. Myöhään illalla, tanssiaisten aattona tapahtuu kuitenkin jotakin vallan kamalaa: synkän metsän uumenista syöksyy hurjistunut hevonen vaunuineen, joista purkautuu ulos hysteerinen ja sydänjuuriaan myöten järkyttynyt nainen. Hänen miehensä on kuulemma murhattu metsään! (Tämä nainen ja hänen miehensä ovat lukijalle tuttuja Ylpeydestä ja ennakkoluulosta.) Iloinen tanssiaisten odotus vaihtuukin selkäpiitä karmivaksi levottomuudeksi ja järkytykseksi. Metsästä löytyy verinen ruumis, ja tätä löytyöä seuraa kuukausia jatkuva selvittely, joka luo varjon koko Darcyjen perheen ylle. Kuka murhasi miehen ja mitä metsässä tuona kohtalokkaana iltana oikeasti tapahtui?

Odotin teokselta paljon, mutta alkuviehätyksen ja -innostuksen jälkeen huomasin pettyneeni kirjaan. Voi olla, että murhamysteeri on aivan väärä laji minulle, enkä juuri sen lajin kirjallisuutta yleensä luekaan. Minunkaltaiselle yliuteliaalle luonteelle oli kuin kidutusta lukea kirjaa, jossa koko ajan keskitytään yhden mysteerin ratkaisemiseen ja jonka ratkomisessa edetään niin kovin hitaasti. Kirjaa aloittaessani nautin siitä, kuinka hyvin kirja oli tyyliltään kirjoitettu. Kirjoitustyyliin on saatu vangittua jotakin samaa tunnelmaa ja  tyyliä kuin Austenin Ylpeydessä ja ennakkoluulossa, mikä oli mielestäni upeaa (etenkin, kun Ylpeys ja ennakkoluulo on mielestäni yksi kaikkien aikojen upeimpia romaaneja!). Mutta kun juonessa päästiin itse pääasiaan eli murhaan, en enää kyennyt niin paljon nauttimaan tyylistä, sillä mieleni vain askarteli mysteerin ratkeamisen parissa ja kärsimättömänä ja tuskastuneena vain odotin lopputulosta. Kaikki juonenkoukerot siltä väliltä tuntuivat turhilta. Koska en yleensä murhamysteereitä lue, niin en osaa arvioida, oliko teos oikeasti rakennettu huonosti vai olinko itse vain liian kärsimätön lukija.

Etukäteen vähän jännitin, kuinka käy dekkarityylin ja murhan yhdistäminen Ylpeyden ja ennakkoluulon romanttiseen ja kepeään tyyliin, jossa päämielenkiinto on rakkausseikkailuissa . Mutta itse asiassa tässä asiassa P. D. James on mielestäni onnistunut yllättävän hienosti (eikä romanttisia juonikuvioitakaan ole tyystin unohdettu!). Vaikkei ehkä heti uskoisikaan, murhamysteeri sopii Ylpeyden ja ennakkoluulon maailmaan kuin pistooli murhamiehen käteen.  Kirjailija ei erehdy kuljettamaan edes murhan mukana tarinaansa liian kauas Ylpeyden ja ennakkoluulon maailmasta. Ja lopulta, kun murha selviää, paljastuu sen taustalta juuri jotakin niin Ylpeyden ja ennakkoluulon tyyliin sopivia syitä ja selityksiä.

Ehkä hieman ärsyttävää on se, että jo monta vuotta naimisissa olleiden Elizabethin ja Mr. Darcyn avio-onni on yhä niin täydellistä, että se menee imelyyden ja epäuskottavuuden puolelle. Tuittupäinen Elizabeth ja synkeä Mr. Darcy ovat muuttuneet niin sopuisiksi, että ihan ällötää. Pieni pisteliäs sana tai ironinen hymy parin välillä olisi piristänyt suunnattomasti romaania.

Tässä arviossani olen antanut Syystanssiaisille risuja, mutta myös ruusuja. En sanoisi lukukokemusta suoranaisesti huonoksi, mutta ainakin se jäi odotuksiini nähden hieman valjuksi. Silti voin suositella teosta kaikille Ylpeys ja ennakkoluulo -faneille. Luulisin, että muille teos voi olla hieman mitäänsanomaton ja mielenkiinnoton, sillä teoksessa on aika paljon jälkipuinteja monista Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumista. Osa tällaista jälipuintia on myös seuraava hieman satiirinen lainaus, joka oli lempikohtani teoksessa ja johon lopetan bloggaukseni:

Jos hänen elämänsä olisi ollut sepitettä, olisiko taidokkainkaan romaanikirjailija osannut kertoa uskottavasti, miten lyhyessä ajassa ylpeys oli väistynyt ja ennakkoluulo rauennut?

 P. D. James

Syystanssiaiset

(Death Comes to Pemberley, 2011)

Suom. Maija Kauhanen

Otava

348 s.