lauantai 31. elokuuta 2013

Astrid Lindgren: Mio, Min Mio

Jag tänkte på Brunnen som viskar om kvällen och på alla sagorna som jag hade hört. Det var särskilt en som jag tyckte om. Den började så här:
Det var en gång konungason som var ute och red i månskenet.
Tänk, det skulle ju nästan kunna vara jag! Jag var ju en konungason.
Vi kom närmare och närmare Gröna Ängars ö, och Miramis hovar dånade som åskan. Och hela tiden tänkte jag på den där sagan och tyckte att det lät så vackert:
Det var en gång en koungason som var ute och red i månskenet.

Palasin lapsuuteni satuklassikon Mio, poikani mio ääreen, mutta tällä kertaa ruotsiksi oikeastaan Lue ihminen! -blogin innoittamana, sillä sen kirjoittaja kuvasi kirjaa mielestäni uskomattoman kauniisti bloggauksessaan

Kirja todella on uskomattoman kaunis, lyyrinen ja koskettava. Saduista satumaisin. Satu, joissa saduista tulee totta.

Bo Vilhelm Olsson on 9-vuotias ihan tavallinen poika, joka asuu viheliäisten ottovanhempien luona, jotka kohtelevat häntä huonosti ja vailla rakkautta. Oikeista vanhemmistaan hän ei tiedä mitään. Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttuu, ja erään satumaisen tapahtumasarjan seurauksena poika matkustaa toiseen ulottuvuuteen, eräänlaiseen satumaailmaan nimeltään Landet i Fjärran hengen seurassa, joka on varta vasten lähetetty häntä etsimään. 

Siellä häntä odottaa hänen oikea isänsä, joka on valtakunnan kunigas ja asustaa hienossa linnassa kauniin ruusutarhan ympäröimänä. Hän saa tietää, että hänen nimensä on oikeasti Mio, "Mio, min Mio", rakastavan isän ainoa, rakas lapsi. Elämä rauhallisessa kaukaisuuden maassa on ihanaa, etenkin kun on rakastava isä seuranaan, hyvä ystävä nimeltään Jum-Jum ja ihan oma heppa nimeltään Miramis. 

Mutta kaikki ei ole niin hyvin mitlä ensin näyttää. Mion isän hallitseman saaren vastakkaisella rannalla on Landet på andra sidan. Siellä hallitsee julma, julma ritari Kato, ja prinssi Miolla on tehtävä. Jo aikojen alusta on määrätty, että Mion on määrä taistella ritari Katon pahuutta vastaan. Kaikki muut paitsi Mio  tietävät sen, kuiskiva kaivo kuiskii satuja siitä, koko luomakunta odottaa vapautusta, mutta kestää aikansa, ennen kuin prinssi Mio on valmis suureen tehtäväänsä ja aika on kypsä... Voiko pieni prinssi Mio surmata julman ritarin, jolla sydän on kivestä?


Ei tarvitse olla kovinkaan fiksu huomatakseen, että teos sisältää runsaasti Raamattualluusioita. Kuningas, jonka ainokainen poika on määrätty vapauttamaan maailma pahuuden kahleista. Myös kielen tasolla leikitään monien Raamatun kuvien avulla. Leipä, jota syödään on Brödet som mättar hunger ja vesi jota juodaan on Vattnet som släcker törst.

Oli kiva lukea pitästä aikaa jotakin ruotsiksi, ja kirjan kieli oli minusta hyvin helppolukuista ja yksinkertaista huolimatta siitä, että se oli hyvin kaunista.

Tämä on hieno ja koskettava tarina isänrakkaudesta ja lämpimästä isä-poika-suhteesta. Kirjassa on myös kaunista ja ihanaa satumaailman hohtoa, vaikka synkät sävyt ovat todella synkkiä. (Pienenä muistan kirjan olleen todella pelottava!) Mutta hyvä kuitenkin lopulta voittaa ja kaiken sen kamalan synkeyden jälkeen jälkeen jää jäljelle ilo ja riemu ja onni. Suosittelen niin isoille kuin pienillekin satujen ystäville!



Astrid Lindgren
Mio, Min Mio (1954)
Raben & Sjögren Bokförlag
175 s.

Veijo Meri: Manillaköysi

Ja lisää tylsää Suomen kirjallisuutta !

Vaikka myönnetään, että tämä ei ollut aivan niin tylsä kuin muistelin! (Olen jo joskus lukioikäisenä tuskitellut tämän romaanin tylsyyden kimpussa.) Aika ajoin teos oli ihan hivenen verran jopa kiinnostava, mutta koska se ei ollut kovin kiinnostava, niin pahoin pelkään, ettei minulla ole juuri mitään kiinnostavaa sanottavaa teoksesta.

Kinnostavimmat kohdat liittyivät kertomuksen sisäisiin tarinoihin, joita teoksen eri henkilöt toisilleen kertovat. Ne muodostavat itse asiassa aika suuren osan teoksen sisällöstä. Kaikki tarinat liittyvät tavalla tai toisella sotaan, ja Manillaköysi onkin sotakirja ja kertoo jatkosodasta. Kirjassa on jotakin aika absurdia ja tulkitsematonta, ja minulla oli jokseenkin hämmentynyt olo sitä lukiessani. Kirjallisuustieteilijä sisälläni ei saanut oikein siihen tulkinnallista otetta, ja jäin miettimään, mistä siinä oikeastaan on kyse? Onko itse tarinan ja sen sisäisten tarinoiden absurdiuden tarkoitus alleviivata sodan absurdiutta?

Manillaköyden päähenkilö on sotilas nimeltään Joose Keppilä, joka löytää rintamalla ollessaan manillasta tehdyn köyden. Joose on iloinen löydöstään ja päättää salakuljettaa sen seuraavalla lomamatkallaan kotiin. Köysi sidotaan lujasti hänen ylävartalonsa ympäri, jotta salakuljetus kävisi mahdollisimman salakavalasti vaatteiden alla. Matka kotiin on pitkä ja vaivalloinen, ja vartalon ympärille lujasti köytetty manillaköysi aiheuttaakin yllättäviä ongelmia. Manillaköysi  onkin eräänlainen matkakertomus, ja matkakuvauksen keskeyttävät sotatarinat, joita junassa olevat henkilöt toisilleen kertovat. Hassuinta ja absurdeinta tarinassa on se, kuinka paljon vaivaa Joose on valmis näkemään, jotta saa kuljetettua kotiin vaivaisen manillaköyden, joka on kuitenkin aika arvoton esine.

- Kyllä minä tämän köyden vien, vaikka minun täytyisi kävelle se kaulassa. Tänne minä en sitä jätä, kerran niin olen päättänyt. Kyllä yksi mies aina yhden köyden selvittää ja vaikka useampiakin, Joose puhua takosi.


Veijo Meri
Manillaköysi (1957)
Otava
170 s.

P.s. Te, jotka olette lukeneet tämän, niin heittäkääpäs jotakin analyyttistä kommenttia tästä teoksesta, joka jäi minulle osittain arvoitukseksi!


torstai 29. elokuuta 2013

Pentti Haanpää: Noitaympyrä

Ajattelinpa kirjoittaa kaikkien aikojen lyhyimmän kirja-arvioni. Se on angstisen kirjallisuudenopiskelijan arvio. Se on tässä:

Olen pitkästä aikaa saanut luetuksi yhden Suomen kirjallisuuden kurssiin liittyvän kirjan, Pentti Haanpään Noitaympyrän. Eipä siitä muuta kuin että perin tylsä ja ikävystyttävä kirja! Aikanaan kuitenkin varmaan poliittisuudessaan hyvin tärkeä teos (niinkin tärkeä, että sai tulenarkuutensa vuoksi odottaa julkaisua 25 vuotta), nykyäänkin merkittävä muistomerkki oman aikansa poliittisesta tilanteesta. Mutta en tykännyt, anteeksi vain ja kaikella kunnioituksella, herra Haanpää!

P.s Kirjallisuudenopiskelijan valitusvirteni ilmeisesti kuultiin, sillä kesän aikana on Suomen kirjallisuuden kurssin lukemistoon kuuluvat kirjat vähentyneet. Mukana on kaikki samat kirjat, mutta niiden lukemiseen sisältyy valinnaisuutta tietyin ehdoin. (Projektin loputtua voin kirjoittaa tarkemmin blogiini siitä.) Aivan kaikki kirjoja ei tarvitsekaan lukea. Ihanaa! Enää jäljellä 4 kaunokirjallista teosta (+ tuskallinen määrä teoriaa)!

Manillaköysikin on jo luettuna, siitä lisää blogissa lähiaikoina!



Pentti Haanpää
Noitaympyrä (valmistunut 1931, ilmestynyt 1956)
Suomalaisen kirjallisuuden seura
161 s.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

100 bloggausta takana: katsaus menneisiin bloggauksiin!

Eilen julkaisemani arvio Jane Austenin Viisastelevasta sydämestä oli blogihistoriani sadas postaus. Tällaisen pienen välietapin saavuttaminen herätti idean tehdä postaus, jossa palataan blogini arkistoihin nostamalla joitakin bloggauksia esiin erilaisten listojen ja rankkausten kautta.


Mistä kaikki alkoi? Perustin kirjablogini viime vuonna 8. lokakuuta sairaslomapäiväni ratoksi. 
Mitkä olivat viisi ensimmäistä bloggaustani?

1. L.M. Montgomeryn Anne of The Island
2. L. M. Mongomery: Anna opettajana/ Anne of Windy Poplars ja kirjailijan vaikeneminen
3. Tove Jansson: Pappan och havet - muumit identiteettiään metsästämässä
4. Christa Wolf: Medeia. Kertomus kuudelle äänelle.
5. Ursula Jones & Sarah Gibb: Prinsessa vailla valtakuntaa

Mistä viidestä kirja-arviostani pidän eniten / ovat mielestäni parhamipiani? (Numerointi ei vastaa arvojärjestystä! Tämä kohta oli ehkä vaikein ja tulos hieman hakuammuntaa ja lista voisi näyttää myös hyvin toisenlaiselta.)

1. Enna Airik: Haavemaa
2. Charles Dickens: Kaksi kaupunkia
3. Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Pieni Prinsessasatu
4. Louisa M. Alcott: Pikku naisia I
5. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu


Mihin viiteen kirja-arvioon olisin voinut mielestäni panostaa enemmän?
 (Numerointi ei vastaa arvojärjestystä!)

1. J.J. Wecksell: Daniel Hjort
2. Aino Kallas: Sudenmorsian
3. Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja
4. J.L. Runeberg: Hanna
5. Tove Jansson: Sent i November

Mitkä kirjat olen tainnut ylistää korkeimmalle?
 (Numerointi ei vastaa arvojärjestystä!)

1. L.M. Montgomery: Anne of Green Gables / Annan nuoruusvuodet
2. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
3. Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Pieni Prinsessasatu
4. Charles Dickens: Kaksi kaupunkia

Mitkä kirjat olen tainnut haukkua suurimmalla tunteella?
 (Numerointi ei vastaa arvojärjestystä!)

1. J.L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat
2. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
3. Haruki Murakami: Kafka rannalla

Kommentoiduimmat postaukseni (lukumäärät sis. omat kommenttini):

1. Blogistanian kesälukumaraton -postaus (26 kommenttia)
2. Ihanat kirjaisat joululahjani (21 kommenttia)
3. J.M. Barrie: Peter Pan -postaus (20 kommettia)
4. Kirjallisuudenopiskelijan valitusvirsi (20 kommenttia)

Bloggaukset, jotka eivät ole saaneet yhtään kommenttia:

1. Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja
2.R.L. Stevenson: Huomispäivän laulu
3. Don DeLillo: Valkoinen kohina
4. J.J. Wecksell: Daniel Hjort
5.Christel Rönns: Det vidunderliga ägget
6. Zacharias Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari
7. Blogistanian kuopus 2012 - ehdokkaani!
8.  Hannele Mikaela Taivassalo & Lena Frölander-Ulf: Mörkerboken (Ainoa ruotsinkielinen postaukseni!)
9. Christa Wolf: Medeia. Kertomus kuudelle äänelle.

Yhdeksän kommentitonta bloggausta sadasta on muuten aika hyvä tulos!

Minkä kirjojen kansista olen onnistunut nappaamaan mielestäni onnistuineimmat otokset?
(Numerointi ei vastaa arvojärjestystä!)

Yleensä blogissani ei nähdä ehkä mitään kovin suuria valokuvataiteen mestariteoksia, mutta silloin tällöin onnistun nappaamaan otoksen, johon voin olla melko tyytyväinen.


1. Alcottin iki-ihana Pikku naisia I pääsee hyvin oikeuksiinsa kukkien seassa, hyvin tyttökirjojen henkeen sopivalla tavalla. Suuri osa kuvan viehättävyydestä kuitenkin perustuu kuvattavan kohteen kauneuteen, sillä nämä kannet ovat kirjahyllyni suurin kauneuspilkku.







2. Montgomeryn Runotyttö-trilogia pääsi myös kauniisti oikeuksiinsa samojen miljoonakellojen kehystämänä kuin Pikkunaisiakin.


3. Ikuistin Montgomeryn Rainbow Valley Ikean laatikostoa vasten, jonka kauniit pastellisävyt sointuvat hyvin yhteen kannen turkoosinsinen kanssa.




4. Tässä vähän synkeämpää materiaalia. Tässä mustanpuhuvassa kuvassa Frankentein-romaanista tulee hyvin esiin kauhun tunnelma.



5. Tämä kuva Tove Janssonin Pappan och havet -teoksesta ei sinänsä kai ole kovin ihmeellinen, mutta minusta perspektiivin ansiosta siinä on kuitenkin "sitä jotain". Taitaa olla melkein kultaisessa leikkauksessa?




6. Tällä listalla muumit jyräävät! Pallokuvioinen satiiniyöpaitani (heh!) on oivallinen tausta violettiselkäiselle muumikirjalle Sent i november. Perpektiivi tuo kuvaan hauskaa syvyyttä. 


7. Ja lisää muumeja! Keveä ja läpikuultava kesämekkoni toimii kauniin pehmeänä "lumimaisemana" Tove Janssonin Taikatalven taustalla. Kirjan kansikin on kaunis, ja valkoisen ja sinisen yhdistelmä luo rauhallisen talvisen viileän tunnelman. Periaatteessa ei kovin ihmeellinen kuva, mutta silti jotenkin pidän siitä kovasti!



8. Tämä kuva on postauksesta, jossa esittelen Adlibriksestä tilaamiani satukirjoja. Vaaleanpunainen ylioppilasmekkoni sointuu hyvin prinsessakirjojen henkeen.


9. Ivan Turgenevin Tarpettoman ihmisen päiväkirjan ikuistin teoksen henkeen sopivasti synkeän harmaata kivitaustaa vasten, ja kuollut syksyn lehti kuvastaa hyvin teoksen sisältöä ja tunnelmaa.


Onko teillä lukijoillani lisättävää listoihini tai onko teille jäänyt erityisen hyvin mieleen jokin / jotkin bloggaukseni?

tiistai 27. elokuuta 2013

Jane Austen: Viisasteleva sydän


Kotiopettajattaren romaanin jälkeen kaipasin lisää 1800-luvun romantiikkaa ja avioliittojuonia. (Ikään kuin muka edellisessä ei olisi ollut kylliksi imelyyttä!) Niinpä kaivoin oman hyllyni kätköistä Austenin Viisastelevan sydämen, josta en itse asiassa ole lainkaan varma, olenko koskaan lukenut sitä.

 Muistan jossakin vaiheessa elämää kolunneeni läpi useita Austeneita, ja muistikuvat niistä ovat kovin sekavat. Vain Ylpeyden ja ennakkoluulon sekä Kasvattitytön tarinan muistan varmasti lukeneeni, muut ovat yhtä muistikuvien puuroa toistensa kanssa. Sama koskee Jane Austen -elokuvia tai muita filmatisointeja. Kuinka monta kertaa olenkaan kirjastosta lainannut jonkin Jane Austen -elokuvan tai tv-sarjan ja sitä jonkin aikaa katsottuani pettyneenä todennut, että höh, tämänhän olen nähnyt jo!

Ja ai miksikö? Luultavasti siksi, että  Austenin kirjat kovin paljon toistavat itseään. Kaikissa sama perusjännite: naispäähenkilö seikkailee seurapiireissä ja yrittävää metsästää sitä herra oikeaa. (Tai pikemminkin odottelee, että näköpiiriin ilmestyisi se herra Oikea, joka metsästäisi heidät.)

Viisasteleva sydämen päähenkilö on kolmisisaruksisen perheen  hyljeksitty ja väärinymmärretty tytär Anne, joka on koko elämänsä tottunut jäämään pinnallisten ja kylmäsydämmisiltä vaikuttavien perheenjäsentensä varjoon. Hän on jo 27-vuotias ikäneito, joka kauneus on jo parhaimmat päivänsä nähnyt. (Seikka, jota korostetaan teoksessa ikävän usein.) Nuorempana, noin kahdeksan vuotta sitten hän on ollut kihloissa erään nuorukaisen kanssa, jonka kuitenkin lähipiirin painostamana hylkäsi. Hän ei ollut tarpeeksi rikas ja tarpeeksi ylhäistä syntyperää, vaikka kirkasotsaisena nuorukaisena uskoikin saavuttavansa vielä kyvykkyydellään jotakin suurta. Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin tämä samainen nuorukainen ilmaantuu taas samoihin seurapiireihin kuin Anne, yhä naimattomana, mutta elämänurallaan korkealle kohonneena, ja Annen rinnassa herää outoja tunteita. Mutta mitä liekään tämä herra nykyisin tuumata Annesta, jota tuskin on edes tunnistaa samaksi kauniiksi neitokaiseksi, joka hän joskus oli?

Tässä rakkaustarinassa on monta mutkaa matkassa, eikä ole lainkaan selvää, kenen kanssa Anne vielä päätyy naimisiin (vai päätyykö kenenkään). On nimittäin muutama muukin varsin varteenotettava ehdokas. Esimerkiksi Annen serkkupoika, joka pahoin ihastuu Anneen ja jolla on puolellaan se suuri etu, että hän on perivä Annen kotitalon aikanaan, sillä perheessä ei ole miespuolisia perijöitä. Sekä eräs hengeltään hyvin sivistynyt, kuollutta kihlattuaan sureva nuorimies, jonka Anne henkevillä keskusteluilla onnistuu nostamaan pois epätoivon syövereistä.

Pidin kirjassa siitä yllätyksellisyydestä, jonka kirjailija oli luonut useiden eri kosijaehdokkaiden kautta, jotka vieläpä tuodaan kuvioon eri vaiheissa kertomusta. Kaikilla on omat etunsa ja lukija luulee välillä varmasti tietävänsä, kenen kanssa Anne vielä päätyy naimsiin, mutta sitten pakkaa sekoitetaan vähän lisää ja kaikki varmuus häviää ja vaaka kääntyy jonkin toisen miehen puolelle.

Pienten kehujen jälkeen voidaankin siirtyä kritiikkiin. Sain kirjalta kyllä sitä, mitä eniten lähdin siltä hakemaan: romantiikkaa, avioliittojuonia ja seurapiirien viehätystä. Mutta juuri muuta en löytänytkään. En kyennyt näkemään mitään suurta teemaa tai sanomaa kaiken tämän takana.  Jotenkin kirjasta jäi vähän tyhjä olo. Kirja tuntui kovin pinnalliselta, jossakin määrin kaavamaiselta (vaikka juonessa pientä yllätystä riittikin.) Anne vaikutti romaanihahmona jotenkin persoonattomalta, hahmolta, jonka ääriviivoista on vaikea saada selkoa. Enpä voi sanoa erityisesti pitäneeni Annesta (vielä vähemmän monista muista kirjan hahmoista.)

Kirjassa on surumielinen vivahde, joka syntyy toivottoman vanhanpiian taivaantuuliin lentäneistä toiveista ja nuoruuden ja kauneuden menetyksestä. Siinä mielessä tämä onkin vähän erilainen rakkausromaani, sillä monesti niissä keskitytään nuoruuden kukkeutta eläviin neitosiin, jotka ovat vielä täynnä vaaleanpunaisia toiveita ja unelmia. Mutta kaikesta tästä johtuen kirjaa oli jokseenkin ikävä lukea, ja minua ärsytti se asenne, jolla Anne suhtautui toivottoman tuntuiseen elämäänsä. Ja se, mikä minua myös harmitti, oli se kliseinen asenne, joka koko kirjasta välittyi: vanhapiika ei voi olla onnellinen. Lisäksi suunnattomasti harmitti se, kuinka paljon kirjassa korostetaan ulkonäköä ja sen merkitystä avioliittomarkkinoilla. Alussa Anne esitetään aivan toivottomana ressukkana sen vuoksi, että hänen nuoruuden kukkeutensa on kadonnut ja hän on vielä naimaton. Ja kuitenkin, hän on vasta 27-vuotias, sanoisin, että nainen parhaassa iässä!

Paljon tässä oli harmiteltavaa, joten voisi kai luulla, että melkein inhosin kirjaa. No, en suinkaan! Pinnallisella tasolla kuitenkin se oli viihdyttävää luettavaa, mutta olisin odottanut Jane Austenin kaltaiselta nimeltä vähän suurempia! (Ylpeys ja ennakkoluulo on nimittäin aivan loistava ja Kasvattitytön tarinasta pidin myös kovasti.)

P.s. Tämä oli muuten blogihistoriani sadas bloggaus. Eräänlainen etappi sekin!

Jane Austen
Viisasteleva sydän
(Persuation, 1818)
Suom. Kristiina Kivivuori
WSOY
255 s.


lauantai 24. elokuuta 2013

Klassikkojen klassikko, kaikkien aikojen rakkaustarina: Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani

 Tämä oli jo ainakin kolmas kerta, kun luin Charlotte Brontën suurklassikon Kotiopettajattaren romaanin. Ensimmäinen kerta oli lukio-iässäni, jolloin kirja oli mielestäni "ihan hyvä". Parisen vuotta sitten luettuani sen kaunokirjallisuuden yliopistokurssia varten, sai se suussani arvonimen "todella hyvä" tai jotakin sen tapaista. Nyt, kolmannella kerralla, en edes tiedä, kuinka sanoin kuvaisin sitä loistavuutta, joka romaaniin kätkeytyy. Luulen, että se taitaa päästä jaetulle ykkösijalle lempiromaaneissani yhdessä L.M. Montgomeryn  Annan nuoruusvuosien kanssa! Se on paljon sanottu minun suustani!


Tarina

Kävin oikeudenkäyntiä itseni kanssa oman tuomioistuimeni edessä. Muisti laati esityksen ajatuksista, toiveista ja tunteista, joita olin hautonut sitten viime yön, sekä siitä yleisestä mielentilasta, jota olin suvainnut jo lähes kahden viikon ajan, järki puhui omalla koristelemattomalla, kuivalla tavallaan, osoittaen kuinka olin jättänyt kaiken todellisen syrjään ja kiihkeästi tarttunut kuviteltuun, ja vihdoin lausuin seuraavanlaisen tuomion:

Suurempi hupakko kuin Jane Eyre ei ole koskaan hengittänyt tämän maapallon ilmaa, typerämpi haaveilija ei ole koskaan herkutellut suloisilla valheilla eikä juonut myrkkyä kuin se olisi ollut nektaria.
"Sinä", sanoin, "sinäkö olisit Mr. Rochesterin lemmikki? Sinäkö osaisit miellyttää häntä? Sinäkö merkitsisit hänelle jotakin? Mene, sinun hulluutesi tekee minut sairaaksi! Mene, sinun hulluutesi tekee minut sairaaksi! Ja sinä olet iloinnut joistakin tilapäisistä mieltymysten osoituksista - epämääräisistä merkeistä, joita hienoon perheeseen kuuluva maailmanmies antaa riippuvaisessa asemassa olevalla kokemattomalle tytölle. Kuinka uskalsit? Poloinen narri!

Kotiopettajattaren romaani on kasvutarina ja ennen kaikkea rakkaustarina orpotytöstä nimeltään Jane Eyre, joka ilkeiden ja rakkaudettomien sukulaisten hoivaan sysättynä ja maailmaan heitettynä varattomana hylkiönä ei osaa odottaa elämältään suurta onnea. Ankean lapsuuden, ankarien, mutta mielyttävän työntäyteisten kouluvuosien ja muutaman samassa oppilaitoksessa vietettyjen opettajavuosien jälkeen Jane päättää koettaa onneaan kotiopettajattarena eräässä kartanossa erään nuoren ja viehättävän pikku neidin kasvattajana. Käykin niin, että kotiopettajatar rakastuu kartanon herraan, Mr. Rochesteriin, mutta epäsäätyinen liitto ei herätä Janen rinnassa toivoa vastarakkaudesta. Kaikesta huolimatta rakkaus kuitenkin herää (sen voi kai paljastaa, sillä eikö kaikki sen joka tapauksessa tiedä tai ainakin arvaa?), mutta Janella on paha aavistus, että onni olisi liian suuri hänen osakseen toteutuakseen.

Kevyttä kauhuromanttista tunnelmaa maalaillaan kartanon ullakkohuoneeseen kätketyllä salaisuudella, yön hiljaisuuden leikkaavalla mielipuolisella naurulla ja erääseen palvelijattareen liittyvillä oudoilla seikoilla. Nämä pienet jännityselementit ja kauhuromanttisesti kutkuttavat salaisuudet veivät huomiota toki ensimmäisellä lukukerrallani, ja saivat aikaan miltei pelottavan ja uhkaavan sävyn. Nyt puolestaan, kun jo tiesin kirjan "salaisuudet", keskityin täysillä siihen, mikä kirjassa onkin mielestäni se oleellisin asia ja jonka lumo ja tenho ei yhtään katoa sillä, että on lukenut kirjan jo aikaisemmin, vaan päinvastoin se paranee. Kotiopettajattaren romaani on nimittäin ennen kaikkea rakkaustarina. Ja ehkä kaunein ja viehättävin rakkaustarina, jonka tunnen.

Vastakohdat kohtaavat

Mielenkiintoisen tästä rakkaustarinasta tekee sen sankarittaren ja sankarin vastakohtaisuus henkilöinä. Viaton, hyveellinen, puhdas, lempeä, sävyisä ja läpeensä hyvä Jane kohtaa karskin, karun, kovan, voimakkaan, synkeän ja synkkämielisen Mr. Rochesterin, jolla on luurankoja komerossaan ja takana maailmallista elämää rakastajattarien parissa. Janen puhtoista luonnetta voisi kuvailla värillä valkoinen, Mr. Rochester on puolestaan synkeän musta hahmo. Vastakohdat kohtaavat toisensa, ja mitä on tuloksena? Kesytetty leijona ja sopusuhtainen suhde, vuosituhannen rakkaustarina.

Vaikka tarina on upea ja ihana, kuulen päähenkilöiden luonteita ja niiden vastakkaisuutta pohtiessani pääni sisällä pieniä kriittisiä ääniä. Onko tarina realistinen ja psykologisesti uskottava? (Ei sillä, että kirjallisuuden tulisi olla realitista, mutta yliopistomme kirjallisuushistorian kurssilla tämä teos kategorisoitiin realismiksi, vaikkakin juuri englannin realismille tyypilliseksi romanttiseksi realismiksi.) Voisiko Janen tapainen tyttö oikeasti rakastua Mr. Rochesterin kaltaiseen mieheen ja voisko siitä oikeasti tulla mitään? Itse jotenkin samaistun vahvasti Janeen ja näin hänessä paljon omaa itseäni, mutta en voisi kuuna päivänä mennä naimisiin Mr. Rochesterin kaltaisen miehen kanssa, sillä pelkäisin häntä kuollakseni.

Toiseksi, heräsi kysymys, että voisiko Janen kaltainen olento (tai ylipäätänsä minkäänkaltainen inhimillinen olento) kaivaa esiin Mr. Rochesterin kaltaisesta synkeyden verhoamasta hahmosta esiin hellän romantikon ja kesytetyn leijonan, muuttuneen ihmisen, kunnon miehen. Tässä kohtaa mieleeni tulvahtaa monet varoittavat lauseet, joita minulle erinäiset kasvattavassa asemassa olevat ihmiset ovat elämäni varrella opettaneet parisuhteesta. Esimerkiksi: Muista, ettet voi muuttaa toista, vain itseäsi voit muuttaa. Tai: Monet naiset rakastuvat renttuihi, koska luulevat hyvyydellään parantavan heidän, mutta katuvat jälkeenpäin. Ja listaa näistä varoituksen sanoista, joita mielessäni sovelsin tähän tarinaan, voisi vielä jatkaa... Mutta: en halua pilata upeaa romaania ylianalysoinnilla, joka loppujen lopuksi on aika epärelevanttia. 

Tässä kohtaa siis pyyhin tosikon ilmeen kasvoiltani ja julistan, että Kotiopettajattaren romaani on (kaikesta huolimatta!) maailman upein rakkaustarina! Niin, ja se saa uskomaan, että muutos on aina mahdollinen ja paatuneimmankin synkistelijän rinnassa sykkii ihmisen sydän, joka on valmis rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta. Olipa se tarua tai totta, hyviin asioihin uskominen puhdistaa elämää ja tekee ihmisen onnelliseksi. (Ainakin minut!)

Rakkauden filosofia


Kotiopettajattaren romaani ei ole kuitenkaan vain tarina rakkaudesta, vaan myös kokonainen filosofia rakkaudesta. Se on suuri puolustuspuhe romanttiselle rakkaudelle ja sille, että romanttisen, molemminpuolisen rakkauden olisi oltava jokaisen avioliiton perusta. Muunlaiselle pohjalle solmittava avioliitto on halveksittavaa, suoranainen rikos ihmisyyttä vastaan. Jane on valmis puolustamaan oikeuksiaan tässä kohtaa kynsin hampain. Hänen on hylättävä erään voimakastahtoisen miehen kosinta, vaikka tämä mies, jolla on erityisen vahva vaikutus Janeen, yrittää manipuloida hänet menemään kanssaan naimisiin. Naimisiin vain siksi, että hän katsoo Janen sopivan täydellisesti avuksi lähetystyöhön, jolle haluaa omistaa elämänsä.

"Minkä vuoksi luulet, ettei hän rakasta sinua?"
"Kuulisitpa hänen itsensä puhuvan siitä asiasta! Hän on yhä uudelleen sanonut, että hän ei tahdo mennä naimisiin itsensä, vaan työnsä vuoksi. Hän on sanonut, että minä olen luotu työhön - en rakkauteen - ja epäilemättä se on totta. Mutta jos en ole luotu rakkautta varten, en käsittääkseni myöskään ole luotu menemään naimisiin. Eikö olisi kummallista, Di, olla koko iäkseen kahlittu mieheen, jonka silmissä olisin vain hyödyllinen työkapine?"
"Sietämätöntä - luonnotonta - sellainen ei saisi tulla kysymykseen."
"Ja sitten, vaikka olen sisaren tavoin kiintynyt häneen, voin kuvitella, että minussa mahdollisesti joskus heräisi välttämätön, omituinen, kiduttava rakkaus häneen, jos minut pakotettaisiin hänen vaimokseen. Hän on lahjakas, ja hänen olemuksessaan on jonkinlaista sankarillista suuruutta. Hän ei tarvitsisi rakkauttani, ja jos antaisin hänen tuntea sitä, hän näyttäisi kyllä, että se on kokonaan tarpeetonta hänelle, vieläpä sopimatonta minulle. Tiedän, että hän tekisi sen."

 Tämä ja monet muut vastaavanlaiset, rakkauden ja avioliiton perustaan suoraan kantaa ottavat väitteet ja keskustelut tekevät mielestäni kirjasta poikkeuksellisen aikansa kontekstissa. Monet muut 1800-luvun kirjat ihannoivat rakkausavioliittoja, mutta en muista lukeneeni toista kirjaa, jossa näin suoraan olisi julistettu romanttisen rakkauden merkitys avioliiton peruspilarina ja muunlaisen avioliiton luonnottomuus. Kun julistajana on vieläpä sen sukupuolen edustaja, jolle yleensä katsottiin säädyttömäksi ilmaista tunteitaan ja intohimoaan suoraan, vaan sen sijaan sydämen hiljaisuudessa odottaa siedettävänlaista kosijaa ja oppia rakastamaan ja kunnioittamaan miestään, joka on puolisokseen saanut valita mieleisensä henkilön, on romaani mielestäni mullistava feministisyydessän. Naisillakin on oikeus kokea tunteiden paloa, ja avioliitolle se on välttämätön edellytys.


Lopuksi

Romaani herätti todellakin monenlaisia mielenkiintoisia ajatuksia, joita en lähimainkaan kaikkia ole pystynyt tuomaan esiin tässä bloggauksessa, josta sinällläänkin kehkeytyi superpitkä. Kirjasta nousi esiin monenlaisia teemoja, joista vain siihen tärkeimpään ja ilmeisimpään eli rakkauteen lähinnä keskityin tässä. Feminismistä olisi voinut puhua pidempäänkin, muita mielenkiintoisia teemoja olivat uskonnollisuus  (ja erityisesti sen aiheuttama järjen ja tunteiden ristiriitainen kamppailu) sekä individualismi.

  Charlotte Brontë
Kotiopettajattaren romaani
(Jane Eyre, 1847)
Suom. Tyyni Haapanen
WSOY
(476 s.)

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina

Pikkuruisen kaupungin laitamalla oli vanha, ränsistynyt puutarha. Puutarhassa oli vanha talo, ja talossa asui Peppi Pitkätossu. Hän oli yhdeksänvuotias ja asui siellä aivan yksin. Hänellä ei ollut äitiä eikä isää, ja se oli oikeastaan aika ihanaa, sillä näin ollen ei kukaan voinut sanoa, että hänen oli mentävä nukkumaan juuri, kun oli kaikkein hauskinta, eikä kukaan voinut pakottaa häntä nielemään kalanmaksaöljyä, kun hän mielummin söi karamelleja..


Näin alkaa Peppi Pitkätossun tarina (sisältää yhteisniteessä teokset Peppi Pitkätossu (1946), Peppi aikoo merille (1947) ja Peppi Pitkätossu Etelänmerellä (1949)), joka tarinana on varmasti kaikille suomalaisille enemmän tai vähemmän tuttu. Tarina maailman vahvimmasta tytöstä, joka iloisesti asustelee yksinään Huvikummussa, sillä hänen äitinsä on enkeli taivaassa ja isä neekerikuningas jossakin kaukaisella saarella.

Luin tämän lapsuuteni satuklassikon uudestaan Blogistanian kesälukumaratonin aikana ja bloggaan siitä kunnolla vasta nyt, pahasti jälkikäteen. Lukutoukan kirjablogin Krista saikin tästä maratonkirjastani aatteen lukea myös itse uudestaan Peppi Pitkätossu tarinan ja sen ispiroimana julisti haasteen, jossa on tarkoituksena palata johonkin lapsuuden lempisatuun ja blogata tuntemuksiaan ja ajatuksiaan sen suhteen.

Peppi Pitkätossun tarina tuntui mielestäni edelleen lähinnä siltä, miltä lapsenakin. Uskomattoman hulvattomalta fantasialta, hassulta tarinalta, jossa kaikki on vinksin vonksin ja heikun keikun. Peppi on jännittävä persoona, joka osaa tehdä elämästä mielenkiintoisen! Mutta... nyt huomasin, että Peppi on toisaalta myös joskus hieman ärsyttävä! Laskettelee luikuria päivät pääskytysten, on jopa hieman itserakas taipumuksessaan rehvastella Tommille ja Annikalle mahtavalla kokemuksellaan ja tiedoillaan. Ja hän nauttii saadessaan kuulijat haukkomaan henkeä hämmästyksestä uskomattomien totena esitettyjen satujen edessä. Mutta, mitä voimmekaan odottaa pieneltä äidittömältä (ja melkein isättömältä) lapsiraukalta, jota kukaan ei ole kasvattamassa ja ohjaamassa? Loppujen lopuksi Pepin rinnassa sykkii kuitenkin vilpitön sydän, joka haluaa tehdä hyvää ja joka on aidosti pahoillaan siitä, että onnistuu joskus saamaan aikaan jotakin pahaa.

Peppi-kirjat onnistuivat ilmestyessään saamaan aikaan pahennusta ja närää, sillä Peppi-hahmo rikkoi monia konventioita. Esimerkiksi niitä konventioita, jotka määrittävät sitä, millaisia kirjojen tyttöhahmojen pitäisi olla. Peppi ei suinkaan ole ujo ja hiljainen,rauhallinen ja sävyisä pieni sievä tyttö, joka istuisi jalat ristissä harjoittelemassa ristipistoja takkatulen ääressä kaiket illat. Hän on kaikinpuolin hyvin "epänaisellinen" pieni naisenalku (jos häntä edes sellaiseksi tohtii kutsua), joka ehkä isona tulisi mielummin merirosvoksi kuin hienoksi naiseksi. Jossakin määrin Peppi on hieman sukupuolettomalta vaikuttava. Silti - omasta mielestäni - vallan vastustamattoman ihastuttava hullunkurisuudessaan! Uskon, että juuri tästä syystä Peppi vetoaa lapsiin sukupuoleen katsomatta. .

Pahennuksen aiheuttaja ei suinkaan ollut yksinomaan Pepin poikamaisuus, vaan sitäkin suuremassa määrin kirjan anarkistisuus. Peppi pistää totutut arvot ja auktoriteetit matalaksi; leikkii hippaa poliisien kanssa ja sanoo piut paut koulunkäynnille ja "kertomustaululle". Niin, mutta kun eihän Peppi tahallaan! Hän haluaisi käyttäytyä hyvin, mutta se on niin hankalaa. Hän ehkä jopa haluaisi olla opettajan opastamalla tavalla Hieno Nainen, jos vain osaisi ja kykenisi:

Anikka istui nurmella jonkin matkan päässä opettajasta ja Pepistä. Hän kaiveli ajatuksissaan nenäänsä.
- Annikka, huusi Peppi ankarasti, mitä sinä teet? Muista, että Todella Hieno Nainen kaivaa nenäänsä vain ollessaan ihan yksin.
Mutta nyt opettaja sanoi, että oli aika marssia kotiin. Lapset asettuivat riviin. Vain Peppi istui nurmella. Hänen ilmeensä oli jännittynyt, aivan kuin hän olisi kuunnellut jotakin.
Mikä hätänä, pikku Peppi? kysyi opettaja.
- Kuule opettaja, sanoi Peppi.- Saako Todella Hienon Naisen vatsa kurista?
Hän istui hiljaa ja näytti kuuntelevan jatkuvasti.
- Jollei saa, hän sanoi lopulta, voin heti päättää ruveta merirosvoksi.


torstai 15. elokuuta 2013

Charles Dickens: Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut



Minuun iski erään kerran valtava Dickensin himo, jota tyydyttääkseni marssin kirjaston Dickens-hyllylle. Koska hyllystä ei ensi hätään löytynyt juuri niitä kirjoja, joita olisin halunnut mieluiten - Oliwer Twistiä tai David Copperfieldiä - päätin tyytyä siihen, mitä oli saatavilla. Niinpä nappasin mukaani suurenmoisen kokoisen järkäleen nimeltään Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut, josta minulla ei ollut hajuakaan, mitä se käsitteli.

Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut yllätti minut positiivisesti, vaikkei liene yhtä tunnettu kuin edellä mainitut kanssaveljensä. Romaani oli hauskaa, viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa ja päihitin tämän hieman alle yhdeksänsataasivuisen teoksen noin kuudessa päivässä, mikä on minulta melkoinen saavutus. Dickensille ominainen satiirisuus ja huumori on hiottu huippuunsa, ja luku-urakkaani maustoi jatkuva myhähtelu ja hörähtely Dickensin vertaansa vailla oleville piikeille.

Nicholas Nickelebyn elämä ja seikkailut kertoo - yllätys, yllätys - erään Nicholas Nickleby -nimisen nuoren miehen elämästä ja seikkailuista. Nicholasin isä kuolee menetettyään omaisuutensa ja jättää jälkeensä varattoman perheen, johon kuuluu Nicholasin lisäksi sisar Kate sekä sisarusten äiti eli rouva Nickleby. He jättävät taakseen entisen kotinsa ja suuntaavat Lontooseen turvautukaseen isävainaan veljeen Ralp Nicklebyhyn, joka osoittautuukin saidaksi ja kieroksi sekä hyvin ilkeäksi mieheksi, jota ei ole juuri sukurakkaudella siunattu. Hän hankkii veljenpojalleen Nicholasille apuopettajan paikan eräästä maineiikkaasta sisäoppilaitoksesta, jonka koulumestrariin hänellä on suhteita. Sisältäpäin katsottuna opinahjo ei osoittaudu maineensa veroiseksi, ja tämä hanke päätyy siihen, että Nicholas pakenee paikalta erään häneen kiintyneen kaltoinkohdellun oppilaan kanssa piestyään koulumestarin.

Tarinan sankari ja hänen perheensä kohtaavat tässä hyvin moninvaiheisessa ja tapahtumarikkaassa romaanissa monenlaisia vastoinkäymisiä ja hankaluuksia, joista suurimmat voidaan lukea Ralph-sedän ja hänen kätyriensä aikaansaannoksiksi. Tästä romaanista löytyy paljon dramatiikka, kiperiä ja tiukkoja tilanteita sekä tietysti lopulta myös aimo annos romantiikkaa. Kaikki tämä tarjoiltuna niin perin Dickensmäiseen tyyliin; hupaisin sanakääntein, yltiöpitkin virkkein ja houkuttelevin sivujuonin. Rönsyilevä tarina pysyy kuitenkin tiukasti mestarillisen kirjailijan hyppysissä ja lopussa kaikki langanpäät kiedotaan yhteen tähän suurromaanin kudelmaan, joka saa mitä onnellisimman lopun perinteiseen tyyliin. Pahuus kaatuu omaan mahdottomuuteensa ja hyvyys ja urhoollisuus saavat palkkansa.

Minä pidin tästä kirjasta suunnattomasti! Dickensin maailma, 1800-luvun jännittävä Lontoo jaloinen herrasmiehineen ja ilkeine roistoineen, hyvän ja pahan ikuinen dualismi, kiehtoo minua. Taidan julistaa Dickensin viralliseksi lempikirjailijakseni!

Charles Dickens
Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut
(The Life and Adventures of Nicholas Nickleby 1839)
Suom. Kersti Juva
WSOY
876 s.

maanantai 12. elokuuta 2013

Marjatta Kurenniemen iki-ihastuttava Onnelin ja Annelin talo

- Katsokaas, tytöt, tämän talon rakentamisessa tapahtui tosiaankin suuri erehdys. Kun tilasin sen rakennusmestarilta, sanoin että siitä piti tulla yksinäisen vanhan rouvan talo. Niin juuri minä sanoin. Ainakin minun olisi pitänyt sanoa niin. Ja jokainen kai silloin tietää, minkälainen semmoisen talon pitää olla. Mutta ajatelkaahan, rakennusmestari on joko kuullut väärin tai sitten hänen piirustuksensa olivat jollakin tavoin sekaantuneet, en tiedä. Tai sitten olin hajamielisyydessäni sanonut jotakina aivan hullua. Mutta joka tapauksessa hän rakensikin kahden pienen tytön talon! Tämä on tosiaankin hyvin viehättävä pieni talo, mutta minulle se ei sovi ollenkaan. Ja sen tähden minä myyn sen, kun vain saan sopivat ostajat.
Minkälaisia ovat sopivat ostajat? Minä kysyin.
- Sopivat ostajat ovat tietenkin kaksi pientä tyttöä, rouva Ruusupuu sanoi. - Sellaiset kuin te kaksi.
Katsoimme hämmästyneinä toisiimme. Rouva Ruusupuu jatkoi:
- Mutta ikävintä on, että kahdella pienellä tytöllä ei juuri milloinkaan ole niin paljon rahaa, että he voisivat ostaa talon. Jolleivät he satu voittamaan arpajaisissa tai veikkauksessa tai saa perintöä tai...
- ... tai? minä kysyin jännittyneenä. Huikea ajatus oli tullut mieleeni.
- Tai satu löytämään rahaa, rouva Ruuspuu sanoi. - Mutta sellaista tapahtuu kovin harvoin.

Onneli ja Anneli ovat parhaita ystävyksiä. Eräänä päivänä he sattuvat löytämään Ruusukujalta kirjekuoren, jossa lukee "Rehellinen löytäjä saa pitää". Kuori kätkee sisäänsä suuren summan rahaa, niin suuren, etteivät kaksi pientä tyttöä tiedä, mitä niin suurella summalla voisi tehdä. Niinpä he päättävät palauttaa kuoren takaisin sinne, mistä sen löysivätkin, mutta Ruusukujalla asuva rouva Ruusupuu keskeyttääkin heidän aikeensa. Rouva Ruuspuu on nimittäin sattumoisin teetättänyt itselleen talon, joka on suunnteltu kahden pienen tytön taloksi.

Ja kas vain, tietysit Onneli ja Anneli ostavat sen, ja niinpä parhaat ystävykset saavat viettää onnellisia päiviä asuen yhdessä ihanassa pienessä ja sievässä talossa, jossa kaikki on kuin unelmaa. Tietysti tähän pikkutyttöjen vaaleanpunaiseen unelmaan on luotu mausteeksi hieman jännitystä ja dramatiikkaa, jota tarjoaa naapurin rouva Rosina Rusina säästöpossuineen, eräs hänen possujaan (tai pikemminkin niiden sisältöä) himoitseva kehveli sekä poliisi Urho Ulpukka. Toisessa naapurissa asuvat Tingelstiina ja Tangelstiina Vappunen puolestaan tuovat hupia ja hauskuutta sekä mielikuvituksen juhlaa omaperääisyydellään. Tiedätkö, mistä ovat oikeat vappuhuiskut tai ilmapallot kotoisin? Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhasta, jossa niitä kasvatetaan!

Onnelin ja Annelin talo on Kurenniemen Onneli ja Anneli -sarjan ensimmäinen osa. Sarja ja erityisesti ehkä juuri tämä ensimmäinen osa oli lapsuuteni ehdottomia kirjasuosikkeja. Lukutoukan kirjablogissa
julistettiin juuri pieni haaste palata lapsuuden lempisatujen ääreen ja postata niistä. Tämä kirja sopiikin siis oivasti haasteeseen ja on kiva miettiä sitä, mikä siinä iski minuun niin lujalla otteella ollessani pieni tyttö ja miltä satu tuntui nyt.

Pienenä minuun vetosi ajatus ihanassa ja sievässä talossa asumisesta ihan kahdestaan oman parhaimman ystävän kera, vailla vanhempia ja rajoja. Aivan kuin saavuttaisi aikuisuuden jo lapsena, kun saa asua omassa talossa. Pienen tytön silmissä siinä oli hohtoa! Etenkin, kun kaikki talossa on niin täydellistä viimeistä piirtoa myöten: leikkihuone täynnä toinen toistaan ihanampia leluja, vaatekaappi täynnä toinen toistaan kauniimpia mekkoja jne.

Nyt aikuisuuden kynnyksellä, kun omaan kotiin muuttaminen olisi täysin mahdollista (itse asiassa asun vielä vanhempieni luona, toisin kuin useimmat ikätovereistani), ei sinänsä tuntunut tietysti niin auvoisalta ajatus asustaa kahden ystävän kanssa. Mutta tietysti osasin myös samaistua tässä siihen pikkutyttöjen maailmaan, jossa tällainen ajatus on taivaallinen ja satumaisen epätodellinen. Ja tietysti unelma täydellisestä pikku talosta, jossa kaikki on kaunista kuin unelma, vetosi edelleen minuun, mutta tietyllä tavalla suurin hohto oli poissa.

Tingelstiinan ja Tangelstiinan taianomainen maailma pääsiäismunia munivine kanoineen ja kukkaruukussa kasvavine ilmapalloineen kutkutti edelleen mukavasti mielikuvitustani. Onnelin ja Annelin ihana ystävyys oli liikuttavan kaunista... Mutta se, minkä nyt huomasin, ja jota en ainakaan muistikuvieni mukaan lapsena huomannut, oli se traagisuus, joka tarinaan sisältyi. Niin, miten on mahdollista, että kaksi pientä tyttöä tuosta vain muuttavat omaan taloon? Niinpä, se onkin se surullinen juttu tarinassa.

Anneli on avioeroperheen ainokainen lapsi, jota hänen vanhempansa vuorotellen pitävät hoivissaan, mutta eivät juuri puhu toisilleen. Niinpä käykin siten, että kesäloman alkaessa oli Annelin isä luullut, että Anneli lähtee äidin kanssa lomamatkalle ja Annelin äiti puolestaan kuvitteli, että Anneli lähtisi isän kanssa lomalle. Kumpikaan vanhemmista ei siis osaa kaivata lastaan.  Onneli puolestaan on yhdeksänlapsisen perheen keskimmäinen, eikä hänen kiireinen äitinsä tule huomanneeksi, että yksi lapsista ei ole lainkaan enää kotona.

Lopussa kuitenkin väärinkäsitykset selviävät ja ystävykset saavat jäädä silti asumaan yhteiseen taloonsa. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Onnelin ja Annelin talo on mielestäni oivallinen satu, jota voin suositella niin kaikille lapsille  kuin lapsenmielisille aikuisillekin.

Marjatta Kurenniemi
Onnelin ja Annelin talo (1966)
Teoksessa: Onnelin ja Annelin kootut kertomukset
WSOY
90/318 s.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja


Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirjalla kapusin helposti ja vaivattomasti yhden kirjan ylemmäs niin Venäjää valloittamaan -haasteessa kuin 1800-luvun kirjat -haasteessa, sillä kirja oli hyvin ohut ja nopeasti luettu.

Tarpeettoman ihmisen päiväkirja on onneton ja surullinen kirja, josta voi jo ensi sivusta asti tietää, että tämä kirja tulee päättymään hyvin onnettomissa merkeissä. Näin nimittäin alkaa tämä kirja:

Lääkäri lähti äsken luotani. Sain lopultakin selville jotakin! Aikansa viekasteltuaan hän ei viimein voinut olla sanomatta totuutta. Niin, minä kuolen pian, hyvin pian. Joet vapautuvat jäistä ja minä luultavasti solahdan tieheni viimeisten lumien mukana. Minne? Luoja tietää! Myös mereen. No, mitäpä siitä! Jos kerran on kuoltava, on parasta tehdä se keväällä. Mutta eikö ole naurettavaa aloittaa päiväkirja kenties pari viikkoa ennen kuolemaansa?

Tämä surkealta tuntuva itsetilitys toi vahvasti mieleeni Dostojevskin Kellariloukon, joka on surkeaakin surkeampi kirja, jossa on hieman samantyyppistä kurjuuksissaan kieriskelevän itseinhoisen miehenpuolen itsereflektiivistä tilitystä. Siksi tuntui tämän kirjan lukeminen alkuun hieman tukalalta, sillä pelkäsin Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan olevan yhtä masentava. Pinnallisista yhteneväisyyksistä huolimatta oli tämä teos kuitenkin kaikesta surkeudestaan huolimatta huomattavasti valoisampi ja kauniimpi teos.
Teoksesta löytyi nimittäin myös rakkautta, joka valoi valoa kaiken synkeyden keskelle. (Vaikka tämä rakkausjuttu ei kuitenkaan päättynyt kovin suotuisasti päähenkilön onnen kannalta.) Muutenkaan tämän teoksen päähenkilö ei ollut aivan yhtä ongelmainen tapaus kuin Kellariloukon.

Päähenkilö identifioi itsensä tarpeettomaksi ihmiseksi, joka tulkintani mukaan taisi olla syy siihen, miksi hän on sairastunut kuolettavasti. Hän ei löydä itselleen paikkaa maailmassa, on ikään kuin ylimääräinen, jota kukaan ei tarvitse. Itse kuitenkin kyseenalaistin tämän tarpeettomuuden ja koin pientä paheksuntaa päähenkilöä kohtaan siinä, että hän itse tekee itsensä tarpettomaksi haluamalla identifioitua sellaiseksi. Jos ei voi saada rakastamaansa naista itselleen, eikö voi avata silmiään ympärille ja huomata, että maailmassa on toki muitakin naispuolisia henkilöitä kuin se yksi ainut?

Lukukokemuksena Tarpeettoman ihmisen päiväkirja oli "ihan kiva", mitään suurta vaikutusta se ei jättänyt, mutta olen silti iloinen, että luin sen. (Etenkin, kun sain niin vaivatta yhden kirjan lisää kahteen haasteeseen! :)) Olen lukenut aiemmin muutamia kirjoja Turgenevilta ja pidän hänen kerrontatyylistään, joka on samaan aikaan mielestäni paitsi realistinen, myös pienellä romantismin hohteella tyylitelty.

Ivan Turgenev
Tarpeettoman ihmisen päiväkirja
(Ilmestynyt venäjäksi 1851)
Suom. Eila Salminen
Karisto
99 s.

lauantai 10. elokuuta 2013

John Irving: Oman elämänsä sankari

John Irving
Oman elämänsä sankari
(The Cider House Rules, 1985)
Suom. Kristina Rikman
Tammi
632 s.
Homer Wells syntyy St. Cloud`sin orpokodissa Mainessa, johon äidit, jotka eivät halua pitää lapsiaan, tulevat synnyttämään lapsensa tai abortoimaan heidät laittomasti, mutta turvallisesti. Homer lähtee pienenä poikana useiden adoptiovanhempien matkaan, mutta aina hänet palautetaan, milloin mistäkin syystä. Homerista tulee siis todellinen orpo, jonka ainoa oikea koti on orpokoti ja jonka "adoptioisä" on orpokodin lääkäri Wilbur Larch, joka työkseen saattaa mailmaan ei-toivottuja orpolapsia ja tappaa niitä, joita ei haluta maailmaan edes ei-toivottuina. Homer kasvaa nuroukaiseksi ja seuraa isähahmonsa toiveesta tämän jalanjälkiä ja opettelee lääkärinammatin salat ilman lääkärinpapereita. Hän oppii selviämään niin synnytyksistä kuin aborteistakin, mutta se, mikä jakaa mielipiteitä oppi-isän ja oppipojan välillä, on abortin oikeudenmukaisuus. Homer haluaisi vaalia elämää, ei tappaa sitä.

Kaikki kuitenkin muuttuu päivänä, jona orpokodin pihaan saapuu upealla autollaan kultalusikat suissaan syntynyt nuori, kihlautunut pari, Candy ja Wally, jotka haluavat päästä eroon nuoren naisen sisällä kasvavasta alkavasta elämästä, jonka syttyminen ei sovi parin suunniteltuihin kuvioihin. Pari tuo tuulahduksen jännittävästä elämästä orpokodin seinien ulkopuolelta, jota eristäytynyttä elämää elänyt Homer ei ole päässyt maistamaan. Kauniin naisen nähtyään on Homer mennyttä miestä, mutta on yksi pikku ongelma: nainen on varattu, ja vieläpä mukavalle miehelle, josta tulee Homerin ystävä. Yhtä kaikki, Homer lähtee parin matkaan kokeillakseen omia siipiään ja jättää taakseen orpokodin sekä kasvatti-isänsä hänelle suunnittelemat haaveet lääkärinammatista. Alkaa täysin toisenlainen elämä Wallyn vanhempien omistamalla omenatilalla omenanpoimijana. On aika iroittaa napanuora lääkäristä, joka saattoi pojan maailmaan ja elää elämää, jota itse haluaa. Mutta kuinka käy mahdottomalta kuulostavan kolmiodraaman kanssa?

 Luin ensimmäisen Irvingini Blogistanian kesälukumaratonin yhteydessä ja olin postitiivisesti yllättynyt. Tämä oli loistava! Harmi vain, että kokemuksen suurin hehku on päässyt jo väljähtämään, enkä pysty varmasti kirjoittamaan niin tuoreesti, sillä olen ehtinyt jo unohtamaan paljon. Mutta yritän silti.

Irving on mielestäni erinomainen kertoja ja hänen kertojaäänensä on lempeä, mutta erittäin humoristinen. Väillä kirjan huumori on aika rajua, mutta myös lempeän lämmintä. Kirjassa on vahvasti elämän makua ja omenan tuoksua. Orpokoti on aivan oma erityinen maailmansa, joka otti valtaansa. Kirjailija on mielestäni hyvin tavoittanut orpojen lasten maailman ja erityisesti lapsen maailman ylipäätänsä ja se, kuinka tärkeää lapselle olisi oma koti ja omat rakastavat vanhemmat. Wilbur Larchin huolenpito pikku orvoista ja omistautuminen tärkeäksi kokemalleen työlle on suorastaan mieltä liikuttavaa. Oli myös mukaansatempaavaa kokea Homerin kanssa ne tunteet, jotka orpokodin suojattujen seinien sisällä kasvanut poika kokee, kun pääsee laajentamaan elämänpiiriään uusien seikkailujen pariin.

Pidin valtavasti Irivingin kielestä. Kieli on mehevää ja täynnä uusia tuoreita kielikuvia, jotka toisinaan jopa yllättävät ja lyövät lukijan ällikällä. Mieleen jäi erityisesti esimerkiksi mustelmansininen vesi. Cadillac puolestaan liikkuu yhtä määrätietoisesti poispäin mereltä kuin osteri tai sen helmi määrätietoisesti huuhtoutuu kohti rantaa Kaunista, eikö totta? Kerronta soljuu eteenpäin houkuttelevan sujuvasti, aina haluaa tietää, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu. Luinkin tämän yli kuusisataasivuisen pikku tiiliskiven melko nopeasti omaan lukutahtiini nähden, alle kolmessa vuorokaudessa.

 Omaan mielikuvitukseeni vetosi kutkuttavasti kirjallisuusviittaukset. Wilbur Larchin ja sitä myötä myös hänen oppipoikansa Homerin mielikirjailija on Charles Dickens. Ja orpokodin poikien osastolla luetaan - kuinkas muutenkaan - pojille joka ilta iltasaduksi David Copperfieldiä. Tytöille puolestaan luetaan Kotiopettajattaren romaania. Kirjallisia orpoesikuvia siis orvoille! David Copperfield kulkee intertekstinä tietyllä tavalla läpi koko teoksen ja Homer Wells vertautuu oman elämänsä sankarina David Copperfieldiin.

 
Vuonna 193-, melkein heti sen jälkeen kuin Homer oli nähnyt ensimmäisen sikiönsä, hän ryhtyi lukemaan David Copperfieldiä poikien osastolla. Kaksikymmentä minuuttia kerrallaan, ei yhtään enempää eikä vähempää; hänestä tuntui, että häneltä menisi kauemmin sen lukemiseen kuin Dickensiltä sen kirjoittamiseen. Lukeminen sujui ilta illalta paremmin vaikka se alussa kangersikin - ja vaikka ne harvat pojat, jotka olivat suunnilleen hänen ikäisiään (häntä vanhempia poikia ei orpokodissa ollut) alussa häntä kiusoittelivatkin. Joka ilta hän mumisi itselleen tuota ääneen tuota avauskappaletta. Se tehosi kuin litania ja soi hänelle silloin tällöin rauhallisen unen.

Tämän kirjan sivujen asiana on osoittaa,
tuleeko minusta elämäni sankari,
vai saavuttaako joku muu sen aseman.


Oman elämänsä sankaria lukeissani mietin, että en yhtään ihmettele, miksi Irving on Katrin lempikirjailija. Ei Irvingistä omaksi lempparikseni ehkä ole, mutta myönnettävä on, että hän on loistava. Mutta ehdottomasti haluan joskus vielä jatkaa lukijauraani Irvingin parissa! Onko ehdotuksia, mikä kirja seuraavaksi?



keskiviikko 7. elokuuta 2013

Heinäkuun luetut ja elokuun tunnelmia

Heinäkuu on jäänyt taakse ja elokuu alkanut uhkaavana. Ilmassa on pientä syysahdistuksen tuntua, ja ensi kertaa jo viisivuotisen yliopistourani aikana odotan pienen ahdistuksen vallassa opiskeluarjen palaamista. Vaikka hei, onhan minulla vielä hieman vajaa kuukausi aikaa! Yritän sanoa itselleni: ahdistus pois, nauti vielä kesästä kun voit!

Yleensä tässä vaiheessa kesää odotan into piukassa luentosalehin takaisin pääsyä ja vahtailen malttamattomana yliopiston nettisivuja siinä toivossa, että syksyn opetusohjelmat olisi jo julkaistu ja pääsisin suunnittelemaan syksyn lukujärjestystäni. Olen opiskeluhirmu, joka nauttii tavoitteiden asettamisesta, itsensä kanssa kilpailemisesta ja kaiken uuden oppimisesta, pienestä ihanasta stressistä, siitä, kun joka päivä aamulla herätessään tietää, mitä tänään on yritettävä. Mutta mikäs nyt?

No kyllähän minä tiedän, mikä minua tulevassa syksyssä pohjimmiltaan ahdistaa: kirjallisuuden proseminaari ja proseminaarityön tekeminen, jota yritin tehdä jo kevätlukukaudella, mutta joka jäikin tekemättä. Tänä syksynä siis uusi yritys, ja kevään kokemuksen lannistamana odotan syksyn proseminaaria kauhusta kankeana. Ei yhtään huvittaisi. Ei, vaikka aiheenani tulee olemaan maailman ihanin kirja Anne of Green Gables. No, ehkä siitäkin vielä selvitään?

Viime aikoina lukeminen on ollut hieman tauolla ja bloggaaminen myös. Olen yrittänyt tehdä tätä koontipostausta heinäkuun luetuista jo viikon päivät, mutta en ole onnistunut, koska blogini on reistaillut. Olen kahdella kotikoneellamme yrittänyt joka päivä, mutta bloggaukseen ei ilmesty kirjaimia. Nyt koitan kirjaston koneella ja toimii!

Heinäkuussa en lukenut mitenkään ihan hirmuisesti, vaikka heinäkussa osallistuinkin Blogistanian kesälukumaratoniin II, jonka myötä tuli vuorokauden sisällä luettua aika huima määrä kirjoja.

Tässä heinäkuun luetut:

1. Leo Tolstoi: Anna Karenina: hieno lukukokemus, ja olo oli kuin voittajalla, kun olin päässyt tämän järkäleen loppuun asti.

2. Minna Canth: Työmiehen vaimo: karu ja realistinen kuvaus naisen asemasta 1800-luvulla, enpä voi sanoa suuremmin nauttineeni kokemuksesta.

3. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen: koskettava kasvutarina, josta pidin.

Maratonin yhteydessä luetut (näistä en ole vielä postannut erikseen):

4. John Irving: Oman elämänsä sankari: Kerrassan upea kirja, joka oli myös ensimmäinen Irvingini. Rakastuin kirjoitustyyliin ja varmasti tulen lukemaan vielä lisää samalta kirjailijalta.

5. Jeffrey Eugenides: Virgin suicides - Kauniina kuolleet: Mielenkiintoinen ja traaginen tarina, joka piti lukijan kutkuttavassa jännityksessä alusta loppuun.

6. Astrid Lindgren: Peppi pitkätossun tarina: Voisiko tätä olla rakastamatta?

7. Tove Jansson: Taikurin hattu: muumit - aina ihania!

8. L.M. Montgomery: Sara -tarinatyttö: Olen pitänyt kaikesta tähän asti lukemastani Montgomerystä, mutta tämä oli pieni pettymys. Osaltaan siihen vaikutti varmasti se, että tämä oli viimeinen maratonikirjani, jota lukiessa kesitys alkoi jo pahasti herpaantumaan ja pieni loppustressi nakertamaan lukunautintoa.

Ainakin osaan maratonkirjoista on tarkoitus palata myöhemmin blogissani tarkemmin (olisin jo palannut, jos bloggerini olisi suostunut toimimaan omalla koneellani). Saa nähdä, kuinka bloggailuni etenee lähitulevaisuudessa, jos en pysty kotikoneellani bloggaamaan.

Lisäksi elokuussa on luettuna ja bloggaamistaan odottamassa Marjatta Kurenniemen iki-ihana Onnelin ja Annelin talo. Tällä hetkellä yritän tuskan ja hikikarpaloiden kera, Suomen kirjallisuushistorian kurssin nimissä vääntää Tuntematonta sotilasta, joka ei ole juuri alkua pidemmälle edennyt.

Mukavaa elokuuta kaikille! Nauttikaa vielä viimeisistä kirkkaista auringonsäteistä!