Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina

Pikkuruisen kaupungin laitamalla oli vanha, ränsistynyt puutarha. Puutarhassa oli vanha talo, ja talossa asui Peppi Pitkätossu. Hän oli yhdeksänvuotias ja asui siellä aivan yksin. Hänellä ei ollut äitiä eikä isää, ja se oli oikeastaan aika ihanaa, sillä näin ollen ei kukaan voinut sanoa, että hänen oli mentävä nukkumaan juuri, kun oli kaikkein hauskinta, eikä kukaan voinut pakottaa häntä nielemään kalanmaksaöljyä, kun hän mielummin söi karamelleja..

Näin alkaa Peppi Pitkätossun tarina (sisältää yhteisniteessä teokset Peppi Pitkätossu (1946), Peppi aikoo merille (1947) ja Peppi Pitkätossu Etelänmerellä (1949)), joka tarinana on varmasti kaikille suomalaisille enemmän tai vähemmän tuttu. Tarina maailman vahvimmasta tytöstä, joka iloisesti asustelee yksinään Huvikummussa, sillä hänen äitinsä on enkeli taivaassa ja isä neekerikuningas jossakin kaukaisella saarella.

Luin tämän lapsuuteni satuklassikon uudestaan Blogistanian kesälukumaratonin aikana ja bloggaan siitä kunnolla vasta nyt, pahasti jälkikäteen. Lukutoukan kirjablogin Krista saikin tästä maratonkirjastani aatteen lukea myös itse uudestaan Peppi Pitkätossu tarinan ja sen ispiroimana julisti haasteen, jossa on tarkoituksena palata johonkin lapsuuden lempisatuun ja blogata tuntemuksiaan ja ajatuksiaan sen suhteen.

Peppi Pitkätossun tarina tuntui mielestäni edelleen lähinnä siltä, miltä lapsenakin. Uskomattoman hulvattomalta fantasialta, hassulta tarinalta, jossa kaikki on vinksin vonksin ja heikun keikun. Peppi on jännittävä persoona, joka osaa tehdä elämästä mielenkiintoisen! Mutta... nyt huomasin, että Peppi on toisaalta myös joskus hieman ärsyttävä! Laskettelee luikuria päivät pääskytysten, on jopa hieman itserakas taipumuksessaan rehvastella Tommille ja Annikalle mahtavalla kokemuksellaan ja tiedoillaan. Ja hän nauttii saadessaan kuulijat haukkomaan henkeä hämmästyksestä uskomattomien totena esitettyjen satujen edessä. Mutta, mitä voimmekaan odottaa pieneltä äidittömältä (ja melkein isättömältä) lapsiraukalta, jota kukaan ei ole kasvattamassa ja ohjaamassa? Loppujen lopuksi Pepin rinnassa sykkii kuitenkin vilpitön sydän, joka haluaa tehdä hyvää ja joka on aidosti pahoillaan siitä, että onnistuu joskus saamaan aikaan jotakin pahaa.

Peppi-kirjat onnistuivat ilmestyessään saamaan aikaan pahennusta ja närää, sillä Peppi-hahmo rikkoi monia konventioita. Esimerkiksi niitä konventioita, jotka määrittävät sitä, millaisia kirjojen tyttöhahmojen pitäisi olla. Peppi ei suinkaan ole ujo ja hiljainen,rauhallinen ja sävyisä pieni sievä tyttö, joka istuisi jalat ristissä harjoittelemassa ristipistoja takkatulen ääressä kaiket illat. Hän on kaikinpuolin hyvin "epänaisellinen" pieni naisenalku (jos häntä edes sellaiseksi tohtii kutsua), joka ehkä isona tulisi mielummin merirosvoksi kuin hienoksi naiseksi. Jossakin määrin Peppi on hieman sukupuolettomalta vaikuttava. Silti - omasta mielestäni - vallan vastustamattoman ihastuttava hullunkurisuudessaan! Uskon, että juuri tästä syystä Peppi vetoaa lapsiin sukupuoleen katsomatta. .

Pahennuksen aiheuttaja ei suinkaan ollut yksinomaan Pepin poikamaisuus, vaan sitäkin suuremassa määrin kirjan anarkistisuus. Peppi pistää totutut arvot ja auktoriteetit matalaksi; leikkii hippaa poliisien kanssa ja sanoo piut paut koulunkäynnille ja "kertomustaululle". Niin, mutta kun eihän Peppi tahallaan! Hän haluaisi käyttäytyä hyvin, mutta se on niin hankalaa. Hän ehkä jopa haluaisi olla opettajan opastamalla tavalla Hieno Nainen, jos vain osaisi ja kykenisi:

Anikka istui nurmella jonkin matkan päässä opettajasta ja Pepistä. Hän kaiveli ajatuksissaan nenäänsä.
- Annikka, huusi Peppi ankarasti, mitä sinä teet? Muista, että Todella Hieno Nainen kaivaa nenäänsä vain ollessaan ihan yksin.
Mutta nyt opettaja sanoi, että oli aika marssia kotiin. Lapset asettuivat riviin. Vain Peppi istui nurmella. Hänen ilmeensä oli jännittynyt, aivan kuin hän olisi kuunnellut jotakin.
Mikä hätänä, pikku Peppi? kysyi opettaja.
- Kuule opettaja, sanoi Peppi.- Saako Todella Hienon Naisen vatsa kurista?
Hän istui hiljaa ja näytti kuuntelevan jatkuvasti.
- Jollei saa, hän sanoi lopulta, voin heti päättää ruveta merirosvoksi.