lauantai 31. elokuuta 2013

Astrid Lindgren: Mio, Min Mio

Jag tänkte på Brunnen som viskar om kvällen och på alla sagorna som jag hade hört. Det var särskilt en som jag tyckte om. Den började så här:
Det var en gång konungason som var ute och red i månskenet.
Tänk, det skulle ju nästan kunna vara jag! Jag var ju en konungason.
Vi kom närmare och närmare Gröna Ängars ö, och Miramis hovar dånade som åskan. Och hela tiden tänkte jag på den där sagan och tyckte att det lät så vackert:
Det var en gång en koungason som var ute och red i månskenet.

Palasin lapsuuteni satuklassikon Mio, poikani mio ääreen, mutta tällä kertaa ruotsiksi oikeastaan Lue ihminen! -blogin innoittamana, sillä sen kirjoittaja kuvasi kirjaa mielestäni uskomattoman kauniisti bloggauksessaan

Kirja todella on uskomattoman kaunis, lyyrinen ja koskettava. Saduista satumaisin. Satu, joissa saduista tulee totta.

Bo Vilhelm Olsson on 9-vuotias ihan tavallinen poika, joka asuu viheliäisten ottovanhempien luona, jotka kohtelevat häntä huonosti ja vailla rakkautta. Oikeista vanhemmistaan hän ei tiedä mitään. Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttuu, ja erään satumaisen tapahtumasarjan seurauksena poika matkustaa toiseen ulottuvuuteen, eräänlaiseen satumaailmaan nimeltään Landet i Fjärran hengen seurassa, joka on varta vasten lähetetty häntä etsimään. 

Siellä häntä odottaa hänen oikea isänsä, joka on valtakunnan kunigas ja asustaa hienossa linnassa kauniin ruusutarhan ympäröimänä. Hän saa tietää, että hänen nimensä on oikeasti Mio, "Mio, min Mio", rakastavan isän ainoa, rakas lapsi. Elämä rauhallisessa kaukaisuuden maassa on ihanaa, etenkin kun on rakastava isä seuranaan, hyvä ystävä nimeltään Jum-Jum ja ihan oma heppa nimeltään Miramis. 

Mutta kaikki ei ole niin hyvin mitlä ensin näyttää. Mion isän hallitseman saaren vastakkaisella rannalla on Landet på andra sidan. Siellä hallitsee julma, julma ritari Kato, ja prinssi Miolla on tehtävä. Jo aikojen alusta on määrätty, että Mion on määrä taistella ritari Katon pahuutta vastaan. Kaikki muut paitsi Mio  tietävät sen, kuiskiva kaivo kuiskii satuja siitä, koko luomakunta odottaa vapautusta, mutta kestää aikansa, ennen kuin prinssi Mio on valmis suureen tehtäväänsä ja aika on kypsä... Voiko pieni prinssi Mio surmata julman ritarin, jolla sydän on kivestä?


Ei tarvitse olla kovinkaan fiksu huomatakseen, että teos sisältää runsaasti Raamattualluusioita. Kuningas, jonka ainokainen poika on määrätty vapauttamaan maailma pahuuden kahleista. Myös kielen tasolla leikitään monien Raamatun kuvien avulla. Leipä, jota syödään on Brödet som mättar hunger ja vesi jota juodaan on Vattnet som släcker törst.

Oli kiva lukea pitästä aikaa jotakin ruotsiksi, ja kirjan kieli oli minusta hyvin helppolukuista ja yksinkertaista huolimatta siitä, että se oli hyvin kaunista.

Tämä on hieno ja koskettava tarina isänrakkaudesta ja lämpimästä isä-poika-suhteesta. Kirjassa on myös kaunista ja ihanaa satumaailman hohtoa, vaikka synkät sävyt ovat todella synkkiä. (Pienenä muistan kirjan olleen todella pelottava!) Mutta hyvä kuitenkin lopulta voittaa ja kaiken sen kamalan synkeyden jälkeen jälkeen jää jäljelle ilo ja riemu ja onni. Suosittelen niin isoille kuin pienillekin satujen ystäville!



Astrid Lindgren
Mio, Min Mio (1954)
Raben & Sjögren Bokförlag
175 s.

Veijo Meri: Manillaköysi

Ja lisää tylsää Suomen kirjallisuutta !

Vaikka myönnetään, että tämä ei ollut aivan niin tylsä kuin muistelin! (Olen jo joskus lukioikäisenä tuskitellut tämän romaanin tylsyyden kimpussa.) Aika ajoin teos oli ihan hivenen verran jopa kiinnostava, mutta koska se ei ollut kovin kiinnostava, niin pahoin pelkään, ettei minulla ole juuri mitään kiinnostavaa sanottavaa teoksesta.

Kinnostavimmat kohdat liittyivät kertomuksen sisäisiin tarinoihin, joita teoksen eri henkilöt toisilleen kertovat. Ne muodostavat itse asiassa aika suuren osan teoksen sisällöstä. Kaikki tarinat liittyvät tavalla tai toisella sotaan, ja Manillaköysi onkin sotakirja ja kertoo jatkosodasta. Kirjassa on jotakin aika absurdia ja tulkitsematonta, ja minulla oli jokseenkin hämmentynyt olo sitä lukiessani. Kirjallisuustieteilijä sisälläni ei saanut oikein siihen tulkinnallista otetta, ja jäin miettimään, mistä siinä oikeastaan on kyse? Onko itse tarinan ja sen sisäisten tarinoiden absurdiuden tarkoitus alleviivata sodan absurdiutta?

Manillaköyden päähenkilö on sotilas nimeltään Joose Keppilä, joka löytää rintamalla ollessaan manillasta tehdyn köyden. Joose on iloinen löydöstään ja päättää salakuljettaa sen seuraavalla lomamatkallaan kotiin. Köysi sidotaan lujasti hänen ylävartalonsa ympäri, jotta salakuljetus kävisi mahdollisimman salakavalasti vaatteiden alla. Matka kotiin on pitkä ja vaivalloinen, ja vartalon ympärille lujasti köytetty manillaköysi aiheuttaakin yllättäviä ongelmia. Manillaköysi  onkin eräänlainen matkakertomus, ja matkakuvauksen keskeyttävät sotatarinat, joita junassa olevat henkilöt toisilleen kertovat. Hassuinta ja absurdeinta tarinassa on se, kuinka paljon vaivaa Joose on valmis näkemään, jotta saa kuljetettua kotiin vaivaisen manillaköyden, joka on kuitenkin aika arvoton esine.

- Kyllä minä tämän köyden vien, vaikka minun täytyisi kävelle se kaulassa. Tänne minä en sitä jätä, kerran niin olen päättänyt. Kyllä yksi mies aina yhden köyden selvittää ja vaikka useampiakin, Joose puhua takosi.


Veijo Meri
Manillaköysi (1957)
Otava
170 s.

P.s. Te, jotka olette lukeneet tämän, niin heittäkääpäs jotakin analyyttistä kommenttia tästä teoksesta, joka jäi minulle osittain arvoitukseksi!