perjantai 30. marraskuuta 2012

Kirjanmerkkihaaste: esittele kirjanmerkkisi!


Kirjaurakka-blogin Raisa heitti jokin aika sitten ilmaan haasteen, jossa on tarkoitus esitellä oma kirjanmerkkinsä. Haaste laittoi minut miettimään, että miksi ihmeessä -
huolimatta siitä, että minä omistan joitakin hienoja oikeitakin kirjanmerkkejä ja kaupat ovat pullollaan vielä hienompia -  menen yleensä lainauskuitti-, kauppakuitti- tai vessapaperinpalalinjalle kirjamerkkien suhteen. Luulisi, että hieno kirjamerkki tekisi lukukokemuksenkin paljon esteettisemmäksi!
 
No, tällä hetkellä minulla on yhden kirjan välissä yksi merkki, joka ei ole mikään noista normaaleista kuiteistani tai vessapapereistani. En tiedä, onko se "oikea" kirjanmerkki vai mikä, mutta se on paperilappu, jonka isäni hiljattain oli saanut joiltakin messuilta ja jonka hän kotiin tullessaan minulle antoi. Etupuolella on hieno sitaatti Henry David Thoreaulta, mikä tekeekin sen oivalliseksi kirjanmerkiksi. Takapuolella puolestaan on mainos jostakin mielenterveysneuvontapuhelimesta. (Luulen, että se oli tuo etupuolen hieno sitaatti, jonka vuoksi isäni tämän minulle antoi :P)
 
Tässä siis molemminpuolin merkkini, joka löytyy Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriän kamarin välistä:
 

 
 
Toki minulla on monta muutakin merkkiä tällä hetkellä käytössä, mutta enpä tohdi niitä nyt esitellä. Kylle te olette niitä kuitteja ja vessapapereita varmasti ihan tarpeeksi elämänne aikana nähneet!
 
 

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Enna Airikin uskomattoman kaunis Haavemaa

 
 


Enna Airikin Haavemaa (2012) on surusävyisen kaunis ja koskettava satu mielikuvituksen ihmeellisestä ja parantavasta voimasta. Kirjaa koristavat herkän kauniit ja runolliset kuvitukset, jotka ovat myös saman tekijän käsialaa kuin tarinakin. Tarina ja kuvitus ovat saumattomassa yhteistyössä teoksessa, ja tulee olo, että kuvitus olisi melkein merkityksellisempää tässä kuin itse sanat.  Kirjaa voisi lukea pelkkinä kuvina, mutta tarinaa olisi mahdoton lukea ilman kuvien tuomaa merkitystä.

Kirjan kuvitus on mielestäni aivan uskomattoman kaunista – sitä katsellessa en voi muuta kuin haukkoa henkeä ihastuksesta ja kaipuun tuskasta. Tuonne minäkin haluaisin, ihanaan Haavemaahan, sen upeaan kauneuteen. Toisaalta kirjan sanoma onkin, että Haavemaa on jokaisella ihmisellä aivan käden ulottuvilla - myös minulla. Tarvitaan vain mielikuvituksen voimaa sinne lennättämään. Kuvitustyylistä minulla tulee mieleeni etäisesti Carl Larsson. Erona tosin on se, että siinä missä Larssonin teokset uhkuvat vankkaa tosielämässä kiinni pysymistä ja elämäniloista optimismia, henkii Airikin kuvitukset satumaailman haaveellisuutta sekä surun ja kaipuun kaikuista haurasta kauneutta.

 
Sinä marraskuisena iltana maailma oli harmaa ja  viluinen, mutta kuun sirppi loisti kirkkaana ja hoivasi kahta tähteä helmassaan. Aana katseli tähtiä suuresta ullakkoikkunasta. Hän nosti laihan kätensä ja vilkutti.

         - Hyvää yötä, äiti ja isä, hän kuiskasi. Ja niin kuin aina, hän oli varma, että tähdet vilkuttivat takaisin.

Näin alkaa Haavemaa. Tarina kertoo Aana-nimisestä orvosta ja sairaasta lapsesta, joka on Oili-tädin huostassa. Hän ikävöi menetettyjä vanhempiaan. Nyt on kuitenkin Aanan syntymäpäivä ja hän saa tädiltään lahjaksi sulkakynän ja hopeakuvioidun kirjan. Kirjan kannessa on joutsenen kuva.  Aana huomaa heti, ettei se ole mikään tavallinen kirja, vaan taikakirja. Kaikki mitä siihen kirjoitetaan, käy toteen. Niinpä Aana alkaa kirjoittamaan:
 


Rakas haavekirjani

Tämä on tarina tytöstä, joka oli hyvin sairas. Mutta eräänä päivänä tyttö sai ihmeellisen kirjan, joka vei hänet toiseen maailmaan. Siellä oli aurinkoinen kesäpäivä, sillä sellaisina päivinä parannutaan kaikista taudeista. Tyttö istui lehmuksen alla ja ihaili joutsenia ja nautti auringon lämmöstä, sillä ennen häntä oli aina palellut. Mäen päällä loisti valkea kartano kuin suunnaton helmi. Ja yksi kartanon huoneista oli tytön ikioma.

Lahjaksi saatu taikakirja avaa Aanalle portit toiseen maailman, jossa kaikki on hyvin ja niin kaunista kuin kuvitella saattaa. Haavemaa tarjoaa paon kärsivälle tytölle. Kuitenkin Aana yhä kaipaa sitä rakkainta asiaa, omia vanhempiaan. Kirjan loppu on monitulkintainen ja jättää kysymyksiä avoimeksi. Tapahtuuko lopulta paras vai pahin, vai onko pahin oikeastaan paras?

Kirjan kannessa on joutsenen kuva ja joutsenia esiintyy myös Haavemaassa. Joutsen onkin kantavana symbolina teoksessa, ja tarjoaa myös tien teoksen tulkintaan. Joutsen symboloi teoksessa kuolemaa, mutta toisaalta myös kuolemattomuutta. Teoksessa on kuultavissa kuolon kellojen sointujen hiljainen lähestyminen sairasta tyttöä kohti. Toisaalta taikakirja ja mielikuvitus tarjoavat avaimet kuolemattomuuteen. Haavemaassa pääsee pakoon ihmisen ja elämän rajallisuutta. Haavemaa on ikuista ja kuolematonta.  Ja sinne ei ole pitkä matka. Ajatus Haavemaasta yhdistyy myös mielestäni tuonpuoleiseen, eräänlaiseen taivaaseen.

Haavemaa on satu ja näin ollen periaatteessa lastenkirjallisuutta. Teoksen vakavuudessa ja syvällisyydessä on kuitenkin jotakin sellaista, että voisin kuvitella sen vetoavan melkeinpä enemmän aikuisiin. Olisikin ihan mielenkiintoista kuulla, mitä lapset ovat tykänneet teoksesta. Toisaalta lapsille ehkä avautuu teoksesta sellainen taso, jota meidän aikuisten on vaikea analyyttisessä fiksuudessamme nähdä.

Olisipa mukava saada tämä teos omaan hyllyyn, jotta siitä voisi säännöllisin väliajoin käydä ammentamassa voimaa elämään sekä rakennusaineita omaan Haavemaahani!
Kaikille Enna Airikista kiinnostuneille suosittelisin paitsi tätä kirjaa, myös  hänen upeita kotisivujaan , jotka ovat kuin itse kaunis satukirja- melko kirjaimellisestikin ottaen.





sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja mr Hyde



Äkkiä näin kaksi ihmishahmoa. Toinen oli pieni mies, joka patikoi itäänpäin hyvää vauhtia, toinen oli kahdeksan, ehkä kymmenenkin vuoden ikäinen tyttö, joka tuli kaikin voimin juosten eräältä sivukadulta. No niin, he törmäsivät toisiinsa kulmassa, mikä olikin varsin luonnollista. Ja nyt tulen asian hirvittävään kohtaan: Mies astui kylmäverisesti tytön päälle jättäen hänet lojumaan maahan ja kirkumaan. Kerrottuna se ei kuulosta miltään, mutta sitä oli kammottava katsella. Mies ei vaikuttanut lainkaan ihmisolennolta, pikemminkin hän olisi saattanut olla hornamainen hirviö.

Päätinpä tarttua uteliaisuudesta kauhukirjallisuuden klassikkoon, skotlantilaisen Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja mr Hyde – teokseen (The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde, 1886).  Kirja oli myös minulle ensimmäinen kyseiseltä kirjailijalta, mutta kirjastokirjojen pinossa on odottamassa jo valmiina Stevensonin Huomispäivän laulu: satuja täysikasvuisille, joka edustaakin aivan vastakkaisen tyylistä Stevensonia.

Suurin yllätykseni Tohtori Jekyll ja mr Hyden suhteen tapahtui jo kirjastossa: kirja on hyvin pieni ja ohut! Ainoastaan 111 sivua!  Odotin suurimaineiselta kirjalta suurempaa ulkoista olemusta. Tämä yllätys oli yksinomaan positiivinen kiireisen vuodenajan keskellä.

Pieni pettymys tapahtui sen suhteen, etten kokenut kirjaa lainkaan pelottavaksi. Kauhukirjallisuuden klassikolta odottaisi selkäpiitä karmivaa tunnetta, kauhunhikeä, vilunväreitä ja sydämentykytyksiä. En kokenut mitään näistä. Mietin, olisiko vaikutus ollut erilainen, jos en olisi tiennyt kirjasta mitään. Klassikoiden suhteen saattaa olla ongelmana, että kirjan idea on niin tunnettu, että juonellinen jännite menee pilalle lukukokemuksessa.

Kirja lähtee liikkeelle siitä, että kaupungissa liikkuu kummallinen herra Hyde, jonka omituiset ja rumat kasvot nostattavat jokaisessa hänet nähneessä kammottavan tunteen. Miehessä on jotakin todella omituista, eikä kukaan tiedä hänestä juuri mitään. Hänet liitetään muutamaan ilkeään juttuun – kadulla hän kylmäverisesti tallaa allensa pikku tytön, eikä näytä tuntevan juuri mitään syyllisyyttä tai katumusta. Lisäksi tapahtuu murha, joka myös todetaan herra Hyden tekosiksi. Mutta kun häntä yritetään etsiä, tuntuu kuin maa olisi hänet niellyt. Minne on mennyt herra Hyde ja miksi hänellä on jokin omituinen side arvostettuun tohtori Jekylliin? Miksi Jekyll on testamentannut omaisuutensa kammottavalle herra Hydelle?

Juoni liukuu eteenpäin salapoliisiromaanin tavoin, jossa johtolangat toistensa jälkeen johdattavat pikku hiljaa salaisuuden jäljille. Tarinaa kuvataan lakimies herra Uttersonin näkökulmasta, ja hän etunenässä on selvittämässä tohtori Jekyllin ja herra Hyden arvoitusta. Kirjan jännittävyyden kannalta häiritsevää oli kuitenkin, että tiesin, mikä tämä salaisuus olisi ja koko ajan odotin, milloin tulee ilmi se, minkä jo tiedän. Kirjan viimeinen luku on tohtori Jekyllin kirje, joka palaa tarinan alkujuurille selostaen perinpohjaisesti mistä kaikki lähti ja kuinka asiat etenivät, paljastaen lopulta kaikki juonen aukkokohdat.

Vaikka petyin pelottavuuden puutteeseen, en voi sanoa kuitenkaan, että olisin pettynyt kirjaan kokonaisuudessaan. Pidin kirjasta – se oli mielenkiintoinen, teemoiltaan kiehtova ja ajatuksia herättävä. Kirjaa ja sen teemoja voidaan lähestyä hyvin monelta eri kannalta ja pidän juuri tästä tulkintojen moninaisuuden mahdollisuudesta.

Ensinnäkin teos nostaa esiin ikivanhan hyvä ja pahan teeman ja näiden kamppailusta ihmismielessä. Tämä kamppailu ja kaksijakoisuus, joka on tavallisesti suljettu yhden ja saman ihmismielen sisään, on kirjassa konkretisoitu kaksoisolennon kautta. Freudin jälkeisessä maailmassa lukijalle tulee helposti mieleen myös psykoanalyysi ja Freudin teoria psyyken rakenteen jakautumisesta egoon, superegoon ja id:iin. Teoksessa superego epäonnistuu tehtävässään pitää epätoivotut impulssit alitajunnan kätköissä.

Kirjaa on mielestäni mahdotonta lukea ilman kontekstointia kristilliseen maailmankuvaan. Kirja toimii mielestäni kristillisenä, hieman moralisoivana varoituskertomuksena siitä, kuinka käy, jos antaa pahalle pikkusormen. Toisaalta päähenkilön mielen jakautuneisuudessa tulee ilmi myös perisyntioppi – kuinka kaikki ihmiset ovat perisynnin kautta pohjimmiltaan syntisiä olentoja. Jokaisessa ihmisessä asuu pahuus. Englanninkielinen Wikipedia-artikkeli mainitseekin, että yhtenä Stevensonin innoittajana on toiminut Raamatun Roomalaiskirje 7:20, joka suomeksi kuuluu näin: ”Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.”

Lisäksi englanninkielinen Wikipedia-artikkeli kirjasta mainitsee, että teosta on luettu myös kristillisenä allegoriana itse Saatanasta, langenneesta enkelistä, joka ensin oli hyvä, mutta sittemmin lähti kaidalle polulle. En itse tullut lukiessani ajatelleeksi tätä tulkintaa, mutta siitä Wikipediaan tutustuttuani vaikuttaa se ilmeiseltä ja hyvin mielekkäältä näkökulmalta teokseen.

Mielenkiintoinen teos, joka laittaa itse kunkin miettimään omaa luontoaan. Asuukohan minussakin hirviö?

 

lauantai 24. marraskuuta 2012

Ursula Jonesin ja Sarah Gibbin Kaunotar ja Hirviö - satumaailman ajatonta kauneutta



Ursula Jonesin ja Sarah Gibbin Kaunotar ja hirviö (2012) vie lukijan koskettavalle seikkailulle ajattoman kauniiseen satumaailmaan ja opettaa ikuisia elämän viisauksia.


Tämä kirja on oman hyllyni uusimpia tulokkailta ja olen kirjoittanut siitä jo hieman kirjoituksessani Satumaista postia Adlibriksestä . Vuoden alussa ostin samoilta tekijöiltä Prinsessa vailla valtakuntaa -kirjan, jonka satumaisen kauniiseen kuvitukseen rakastuneena halusin ehdottomasti hankkia myös tämän Kaunottaren ja hirviön, kun kuulin, että samat tekijät ovat sellaisen tehneet. Kirjan kuvitus on jälleen kerran upeaa ja siron kaunista, tyyliltään hyvin edeltäjänsä kaltaista. On kuitenkin mainittava, etten tykännyt näistä kuvituksista aivan yhtä mielipuolisen paljon –  vaikkakin melko lähelle kylläkin.

Olipa kerran rikas kauppias, jolla oli kolme tytärtä. Kaksi vanhinta oli hyvin sieviä, mutta nuorin oli lumoavan kaunis, joten kaikki sanoivat häntä Kaunottareksi. Se sai hänen sisarensa kateellisiksi.
Kaikki kaupungin nuorukaiset olisivat halunneet mennä naimisiin Kaunottaren sisarten kanssa, mutta sisaret olivat hyvin nirsoja aviomiestä valitessaan. Toinen sisarista odotti herttuaa ja toinen suostui vasta prinssin kosintaan. Useat kosijat pyysivät myös Kaunottaren kättä, mutta Kaunottaresta oli hauskempaa pysyä isänsä luona, lukea kirjojaan ja soittaa pianoa.
Tämä tarina on varmasti monille hyvin tuttu, eivätkä Ursula Jones ja Sarah Gibb ole sitä sen suuremmin muunnelleet, vaikka jotakin omaperäistäkin löytyy. (En nyt valitettavasti muista aivan tarkalleen muita sadun versioita, jotta voisin kovin pätevästi verrata.)  
Tarina siis alkaa siitä, että rikas kauppias menettää omaisuutensa ja perheen on muutettava pois kaupungista maaseudulle vaatimattomiin oloihin. Sitten eräänä päivänä kuullaan, että laiva, jonka luultiin hukkuneen ja jonka varassa kauppiaan omaisuus oli ollut, onkin saapunut satamaan. Äkkirikastunut isä lähtee matkalle kaupunkiin ja Kaunottaren sisarukset tekevät pitkän listan niistä kaikista kalliista turhamaisuuksista, jotka haluavat isän ostavan heille tuliaisiksi. Mutta mitä haluaa Kaunotar? Vain yhden ruusun.
Kaunottaren vähäpätöinen toive osoittautuu kuitenkin kohtalokkaaksi. Paluumatkalla väsynyt ja murheellinen isä, joka sittenkin oli menettänyt kaiken omaisuutensa, pysähtyy yöpymään lumottuun kartanoon. Kotiin lähtiessään näkee isä kartanon puutarhassa ruusupensaan ja muistaa Kaunottaren toiveen. Mutta kun hän taittaa pensaasta ruusun, ilmestyy suunniltaan oleva, vihainen Hirviö hänen eteensä: Sinä epäkiitollinen ihminen!” olento ärisi. ”Kaiken sen jälkeen, mitä olen sinulle antanut, sinä varastat ruusujani. Kuole!


No, Hirviölle kelpaisi kauppiaan hengen sijasta myös tyttären henki. Kaunotar toimitetaan Hirviön luokse, ja kuinkas käykään?


Hirviöhän rakastuu! Kaunotar ei suostu kuitenkaan kosintaan, vaikka oppii pitämään Hirviöstä ja huomaamaan, että Hirviöllä on oikeasti hyvä sydän – ei ennen kuin näkee, että Hirviö on kuolemassa ikävästä häneen. Silloin hän lausuu maagiset taikasanat:
"Ole kiltti äläkä kuole, minun rakas Hirviöni. Suostun menemään kanssasi naimisiin. Tulen vaimoksesi.”
Siinä samassa tuhannet ilotulitteet räjähtivät kukkimaan puutarhan ylle ja Kaunottaren vieressä seisoi komea prinssi – jolla tosin oli hyvin märät kasvot.
Hirviö olikin vain tyhmäksi ja rumaksi loitsittu prinssi. Loitsu oli määrätty raukeavaksi silloin, kun joku suostuu Hirviön vaimoksi.
”Toivottavasti haluat yhä vaimokseni, Kaunotar, vaikka en enää olekaan Hirviö.”
Kaunotar hymyili hänelle. ”Kyllä minä totun sinuun. Koko maailmassa ei ole minulle ketään muuta kuin sinä, prinssi Hirviö.”
Sadun ydin ja opetus:
Voiko satu tästä enää kauniimmaksi muuttua? Sadun opetus on todellakin hyvin suuri, syvällinen sekä ajaton: ulkoisella olemuksella ei ole väliä, vaan sisäinen kauneus ratkaisee. Kaunotar rakastuu Hirviöön, vaikka tämä onkin kovin ruma. Ja mitä tapahtuu rakastumisen hetkellä? Ruma Hirviö muuttuukin mitä komeimmaksi prinssiksi. Tämä voidaan käsittää allegoriaksi siitä, kuinka kuka tahansa ulkonäköön katsomatta voi näyttäytyä maailman komeimpana prinssinä tai kauneimpana prinsessana sen silmissä, joka häntä rakastaa. Prinsseys tai prinsessaus on piilevänä voimavarana jokaisessa ihmisessä – tarvitaan vain joku rakastunut sielu se löytämään! Loitsivia velhoja ei tosi elämästä sen sijaan löydy, mutta niiden  sijaan samaa virkaa toimittavat ennakkoluulot, jotka estävät näkemästä sitä kauneutta ja upeutta, joka toisissa ihmisissä piilee.
Satu puolustaa myös muilla tavoin sydämen kauneutta. Sadun sankaritar on Kaunotar, joka kuvataan hyväsydämiseksi ja nöyräksi. Siksi hän menestyy. Hänen kontrastikseen asettuvat ilkeät, kateelliset ja naurettavan turhamaisiksi kuvatut sisarukset, jotka saavat myös opetuksen turhamaisuudestaan ja kateudestaan. Kirjassa on kohtaus, jota en muista olleen muissa Kaunottaren ja Hirviön versioissa, jossa Kaunottaren ollessa kotonaan lomalla Hirviön kartanosta, alkavat sisarukset koetella Kaunottaren Hirviöltä saamia upeita vaatteita, joita kadehtivat:
mutta – PAM – sekunnin murto-osassa kauniit vaatteet muuttuivat naurettavannäköisiksi alushousuiksi, ja sisarten täytyi peittää itsensä lakanoilla.
Sisaret olivat raivoissaan, koska heidät oli saatu näyttämään naurettavilta heidän uusien aviomiestensä edessä, vaikkakin aviomiehet olivat yhtä tylsiä kuin tiskirätti. Toinen oli liian viisas ja toinen liian komea ollakseen totta.











Eikä liene myöskään sattumaa, että juuri hyväsydämisin sisaruksista on kuvattu kauneimmaksi Kaunottareksi. Sisäinen kauneus samaistetaan ulkoiseen kauneuteen.


Tyyli:
Ursula Jonesin ja Sarah Gibbin Kaunotar ja Hirviö on tyyliltään raikas ja tuore. Vakava-aiheisesta kirjasta löytyy sopivasti myös ripaus huumoria ja komiikkaa. Kieli on miellyttävää ja sujuvasti eteenpäin soljuvaa, kerrassaan mukavaa luettavaa.
Loppupäätelmät:
Aivan ihastuttava kirja, jota voi ehdottomasti suositella kaikille prinsessasatujen ystäville! Kirja tarjoaa sekä silmälle että sielulle mitä erinomaisinta ruokaa.  Tykkään tuhannesti!
  

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon pimeä puoli: Charles Dickensin Kaksi kaupunkia

 

Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli uskon mutta samalla epäilyksen aikakautta, valon ja pimeyden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa suoraa päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaiseen suuntaan – lyhyesti sanottuna, aikakausi muistutti siinä määrin nykyistä aikaa, että muutamat sen huomattavimmista auktoriteeteista väittivät, että siinä niin hyvän kuin pahan suhteen saattoi käyttää vain yhtä vertailuastetta.

Näillä värisyttävän juhlavilla ja kammon kaikuisilla sanoilla alkaa Charles Dickensin Kaksi kaupunkia. Voiko tätä kirjaa edes yrittää sanoin kuvata? Yritän kuitenkin.

Olen pitänyt Dickensistä suuresti aiemminkin, mutta Kaksi kaupunkia nosti Dickensin pisteitä silmissäni huimasti ja teos kiisi vauhdilla aivan lempikirjojeni kärkeen. Muuhun Dickensin tuotantoon verrattuna tämä teos, joka englanniksi ilmestyi vuonna 1859 nimellä A Tale of Two Cities, on huomattavan paljon synkkäsävyisempi ja vakavampi.

Kaksi kaupunkia on historiallinen romaani joka kuvaa Ranskan suuren vallankumouksen aikoja Englannin kanaalin molemmin puolin, Pariisissa ja Lontoossa kietoen monen Englannista Pariisiin tulleen henkilön kohtalot Ranskan vallankumouksen pyörteisiin. Ranskan vallankumous riisutaan totaalisesti siitä ylevyyden verhosta, johon monet historian kirjat ovat sen kietoneet. Vallankumous on raaka ja julma. Päitä lentää alas giljotiinin korokkeelta kuin vesipisaroita taivaasta sateella. Vallankumous kuvataan raadollisena lumipalloefektinä, joka vyöryy hallitsemattomasti eteenpäin kerran liikkeelle lähdettyään surmaten tieltä kaikki eteen sattuvat.

Herää kysymys, kenen vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa vaalitaan? Ei ainakaan kaikkien. Herää myös kysymys, olivatko tämä nämä ylevät arvot hintansa väärtejä? Ranskan vallankumous söi monet omat lapsensa, lisäksi monet sellaiset, jotka eivät sitä kannattaneet, mutta eivät olleet tehneet mitään muuta pahaa kuin sattuneet syntymään väärään sukuun.

Tunnen itse pienen omantunnon pistoksen sydämessäni ajatellessani, onko minun kiittäminen niitä giljotiinilta alas lentäneitä päitä tästä hienosta demokratiasta, josta saan nauttia? Toisaalta, jos vallankumous ei olisi puhjennut Ranskassa, olisi se luultavasti puhjennut myöhemmin jossakin muualla. Olisiko se ollut yhtä julma ja kuolemaa kylvävä ja olisiko verenvuodatus ollut joka tapauksessa välttämätöntä, jotta pystyttiin siirtymään ylimystön mahdista koko kansan demokratiaan? Vastaukset näihin kysymyksiin jäävät ikuisiksi arvoituksiksi.

Kaksi kaupunkia ei kuvaa vallankumousta vain yleiseltä tasolta, vaan lähelle tulevien ihmisten kautta, joiden elämää vallankumouksen aikana seurataan. Siispä niille, jotka eivät ole varsinaisesti historiallisesta kuvauksesta kiinnostuneet, kirja tarjoaa joka tapauksessa mielenkiintoisia ja koskettavia ihmiskuvia ja -kohtaloita. Teos yhdistää hienolla tavalla yleisen ja yksityisen.

Kaikkea tätä synkeyttä vastaan nousee kuitenkin myös valo ja toivo paremmasta huomisesta. Teoksen kantavana teeman on pyyteetön ja uhrautuva lähimmäisenrakkaus.  Kaksi kaupunkia antaa esimerkin äärimmäisestä, vilpittömän pyyteettömästä rakkaudesta. Loppu on yhtä aikaa sekä äärimmäisen kaunis että julma. Loppuun päästyäni minun oli melkein mahdotonta lopettaa itkemistä. Mielestäni koskettavin kirja, jonka olen lukenut.

Kirja sai minut myös miettimään aristoteelista katharsiksen käsitettä. Kaksi kaupunkia sai minut kokemaan tällaisen puhdistautumiskokemuksen, jossa sääli ja kauhu viattomien kärsijöiden puolesta saa oman mieleni ja haluni kiinnittymään siihen, mikä on hyvää ja arvokasta elämässä. Tämän kirjan jälkeen haluan oikeasti olla parempi ihminen ja rakastaa kaikkia ihmisiä parhaimman kykyni mukaan!

Tämä alkaa kuulostaa jo melkein liian tunteilevalta ollakseen uskottavaa, mutta teos todella teki minuun syvän vaikutuksen.

Kirjasta kiinnostuneille: Ollakseen Dickensiä, on tämä kirja hyvin lyhyt, kohtuulliset 347 sivua. Siispä niille, jotka ovat pelänneet Dickensiin tarttumista kirjojen järkälemäisen koon vuoksi, voisi tämä teos olla hyvä ensimmäinen kiinnekohta. Ja puolestaan niille, jotka ovat muuten Dickensiä lukeneet, mutta eivät juuri tätä, voin sanoa, että tämä on todella laadukasta Dickensiä ja kannattaa lukea, jos vähänkin arvostaa kirjailijaa. Monet valittavat Dickensin kirjojen olevan kovin raskaslukuisia, mutta Kaksi kaupunkia oli mielestäni erilainen. Hyvin mukaansatempaava kirja, jota oli vaikea laskea käsitä. Luin sen alle viikossa, kun taas esimerkiksi Koleaan taloon minulla aikoinaan vierähti 4-5 kk.

Englanninkielisessä Wikipediassa mainitaan, että Kaksi kaupunkia kuuluu fiktiivisen kirjallisuuden historiassa myydyimpiin kirjoihin maailmalla. Siispä hyvin taattua laatua.

Pieni keskustelunaihe: haluaisin mielelläni kuulla, onko muilla ihmisillä sellaisia kirjakokemuksia, jotka ovat osuneet ja uponneet niin syvälle, että sen jälkeen kokee olevansa uusi, parempi ihminen? Vai olenko minä ainoa, joka näin tunteella heittäytyy mukaan?

P.s.  Löysin kahdesta muustakin blogista jutun Kahdesta kaupungista, joita kannattaa myös käydä kurkkaamassa: Kirjanurkka ja Rakaudesta kirjoihin, jotta kuva kirjasta ei muodostuisi minun kirjoitukseni perusteella aivan yksipuolisen ylistäväksi.

torstai 15. marraskuuta 2012

Koukuttavaa kauhua: Axel Gabriel Ingeliuksen Harmaa linna

 
 
 
 
Loppusyksyn synkkinä iltoina on mukava käpertyä peiton alle jonkin jännittävän kirjan kera. Minä tartuin Axel Gabriel Ingeliuksen Harmaa linna-teokseen (Det gråa Slottet, 1851), jota tituuleerataan takakannessa Suomen ensimmäiseksi kauhuromaaniksi. Tyyliltään se edustaa kauhuromantiikkaa.

Talonpoika oli jo tarttumaisillaan uudelleen ohjaksiin, kun aivan läheltä kuuluva, omituinen ääni keskeytti hänen puuhansa. Molemmat miehet kuuntelivat.
   ""Mio Padre" (Isäni), sanoin valittava ääni.
   Miehet etsivät katseellaan äänen suuntaan, ja näkivät jonkin päätä ja käsivarsia muistuttavan liikkuvan suossa.
   "Taivaallinen  Jumala", Harald sanoin, "ole ylistetty. Sinä pysäytit hevosemme. Nyt on ihmishenki kyseessä."
   "Io non vorrei morire" (en haluaisi kuolla), ääni jatkoi.
   "Voisiko tuo olla elävä olento, vai mahtaako olla pelkkä kummitus? Mutta..."

Tämä dramaattinen tapahtuma laittaa käyntiin Harmaan linnan. Paljastettakoon, että suosta ei suinkaan löydy kummitus, vaan sinne sysätty kaunis nuori tyttö, Stella nimeltään, jonka ulkomuotoa kuvataan niin "sadunomaiseksi", että "tyttöä olisi voinut luulla kauniiksi maahiskuningattareksi".
 
Nuori 24-vuotias maisteri Harald Thalberg on matkalla kotiopettajaksi Ristilän kartanoon (jonka Stella myöhemmin ristii Harmaaksi linnaksi, mistä kirjan nimi juontuu), kun suohon vajoava tyttö keskeyttää matkan. Ristilän kartanon lapset ovat joutuneet olemaan pitkään ilman kotiopettajaa, sillä kukaan ei uskalla tarttua niin pelottavaan tehtävään...

Koska luvattu palkka ei ollut huono, olivat monet nuorukaiset aluksi hakeneet paikkaa, mutta sittemmin säikkyneet Ristilän ja sen herran huonoa mainetta ja vetäytyneet pelistä. Haraldista tämä kaikki tuntui houkuttelevalta, sillä hän rakasti kaikkea salaperäista: häntä miellytti tutkia sellaisen maineen syitä, joten hän tarttui työhön, johon muut eivät rohjenneet.

Pikku hiljaa Harald vihkiytyy kartanon synkkien muurien sisälle kätkettyihin salaisuuksiin ja saa juuri sitä mitä on halunnutkin - salaperäistä jännitystä! Romaanin jännitys ja kauhu ei kuitenkaan rakennu minkään yliluonnollisen varaan, vaan värisyttävän tunnelman maalailun sekä ihmisen pahuuden - joka tosi joskus saavuttaa melkein yliluonnolliset mittasuhteet - varaan.
 
Mutta pelkää kauhua ei kuitenkaan ole luvassa, vaan sopivasti sen vastapainona romansseja. Harald ei aluksi tiedä, kehen tyttöön sitä rakastuisi - nättejä tyttöjä kun on kaksin kappalein! Stellan kauneus on saanut hänen päänsä pyörälle, mutta toisaalta jo ennen kuin hän tiesi Stellan olemassaolosta, oli hän elätellyt toiveita Ristilän kartanon nuoresta Irene-neidosta, jota ei ollut vielä nähnyt, mutta josta oli kuullut. Ja kun Irene paljastuu myös varsin viehättäväksi, on siinä kunnon soppa nuorelle miehelle! Kumman sitä valitsisi - siinäpä kysymys! Tällaisissa seikoissa ilmenee myös romaanin pieni humoristinen sävy, joka joskus työntyy pintaa keventämään kauhua.
 
 
 
 
 
 
Ajatuksiani ja arvioni: Tämä on kerrassan koukuttava kirja! Kun kunnolla alkuun päästään, on kirjaa mahdotonta laskea käsistä! Tästä kirjasta saan syyttää unirytmini sekaantumista ja yhden koulutehtävän palautuksen myöhästymistä - se vain piti otteessaan niin, että sitä oli mahdoton laskea käsistä. Viihdettä parhaimmillaan.
 
Juonen käänteet olivat moninaiset ja jännittävät sekä yllätykselliset. Välillä aina tuli sellainen olo, että ahaa, nythän tiedän mistä tässä onkin kyse, tämä on aivan ilmiselvää! Mutta sitten.... tapahtui taas jotakin, mikä pisti kaikki lukijan arvaukset ihan uusiksi. Loppua kohden tahti kiihtyy ja salaisuudet alkavat ratketa ja juoni vyöryä eteenpäin huimaa vauhtia. Tulee perinteinen, melkein aivan yltiökliseemäinen onnellinen loppu, jossa kaikki ovat parhain päin. Paha saa palkkansa ja hyvkiset hyppivät onnesta. Kliseiset kirjat loppuisivat juuri tähän, mutta sitten seuraa vielä "lopun jälkeinen loppu", joka kuitenkin haastaa kirjasta käsityksen kliseenä. Onni on vain puolinainen ja sitä sävyttää valtava suru... Juuri tästä pidin: kirja ei ollut sitä, mitä ensin antaa ymmärtää ja yllättä lukijansa kerta toisensa jälkeen.
 
Kirjan kieli on luettavaa ja helposti ymmärrettävää. Monia 1800-luvun kirjoja lukee hitaasti ja vaivalloisesti kiemuraisen kielen vuoksi, mutta tämän kirjan selkeä, helposti ymmärrettävä kieli mahdollisti nopean lukukokemuksen. Jossakin kohdin kirja tuntui hieman naiviilta. En oikein osaa määrittää, mistä tämä kokemus nousi. En kuitenkaan antanut sen häiritä lukukokemustani tippaakaan, sillä kirja piti  kaikesta huolimatta niin tiukasti otteessaan, että heittäydyin mielummin tarinan vietäväksi kuin olisin alkanut ylianalysoimaan tyyliseikkoja ja nyrpistelemään nenääni pikku puutteille.
 
Todellakin voin suositella kirjaa muillekin - erityisesti kauhun ystäville!



keskiviikko 14. marraskuuta 2012

A Blog with Substance -tunnustus


 


Sain ihka ensimmäisen blogitunnustukseni, josta olen kovin innoissani. Kiitos tunnustuksesta, Satu!
Tunnustuksen mukana tulivat seuraavat ohjeet:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Ajattelin kietoa itsestäni kertomat kahdeksan asiaa sellaisen aiheen ympärille, mihin kirjallisuuden hahmoihin olen kokenut identifioituvani. Kirjallisuutta lukiessani yleensä peilaan jatkuvasti itseäni henkilöhahmoihin ja rakennan samalla omaa identiteettiäni löytäessäni hahmoista jotakin samaa kuin itsestäni. Parhaiten yleensä viihdynkin juuri sellaisten kirjojen parissa, joista löydän peilikuvia itsestäni – näin opin tuntemaan itseäni paremmin sekä ymmärtämään itseäni. Tässä siis kahdeksan kappaletta näitä omia kirjallisuuden identifikaatiohahmojani sekä lyhyt perusteluni, miksi löydän oman kuvani heistä:

1) L.M. Montgomeryn Anna-kirjojen Anna – yhtäläisyytemme ovat loputtomat. Lyhyesti kuitenkin mainittakoon, että olemme kaimoja ja lisäksi minulla myös on hieman ylivilkas ja haaveellinen mielikuvitus, joka saa usein muut pyörittelemään silmiänsä minulle. Myös opettajan ammatti ja kiinnostus kirjallisuuteen yhdistävät meitä.

2) L.M. Montgomeryn Sinisen Linnan Valancy – Valancyn tapaan harrastan silloin tällöin todellisuuspakoilua kuvitelmieni haavelinnaan, jonka tosin olen Sinisen linnan sijasta nimennyt Vaaleanpunaiseksi linnaksi.

3) Leo Tolstoin Sodan ja rauhan Natasha – olen välillä yhtä turhamainen, kevytmielinen ja ihailunkipeä, mutta silti sisältä hyväsydäminen ja herttainen.

4) Nathaniel Hawthronen Tulipunaisen kirjaimen pastori Arthur Dimmesdale – no, tämä jääköön vaille selitystä.

5) Astrid Lindgrenin Peppi-hahmo – toisinaan olen yhtä omapäinen ja rasavilli.

6) Ursula Jonesin ja Sarah Gibbin Prinsessa vailla valtakuntaa –sadun prinsessa vailla valtakuntaa – olen hieman prinsessa ja myös minun valtakuntani on toisinaan vähän hukassa.

7 & 8) Tove Janssonin muumien Nipsu ja pikku Myy – näissä hahmoissa ilmenee luonteeni jakautuneisuus. Toisaalta olen arka ja pelokas, elämää pakeneva Nipsu, toisaalta myös vahva, itsevarma ja rohkea sekä ilkeilevä pikku Myy. Yhteistä näille hahmoille on kuitenkin, että heitä nimitetään pieniksi, aivan kuten minuakin usein nimitellään pikku Annaksi.

Jaan tunnustuksen eteenpäin seuraaville blogeille:
´
Olen haaveileva Anna...




Olen valtakuntaani etsivä prinsessa.






Olen laatikosta kurkistava ilkikurinen ja itsevarma pikku Myy.







maanantai 12. marraskuuta 2012

Satumaista postia Adlibriksestä!

 
 

TADAA! Saanen esitellä kirjahyllyni uusimmat asukkaat, jotka saapuivat juuri tänään Adlibriksestä, kauan odotetussa paketissa:

 
 
 Siis satuja kolmella kielellä: Ursula Jonesin & Sarah Gibbin Kaunotar ja hirviö, ruotsinkielinen Ylva Blomqvistin Prinsessor - sju sagor sekä H.C Andersenin Eventyr og Historier alkuperäiskielellä, tanskaksi!


Ursula Jones & Sarah Gibb: Kaunotar ja hirviö:

Tämä kirja oli itseasiassa alkuperäinen syyni tehdä tilaus Adlibriksestä. Minulla on ennestään kirjahyllyssä samojen tekijöiden Prinsessa vailla valtakuntaa, josta olen myös blogannut ja jonka kuvitukseen olen täysin mielipuolisesti rakastunut. Siksipä, kun huomasin hiljattain, että samat tekijät ovat myöskin tehneet hieman samaan tyyliin tällaisen Kaunotar ja hirviö-kirjan, päätin heti, että se on minun myös saatava ehdottomasti. Ja sainhan minä! Luulen, että tästä kirjasta tullaan kuulemaan vielä lähiaikoina lisää blogissani, kun olen sen lukenut.







H.C Andersen: Eventyr og Historier:


Kun pahalle antaa pikkusormen, niin se vie koko käden - kuten sanonta kuuluu. Jos pikkusormi oli tuo Kaunottareen ja hirviöön törsääminen, niin koko käsi oli tämä satusetä Andersenin suurjärkäle, jossa ei ole yhtään sen vähempää sivuja kuin 1180. Kun olin nyt kerran tilausta lähtenyt tekemään, niin tulipa mieleeni tarkistaa, jos Adlibriksestä löytyisi myös Andersenin Eventyr og historier-teosta, joka minulla oli ollut kirjastosta pitkään lainassa. Ja kyllähän sieltä löytyi. No tietenkin piti sekin sitten tilata!

Takaa-ajatuksena ostaa Andersenia alkukielellä oli, että olen joskus suunnitellut hieman, että Andersenin sadut olisivat (lukemattomien muiden orastavien aiheajatusten rinnalla!) hyvä kirjallisuuden graduaihe minulle. Kirjallisuuden gradua tehdessä ainakin meillä yleensä vaaditaan, että tutkittavaa teosta on luettava alkuperäiskielellä. Niinpä ajattelin, että lueskelisin näitä satuja ikään kuin kokeeksi, ovatko tanskan ymmärrystaitoni tarpeeksi hyvät, jotta voisin ajatella gradun kirjoittamista Andersenista.





Ylva Blomqvist: Prinsessor - sju sagor

Ja kun pahalle on antanut pikkusormensa, ja kun se onkin vienyt koko käden, niin se saatta vielä viedä koko toisenkin käden! Toinen käteni tällä kertaa oli tämä prinsessakirja, joka sisältää klassisia, kaikkien tuntemia prinsessasatuja Prinsessa Ruususesta Prinsessaan ja herneeseenYlva Blomqvistin uudelleen kertomia.

Kun olin jo siirtänyt Kaunottar ja hirviö- sekä Eventyr og Historier-kirjat ostoskoriini, ajattelin ihan vain katsoa, minkälaisia prinsessakirjoja Adlibriksestä ylipäätänsä löytyy. Prinsessakirjat ovat tunnetusti suuri heikkouteni ja kun näin, että Adlibriksestä löytyi tällainen suloisen omalaatuisen näköisesti kuvitettu prinsessakirja, niin olin vain sitä mieltä, että pakko saada!

 
 
 
 
Tämä teos päättyy tällaiseen hupaisaan, mutta hyvin käytännölliseen kaikille pikku prinsessoille suunnattuun neuvoon, joka takuuvarmasti auttaa kaikkia prinsessoja oman prinssinsä metsästyksessä:
 
 
 



sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli





Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan. Ei ole mitään biologista, psykologista tai taloudellista kohtaloa, joka määräisi ihmisnaaraan yhteisössä tiettyyn rooliin, vaan kulttuuri kokonaisuudessaan muovaa tämän miehen ja kastraatin väliin sijoittuvan, naiselliskeksi luonnehditun tuotteen.

Olen lueskellut hieman Simone de Beauvoirin suurta feministisen teorian klassikkoa Toista sukupuolta, koska tarvitsin sitä lähteekseni erään kirjallisuusesseen kirjoittamiseen. En siis ole suinkaan lukenut tätä järkälettä kokonaan, vaan ainoastaan osia sieltä täältä. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa teoksesta muutaman sanan tännekin.

Ranskankielinen alkuperäisteos ilmestyi Ranskassa vuonna 1949 kahdessa osassa. Aiemmin teoksesta on ollut suomeksi saatavilla ainoastaan lyhennetty versio, mutta käsilläni ollut, melko uusi kaksiosainen nide on ensimmäinen kokonainen suomennos teoksesta. Toinen sukupuoli 1. Tosiasiat ja myytit ilmestyi suomeksi 2009 ja Toinen sukupuoli 2. Eletty kokemus ilmestyi 2011. Ensimmäisessä niteessä on 445 sivua, toisessa niteessä 686 sivua, äkkiä yhteen laskettuna yli tuhat sivua. Aikamoinen suurteos siis kyseessä.

 
Positiivinen yllätykseni teosta lukiessa oli, että se on yllättävän helppotajuinen. Olen mieltänyt ranskalaiset feministit kovin vaikeasti lähestyttäviksi ja mutkikkaiksi. Beauvoir kuitenkin lähestyy aihettaan melko konkreettisesti ja kokemuslähtöisesti.

Teoksen sisältö puolestaan herättää monenmoisia tunteita. Paikoin teos on aika järkyttävää luettavaa, eikä ole vaikea ymmärtää, miksi se ilmestyessään aiheutti valtavan kohun ja miksi paavi kielsi kristittyjä sitä lukemasta. Ylipäätänsä minulla on hieman kaksinainen suhtautuminen feminismiin, mikä tuli esiin myös tätä lukiessa. Toisaalta allekirjoitan jotkin feminismin lähtökohdista, toisaalta monet taas kiellän.

Beauvoir – kuten monet muutkin feministit mielestäni hieman paisuttelevat patriarkaatin sortovaltaa ja naisten olemattomia mahdollisuuksia selvitä siinä. Kuvaus sorretuista naisista menee sosiaalipornon puolelle, ja vaienneiksi jäävät niiden naisten äänet, jotka kaikesta huolimatta kokevat elävänsä eheää elämää perinteisen naisen roolissa, jossa viihtyvät. Vaienneiksi jäävät myös sellaisten miesten äänet, jotka ovat kokeneet tulleensa naisten sortamiksi – uskoisin, että myös sellaisia löytyy (vaikkakin tietysti vähemmän).

Helpotuksekseni huomaan, että monet ne epäkohdat, joista Beauvoir kirjoittaa, eivät ole enää ajankohtaisia 2000-luvun Suomessa. Esimerkiksi naisen ei juuri tarvitse puolustella haluaan kouluttautua ja tehdä töitä. Myöskään uskomus, että naiset eivät ole niin älyllisiä kuin miehet, eivät estä naisia hakeutumasta akateemiselle uralle. Toisaalta on myös niitä asioita, jotka ovat yhä totta tänäkin päivänä ja joista itsekin haluaisin päästävän eroon.

Miksi esimerkiksi naisten työvoima yhä luokitellaan vähempiarvoiseksi ja naiset saattavat saada aivan samasta työstä vähemmän palkkaa? Tai miksi naisvaltaisilla aloilla ovat palkkatasot matalammat, vaikka työn vaativuus ja siihen vaadittava koulutus saattavat olla jopa suurempia kuin jossakin miesvaltaisella alalla? Ne patriarkaatin rakenteet, jotka määrittävät naisen Toiseksi suhteessa mieheen ja näin myös vähempiarvoiseksi on ilmeisesti syynä siihen, miksi naisten tekemä työ on myös toisarvoista ja näin myös rahallisesti toisarvoista.

Ajoittain Beauvoir ilahduttaa lukijaansa varsin värikkäällä kielellä ja hauskoilla kielikuvilla. Tässä eräs tällainen kohta, jota en kyennyt lukea nauramatta:

Kun ”viehättävä nainen” esittelee itseään koko loistossaan, hänestä on helpompi haltioitua kuin ”typeristä maalauksista, oviaukkojen päälle maalatuista kuvista, lavasteista, sirkusten seinävaatteista, kauppojen kylteistä, kansankertomusten kuvituksesta”, jotka saivat Rimbaud´n pään pyörälle.  Nainen on koristelut viimeisten villitysten mukaan ja kaunistettu uusimmilla menetelmillä, mutta hän saapuu kaukaa menneisyydestä, Thebasta, Minoksesta ja Chiken Itzasta; hän on afrikkalaiselle savannille pystytetty toteemi, hän on helikopteri ja lintu. Ja ihmeellisintä on se, että hänen värjättyjen hiustensa alla lehtien havina muuttuu ajatteluksi ja että hänen rinnoistaan soljuu sanoja.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu


 
Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1956) edustaa suomalaista modernistista lastenlyriikkaa. Kunnas ammensi uudelle modernistiselle lastenrunoilulleen vaikutteita brittiläisestä nonsense-lyriikasta, jota leimaa järjettömältä vaikuttava ajatussisältö, usein loppusoinnuin riimiteltynä. Lopputuloksena tämänkaltaisessa runoudessa on usein hilpeän hassu sanoilla leikittely, josta tuskin on mitään opetusta löydettävissä.

Luin Tiitiäisen satupuun jo reilu kuukausi sitten, ja ajattelin kirjoittaa siitä jokusen sanasen ennen kuin palautan sen kirjastoon. Ja mitäpä siitä voisi sanoa? Tiitiäisen satupuu on vallan ihastuttava ja hupaisan hauska lasten lorukirja, jossa ilahduttaa nimenomaan nonsense-lyriikalle tyypillinen leikkimielisyys ja absurdius. Ehkäpä kaikken absurdein on hyvin lyhyt  "Syväjäädytetty hanhi"-runo, joka kertoo pakastetusta hanhesta, joka herääkin henkiin, hyppää professorin kenkiin ja kuljeksii ympäriinsä lukien aapista ja Andersenin satuja.
Toisaalta, joihinkin runoihin sisältyy myös aikamoista traagisuutta, vaikka niitä samalla sävyttääkin tietty hupaisuus. Esimerkiksi ”Peikon kosioretki”runo on aika surkuhupaisa, kun pikku peikko peikkuluinen saa rukkaset töykeältä peikkoneidolta ja joutuu lähtemään surumielin kotiin:
Vastas siihen neiti pirppanokka

kiirekieli peikkuluinen:

”Kovin olet simasuinen,

oletpas nyt aivan kallellasi.

Tiedän kaikki aarteestasi:

Kuu on mokoma aarre!”

Silloin pikku peikko peikkuluinen

vääräsääri, kyhmyvarvas

suruksensa tuosta arvas,

ettei tule mikään peikkohäistä.

Kovin oli yksinäistä

peikon kotiinsa käydä.

 
Myös ”Herra Pii Poo”-runo sisältää melkoista traagisuutta, mutta lisäksi mitä hilpeintä hauskuutta. Runo päättyy suuren taikurin kuolemaan, mutta hauskoin sanankääntein kerrottuna:

Kuolen,

huusi Pii Poo,

liian aikaisin!

Hän huusi hii hoo!

ja kuoli myöhemmin.

 
Kuten esimerkiksi juuri ”Herra Pii Poo”-runosta ilmenee Kunnas hyödyntää jonkin verran loruissaan merkityksettömiä tavuja äännemaalailuun. Lisäksi hän taivuttelee sanoja mielensä mukaan, niin että tuloksena on raikas ja hauska, yllätyksiä täynnä oleva kieli.

Tiitiäisen satupuun runot liikkuvat moninaisissa aihepiireissä, joista suurimmaksi ryhmäkseen nousevat eläinrunot. Lisäksi löytyy peikkorunoja ja muutamia prinsessarunoja. Tuutulaulut muodostavat oman ryhmänsä, mutta lisäksi vielä paljon muuta.

Kehoitan kaikkia lapsenmielisiä lukemaan!