Kiireisen opettajan lyhytarvioita: Viattomuuden aika, Kolmastoista kertomus, Anna Liisa ja Arkielämää

Koska bloggaaminen on työ- ja muiden kiireiden vuoksi jäänyt vähälle viime aikoina, kuittaan nyt tällä samalla bloggauksella monet syyslukukauden aikana luetut ja rästiin jääneet kirja-arviot. Minulla on pakkomielle kirjoittaa suurin piirteiden kaikista lukemistani kirjoista, ja olen sitä mieltä, että lyhyt ja hutaistu bloggaus on parempi kuin ei bloggausta ollenkaan.


Edith Whartonin viehättävä Viattomuuden aika

Viattomuuden aika on teos, jonka olen pitkään halunnut lukea. Johtuiko kenties pitkästä halusta vai mistä, mutta sen lukeminen oli myös hyvin pitkä, monikuukautinen tapahtuma, mistä hienon kirjan lukukokemus valitettavasti jonkin verran kärsi.

Viattomuuden aika on romaani, joka tuoksuu vienosti ruusuiselta parfyymiltä ja säihkii menneen maailman kadonnutta loistoa ja salonkielämän muodollisuuksia. New Yorkin hienoston seurapiirielämää 1800-luvun lopulla kuvaava romaani on tarkkanäköinen, yhteiskunnallisesti kantaaottava teos, joka ruotii vanhan maailman seuraelämän muodollisuuksia ja kritisoi naiseuden ihanteita. Siitä tulee tulkintani mukaan teoksen nimikin: tämä on kuvaus viattomuuden ajasta, keinotekoisuuden ajasta, jolloin naiset kasvatettiin tekosiveiksi, tekopyhiksi viattomiksi nukeiksi, tyhjiksi tabula rasoiksi, jotka heidän tulevat aviomiehensä voivat muokata haluamansalaisiksi.

Setterfieldin ihastuttava Kolmastoista kertomus

Margaret Lea on töissä isänsä antikvariaatissa. Hän lukee vain kuolleiden kirjailijoiden teoksia ja kirjoittaa harrastuksekseen elämäkertoja unohdetuista kirjailijoista. Eräänä päivänä hän saa kirjeen Vida Winteriltä, joka on kuuluisimpia ja rakastetuimpia nykykirjailijoita. Vida Winter haluaa, että Margaret kirjoitta hänen elämäkertansa. Kirjailija on aina ollut salamyhkäinen ja keksinyt menneisyydestään mitä uskomattomampia versioita vuosien varrella. Nyt hän on jo vanha ja haluaa kertoa totuuden.

Näin kerrotaan Diane Setterfieldin teoksen Kolmastoista kertomus takakannessa, ja tämä kuvaus johdattelee myös loistavasti kirjan tunnelmaan, joka tuoksuu ihanasti pölyisiltä kirjoilta, tarinoilta ja menneiltä muistoilta. Sain tämän teoksen alkusyksystä kollegaltani, joka oli saanut koulumme kirjastoon kasan kirjaston kirjoja, mutta oli noukkinut tämän kirjakasasta minua varten. Se nimittäin kuulosti hänen mielestään takakannen perusteelta aivan minulta. Oikeassa oli!

Kolmastoista kertomus on vetävä lukuromaani, jonka tunnelmassa on tenhoa, menneisyyden lumoa ja antikvariaatin hämärien nurkkien ja vanhojen kirjojen salaperäisyyttä. Arvoituksellinen juoni johdattaa lukijan jännittävällä tavalla mystisen kirjailijan menneisyyteen. Parasta teoksessa on kuitenkin juuri tunnelma. Itsekin kun tykkään nostalgisoida ja lukea enemmän kuolleita kirjailijoita kuin eläviä, löysin vahvaa samaistumispintaa tämän teoksen persoonallisesta päähenkilöstä.

Minna Canthin vavahduttava Anna Liisa

Anna Liisa on vahva ja koskettava näytelmä nuoresta tytöstä ja hänen menneestä, epätoivossa tehdystä salaisesta synnistä, joka uhkaa tulla päivänvaloon ja pilata hänen koko elämänsä ja tulevaisuutensa.

Minna Canthin tyyliin näytelmä käsittelee vahvasti naisen asemaan liittyviä kysymyksiä. Miksi nainen joutuu kantamaan vastuun synnistä, jonka tekemiseen tarvitaan sekä mies että nainen? Missä on miehen vastuu tapahtuneesta?

Anna Liisa oli minulle intensiivinen ja mukaansatempaava näytelmä, joka kosketti, vavahdutti ja pohditutti. Näytelmä on nopealukuinen ja siksi varsin helppo tapa kasvattaa yleissivistystään. Tämä teoshan on klassikko ja mielestäni täysin maineensa veroinen.

Maria Jotunin Arikielämää

Maria Jotunin vanhassa realistisessa tyylissä on sitä jotakin! Tämä yhdenpäivänromaani kuvaa suomalaista maaseutuelämää kauan sitten hieman humoristisesti, tarkkanäköisesti ja lempeän ymmärtävästi. Kiertelevä pappi Nyman, hieman viinaanmenevä mies ja taivaanrannamaalari, saapuu savolaiskylään ja ottaa osaa kyläläisten elämään yhden päivän ajan. Kuvataan monia ihmiskohtaloita, joista syntyy koko ihmiselämän kirjo. Viipyilevästi kirjoitettu kirja keskittyy arkielämän pieniin hetkiin. Vaikka ihmiselo näyttäytyy kirjan valossa varsin raskaaltakin, leijailee kirjan tunnelmassa myös ihana aurinkoisen kesäpäivän verkkainen ja tenhoava tunnelma. Myös luonto nousee kerronnassa kauniisti esille.

Ja sitä lepoa ajatellessa tuntui ihanimmalta. Tämä maailma oli silloin kuin kultainen paratiisi, elämä siinä kuin ihana uni, joka ihanampaan uneen loppui. Ja joka askel, jonka kulki, askel sitä ihaninta kohti.

Ja kevyeltä tuntui siinä kulkiessa taas. Askeleet kevyitä, kevyitä, niin kuin ei hän maassa kulkisikaan. Hän katseli taivaan sineä, katseli maan vihreätä. Hänen katseensa oli avonainen ja kirkas kuin lapsen, ja hänen sielunsa nuori, niinkuin vuosikymmenien painoa ei hartioilla olisikaan eikä hapsissa talvien lunta.

Edith Wharton

Viattomuuden aika

(The Age of Innocence)

Suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja

Otava

388 s.

Diane Setterfield

Kolmastoista kertomus

(The Thirteenth tale, 2006)

Suom. Salme Moksunen

Tammi

419 s.

Minna Canth
Anna Liisa (1895)

(Muut tiedot puuttuvat, koska teos jo palautettu)

Maria Jotuni

Arkielämää

SKS

132 s.

Maria Jotuni: Rakkautta

Maria Jotunin Rakkautta-novellikokoelma hoitui sujuvasti ja kepeästi yksi päivä mansikanmyyynnin ohella, ja olen näin ollen taas yhtä kirjaa lähempänä tavoitettani Suomen kirjallisuushistorian kurssin suhteen.

Novellikokoelma yllätti minut. Ja lähinnä positiivisesti. 

Mielikuvani teoksesta oli jotakin hyvin modernia, "liian modernia" makuuni. Mutta maailma, jonka kohtasin heti ensimmäisellä sivulla, veikin minut jonnekin hyvin kauas, mikä pisti selkeimmin heti silmään kielen tasolla. Novellien kieli on hyvin vanhahtavaa ja antaa mielestäni tarinoille kauniin nostalgisen hohteen, mistä pidin.

Toisaalta väärät ennakko-oletukseni kirjan suhteen johtuivat myös aika pitkälti siitä, että teos on julkaistu jo vuonna 1907, mutta minä olin epätietoisten mielikuvien täyttämässä mielessäni sijoittanut teoksen jonnekin hyvin paljon myöhemmäksi, suunilleen 40-luvulle. En tiedä, mistä tällainen mielikuva on saanut alkunsa!

Rakkautta-novellikokoelman tarinat sijoittuvat kaikki saman aiheen ympärille: rakkauden. Novellit kertovat hyvin erilaisia tarinoita eri elämäntilanteissa olevista ihmisistä ja heidän suhteistaan. 

Mutta jotakin yhteistä näillä kaikilla tarinoilla on aiheensa lisäksi: kokoelma piirtää kuvan rakkaudesta joksikin epätodelliseksi saduksi, jota ei oikeasti ole olemassa. Tai jos on, niin se on jotakin, joka aina kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Rakkaus ei voi kestää. Aina tulee jokin väliin. Esimerkiksi tosielämän realiteetit, jotka voivat estää naimasta sen, jota rakastaa, ja pakottaa järkisyistä naimaan sen, jota ei voi rakastaa. Rahan puute, joka ei anna lupaa mennä naimisiin. Tai... syitä on monia.

Ehkä jotenkin koskettavin novelli oli mielestäni "Lovisa Öhman" -niminen novelli, joka kertoi menneisyyteensä vangiksi jääneestä ikäneidosta, joka yksin ja yksinäisenä omassa talossaan haikailee nuoruudenrakkautensa perään, jota ei koskaan voinut saada. Kauan on kulunut, mutta yhä vain on Ernst Lovisan mielessä, vaikka mies on ollut vuosikymmenet onnellisesti naimisissa toisen naisen kanssa. Tässä novellissa kaikuu katkeran koskettavalla tavalla menetetyt mahdollisuuudet ja nuoruuden menetys. Onni, joka kulki ohi ja jota ei enää kiinni saa. 

Oli lauantai ilta niinkuin silloinkin. Kuinka kauan siitä olikaan? Niin, yli kolmekymmentä vuotta.

Neiti Lovisa Öhman pienessä vinnikamarissaan silloin niinkuin nytkin. Se vaan, että äiti ja isä silloin vielä elivät ja asuivat alakerran huoneissa, nyt olivat ne kolme huonetta samoin kuin puutarhakin vuokratut vieraille, ja se vaan, että silloin oli ihana auringonpaiste ja kukat tuoksuivat ihanammin kuin koskaan ennen. Nyt ei hänellä ollut ainoatakaan kukkaa ja päivä oli pilvinen ja raskas.

(Sivuhuomautuksena sanottakoon, että kuten tässäkin novellissa myös muissa kokoelman novelleissa, oli toinen toistaan hurmaavampia vanhanaikaisia nimiä: matami Röhelin, Augusta Aurell, Akseli, Amanda, Josefiina, Eriika (huom. kahdella i:llä!), Aliina, , Herman jne...)

Novellien sanoma on pessimistinen. Se sai pohtimaan, onko se todella näin vaikeaa? Näin mahdotonta saavuttaa? Mutta ei. Jotuni ei onnistunut lopultakaan pyyhkimään romanttisesta sielustani uskoa ikuiseen rakkauteen ja sen mahdollisuuteen.

Mutta mitä sitten tarkoittaa edes tuo suuri ja ylevä sana rakkaus? Siihen Jotunin novellikokoelman niminovelli "Rakkautta" antaa tällaisen vastauksen:

- No niin, minä sanoin minä sitte vielä tälle sen, että miehen pitää olla selväpäinen ja ymmärtää sitä maailmanjärjestystä, jonka alle on alistettu, niin että esimerkiksi kun nainen, jonka on ottanut itseänsä varten ikäänkuin, ei vaadi vuotuista palkkaa oloistaan, niin se työ, jonka nainen pesään tekee, on niinkuin vapaaehtoista hyvyyttä, ja ettei palkoista tule puhetta - niin sitä voi sanoa vaikka rakkaudeksi. Ymmärtääkö hän sen, kysyin minä.

- Ymmärtää, täydellisesti ymmärtää, sanoi hän. Mutta että hän antaa myös vapaasti rahoja. Ei niihin hyvin tarkkoja rahoja pantaisi, ja sitäkin sopii sanoa rakkaudeksi.

- Juu, sopii kyllä, sanoin mina. Ja sillä se oli tehty. Huomenna mentiin ja ostettiin sormukset.

Mielenkiintoinen määritelmä, vai mitä?

Maria Jotuni

Rakkautta (1907)

Weilin & Göös

175 s.