Anni Swan Lumolinna -kuvakirjan julkistamistilaisuus - jännitystä ja onnistumista

Saduissa tapahtuu ihmeitä. Hirviö tai sammakko muuttuu prinssiksi, kurpitsa vaunuiksi. 

Ihme tapahtui myös erään satukirjan julkistamistilaisuudessa.

Anni Swanin Lumolinna -kuvakirjan julkistamistilaisuus sujui osaltani paremmin kuin uskalsin edes toivoa. Minä, satutekstin nykyaikaistaja, olin niin sanotusti toinen illan päätähdistä yhdessä kuvittaja Mari Serdijnin kanssa.

Ilta oli minulle ihme, sillä selvisin siitä ihmeen hyvin!

Etukäteen harkitsin jopa paikalta pakenemista, ennen kuin tilaisuus ehtisi edes alkaakaan. 

Mutta en paennut. Suoriuduin tehtävästäni juuri niin kuin pitikin.

Minä, Kangasniemen kirjastonjohtaja Sari Tulla sekä kuvittaja Mari Serdijn lavalla.

Kärsin nimittäin aivan kauheasta esiintymisjännityksestä. En siksi, että jännittäisin, mitä suustani päästän tai osaanko tarpeeksi hyvin, vaan siksi, että kehoni vetää usein niin kauheat ylikierrokset ja voin niin pahoin, että puhuminen tuntuu liian suurelta fyysiseltä ponnistukselta. 

Oireet ovat niin rajut, että pelkään myös, että minut pitää toimittaa ambulanssilla hoitoon.  Kun huomaan, että syke on kohoamassa huippuunsa, alan panikoida ja ajatella: apua, en kestä, nyt se tulee - karmea kramppikuume!

Tämä on sääli, sillä monista esiintymistilanteista voisin jopa nauttia, jos en jännittäisi niin paljon. Uskoisin myös, että voisin olla jopa hyvä esiintyjä, jos pystyisin suuntaamaan kaiken energiani esiintymiseen enkä jännityksen hillitsemiseen.

Tämä elämäni jännittävin esiintymistilaisuus - elämäni ensimmäiset kirjajulkkarit - sujui kuitenkin paremmin kuin yksikään toinen esiintymistilaisuus koko elämäni aikana. En tarkoita, etteikö olisi jännittänyt - totta kai jännitin ja paljon. Mutta tilanne oli niin sanotusti hallinnassa.

Kuvittaja Mari Serdijn, Anni Swan (Marika Sampio-Utriainen) sekä minä julkkareiden jälkeen.

Tämä ei toki tapahtunut itsestään, vaan tein paljon työtä jännityksen suhteen. Mahtavaa oli se, että sain kokea tämän elämäni jännittävimmän kokemuksen hyvin tutussa ja läheisessä seurassa, jossa kaikki tiesivät, että minua jännittää kovin ja kaikki halusivat osoittaa kaiken mahdollisen tukensa minulle. 

Meitä päätähtiä haastatteleva kirjastonjohtaja on muodostunut minulle eräänlaiseksi varaäidiksi. Hänen läsnäolonsa rauhoitti minua.

Minä ja hyvä ystäväni, satutohtori Sirpa Kivilaakso, jonka tämä satu toi elämääni.

Muun muassa nämä asiat auttoivat minua selviämään

1) Käsittelin jännitystä etukäteen tapahtuman järjestäjien kanssa. He tiesivät, että minua jännittää, ja minua helpottaa jo se, että kerron. Lisäks sen vuoksi järjestäjät osasivat huomioida jännitykseni.

2) Rukoilin itse paljon ja pyysin myös esirukousta puolestani. Tämä voi kuulostaa jonkun mielestä oudolta, mutta esiintymispäivän aamusta alkaen minulle tuli vahva tunne siitä, että Jumala haluaa, että onnistun tässä,ja silloin en voi muuta kuin onnistua.

3) Takaportti auki: sovin etukäteen, että jos siltä tuntuu, niin voin jättää koko tilaisuuden välistä ja ilmoittaa siitä aivan viime hetkillä. 

4) Sovin myös, että kun nousen lavalle, kerron yleisölle, että minua jännittää kovin ja saatan poistua paikalta myös kesken kaiken pois ja ettei siinä ei ole mitään ihmeellistä. Itseäni helpottaa, kun tämän kaiken voi sanoa ääneen. Siinä vaiheessa, kun jännitys nousee huippuunsa, voi olla liian myöhäistä sanoa enää mitään.

4) Pidin vapaapäivän päivää ennen ja keskityin itseni rauhoittamiseen. (Peruin kansalaisopiston sen päivän tunnit.)

5) Ennen esityksen alkua venyttelin ja tein hengitysharjoituksia esiintyjien takahuoneessa.

6) Minua pidettiin kädestä ennen esiintymistä. Haastattelija lupasi, että myös hän voi pitää esiintymisen aikana kädestä, jos tarvitsee! (Ei tarvinnut!)

7) En kirjoittanut vastauksista etukäteen muistiinpanoja, minkä vuoksi ei tarvinnut stressata sitä, osaanko kertoa varmasti kaikki, mitä piti. Lisäksi ajattelin, että voi jännitystasoni mukaan kertoa asiat joko mahdollisimman lyhyesti tai sopivan seikkaperäisesti - juuri sillä tavalla kuin siinä tilanteessa tuntuu hyvältä.

Kuvakirjan julkistamistilaisuuden tallenteen voi katsoa oheisesta Youtube-videosta. Minut ja kuvittaja kutsutaan lavalle reilu kymmenen minuutin kohdalla.

Ohjelma pääpiirteissään

1) Näyttelijä Marika Sampio-Utriainen esiinyy Anni Swanin hahmossa ja kertoo, miltä tuntuu, kun hänen satunsa on saanut uuden elämän kuvakirjana.

2) Minun, satutekstin nykyaikaistajan haastattelu

3) Kuvittaja Mari Serdijnin haastattelu

4) Kirjastonjohtaja Sari Tulla esittelee kuvakirjaa tekstikatkelman ja kuvien avulla.

5) Anni Swan -tutkijatohtori Sirpa Kivilaakson puheenvuoro Swanin satusymbolismista

Marika Sampio-Utriainen Anni Swanin hahmossa.

Delia Owensin upea menestysromaani Suon villi laulu

Äiti ei sinä päivänä palannut. Kukaan ei sanonut asiasta  mitään. Eikä varsinkaan isä. Hän kalisteli kattilankansia kalalta ja kotipolttoiselta viinalta löyhkäten. "Missäs päivällinen viipyy?"

Veljekset ja siskokset kohauttivat hartioitaan katseet alas luotuina, ja isä sadatteli ja hoippui takaisin metsään. Oli riitoja ennenkin ollut; äiti oli jopa kerran pari häipynyt, mutta aina hän oli palannut, kaapannut sitten syliinsä kenet vain halailtavaksi suostuvan.

Kaksi vanhempaa siskoa valmisti heille aterian punaisista pavuista ja maissileivästä, mutta kukaan ei istunut pöydän ääreen syömään, niin kuin äidin kanssa oli tehty. Kukin kauhoi itselleen papuja kattilasta, mätkäisi maissileivän palan niiden päälle ja paineli syömään laittialle oleville patjoilleen tai kuluneelle sohvalle.

Kyalle ei ruoka maistunut. Hän istui kuistin rappusilla ja tuijotti polulle. Ikäisekseen pitkän, luisevanlaihan tytön iho oli tummaksi paahtunut ja tukka suora, paksu ja musta kuin variksen siivet.

Minun kirjamakuni ei ole sellainen, että tykästyisin kovin myyntilistojen kärjessä keikkuviin kirjoihin. Poikkeus kuitenkin vahvistaa säännön. Sellainen poikkeus itselleni oli yhdysvaltalaisen Delia Owensin aivan vastikään suomeksi julkaistu Suon villi laulu, joka oli viime vuonna Yhdysvaltojen myydyin kirja.

Tämä kirja todella lumosi minut.

Suon villi laulu yksinkertaisesti on upea ja ihana sekä riipaisevan koskettava. Se on loistava lukuromaani, joka tempasi kaikin voimin minut mukaansa ja jota ei olisi halunnut laskea käsistäni. Ja mikä parasta: romaani ei ole pelkästään koukuttavaa viihdettä - kaukana siitä. Teos käsittelee tärkeitä teemoja, jotka puhuttelevat varmasti jokaista, joka malttaa lukea kirjan ajatuksella. Teoksessa käsitellään esimerkiksi syrjäytymistä ja ennakkoluuloja sekä hienolla ja mielestäni uudella ja raikkaalla tavalla myös sitä tärkeintä: rakkautta.

Keskeisellä sijalla teoksessa on luonto ja luontokuvaukset, ja näissä biologina tunnettu kirjailija pistää parastaan. Luonnolla ja luontorinnastuksilla on tärkeä rooli itse tarinassa, sillä päähenkilö elää poikkeukseksellisen lähellä luontoa ja on jatkuvassa vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Kaikki ihmiset, perheenjäsenet yksi kerrallaan ovat jättäneet hänet, ja luonto on hänen tärkein ystävänsä. Luonnosta päähenkilö etsii vastauksia myös oman elämänsä kysymyksiin ja saa lopulta huomata, että rakkaus ihmisten välillä on kuitenkin parhaimmillaan jotain hienompaa ja parempaa kuin eläinten pariutumisvietti.

Romaani jännite lähtee melko alussa liikkeelle murhamysteeristä, joka kulkee koko ajan taka-alalla mukana. Pikkukylän kultapoika löytyy kuolleena marskimaalta ja epäilykset suuntautuvat pian Kya-nimiseen nuoreen naiseen, jota on nimitellään rämelikaksi. Hän nimittäin asuu yksinään marskimaalla ja on kyläläisten hyljeksimä kummajainen.

Murhamysteerin rinnalla kuljee kuitenin toinen aikataso, joka kuvaa Kyan kehitystä pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi. Kyan traaginen tarina tulee lähelle lukijaa ja koskettaa: kyläläisillä on ennakkoluulonsa, mutta lukijalle näytetään, että hän on ihminen, jota vasten kohtalo on kääntänyt selkänsä. Hänellä on oma tarina, omat syynsä olla kummallinen - ja oikeastaan hän on upea ihminen juuri sellaisenaan, ainutlaatuisena itsenään.

Puhuttelevinta Suon villissä laulussa on kuitenkin se, että teos näyttää, että olipa lapsuus ja nuoruus ollu miten hankala tahansa, aikuisuus voi tuoda mukanaan tasapainon ja onnen. Tarvitaan vain hieman hyväntahtoisia ihmisiä ympärille ja rohkeutta päästää rakas ihminen lähelle.

Delia Owens

Suon villi laulu

(Where the Crawdads Sing, 2018)

Suom. Maria Lyytinen

WSOY

416 s.

 

Sinikoski & Karsikas: Kuun valossa - syviä, lempeitä mietteitä kuvakirjassa

Aki-Pekka Sinikosken ja Ilja Karsikkaan kuvakirja Kuun valossa herättää huomion persoonallisella kahden päävärin yhdistelmällä. Sinisen ja punaisen liitto saa akvarellit hehkumaan ja tiivistää hienosti teoksen tunnelman.

Kuvakirjassa on haikean sinistä kaipausta ja rauhallista lempeyttä, mutta myös punaista elämäniloa ja veikeyttä. Samat värit johdattavat myös merimiestunnelmiin ja aaltojen äärelle.

Päähenkilönä oleva minäkertoja on yhdessä isänsä kanssa elävä äiditön poika. Isän ja pojan suhde on lämmin, mutta sitä sävyttää yhteinen kaipaus: äiti on kuun kamaralla, kaukana poissa. Sieltä hän katselee alas ja hymyilee.

Isä on paljon töissä ja poika yksin kotona. Yksinäisyydessä mielikuvitus voi ottaa vallan. Erään kerran kylvyssä tapahtuukin kummia: viemäristä kuuluu ääni, joka houkuttelee putoamaan toiseen todellisuuteen.

Siellä on vastassa kolme kummallista hahmoa. Näiden haaksirikkoutuneiden alusten merimiesten seurassa poika saa uusia kokemuksia ja hellää huolenpitoa. Todellisuus sekä lettukestit kutsuvat onneksi lopulta puoleensa: Sinä iltana isä paistoi meille lettuja ja istuimme myöhään yöhön kertoen toisillemme ihania tarinoita.

Sinikosken esikoiskirjassa pohditaan syvällisiä teemoja: menetystä, kuoleman jälkeistä elämää sekä olemassaolon perusteita. Syvät mietteet yhdistettynä lyyriseen kieleen tarjoavat lukukokemuksen, joka kutsuu lukijaa pysähtymään. Teos on aikuiselle virkistävä lukukokemus, mutta onko se lapselle vaikea?

Karsikkaan kuvitus tavoittaa tarinan herkkyyden ja antaa siihen oman lisänsä. Kuvissa näkyy mielenkiintoisia ja jännittäviä hahmoja, jotka houkuttelevat pohtimaan niiden tarkoitusta.

Kuvakirja kietoo lukijan lempeään syleilyynsä yhtä hellästi kuin haaksirikkoutuneet merimiehet pienen äidittömän pojan huolenpitoonsa. Sinikosken kaunis tarina muistuttaa toivosta ja siitä, että jokainen voi yrittää ohjata elämänsä kurssin oikeaan suuntaan. Merimies Albertin navigointiohjeista voi ottaa oppia:

Albert opetti minut navigoimaan. Hän kehotti ottamaan kurssin kohti auringonpaistetta ja pitämään myötätuulen purjeissa.

Tämän arvostelun olen kirjoittanut alun perin Onnimanni-lastenkirjallisuuslehteä varten. Ilmestynyt numerossa 3/2020.

Aki-Pekka Sinikoski & Ilja Karsikas: Kuun valossa. S & S 2020. 35 s.