torstai 28. helmikuuta 2013

Postmoderni yllättäjä: Valkoinen kohina

Omenoita ja sitruunoita putoili kaksin ja kolmin kappalein lattialle, kun joku otti hedelmän tietystä kohdasta kekoa. Omenoita oli kuutta lajia, meloineita lukuisia eri pastellisävyjä. Kaikki näytti tuoreelta, suihkutetulta, kiillotetulta, iloiselta. Ihmiset repivät kelmupusseja telineistä ja yrittivät päätellä, kummasta päästä ne saa auki. Tajusin, että paikka oli hukkumassa meluun. Yksitoikkoiset järjestelmät, kärryjen kitinä ja luisuminen, kovaääninen ja kahviautomaatit, lasten huuto. Ja sen kaiken yllä, tai sen kaiken alla, sävytön paikantamaton mylvintä, kuin jokin inhimillisen käsityskyvyn ylittävä kuhisevan elämän laji.

 
Jack Gladney on ihan tavallinen amerikkalainen mies. Hän asuu Blacksmith-nimisessä pikkukaupungissa ja opettaa historiaa Kukkulan Collegessa. Hän on erikoistunut Hitler-tutkimukseen ja yrittää opiskella saksaa. Hänellä on vaimo Babette ja lapsia molempien edellisistä liitoista.  Elämä koostuu turvallisista ja tavallisista keskiluokkaisista rutiineista.
 
Viikon kohokohta on ostosmatka supermarketiin, joka kuvataan amerikkailaisen elämäntavan ruumiillistumana. Jack kuitenkin kärsii kuolemanpelosta. Vielä kamalampaa kuin se, että itse kuolee, on se että vaimo ehtisi kuolla ensin. Ja vaimo puolestaan ei halua, että Jack kuolisi ennen häntä.
 
Kaikki on kuitenkin hyvin siihen asti, kunnes tapahtuu merkillinen "ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma". Ilmoille pääsee myrkyllinen kaasupivi ja perheen on lähdettävä evakkoon. Jackin kuolemanpelko konkretisoituu tilanteessa, jossa kuolema miltei on käsinkosketeltavissa. Se leijuu ilmassa valmiina iskemään milloin vain.
 
Don De Lillon Valkoinen kohina on postmodernin kirjallisuuden klassikko, josta olen toki kuullut paljon aiemmin, mutta johon en ole tohtinut tarttua ennakkoluulojeni vuoksi postmodernismia kohtaan. Nyt kuitenkin minun oli luettava tämä opintojani varten ja yllätyin. Tämä oli perin mielenkiintoinen lukukokemus ja pidin kirjan tyylistä.
 
Ainoa vika vain oli se, että olen lukenut tätä hieman kiireellä, joten jotkin asiat jäivät vähän epäselviksi keskityksen puutteen vuoksi.
Hitaamalla ja keskittyvämmällä lukemisella olisi saanut varmasti paljon enemmän irti.
 
Minuun puri kirjan satiirisen ironinen huumori. Tämä on ilahduttavan purevasti kirjoitettu. Päähenkilö on tarkkasilmäinen ja älykäs havainnoja, ja kerronta välittyy hänen tietoisuutensa kautta. Kirjassa on paljon metaforsutta ja kuvallisuutta. Kirjassa tehdään modernin maailman proosallisista ja arkisistä ilmöistä ikään kuin runoutta. Esimerkiksi kuvaukset supermarketissa käymisestä saavutta miltei lyyrisen tason. Esimerkiksi yllä olevassa supermarkettikuvauksessa hedelmien kauneus romantisoidaan.
 
Kuolemasta ja kuoleman pelosta puhutaan kirjassa paljon. Kuolema saa filosofiset mittasuhteet, ironisella huumorilla höystettynä. Lukijalle kuolema on yhtä aikaa sekä ahdistava, että huvittava.
 
Heräsin kylpien kuoleman hiessä. Kykenemättä puolustautumaan omia kiduttavia pelkojani vastaan. Olemassaoloni ytimessä oli tauko. Minulla ei ollut tahtoa eikä fyysistä voimaa  nousta vuoteesta ja kulkea pimeän talon läpi tarttuen seiniin ja portaikkojen kaiteisiin. Tunnustella tietäni palata ruumiiseeni, laskeutua uudelleen maailmaan. Hiki norui pitkin kylkiäni. Kelloradion digitaaliluku oli 3.51. Parittomia numeroita aina tällaisina hetkinä. Mitä se tarkoittaa? Onko kuolema paritonlukuinen? Onko olemassa elämää vaalivia numeroita, toisia jotka huokuvat uhkaa?
 
Minun mieleeni jäi elämään lentävän lauseen tavoi, että kuolema on paritonlukuinen. Mitäköhän se tarkoittaa? Hmmm...
 
Don DeLillo
Valkoinen kohina
(White noise, 1985)
Suom. Helena Kortekallio
Tammi