L.M.
Montgomery
Anne of Green
Gables, 1908
Bantam Books
308 s.
Anne of Green Gables on Anna-sarjan ensimmäinen osa,
jonka lukemisella virkistin muistiani sen vuoksi, että minun olisi tarkoitus
kirjoittaa tästä kirjasta kirjallisuustieteen proseminaarityöni tänä keväänä.
Tämän kirjan lisäksi mukaan olisi tarkoitus ottaa 1-2 muuta Annaa, mutta tarkka
rajaus niin kirjojen kuin varsinaisen tutkimuskysymyksenkin suhteen on vielä
pohdinnassa.
Juoni:
Naimattomat sisarukset Matthew ja Marilla Cuthbert ovat
päättäneet hankkia vanhoilla päivillään kasvatettavakseen orvon poikalapsen,
joka voisi auttaa heitä heidän tilansa, Green Gablesin hoidossa. Mutta kuinkas käykään – juna-asemalla heitä
odottaa laiha ja punapäinen 11-vuotias tyttö. Eikä hän ole mikä tahansa tyttö.
Anna (engl. Anne) Shirley on varsin omituinen ja kummallinen otus. Hän puhuu
kukkasista ja keijukaisista, viihtyy parhaiten mielikuvituksensa parissa ja
höpöttää alituiseen. Tytön kasvattaminen kunnon kansalaiseksi on kova urakka,
sillä tullessaan hänellä ei ole edes aavistustakaan siitä, kuinka rukoilla.
Ankaran mietinnän jälkeen sisarukset päättävät kuitenkin
pitää Annan väärästä sukupuolesta huolimatta. Tämä on onnellinen käänne Annan
ennen niin onnettomassa elämässä. Anna rakastaa Green Gablesia!
Mutta Annan ongelmat eivät lopu tähän, sillä Annalla on
suorastaan suurenmoinen lahja joutua aina vaikeuksiin. Milloin hän murtaa
jalkansa pudottuaan katolta, jonka yli hänen kaverinsa olivat hänet yllyttäneet
kävelemään. Milloin hänen tukkansa muuttuu vihreäksi, vaikka hänen oli
tarkoitus värjätä se korpinmustaksi.
Milloin hän puolestaan meinaa hukkua yritettyään dramatisoida erästä
runoa. Anna arvelee syntyneensä onnettomien tähtien alla.
Ihme kyllä, vuosien mittaan hän kehittyy järkevämpään
suuntaan. Kirjan loppuu Annan ollessa 16-vuotias, johon mennessä hänestä on
kehittynyt melko esimerkillinen nuori neito.
Arvio:
Anne of Green Gables on mielestäni hauskoin
Anna-kirjoista juuri sen vuoksi, että Anna on siinä niin nuori ja hupsu.
Myöhemmissä kirjoissa on oma viehätyksensä, mutta tämä on kirja, jossa saa
nimenomaan nauraa. Annan edesottamuksia
ja yhteen hengenvetoon selitettyjä pitkiä höpötyksiä lukiessa ei voi muuta kuin
kihertää hymyssä suin. Vakavammat sävyt kuitenkin lisääntyvät kirjan loppua
kohti edetessä.
Hymyn huulille saa myös Annan suloinen taipumus lennähtää
tuossa tuokiossa onnen kukkuloille ja joutua sieltä tuossa tuokiossa epätoivon
syövereihin – in the depths of despair,
kuten hän asian ilmaisee.
”You´re not eating
anything,” said Marilla sharply, eying
her as it were a serious shortcoming.
Anne sighed.
“I can´t. I`m in
depths of despair. Can you eat when you´re in depths of despair?
“I´ve never been in
depths of despair, so I can´t say”, responded Marilla.
“Weren´t you? Well,
did you ever try to imagine you were in depths of despair?”
“No, I didn´t.”
“Then I don´t think you can understand what it´s like.
It´s very uncomfortable feeling indeed. When you try to eat a lump comes right
in your throat and you can`t swallow anything, not even if it was a chocolate
caramel. I had one chocolate caramel once two years ago and it was simply
delicious. I´ve often dreamed since then that I had a lot of chocolate
caramels, but I always wake up when I`m going to eat them. I do hope you won´t
be offended because I can´t eat. Everything is extremely nice, but I still
cannot eat.”
Annan usein käyttämässä ilmauksessa in the depths of despair tulee ilmi hänen viehtymyksensä käyttää suuria ja tunteellisia sanoja. Tämä on myös yksi kirjan hauskoista piirteistä. Kun Anna saapuu Vihervaaraan, on hänellä matkalaukussaan all her wordly goods. Valkoisen puvun käyttäminen on Annan the highest ideal of earthly bliss. Mutta suurille ajatuksethan vaativat suuria sanoja, eikö totta?
And people laugh at me because I use big words. But if you have big ideas, you have to use big words to express them, haven´t you?
Annan suuri mielikuvituksen lahja on vailla vertaa. Tästä lahjasta on paitsi hänelle itselleen suurta iloa, myös harmia. Kakuilla on tapana nimittäin palaa, jos niiden paistaja unohtuu liian pitkäksi aikaa haaveisiin. Anna saa kuitenkin minutkin uskomaan mielikuvituksen suureen voimaan. Millaista olisikaan elämä ilman mielikuvitusta? Sanoisinpa, että tylsää!
When we got on the train, I felt as if everybody must be looking at me and pitying me. But I just went to work and imagined that I had on the most beautiful pale blue silk dress – because when you are imagining you might as well imagine something worth while – and a big hat all flowers and nodding plumes, and a gold watch, and kid gloves and boots. I felt cheered up right away and I enjoyed the trip to the Island with all my might.
Siispä kehittäkäämme mielikuvituksen suurta lahjaa ja olkaamme enemmän Annoja!
Loppupäätelmät:
Aah, ihana
Anna! <3
