sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Klassikkohaaste 2: Niskavuoren tarina - vahvoja naisia ja heikkoja miehiä

On aika jälleen Klassikkohaasteen! Kirjabloggaajat sankoin joukoin lukevat ja bloggaavat jonkin klassikon, jota eivät häpeäkseen vielä ole lukeneet. Bloggaukset klassikoista julkaistaan blogeissa tänään 31.1.2016. Kesällä kirjabloggaajien ensimmäisessä klassikkohaasteessa tartuin maailmankirjallisuuden tenhoavaan suurklassikkoon Tuulen viemään. Nyt toisessa klassikkohaasteessa lähdin paikkaamaan ylessivisyksen aukkojani kotimaisen kirjallisuuden maineikkaalla Hella Wuolijoen Niskavuoren tarinalla.


Niskavuoren tarina ei oikeastaan ole yksi teos, vaan kokoelma kaikista Wuolijoen Niskavuori-näytelmistä. Niskavuoren tarina sisältää viisi näytelmää: Niskavuoren nuori emäntä, Niskavuoren Heta, Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipä ja Entäs nyt, Niskavuori? Näytelmät muodostavat yhtenäisen tarinan ja löytyvät myös samojen kansien välistä, joten käsittelen niitä tässä ikään kuin yhtenä teoksena.

Ensisilmäyksellä kontrasti viime kesän klassikkohaasteen valintaani Tuulen viemään ei voisi olla suurempi. Tuulen viemän suuren maailman lumosta, hohdokkaista tanssiaisista ja muhkeista puvuista on pitkä matka Niskavuoren tarinan perisuomalaiseen hämäläiseen takapajuiseen pelto- ja metsämaisemaan. Tuulen viemän sankaritar, hemmoteltu ja turhamainen Scarlett ei voisi olla kauempana Niskavuori-näytelmien työnkovettamista ja harmaan arkisista naisista. Kuitenkin lähempi tarkastelu osoittaa myös suuria yhtäläisyyksiä: Niskavuori-näytelmät on tarina vahvoista naisista, kuten myös Tuulen viemää on tarina vahvasta naisesta. Molemmissa käsitellään myös sotaa ja sitä, miten se muuttaa suhdetta omaan kotiin ja omaan maahan. Ennen kaikkea molemmissa on vahvana kantavana teemana rakkaus omaa kotitilaa kohtaan ja se, että tämä rakkaus on kaikkia muita rakkauksia suurempi.

Niskavuoren tarina on sukutarina, joka ulottuu useamman sukupolven yli. Tarina saa alkunsa 1880-luvulla ja ulottuu jatkosotaan asti. Tarina sijoittuu hämäläisiin maalaismaisemiin, lähinnä arvokkaaseen ja mahtavaan Niskavuoren taloon, jonka omistaa Niskavuoren suku.  Juonellisesti ensimmäisessä näytelmässä (näytelmiä ei ole julkaistu aivan juonen mukaisessa kronologiassa) Niskavuoren nuori emäntä kuvataan Niskavuorelle miniäksi naidun Loviisan henkilökohtaista tragediaa. Loviisalle paljastuu raadollisella tavalla, kuinka hänen miehensä Juhani nai hänet vain varojensa takia. Raha-avioliitot kulkevat kantavana juonteena läpi näytelmäsarjan. Niskavuorelaisille tärkeintä on Niskavuoren talo ja se, että talo saadaan pidettyä kunniallisesti pystyssä ja sen rikkautta saadaan kartutettua. Rakkaus taloon vie voiton aviollisesta romanttisesta rakkaudesta. Tästä uhrauksesta kuitenkin Niskavuoren miehet saavat myös kärsiä, puhumattakaan Niskavuoreen naiduista naisista, jotka saavat kestää vieraissa hyppiviä miehiä.

Loviisa Niskavuori, tarinan ensimmäisen osan säälittävä uhri, kasvaa kuitenkin koettelemuksien kautta vahvaksi naiseksi, josta tulee koko Niskavuorta kantava voima. Hän muodostuu eräällä tavalla koko tarinan kantavaksi henkilöksi, joka pysyy tarinasssa mukana viimeiseen osaan asti.

Niskavuoren tarina on ennen kaikkea kuvaus vahvoista naisista ja tossukoista miehistä, jotka lankeavat halujensa ja toiveidensa ristiriitaan. Yhtä paljon se on tarina rakkaudesta omaa maata ja omaa kotitilaa kohtaan. Niskavuorelaisilla on vahva, melkein kuin biologinen yhteys omaan omistettuun maahansa. Heidän suonissaan virtaa Niskavuoren peltojen multa, ja se vetää heitä kuin näkymättömän säikeen tavoin kiinni maahan ja kiinni Niskavuoreen. Tätä lukiessani ymmärsin oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni, miksi monet entisaikaan valitsivat ns. järki- ja raha-avioliiton rakkausavioliiton sijaan. Niskavuoren tarina riisui silmissäni raha-avioliiton paheellisuuden, ja ymmärsin, että totta tosiaan, rakkaus omaa kotia kohtaan voi olla kaikkea muuta rakkautta suurempaa.

Entä sitten lukukokemukseni? .Lukukokemus oli kiinnostava ja antoisa. Ei päätähuimaavan upea tai henkeäsalpaavan mahtava, mutta kokemisen arvoinen. Tällainen vahva realismi ja arkielmän kuvaus tekee joskus hyvää ja palauttaa ikään kuin jalkani maan pinnalle. Niskavuoren tarinassa on tenhoa. Juoni pitää otteessaan. Jokaisessa näytelmässä on jokin keskeinen konflikti tai salaisuus, joka tahtoo tulla julki ja joka tuo sopivasti jännitettä tarinaan. Tosin viimeisessä osassa keskittymiseni herpaantui, enkä enää lukenut niinkään lukemisen ilosta, vaan haasteen painostavuudesta.

Parasta lukukokemuksessa kuitenkin oli, että koen sivistyneeni silmissä. Tämä lieneekin klassikkohaasteen keskeinen idea. Onhan Niskavuori-näytelmät suomalaisen kirjallisuuden kulmakiviä. Niskavuoren tarinassa onkin jotakin perisuomalaista. Se on tarina, joka jokaisen suomalaisen kannattaisi mielestäni lukea. Tarinan kautta saa ikään kuin kosketuksen suomalaisuuden ytimeen ja sitä kautta omiin juuriinsa. 2000-luvun tasa-arvoisen, vahvan ja itsenäisen suomalaisen naisen juuret ovat Niskavuoren Loviisassa ja muissa näytelmän vahvoissa naisissa.  (Tossun alla olevat nykymiehet puolestaan voivat nähdä kirjallisuuden jalossa kuvastimessa omakuvansa Akutsi Muumäen hamossa, Niskavuoren entisessä rengissä, joka nai Heta Niskavuoren ja jää viisi nolla tämän tossun alle.) Niskavuoren tarina oli siis oivallinen valinta klassikkohaasteeseen yleissivistävyytensä vuoksi.

Suosittelen Niskavuori-näytelmiä lämpimästi myös kaikille muillekin, jotka haluavat sivistää itseään kotimaisella kirjallisuudella ja suomalaisuuden kuvauksella.

Olen tehnyt työtäni, mutta minähän olen irrallinen täällä, irtolainen, Ilona. Minun elämäni tausta on toisaalla. Jokainen tarvitsee oman taustansa, yhden kiintopisteen, johon voi nojata, jos aikoo oikein suhtautua maailmaan. Enkä minä ole luotu pöydän viereen, teorioja puhumaan, vaan nousemaan auringon kanssa ja kasvattamaan maan kamaraa.
(Aarne Niskavuori Niskavuoren leipä -näytelmässä)

Hella Wuolijoki
Niskavuoren tarina
(Sis. näytelmät Niskavuoren nuori emäntä, Niskavuoren Heta, Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipä, Entäs nyt, Niskavuori?)
Otava
390 s.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Viehättäviä novelleja vuosisatain takaa: Topeliuksen Tilinteon päivä ja muita kertomuksia

On aika purkaa viimeisetkin menneen vuoden bloggaamatta jääneet teokset. On suuri sääli, että syksyn kiireiden keskellä tämä teos jäi bloggaamatta tuoreeltaan. Nyt monta kuukautta lukukokemuksen jälkeen on muisto ehtinyt jo hieman haalistua, enkä pysty välittämään samalla tavalla lukukokemuksen henkeä.


Zacharias Topeliuksen Tilinteon päivä ja muita kertomuksia on minulle merkittävä teos, jonka julkaisua innolla odotin. Se nimittäin sisältää myös yhden minun suomentamani novellin. Topeliusta olen suomentanut myös aiemmin yhden novellin verran. Vuonna 2013 julkaistun Morsian ja muita kauhunovelleja -teoksen niminovellin suomennos oli omaa käsialaani. Molempien novellien suomentajaksi päädyin opiskeluprojektin kautta. Tilinteon päivässä jokaisella novellilla on oma suomentajansa ja kaikki suomentajat ovat joko Turun yliopiston tai Itä-Suomen yliopiston opiskelijoita. Opiskelijoiden ohjaajana on toiminut Eeva-Liisa Nyqvist, jolle kuuluu suuri kiitos kokoelman toteutumisesta.

Saatan olla hieman jäävi sanomaan, mutta mielestäni kaikki kääntäjät ovat selviytyneet tehtävästään yllättävän hyvin. Vanhan kaunokirjallisuuden kääntäminen ei ole ihan helppo juttu. Pieniä huolimattomuusvirheitä teoksesta saattoi siellä täällä huomata, mutta kääntäjät ovat tavoittaneet hyvin topeliaanisen tyylin ja kielen sekä historiallisen hengen. Ihailtava saavutus opiskelijoilta!

Tilinteon päivä ja muita kertomuksia sisältää kahdeksan Topeliuksen ennen suomeksi julkaisematonta novellia tai kertomusta - miksi niitä nyt haluaakaan kutsua. Kokoelman aloittaa minun suomentamani romantiikkaa, rikosta ja karua kaupankäyntiä sisältävä Ennenkuulumaton tapaus. Tätä seuraa Herminan tunnustukset, Kihlakunnantuomari, Nuorallatanssijatar, Pääsiäismunat, Rinkelityttö, Tietäjän tytär ja lopuksi vielä niminovelli Tilinteon päivä.

Jos nyt monta kuukautta lukukokemuksen jälkeen mietin, mikä tarina teoksesta erityisesti jäi mieleen, on se ehdottomasti Nuorallatanssijatar. Jännä huomata, että samaan novelliin keskittyy myös vastikään julkaistu Turun Sanomien kirja-arvio, joka kiinnostavasti nostaa esiin sen, että novellilla on myös todellisuuspohja. Nuorallatanssijatar on koskettava ja traaginen novelli nuoresta nuorallatanssijatytöstä, joka henkensä edestä tanssii nuoralla pakotettuna ja lopulta myös tanssii tiensä hautaan. Yhteiskunnan vähempiosaiset olivat Topeliuksen sydäntä lähellä, ja novelli saa pohtimaan yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja sen epäoikeudenmukaisuutta, mikä tuleekin vahvasti esiin jo heti Nuorallatansijattaren alusta:

Me, jotka asumme omissa rauhaisissa kodeissamme, jotka iltaisin käymme maate omien kattojemme alla, nukumme omissa sängyissämme ja heräämme aamuisin elääksemme uuden päivän kuten edellisenkin - tehdäksemme, mitä teemme kaikkina päivinä ja nähdäksemme, mitä olemme tuhannen kertaa nähneet - me emme tiedä mitä tarkoittaa harhailla ympäri maailmaa. - - Emme tiedä, mitä on olla muukalainen, minne ikinä saapukaan, alituisesti tarkkailla ympäristöään vaimean myötämielisesti tai ahneen egoistisesti ja tulla itse tarkkailluksi samalla tavalla; ylenkatsoa ja tulla ylenkatsotuksi, petkuttaa ja tulla petkutetuksi, elää uurastaen ilman rauhaa ja kuolla kukaties lohduttomassa surkeudessa.


Mutta he tietävät, mitä se tarkoittaa. Nämä kaikenlaiset kiertävät taiteilijat, jotka tyhjällä ilveilyllään sytyttävät joukkojen uteliaisuuden: silmänkääntäjät, nuorallatanssijat, jonglöörit, posetiivarit. Kuka haluaisi vaihtaa osaa heidän kanssaan?

Toinen mieleenpainuva novelli oli nuoren tytön varttumisesta naiseksi kertova Herminan tunnustukset. Itseään etsivä tyttö etsii tyydytystä elämäänsä ja vastausta elämän perimmäisiin kysymyksiin. Se, mistä hän elämän tarkoituksensa lopulta löytää, hämmästytti kyllä minua aika lailla ja toimi suurena antikliimaksina. Oikeastaan aika moni tarina kokoelman novelleista päättyi jotenkin hämmentävästi ja jätti minut lukijana kuin puulla päähän lyötynä miettimään, mitä nyt oikein tapahtuikaan. Tavallaan pidin siitä, tavallaan en.

Yhtä kaikki, viehättävintä Tilinteon päivässä on mielestäni Topeliuksen kieli ja kerronta sekä kurkistus menneeseen maailmaan. Topeliuksen kieli ja tyyli on mielestäni tavattoman kaunista. Minuun vetoaa hänen tyylinsä ylevyys. Siinä on jotakin, mitä nykykielessä kaipaan. Nykyään ilmaistaan asioita niin suorasanaisella, arkisella ja proosallisella tavalla. Topeliuksen kielessä on runoutta ja retoriikkaa. Kertojaääni on analyyttinen ja pohdiskeleva. Juonen keskellä kertoja saatta pysähtyä pohtimaan elämää, etsimään merkityksiä ja kysymään kysymyksiä.  Useimmat novellit ovat sävyltään vakavia, mutta myös humoristisuus tulee joissakin esiin. Temaattisesti ja juonellisesti novellit eivät ehkä ole mitään kaunokirjallisia mestariteoksia, vaan alun perin enemmän viihteellisiä tarinoita, joita on julkaistu jatkokertomuksina. Nykylukijalle ne tarjoavat kuitenkin paitsi esteettisen elämyksen, myös mielenkiintoisen ajankuvan ja mukaansatempaavan retken 1800-luvun ihmiskohtaloiden pariin.

Loppuun vielä maistiainen omasta novellistani eli Ennenkuulumattomasta tapauksesta:

"No, isäni! Julkistatte [kihlauksen]! Myykää lapsenne onnettomuudelle muutamasta mitättömästä hopealantista! Tiedättekö, mitä Celestinenne sitten tekee? Hän ei kieltäydy, hän antaa uhrata itsensä; mutta hän sanoo niin kovaa, että kaikki vieraamme kuulevat sen: `Neuvos Rell on tehnyt huonon kaupan, hän on ostanut tyttörukan 2800 hopearuplasta ja niin arvokas ei tyttö ole!` - Mitä sanotte siihen, isäni?"
"Onko tämä pieni kaino Celestineni? En ole tuntea sinua. Ei, sinä et voi uskaltaa, et halua saattaa isääsi niin huonoon valoon."

Zacharias Topelius
Tilinteon päivä ja muita kertomuksia
Suom. Anna Järvenpää, Jani Kämäräinen, Mirjami Lappalainen, Emilia Lehkonen, Miro Metsämuuronen, Heljä Pitkäkoski, Maija Sakki ja Marja Uusirasi
Faros, 2015
248 s.

torstai 14. tammikuuta 2016

Sukellus ulkomaisten tyttökirjojen maailmaan: Kapina ja kaipuu

Harvoinpa olen mitään kirjaa odottanut niin malttamattomana. Käynyt kirjakaupoissa tiedustelemassa monta kertaa, joko on tullut. Mutta kirjablogipiireissä tutun Sara Kokkosen kirja Kapina ja kaipuu oli minulle sellainen kirja, ja siihen oli hyvä syy: tiesin odottaa, että kirjassa olisi kirjoitukseni rakkaasta kaimastani ja lempikirjahahmostani Vihervaaran Annasta. Uteliaisuus sen näkemiseen kirjoissa ja kansissa oli suuri. Tietysti jännitti myös se tärkeä seikka, olisiko Sara käyttänyt koko kirjoitustani vai vain osaa siitä.

Odotukseni palkittiin vihdoin Turun kirjamessuilla, joiden aikana kauan odotettu teos ilmestyi ja sain sen vihdoin käsiini. Odotukseni suuruuteen nähden on ihme ja kumma, että teos on antanut odottaa niin kauan päästäkseen blogiini. Tässä tulee nyt vihdoin postaus kirjasta, joka olisi ansainnut tulla postatuksi jo monen monta kuukautta sitten.


Kapina ja kaipuu on sisarteos Kokkosen aikaisemmin julkaisemalle Rasavillejä ja romantikkoja -teokselle. Siinä missä Rasavillejä ja romantikkoja käsittelee kotimaisia tyttökirjoja, on Kapina ja kaipuu omistettu ulkomaisille tyttökirjoille. Molempien teoksien rakenne on sama: Kokkonen esittelee eri kirjailijoita ja heidän tuotantoaan, ja kunkin kirjailijan esittelyn jälkeen on lukijatarinoita, joissa lukijat kertovat jostakin tai joistakin kyseisen kirjailijan teoksesta ja siitä, mitä ne ovat heille merkinneet. Suurimpaan ääneen teoksessa pääsevät nimenomaan lukijat, sillä suurin osa teoksesta koostuu lukijoiden kertomuksista. Kokkonen on kerännyt aineistoa teokseensa kirjoittajakutsuilla sosiaalisen median kautta. Kutsussa pyydettiin kertomaan ulkomaisista tyttökirjoista, jotka ovat olleet lukijoille tärkeitä.

Ja kyllä: löysin myös oman kirjoitukseni teoksesta, aivan kokonaisena ja yhtä pitkänä kuin sen lähetin!

Oma kirjoitukseni ei kuitenkaan ollut ainoa kiinnostava asia, jonka löysin kirjasta. Kapinasta ja kaipuusta löysin lukemattomia sukulaissieluja, jotka ovat vaikuttuneet samoista kirjoista kuin minä ja kasvaneet tytöistä naisiksi samojen sankarittarien ja esikuvien seurassa kuin minä. Joskus tuntuu, että ihmiset saattava pitää minua hieman hatarapäänä, kun heittäydyn niin voimalla kirjojen maailmaan ja koska samaistun niin voimakkaasti Vihervaaran Annaan. Kaikki ihmiset eivät voi ymmärtää sellaista. Romaanithan ovat fiktiota, ja fiktio on pelkkää satua eli toisin sanoen puppua. Oli lohduttavaa löytää tarinoita samanlaisista hatarapäistä, tuntea syvää yhteenkuuluvuutta ja tietää, etten ole ainoa. Oli hauskaa huomata, että moni näistä tyttökirjoista lumoutuneista hatarapäistä oli kirjablogimaailmasta tuttuja nimiä.

Kun lukee teosta, huomaa, ettei fiktio olekaan niin yksiselitteistä. Fiktion ja toden rajat hämärtyvät, kun huomaa, että tyttökirjat ovat vaikuttaneet voimakkaasti monen lukijan elämään ja valintoihin. Fiktiosta tulee todellisuutta, ja kuka voikaan enää sanoa, että fiktio on puppua?
 
Kapinan ja kaipuun parhaimpaan antiin kuuluu kuitenkin mielestäni se, että se esittelee yksissä kansissa monien tyttökirjakirjailijoiden elämää ja tuotantoa mielenkiintoisella tavalla ja tarjoaa samalla lukuvinkkejä. Kirjailijoiden elämät ovat kiehtovia - tai ainakin Kokkonen saa ne kuulostamaan siltä. Kapinaa ja kaipuuta saan kiittä esimerkiksi siitä, että inspiroiduin tilaamaan itselleni joululahjaksi Laura Ingalls Wilderin Pioneer girl -teoksen, kirjailijan alkuperäisen elämäkerran. Lisäksi saan kiittää teosta siitä, että inspiroiduin lainaamaan ja lukemaan joululomalla Louisa M. Alcottin Kahdeksan serkusta, joka oli loistava lukukokemus.Pöydällä odottaa jo tämän teoksen jatko-osa, Kun ruusu puhkeaa, ja lukulistalla jonottaa monta muuta tyttökirjaa, joiden pariin Kapina ja kaipuu onnistui minua houkuttamaan.

Kaiken kaikkiaan koin Kapinan ja kaipuun hyvin inspiroivaksi kirjaksi.  Se sai minut innostumaan ja huokailemaan, kuinka monta ihanaa tyttökirjaa maailmassa onkaan vielä odottamassa lukijaansa!


Loppuksi tarjoan teille katkelman oman Anna-kirjoitukseni lopusta:

Uskon, ettei Annan lumo tule myöskään haihtumaan silmistäni vanhenemiseni myötä, vaikka teos on nuorille lukijoille suunnattu. Vaikken kirjoja aina muistaisikaan lukea uudelleen, luulen tulevani aina kantamaan Annaa sisälläni. Jos elämän kolhut yrittävät viedä mennessään sisäisen Annani, aion pistää kynsin ja hampain vastaan ja valaa lisää rohkeutta itseeni Anna-kirjojen maailmasta. Sillä: Ei mikään voinut katkaista hänen mielikuvituksensa siipiä tai sulkea sitä unelmien maailmaa, jonka hän oli itselleen luonut. Ja aina voi katsoa eteenpäin "tien mutkaa kohti". - Jumala on taivaassaan, ja kaikki on hyvin täällä maailmassa, kuiskasi Anna hiljaa.

 Sara Kokkonen
Kapina ja kaipuu
2015
Avain
279 s. 

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Loistava ja viihdyttävä tyttökirja: Alcottin Kahdeksan serkusta

Louisa May Alcott muistetaan ennen kaikkea tyttökirjojen tyttökirjasta Pikku naisista. Marchin perheen nelikon seikkailut ovat toki minullekin, suurelle tyttökirjojen ystävälle rakkaita, mutta saman kirjalijattaren Kahdeksan serkusta sukelsi sydämeeni ehdottomasti syvemmälle. Kahdeksan serkusta on raikas teos, joka ei ole ruostunut ajan saatossa. Pikku naisissa itseäni häiritsee hieman ylitiöpäinen hyveellisyys ja liian vanhoilliset arvot. Hyveen kasvatus toki nousee esiin Kahdeksassa serkuksessakin, mutta teoksen arvomaailma tuntuu kaiken kaikkiaan modernimmalta ja samaistuttavammalta. Ennen kaikkea teoksessa hurmaa sen ihastuttava päähenkilö Rose, joka sulatti sydämeni persoonallaan.

Kirjan päähenkilö ja sankaritar on 13-vuotias Rose Campell, joka on vastikään isänsä kuoltua jäänyt täysin orvoksi. Rose on lähetetty sukulaistensa hoiviin, täysin vieraiden ihmisten pariin. Suuri joukko avosylisiä tätejä ja setiä taistelevat Rosen omistuksesta: kuka saa  etuoikeiden tytön kasvattamiseksi? Tosin eräät tädit ovat sitä mieltä, ettei Rosessa paljon ole kasvatettavaa, sillä tyttö tuskin enää elää kovin kauan. Niin sairaalloinen ja heikko hän on. Onnetar suosii Alec-setää. Sovitaan, että Alec saa ainakin yhden vuoden ajan vastata Rosen kasvatuksesta. Sen jälkeen katsotaan, riippuen Alecin menestyksestä kasvattajana, kenen huollettavaksi Rose seuraavaksi päätyy.

Alec-setä on lääkäri ja ottaa sydämen asiakseen Rosen henkisen ja fyysisen vahvistamisen. Rakkaudellaan hän hemmottelee tytön ja saa orvon surun talttumaan. Lääkärin ammattitaitoaan hän soveltaa fyysisen puolen parantamiseksi. Kavinjuonnin on loputtava! Tilalle terveellistä maitoa! Kiristävät korsetit joutuvat romukoppaan. Puvun pitää olla väljä ja rento! Sisällä nyhjöttöminen saa loppua, myös tyttöjen pitää saada tervettä ruumiinliikuntaa!

Rose on sukunsa ainoa tyttölapsi. Arka ja poikakammoinen Rose odottaa kauhunsekaisin ja epäluuloisin tuntein seitsemän poikaserkkunsa kohtaamista, mutta pian saa Rose huomata, että pojathan voivat olla ihan mukavia, vaikka ovatkin poikia. Pian Rose on serkuslauman keskipiste, kuin ritareiden palvoma prinsessa. Teoksessa kulkee toisena pääjuonteena Rosen vahvistamisoperaation rinnalla Rosen hauskat seikkailut serkkujensa kanssa. Ennen niin arka ja ujo Rose on kohta rohkea nuori naisen alku ja vain muisto siitä orvosta ja surumielisestä tytöstä, joka tuli Alec-sedän hoiviin.

Kahdeksan serkusta tarjosi joululomaani hauskaa ja miellyttävää viihdykettä. Rosen ja serkkupoikien seikkailut veivät mennessään ja lumosivat. Rankan ja ravistelevan ihmiskaupasta kertovan Lasi maitoa, kiitos -teoksen jälkeen oli tyttökirjoen viaton maailma hyvin tervetullut lukukokemus,

Parasta Kahdeksan serkusta -teoksessa oli kuitenkin se, että teos tarjosi mielestäni tuoreita ihanteita myös nykylukijalle. Kahdeksan serkusta on hyvin feministinen teos. Se kannattaa terveitä naisihanteita. Teos käy keskustelua monien aikansa naisihanteiden kanssa, joiden noudattaminen ei johtanut kovin hyvään lopputulokseen naisen hyvinvoinnin kannalta. Osa näistä ihanteista poikkeaa nykyihanteista, mutta analyyttinen lukija osaa soveltaa ja etsiä rinnastuskohteita. Korsettinsa on länsimainen nainen riisunut jo ajat sitten, mutta on lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka naiset nykyäänkin kauneusihanteiden orjina uhraavat hyvinvointinsa ja terveytensä turhamaisuuden alttarille kulttuurin alistamina. Kuitenkin teos ottaa kasvattavasti kantaa myös nykyäänkin vallalla olevaan nälkiintyneen naisen ihanteeseen. Alec-setä on teoksessa terveiden ihanteiden ääni. Hänen kannustamanaan Rose myös esimerkiksi opettelee ratsastamaan ja harjoittaa monen moista muutakin liikuntaa, mikä saa tädit hieman kauhistelemaan sitä, että Rosesta kasvatetaan poikatyttöä.

Kahdeksan serkusta on mielestäni älykkäästi, hauskasti ja tuoreesti kirjoitettu teos. Ehdoton helmi tyttökirjojen joukossa, jota voi lämpimästi suositella kaikille tyttökirjojen seurassa viihtyville.

Rosen seikkailut jatkuvat teoksessa Kun ruusu puhkeaa, jota olen myös jo vähän aloittanut. Odotan innolla Rosen tarinan jatkoa. Enemmän siitä kuullaan varmasti myöhemmin blogissani.

Louisa M. Alcott
Kahdeksan serkusta
(Eight Cousins, 1875)
Suom. Ville Hynynen
206 s.