keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Luonnon merkityksen jäljillä: Raplh Waldo Emersonin Luonto


Kuinka luonto ylevöittääkään meitä niin vaivattomasti! Yksi ainoa terveenä vietetty päivä saa keisarikuntien loistonkin näyttämään huvittavalta. Aamunkoitto on Assyriani, iltarusko ja kuu Pafokseni ja keijukaisten ihmemaani, keskipäivä on aistien ja ymmäryksen Englantini, yö mystisen filosofian ja unien saksani.
 
Ralph Waldo Emersonin kuuluisin teos Luonto (Nature, 1836) on hieno teos luonnosta ja sen merkityksestä ihmiselle. Olen lueskellut kirjaa kirjallisuustieteen Anne of Green Gables -sivuaineentutkielmaani varten useampaan kertaan, sillä se on eräs keskeisimmistä teorialähteistäni. Tällä kertaa luin sen kannesta kanteen samaa teoreettisten erikoistumisopintojen tenttiä varten, minkä vuoksi luin myös juuri bloggaamani Thoreaun Elämää metsässä -teoksen. 

Emerson ja Thoreau ovatkin parivaljakko, joka usein asetetaan keskustelussa vierekkäin ja vastakkain. He kuuluivat samoihin älyllisiin piireihin ja heidän ajattelussaan on paljon samaa. Emerson on kuitenkin Thoreauta vanhempi, ja Thoreauta pidetäänkin Emersonin oppipoikana, joka ei kuitenkaan omaksunut aivan sellaisenaan opettajansa ajatuksia, vaan kehitteli niitä omaan suuntaansa. Luonto on heille molemmille kuitenkin tärkeä aihe, ja sitä värittää romanttinen suhtautumistapa.

Luonto on hyvin pienen ja viattoman näköinen kirja. Esipuheineenkin se on ihan pikkuinen noin satasivuinen läpyskä, jonka joku voisi kuvitella lukevansa tuosta vain kevyeksi iltalukemiseksi. Ulkonäkö kuitenkin pettää. Luonto on pieni suuri kirja, joka pienestä ulkomuodostaan huolimatta sisältää hyvin suuria ajatuksia. Ajatuksia, joita täytyy lukea meditatiivisesti harkiten ja sulatellen. Sisältöä on kenties enemmän kuin monessa tuhatsivuisessa järkäleessä. Ja jos näin meidän kesken rehellisiä ollaan, toisinaan meni minulta aika yli, korkealta ja lujaa.

Luonto on ennen kaikkea Emersonin luontofilosofia tiivistettynä. Mutta se ei ole pelkkää filosofiaa, vaan samalla myös runollista kaunokirjallisuutta. Emerson ilmaisee rakkautensa luontoon mitä kaunopuheisimmin sanankääntein. Hänen ilmaisutapansa on hyvin runollinen, ja hän asettaa lukijalle paljon haastetta. Runollisen ja kielikuvilla kyllästetyn ilmaisutavan takaa on nimittäin toisinaan hankala löytää itse ajatusta. Ajatus kuitenkin aina on siellä, vain odottamassa löytäjäänsä. Sanoisin, että Luonto on tiukkaa filosofiaa ilmaistuna kaunokirjallisuuden keinoin.

Luonto on lukijalleen haastava, mutta voi, miten se on myös niin ihana! Näen Emersonissa sukulaissielun. Hänen runollista kielenkäyttöään ei voi muuta kuin ihailla. Myös hänen ajatuksissaan luonnosta on paljon sellaista, jota löydän myös omasta luontosuhteestani. Hänen luontofilosofiassaan on myös paljon yhtymäkohtia Vihervaaran Anna luontoajatteluun ja luontosuhteeseen, jota tutkin sivuaineentutkielmassani Anne of Green Gables -teoksessa.

Nykylukijaa saattaa häiritä teoksessa se, että Emersonin luontofilosofiassa on keskeinen sija Jumalalla. Hänen uskonnollinen näkemyksensä on kuitenkin omanlaisensa, ei perinteistä kristillisyyttä. Hänen ajattelussaan elää kristinusko ja itämaisten uskontojen vaikutteet elävät sulassa sovussa. Hän on panteisti, joka näkee jumaluuden kaikkialla läsnäolevaksi voimaksi. Erityisesti luonnossa ihminen kohtaa Jumalansa ja voi päästä osalliseksi hänen jumaluudestaan tuntemalla yhteyttä kosmoksen kanssa ja löytämällä jumaluuden sisimmästään. Emerson on idealisti, mutta ei sorru kuitenkaan jyrkkään hengen ja materian dualismiin, vaan näkee nämä todellisuuden kaksi peruselementtiä toisiaan tukevina, saumattomassa liitossa elävinä

Emersonin mukaan luonnosta on moneen. Hän käyttää nelijakoa: hyöty, kauneus, kieli ja oppi. Hyödyksi hän nimeää kaiken sen, mistä aistit ovat velkaa luonnolle. Luonto tarjoaa esimerkiksi ihmiselle asunnon ja leivän. Hyöty on se näkökulma luonnosta, jonka jokainen ihminen pystyy hyödyntämään. Luonnon kauneuden hän nostaa kuitenkin esiin aivan omana alueenaan, vaikka tietyssä mielessä siinäkin on kyse aistihyödystä (ainakin omasta mielestäni!). Aistihyötyä Emerson pitää alhaisena, mutta luonnon kauneuden ymmärtämisessä on kyse ylevyydestä - ja vain harvat sen pystyvät havaitsemaan. "Luonto tyydyttää erään ylevimmänkin tarpeen, nimittäin ihmisen halun rakastaa kauneutta", Emerson tähdentää.  Kielikysymyksessä on kyse on hyvin monimutkaisesta asiasta, joka ensinnäkin minun on vaikea sisäistää ja vielä vaikeampi kunnolla selittää. Yksinkertaisesti tiivistettynä luonto tarjoaa jonkinlaisen perustan ihmisen kielelle. Opissa on kyse siitä, että luonto auttaa ihmistä ymmärtämään "älyperäisiä totuuksia" ja myös siitä, että "aistein havaittavat asiat heijastavat tietoisuutta ja mukautuvat järjen rakenteisiin. Tämän hyödyn, kauneuden, kielen ja opin nelijaon seikkaperäiseen selventämiseen Emerson käyttää suurimman osan teoksensa sisällöstä.

Emerson on luonnon rakastaja ja vaikuttaa siltä, että henkilökohtaisesti hänelle tärkeintä luonnossa on se, kuinka luonto tyydyttää hänen kauneudenjanonsa. Emersonin maailmankuva onkin tutkijoiden (ja minunkin) mielestä hyvin antroposentrinen eli ihmiskeskeinen. Koko luomakunta on arvokas asia, mutta sen kesipiste on ihminen, Jumalan kuva, jota varten kaikki ovat olemassa. Tässä kohtaa hän eroaa olennaisesti oppipojastaan Thoreausta, jonka ajattelu on enemmän biosentristä.

Puhuttelevinta Luonnossa on se, kuinka Emerson kehoittaa ihmistä avaamaan sydämensä luonnolle. Lapsen välitön luontosuhde on ihanne myös aikuiselle, ja sitä kohti tulisi pyrkiä. Tämä kehoitus on varmasti nykyisin vielä ajankohtaisempi länsimaiselle ihmiselle kuin Emersonin aikana.

Toden totta, vain harvat aikuiset ihmiset kykenevät näkemään luonnon. Useimmat ihmiset eivät näe edes aurinkoa, tai ainakin heidän näkemisensä on hyvin pinnallista. Aurinko valaisee vain aikuisen silmät, mutta lapsella se säteilee sekä silmiin että sydämeen. Luonnon tutkiskelijan vaistot ja aistit ovat todella kytkeytyneet toisiinsa. Hän on säilyttänyt lapsuuden hengen aikuisuuteen asti. Yhteiselämä taivaan ja maan kanssa on hänen jokapäiväistä leipäänsä. Luonnon läheisyydessä ihminen tuntee maallisista murheistaan huolimatta villiä riemua. Luonto nimittäin kertoo, että ihminen on sen luomus, jonka pitäisi iloita turhia nurisematta. 

Ralph Waldo Emerson
Luonto, 2002
(On Nature, 1836)
Suomennos ja esipuhe Antti Immonen
Eurooppalaisen filosofian seura
93 s.