lauantai 8. helmikuuta 2014

Anna-sarjan synkeä päätösosa: Montgomeryn Rilla of Ingleside


L. M. Montgomery
Rilla of Ingleside
Bantam Books
277 s.

Rilla of Ingleside (suom. Kotikunnan Rilla) on Montgomeryn kahdeksanosaisen Anna-sarjan viimeinen osa ja sarjasta ainoa, joka on odottanut aikuisiän uusintalukemista tähän asti. Siinä päähenkilön asemaan on kohonnut Annan kuopus, hänen tyttärensä Rilla ja näyttämö on hänen. Anna esiintyy taustahahmona, joka jää täysin Rillan varjoon henkilöhahmona.

Rilla on ajattelematon, hupsu ja vastuuton hauskanpitoa hakeva nuori 15-vuotias tyttö. Kirjan juonellinen avaus tapahtuu majakalla järjestettävissä tanssiaisissa, jossa kaikki on hauskaa, jännittävää ja romanttista. Onhan paikalla nimittäin nuori ja komea Kenneth Ford, jolle Rillan sydän läpättää. Mutta sitten tapahtuu jotakin: kesken tanssiaisten tulee uutinen, että Englanti on julistanut sodan Saksalle. Kyseessä on ensimmäinen maailmansota, jonka melske oli kantautunut jo aiemminkin kaukaisena ja etäisenä Kanadaan asti. Mutta nyt Englanti, Kanadan emämaa on tullut sotketuksi mukaan sotaan ja  kaikki muuttuu. Miten sota kaukaisessa Euroopassa vaikuttaa Prinssi Edwardin saarella  Kanadassa asuviin ihmisiin?

Sodasta muodostuu kevytmieliselle Rillalle eräänlainen lapsuuden loppu. Nyt on lapsuusiän viattomuus ja huolettomuus takana ja murheet alkavat painaa. Rilla saa vastuulleen sotalapsen, vastasyntyneen vauvan, jonka äiti kuolee synnytykseen ja jonka isä on Euroopassa sotimassa. Hän kasvattaa lasta koko nelivuotisen sodan ajan ja tulee samalla itse kasvaneeksi vastuulliseksi nuoreksi naiseksi. Kaksi Rillan veljistä ilmoittautuvat mukaan armeijaan, ja huoli veljistä on paitsi Rillan, myös heidän äitinsä Annan alituisena seuralaisena. Ei ole ollenkaan varmaa, että Blythen perheessä olisi sodan loppuun mennessä yhtä monta lasta kuin sen alkaessa.

Se iloinen, viaton paratiisinomainen rauhallisuuden maailma, jonka tunnemme muista Anna-kirjoista on särkynyt. Tämä on sarjan synkin kirja, oikeastaan tyyliltään melko realistinen, vaikka pienet romantiikan väreet keventävät hieman kirjaa. (Tosin realismin henkeä vastustaa muutamat yliluonnolliset, intuitiiviset näkykokemukset, jotka liittävät kirjan oikeastaan muita Anna-kirjoja vahvemmin romantiikan traditioon.) Realismi lienee myös yksi suuri syy siihen, miksi en tykännyt kirjasta ollenkaan niin paljon kuin useimmista muista Anna-kirjoista. En kohdannut tässä kirjassa sitä Anna-kirjoille tyypillistä suurta ilon ja riemun maailmaa, josta niin monesti olen ammentanut lohtua ja voimaa elämääni.

Toisekseen Rilla ei päähenkilönä ole minulle lainkaan niin samaistuttava hahmo kuin Anna. Olisin halunnut tietää Annasta paljon enemmän, mutta hän esiintyy vain varjonomaisena, värittömänä taustahahmona tässä kirjassa. Tämän kirjan Anna on myös siinä mielessä vain häilyväinen varjokuva omasta itsestään, että hänestä tulee hyvin surumielinen, huolien painama nainen. Missä on se elämäniloinen, pienistä ja kauniista asioista riemuitseva Anna? Toisaalta, mitä muuta voikaan odottaa äidistä, jonka kaksi poikaa ovat sodassa, vaarassa kuolla minä hetkenä hyvänsä?

Mutta kuitenkin: on Annalla huolia ollut aiemminkin, mutta hän on selättänyt ne miltei yliluonnollisuutta lähenevällä elämänilollaan. Esimerkiksi Marja-Leena Kuronen on gradussaan Vihreän maailman arkkityypistä ihmisyhteisön pelastajaksi : L. M. Montgomeryn tyttökirja Anne of Green Gables sankarittaren myyttisen matkan kuvauksena (2005) tulkinnut Annaa sarjan ensimmäisessä osassa Anne of Green Gables -teoksessa myyttisenä hahmona.  Yksi keskeinen piirre hänen myyttisyyttään on nimenomaan se, että kovia kokenut orpo lapsi, jota on riepoteltu paikasta toiseen ja joka on jäänyt vaille rakkautta, tupsahtaa yhtäkkiä  keskelle Avonleaa Marillan ja Matthew`n kasvattilapseksi, on yhtä hymyä ja aurinkoa ja menestyy elämässä. Realistisessa kehyksessä samanlaisesta taustasta nouseva lapsi luultavasti kärsisi kärsisi monista psyykkisistä ongelmista eikä lainkaan pystyisi kiintymään niin turvallisesti uusiin kasvattivanhempiinsa. (No joo, en muista kuka kirjallisuudentutkija se oli, joka on diagnosoinut Annalla maanisdepressiivisyyden.) Tietyllä tavalla tuntuu, ettei Rilla of Ingleside lainkaan kuulu samaan sarjaan kuin muut Anna-kirjat ja siinä esiintyvä Anna ei ole ollenkaan sama Anna kuin muissa kirjoissa. Ei, ei edes siitä huolimatta, että Anna on nyt niin aikuinen, eikä se höpsöttelevä pikkutyttö kuin sarjan avauksessa.

Tästä kaikesta voisi nyt luulla, etten pitänyt kirjasta. Mutta totta kai pidin! Minulla oli mukavia ja koskettavia hetkiä sen parissa! Mutta sanotaan, että odotin paljon enemmän, vaikka tiesin kyllä etukäteen, että kirja on paljon synkempi ja realistisempi kuin muut Anna-kirjat. (En olisi muuten ikinä uskonut, että tulen joskus kirjoittamaan jotakin näin kriittistä yhdestäkään Anna-kirjasta!) Lisäksi tässä synkeydessä oli myös oma vakavamielinen lumonsa, jota ei muissa Anna-kirjoissa ole. Kirjassa toistuvat kohtaukset kuunvalossa (kuten myös kirjan kannen kohtaus) ja tämä kuunvalo heittää mystisen häivähdyksen koko kirjan tunnelmaan. Lisäksi yliluonnolliset näyt, huilunsoittaja, joka on vihdoin saapunut ja soittaa kammottavaa kuoleman sävelmää.... Kyllä tässä romaanissa on myös upeita juttuja!

P.s. Tämän bloggauksen myötä on tullut aivan koko Anna-sarja käsiteltyä blogissani! Tässä bloggaukset aiemmista osista: