torstai 19. syyskuuta 2019

Grace McCleenin kaunis Ihana maa

Alussa oli tyhjä huone: hieman tilaa, hieman valoa, hieman aikaa.

Minä sanoin: "Nyt minä teen niittyjä", ja tein niitä pannulapuista, matosta, vakosametista ja huovasta. Sitten tein jokia kreppipaperista, muovikelmusta ja kiiltävästä alumiinifoliosta, ja vuoria paperimassasta ja kaarnasta. Ja minä katsoin niittyj ja katsoin jokia ja katsoin vuoria, ja minä näin, että ne olivat hyviä.

Minä sanoin: "Nyt tulkoon valo", ja tein rautalankahäkistä auringon, josta roikkui helmiä, ja tein suikaleen kuuta ja kirkkaita tähtiä ( - -).


Grace McCleen kuvaa esikoisromaanissaan Ihana maa herkällä ja kauniilla otteella 10-vuotiaan koulukiusatun Judith-nimisen jehovantodistajatytön maailmaa. Tyttö asuu kahden isänsä kanssa. Äiti on kuollut tytön syntyessä. Koulussa on ankeaa ja sinne meneminen ahdistaa. Häntä kiusataan hyvin rankasti ja opettaja on voimaton. Isänkin kanssa on kotona on ankeaa. Isä on ankara ja tiukka, suuttuu helposti. Judithista tuntuu, että isä ei rakasta häntä. Vapaa-aikaa rytmittää raamatunluku ja sen pohdiskelu yhdessä isän kanssa sekä naapurien ovilla kiertely jehovantodistajien ilosanomaa levittäen.

Onneksi kuitenkin Judithilla on Ihana maa - omaan huoneeseen taidolla ja huolella askarreltu pienoismaailma, josta hän voi tehdä niin kauniin kuin haluaa. Ja onneksi hänellä on mielikuvitusta. Mielikuvituksen voimalla hän voi paeta elämänsä ankeutta ja muuttaa kaiken hyväksi.

Eräänä päivänä asiat muuttuvat, kun Jumala alkaa puhua hänelle. Jumala antaa hänelle voiman ja hän voi tehdä asioita kuten itse haluaa. Tämä vaikuttaa aluksi hyvältä, mutta pikku hiljaa asiat alkavat muuttua yhä oudommiksi ja sävy Jumalan puheessa alkaa muuttua kummalliseksi. Herää kysymys, kuka Judithin päässä oikein puhuu?

Ihana maa on tarina, joka lumosi minut heti ensi riveillään ja piti lumonsa yllä loppuun asti. Romaani on yhdistelmä kauneutta ja elämän raadollisuutta. Tämä tarina on raskas, mutta silti valoisa ja niin uskomattoman kaunis. McCleen kirjoittaa todella kauniisti, jopa hieman lyyrisesti. Tarinassa hyödynnetään myös vertauskuvallisuutta ja allegoriaa Judithin unien kautta. Teos siis tarjoaa paljon pohdittavaa lukijalleen, mikä on piirre, jota arvostan.

McCleen kuvaa taitavasti ja tarkkanäköisesti lapsen maailmaa ja mielikuvituksen mahtia ja leikkiä. Judithin mielikuvitus tuo hippusen taianomaista lumoa tarinaan. Vaikka hänen mielikuvituksensa tekee hänelle lopulta myös tepposet ja sen mahti kääntyy itseään vastaan, on Judithin tavassa ajatella ja käyttää mielikuvitustaan myös jotakin sellaista ihanaa, mitä voisin pitää esikuvanani. Judithista tuli väkisin mieleeni myös rakkain romaanihahmoni Vihervaaran Anna. Annan tavoin hän pakenee ikäviä asioita mielikuvituksensa voimalla ja luo mielensä mahdilla maailmasta paremman paikan itselleen. Judith on myös Annan tavoin herkkä aistimaan kauneutta ja nauttimaan siitä.

Ihana maa on McCleenin esikoisromaani. Vuonna 2013 suomeksi ilmestyneen teoksen jälkeen häneltä ei ole suomennettu mitään muuta. Hän on kuitenkin julkaissut myös muutamia muita teoksia. Tämän esikoisteoksen lukukokemuksen perusteella minusta on sääli, ettei häntä ole suomennettu enempää.

Grace McCleen
Ihana maa (2013)
(The Land of Decoration, 2012)
Suom. Marianna Kurtto
Otava
336 s.


perjantai 2. elokuuta 2019

Kurkistus kirjakauppiaan arkeen: Shaun Bythellin uutuus Elämäni kirjakauppiaana

Shaun Bythellin uutuuskirja Elämäni kirjakauppiaana vangitsi kiinnostukseni Instagram-kuvasta paitsi ihanalla kannellaan, myös kirjarakkaan kiinnostuksen herättävällä nimellään. Tarkemman tutustumisen jälkeen havaitsin innostuksekseni, että kyseessä on sitä paitsi omaelämäkerrallinen teos. Siis tositarinoita kirjakauppiaan elämästä! Kuinka kiehtovaa!

Teoksessa Shaun Bythell kertoo elämästään Skotlannin Wigtownissa sijaitsevassa The Bookshop -nimisessä antikvariaatissa, jonka hän omistaa. Kaupan omien nettisivujen mukaan kyseessä Skotlannin suurin käytettyjä kirjoja myyvä liike. Myös kauppiaan muistelmateoksen sivuilta välittyy kuva hyvin kookkaasta kaupasta, jonka sokkeloinen ja monihuoneinen olemus kätkee sisäänsä uskomattomat määrät kirjoja. 


Bythellin teos johdattaa lukijan kirjakauppiaan arkeen ihastuttavalla ja kiehtovalla tavalla. Vaikka olen itse kirjarakas, luen paljon ja olen opisellut yliopistossa kirjallisuustiedettä, tulee tämän teoksen kautta kirjamaailma tutuksi aivan eri perspektiivistä. Opin valtavasti kiehtovia yksityiskohtia siitä, kuinka kirjamarkkinat toimivat, kuinka kirjan arvo määräytyy ja mitkä kaikki erikoisuudet voivat korottaa käytetyn kirjan arvoa. Opin paljon siitä, minkälaisia aarteita saatta kätkeytyä käytettyjä kirjoja myyvien kauppojen pölyisiin hyllyihin.

Opin esimerkiksi sen, että Amazon on kaiken pahan alku ja juuri – tai siis ainakin niiden kirjakauppojen kannalta, jotka yrittävät sinnitellä tässä maailmassa kivijalkakauppoina. Opin myös sen, kuinka tosiharrastajat saattavat maksaa aivan tuhottomia summia jostakin harvinaisesta ja vanhasta painoksesta, varsinkin, jos siinä sattuu olemaan vielä vaikkapa itse kirjailijan signeeraus. Opin, että uusina himoitut bestsellerit ovat käytettyjen kirjojen markkinoilla usein niitä arvottomimpia teoksia.

Opin myös kiehtovan yksityiskohdan Florence Nightingalesta: Hänellä oli tapana lahjoittaa ystävilleen usein kirjoja, tietysti omistuskirjoituksella varustettuina. Näitä hänen lahjaksi antamiaan kirjoja on yhä paljon liikkeellä Britannian käytettyjen kirjojen markkinoilla. Kuuluisan sairaanhoitajan omistuskirjoituksella varustettu kirja on tietysti hurjasti arvokkaampi kuin sama kirja ilman sitä.

Opin myös sen, että käytettyjen kirjojen kauppias on vahvasti tekemisissä kuoleman ja ihmiselämän rajallisuuden kanssa. Työ tuo mukanaan monia surullisia ja traagisiakin kohtaamisia. Kirjakauppias kutsutaan paikalle arvioimaan kirjaperinnön arvoa, kun ihminen on kuollut ja hänen kirjansa etsivät uutta kotia. Kirjakauppias kutsutaan myös usein paikalle, kun ihmisen terveys huononee niin, että hänen on muutettava pois rakkaasta kodistaan, siirryttävä laitokseen ja luovuttava kirjoistaan. Yllätyin itse siitä, kuinka toistuvia ja arkipäiväisiä tällaiset kohtaamiset kirjakauppiaan elämässä ovat.

Shaun Bythell on kirjoittanut kirjansa päiväkirjamuotoon. Hän käy kirjassa läpi elämäänsä yhden vuoden ajalta. Jokaiselta päivältä on pieni kirjoitus. Tämä päiväkirjamuoto, jossa on orjallisesti kirjattu jokaisesta päivästä jotakin, tekee teoksesta hyvin autenttisen tuntuisen. Lukija voi todella tuntea pääsevänsä hetkeksi kirjakauppiaan saappaisiin.

Bythell kuvaa elämäänsä kirjakaupassa kuivan ironisesti ja humoristisesti. Minuun hänen kuivalla huumorilla höystetty teksinsä upposi hyvin ja sai minut hykertelemään ihanasti. Bythell ei kaunistele eikä maalaa kirjakauppiaan elämästä kovin ruusuista kuvaa. Tyhmät asiakkaat saavat kyllä kuulla kunniansa. Kirjakauppias kuvaa muita ihmisiä tavalla, joka saa kyllä lukijan nauramaan mutta joka ei aina tee kunniaa kuvattavalle.

Kirjoittajasta syntyy ristiriitainen kuva: tavallaan hän on aivan ihana kirjoihin höperöitynyt ukkeli, joka keksii hyviä juttuja ja viihdyttää muita ihmisiä. Toisinaan hän kohtelee asiakkaita miltei törkeällä tavalla, mutta toisaalta ei aivan syyttä. Jos asiakkaassa on jotakin, mikä ärsyttää häntä, hän luultavasti osoittaa sen omalla käytöksellään tai vähintään sillä, että kirjoittaa päiväkirjaansa pistävän ironisen kuvauksen asiakkaasta. Tätä lukiessani en voinut olla ajattelematta sitä, kuinkahan moni teoksen lukenut ihminen loukkaantuu löytäessään pisteliään kuvauksen itsestään. Bythell on myös muullakin tavalla hieman anarkistinen: hän ampuu symbolisena eleenä Kinde-lukulaitteen ja tekee ammutusta Kindelstä kauppansa nähtävyyden.


Bythellin alaisena kirjakaupassa työskentelevä Nicky on aivan oma lukunsa. Häntä  Bythell ei päästä helpolla kirjassaan. Bythell kuvaa Nickyn niin koomisen surkuhupaiseksi hahmoksi, että välillä mietin, voiko kaikki Nickystä kerrottava olla edes totta. Totta tai ei, Nickyn edesottamukset kirvoittivat minusta parhaimmat naurut. Esimerkiksi seuraava tarina Nickystä ja kadonneiden Creme Eggien mysteeristä aiheutti minussa aika suurta hilpeyttä:

Nicky oli töissä tänään. Kysyin, tiesikö hän, mitä oli tapahtunut kolmen Creme Eggin rasialle, jonka olin saanut äidiltäni pääsiäiseksi ja joka oli ollut tiskin takana. Aluksi hän kiisti tietävänsä siitä mitään, sitten hän sanoi, että oli joutunut antamaan yhden suklaamunan "parkuvalle lapselle, joka oli kompastunut kaupan mattoon". Kun kysyin, oliko hän itse syönyt niistä yhtään, hän vastasi: "Ehkä pikkiriikkisen nakersin." Parkuva lapsi oli selvästikin hän. Lopulta hän tunnusti syöneensä suklaamunat ja sanoi: En tiedä miksi. En edes tykkää Creme Eggeistä."


Bythell myös hauskuuttaa lukijoitaan vähäeleisellä koomisuudella, mikä tulee erinomaisesti esiin vaikkapa tässä niittipistoolin käyttöä kuvaavassa katkelmassa:

Kun yritin laittaa seinälle Random Book Clubin mainosjulistetta, huomasin ettei niittipistooli toiminut, joten kokeilin sitä käteeni, missä vaiheessa se päätti ruveta toimimaan.

Tämän enempää Bythell ei selittele tapahtumaan, vaan jättää täysin lukijan mielikuvituksen varaan kaiken muun. Esimerkiksi sen, mitä kädelle varsinaisesti tapahtui ja miltä niittipistoolilla käteen ampuminen tuntui.

Bythellin teos Elämäni kirjakauppiaana on ihana ja ispiroiva teos. Kirja myös onnistui istuttamaan päähäni aivan uuden, mutta hyvin sitkeän haaveen: minäkin haluaisin joskus perustaa kirjakaupan! En sellaista kunnollista, vaan sellaisen pienen ja sympaattisen, romanttisesti sisustetun pikku kirjapuodin ulkorakennukseemme. Sellaisen, jonka ei edes tarvisi tuottaa juurikaan voittoa ja jossa ei tarvisi aina edes myyjän olla paikalla. Sellaisen ihanan pienen äidinkielenopettajan kesäharrastuksen. 

Valitettavasti mieheni ei ole vielä innostunut kirjakauppa-ajatuksesta ja siitä, että pihallamme lappaisi kesäisin kirjatoukkia kotirauhaamme häiritsemässä. Mutta kuka tietää, mitä vuoden tai muutaman ajatuksen hautominen voi saada aikaan? Ja onneksi haaveilu on ainakin ilmaista eikä häiritse kenenkään kotirauhaa!

Shaun Bythell
Elämäni kirjakauppiaana, 2019
(The Diary of a Bookseller, 2017)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kirjapaja
340 s.


tiistai 23. heinäkuuta 2019

Täydellinen kesäkirja: Astrid Lindgrenin Saariston lapset

Heinäkuu on ollut minulle lasten- ja nuortenkirjakuukausi. Tähän mennessä olen lukenut vain lastenkirjallisuutta sekä vanhoja tyttökirjoja - sekä lisäksi muutaman esseen Silvia Hosseinin Pölyn ylistyksestä. Kuukauden parhaimpiin helmiin kuuluu Astrid Lindgrenin lastenkirjaklassikko Saariston lapset, jota en muista aiemmin lukeneeni. Tämä kirja on täydellinen kirja kesään ja takuuvarma leppoisan kesätunnelman nostattaja!

Odotin kirjalta paljon jo etukäteen, enkä pettynyt. Päinvastoin: Saariston lapset on hurmaavampi kuin osasin odottaakaan! Suurten odotusteni vuoksi halusin lukea sen myös ehdottomasti oikealla tavalla, nimittäin meren äärellä. Siksipä annoin kirjan odottaa siihen, kunnes pääsisin täältä sisä-Suomesta meren äärelle, sinne, mistä olen itsekin kotoisin. Kuuden yön loma Turun seudulla perheeni luona heinäkuun alussa soi siihen mahdollisuuden.

Saariston lapset on hilpeän kesäinen ja suolaisen merituulen makuinen lastenromaani tukholmalaisesta Melkersonin perheestä, johon kuuluu avuton isä ja hänen neljä avuliasta lastaan. Lasten äiti on kuollut, ja äidin virkaa perheessä hoitaa 19-vuotias-Malin tytär, perheen esikoinen. Isä on saanut päähänsä raahata koko konkkaronkkansa mukanaan pieneen ja piskuiseen Saltkråkan-nimiseen saareen erääseen hieman kyseenalaisessa kunnossa olevaan taloon koko kesäksi kesänviettoon. Kaikki perheenjäsenet eivät ole yhtä innoissan kuin isä. 

- Saltkråkan, suolavaris, hän sanoi. - Minä pidän siitä nimestä. Siksi vuokrasinkin sieltä kesäasunnon. 
Malin, hänen yhdeksäntoistavuotias tyttärensä, katsoi häneen ja pudisti päätään. Että ihmisellä pitikin olla noin kevytmielinen isä! Hän täyttäisi pian viisikymmentä, mutta oli yhtä ajattelematon kuin lapsi ja poikamaisempi ja huolettomampi kuin omat poikansa. Nytkin hän oli taas innoissan kuin lapsi jouluaattona ja odotti, että kaikki olisivat ikionnellisia, kun hän oli keksinyt vuokrata kesäpaikan saaresta, jonka nimi merkitsi suolavarista

- On niin sinun tapaistasi mennä vuokraamaan kesäpaikka tuntemattomasta saaresta vain siksi, että sen nimi sattuu viehättämään sinua, sanoi Malin.
- Eivätkö kaikki ihmiset tee siten, puolustautui Melker, mutta sitten hän vaikeni ja mietti. - Vai pitääkö olla kirjailija ja vähän kaistapäinen? Vain nimi... Suolavaris, ha haa! Muut ihmiset menisivät ehkä ensin katsomaan.
- Niin toiset, mutta et sinä.
- Nojaa, nythän minä menen, sanoi Melker huolettomasti. - Minähän olen juuri menossa.

Ja hän katsoi ympärilleen sinisin, iloisin silmin. Hän näki kaiken, mikä oli hänelle rakasta, vaalean veden, saaret, luodot ja rannikot, vanhat talot, laiturit ja ranta-aitat... Hänen teki mieli ojentaa kätensä ja taputtaa niitä kaikkia. Sen sijaan hän tarttui Johania ja Niklasta niskasta.
- Tajuatteko te, miten kaunista täällä on? Osaatteko olla onnellisia, kun saatte asua koko kesän tämän kauneuden keskellä?

Johan ja Niklas väittivät osaavansa, ja Pelle sanoi, että hänkin osasi.


Perhe solahtaa sulavasti saaristolaiselämään ja heistä tulee merkittävä osa saaren yhteisöä. Saari ja saaristolaiselämä lumoavat koko perheen, myös epäluuloisen Malinin. Kesä on täynnä auringonpaistetta, meressä polskimista sekä kalastusta. Lapset löytävät ystäviä ja kaikki ovat onnellisia. Kesän loppu hiipii kuin varkain. Onko heidän todella jätettävä saari ja ihana huoleton elämänsä siellä?

Tämä kirja on ihana hyvänmielenkirja, täynnä naurua, huumoria sekä elämän kauneutta ja suloa. Hahmokuvaus on onnistunutta. Teos on täynnä toinen toistaan herkullisempia ja persoonallisempia henkilöhahmoja. Isä Melker kaikessa ihanassa idealistisuudessaan ja höpsössä käytännöntaidottomuudessaan on ihastuttava hahmo, joka saa lukijan nauramaan monessa käänteessä. Hänen surkuhupaisuuteensa kätkeytyy kuitenkin myös jotakin syvempää viisautta, josta voisi ottaa jopa oppia. Voisinko minäkin löytää itsestäni huolettoman Melkerin, joka osaa ottaa ilon irti silloin, kun elämä antaa parastaan?

Teoksen lopussa koetaan myös jännittäviä hetkiä sekä dramatiikkaa.  Romaani onnistuu kuin onnistuukin yllättämään loppuratkaisullaan. Näissä tunnelmissa olisin viettänyt aikaani pidempäänkin!


Astrid Lindgren
Saariston lapset
(Vi på Saltkråkan, 1964)
Suom. Laila Järvinen
WSOY
235 s.

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Vuoden 1996 Tanssiva karhu -voittaja, Bo Carpelanin I det sedda, vie lukijan levollisiin tunnelmiin

Tänä vuonna Ylen jakama Tanssiva karhu -runopalkinto täyttää 25 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi palkinnon aiemmat voittajat ovat esillä ennen kuin tämän vuoden voittaja julkistetaan. Yle on haastanut myös lukijoitaan lukemaan aiempia voittajateoksia ja jakamaan lukukokemuksiaan verkkosivuillaan ja somessa häshtägillä #tanssivakarhu tai #dendansandebjörnen. Kirjabloggaajat ovat mukana juhlistamassa tapausta ja bloggaavat aiempien vuosien voittajista ja ottavat näin osaa haasteeseen. Nämä bloggaukset pääsevät nostoiksi myös Ylen verkkosivuille. Ihan kaikkille runopalkintovoittajille ei saatu bloggaajaa, mutta suurin osa teoksista löysi lukijansa kirjabloggaajien keskuudesta.

Itse heittäydyin mukaan bloggaajien Tanssiva karhu -tempaukseen viime hetkillä. Kun näin listassa Bo Carpelanin I det sedda -runokokoelman kököttämässä yksinäisenä vailla ketään, joka olisi siitä halunnut blogata, tunsin kutsumukseni. Kokoelmaa ei ole käsittääkseni edes suomennettu, ja koska itse olen opiskellut ruotsia pääaineenani, ajattelin Carpelanin kokoelman olevan sopiva haaste minulle. En ole lukenut Carpelanilta ennen kokonaista teosta, mutta mieleeni on jäänyt hänen eräs työssäni kohtaama mystisen kaunis ja kiehtova runo, joka on joskus ollut lukion äidinkielen preliminäärikokeessa. Tämä muisto loi odotuksia ja kannusti tarttumaan I det sedda -kokoelmaan.

Vaikka olenkin ruotsinopettaja yhdeltä ammatiltani, ei Carpelanin ruotsinkielisten säkeiden sisään sukeltaminen ollut helppoa. Itse asiassa yllätyin, kuinka haastava lukukokemus oli. Silti nautin siitä. Runoutta ei onneksi tarvitse aina ymmärtää nauttiakseen sanojen voimasta ja kauneudesta.

Itse olen lukenut hyvin vähän runoutta ruotsiksi. Kokemukseni rajoittuu lähinnä Edith Södergranin tuotantoon sekä aivan yksittäisiin runoihin muilta runoilijoilta. Södergraniin verrattuna Carpelanin runojen merkitystasolle on huomattavasti vaikeampi päästä, mutta asiaan saattaa vaikuttaa omalta osaltani myös se, että Södergran on minulle hyvin tuttu runoilija myös suomen kielellä. Carpelan on sitä vastoin ollut melko tuntematon.

Ensimmäisen kielihaasteen kohtasin jo I det sedda -runokokoelman nimessä. Hurraa, huusin itselleni, kun tajusin, että minun pitäisi kirjoittaa teoksesta, jonka nimeäkään en ymmärrä. Yritin kaivella sedda- ja sedd-sanoja kaikenmaailman sanakirjoista tuloksetta. Sitten kaivelin sanakirjojen sijaan vähän harmaita aivosolujani ja tulin siihen tulokseen, että kyseessä taitaa olla niinkin tavanomaisen sanan kuin se-verbin (nähdä) partisiipin perfektin määräinen muoto. Näin ollen runokokoelman nimi kääntyisi suomeksi muotoon Nähdyssä.


Tämä käännös sopisi hyvin myös paitsi koko runokokoelman teemoihin, myös itse nimirunon sisältöön. I det sedda -kokoelman monissa runoissa on kyse muistoista, menneen ja nykyisyyden kohtaamisesta. Näin on myös nimirunossa, joka alkaa näin:

I det sedda göms det alltid något mera,
mellan glömda gårdar mer en tystnad.
Öppnar jag en dörr finns där framför mig
någon som gått före på den hårda vägen - 
i ett ensamt rum finns alltid något mera.

Nähtyyn kätkeytyy aina jotakin enemmän,
unohdettujen pihojen välissä enemmän kuin hiljaisuus.
Jos avaan oven on siellä edessäni
joku joka on kulkenut edellä tuon kovan tien - 
yksinäisessä huoneessa on aina jotakin enemmän.

Kuten tässäkin runossa, sävyttää Carpelanin useita runoja hienovireinen alakulo ja melankolinen tunnelma. Tunnelma on pysähtynyt. Surumielistä melankoliaa haetaan joissakin runoissa yöllisistä tunnelmista. Näin on myös tässä runossa, jonka tunnelma on jopa hieman pelottvan ahdistava:

Ett ögönblick stannar världen upp,
sorlande bord tystnar.
I mörkret speglar 
stadens döda fönster
månens splittrande skära.

Silmänräpäykseksi pysähtyy maailma, 

soliseva pöytä hiljenee.
Pimeydessä heijastuu
kaupungin kuollut ikkuna
kuun halkeileva sirppi.

Tämä runo päättyy kuitenkin toiveikkaisiin tunnelmiin: "Tveksamt släcker morgonljuset / stjärnorna, en efter en." - "Empien sammuttaa aamunvalo / tähdet, yhden toisensa perään." Synkeys on poissa ja uusi aamu koittanut. Melankolisuus yhdistyykin runoissa usein kauneuteen, ja joissakin runoissa lukija kohtaa myös onnellisia tunnelmia. Yksi lempirunojani oli runo, jossa kuvataan sitä paratiisimaista autuuden tunnetta, kun arkiset askareet on tehty ja voi unohtua puutarhan rauhaan. Runo alkaa näin:
Vägen till himlen går genom ett tyst kök.
Allt är rent och undandiskat.
Någon har städat upp sig själv
och sen gått ut i den varma trädgården,


Tie taivaaseen kulkee halki hiljaisen keittiön.
Kaikki on siistiä ja tiskattu syrjään.
Joku on siivonnut pois itsensä
ja sitten mennyt ulos lämpimään puutarhaan.

Vaikka itse olen monessa suhteessa runsauden ystävä, ovat Carpelanin runot mielestäni vähäeleisellä ja minimalistisella tavalla kauniita. Runokieli on hienovireisen korutonta, eikä yksikään sana ei ole liikaa. Tätä vähäeleisyytta korostaa myös se, että runoja ei ole edes nimetty. Lopussa olevaan sisällysluetteloon runojen nimen tilalle on kirjoitettu runon ensimmäinen säe. 


I det sedda -kokoelman runot ovat lyhyitä, paria poikkeusta lukuunottamatta huomattavasti alle sivun mittaisia. Useimmat runot ovat yksisäkeistöisiä. Lyhyet runot jättävät teoksen graafisesti väljäksi, ja juuri tyhjää tilaa paperilla tarvitaankin runojen aution tunnelman tavoittamiseksi. Tulkinnallisesti runot aukeavat moneen suuntaan ja tarjoavat paljon pohdittavaa lukijalle, joka haluaa pysäshtyä runouden äärelle.


Kertailin runoja vielä eräällä venematkalla järvimaisemissa!

Nautin näiden runojen lukemisesta, ja koin hedelmällisenä sen, että minun oli yhteisprojektin nimissä paneuduttava paremmin runoihin ja pienen paineen alla kirjoitettava niistä. Luettuani kokoelman kerran läpi lueskelin joitakin runoja uudestaan pysähtyen pohtimaan niitä tarkemmin. Luen hävettävän vähän ruotsiksi, ja ruotsiksi lukeminen olikin yksi tälle vuodelle itselleni asettamia lukutavoitteita. Carpelan johdatti minut miellyttävällä ja lempeällä tavalla askeleen eteenpäin tässä tavoitteessani.

Siteeraan lopuksi vielä kokoelman viimeisen runon muutamaa säettä, jotka olivat mielestäni aivan ihanat! Näihin levollisiin säkeisiin on hyvä lopettaa.


Du öppnar dörren i trädens stam.
Där finns ett ensamt rum för var och en av oss.
Du säger: Kom! och för mig till en säng
som, säger du, redan länge varit bäddad.

Avaat oven puun rungossa.
Siellä on yksinäinen huone jokaiselle meistä.
Sanot: Tule! ja viet minut petiin
joka, sanojesi mukaan, on jo kauan ollut pedattu.


(Huom. tämän postauksen runokatkelmien suomennokset ovat omiani, ja pahoittelen mahdollisia puutteita. Tavoittelin suomennoksissani ajatuksen tarkkuutta, en runouden muotokeinojen noudattamista.)


Bo Carpelan
I det sedda (1995)
Schildts

torstai 20. kesäkuuta 2019

Hyvää syntymäpäivää, Vihervaaran Anna! 111 vuotta Montgomeryn esikoisteoksen ilmestymisestä


Tänään viettää minun lempikirjani, kanadalaisen L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables eli suomeksi Annan nuoruusvuodet, syntymäpäiväänsä. Vuonna 1908 julkaistu teos täyttää tänään kokonaiset 111 vuotta - kunnioitettava ikä kirjalle. Moni muu teos olisi siinä ajassa ehtinyt vaipua historiaan hämärään niin, ettei kukaan enää sitä lukisi. Anna kuitenkin elää yhä. En ole ainoa, joka lukee vielä teosta. Anne of Green Gables on klassikko, jolla on yhä nykyään vankkumattomia ja vannoutuneita faneja ympäri maailmaa.

Anne of Green Gables aloittaa kahdeksanosaisen Anna-sarjan. Samalla se on myös kirjailijansa L. M. Montgomeryn esikoisteos. Tämä teos teki Montgomerystä kirjailijan ja täytti näin hänen unelmansa. 20. kesäkuuta vuonna 1908 kirjoittaa tuore kirjailija seuraavasti päiväkirjaansa esikoisteoksestaan, jonka on juuri saanut käsiinsä:


To-day has been, as Anne herself would say "an epoc in my life". My book came to-day, fresh from the publishers. I candidly confess that it was for me a proud, wonderful, thrilling moment! There in my hand lay the material realization of all the dreams and hopes and ambitions and struggles of my whole conscious existence - my first book! Not a great book at all - but, mine, mine,mine, - something to which I had given birth - something which, but for me, would never have existed. As far as appearance goes the book is all I could desire - lovely cover design, well bound, well printed. Anne will not fail for lack of suitable garbing at all events.



Anne of Green Gables eli Annan nuoruusvuodet on tarina orvosta, punatukkaisesta Anna-nimisestä 11-vuotiaasta tytöstä, joka on kokenut onnettoman elämän: hänellä on takanaan ikäviä vuosia eri sijaisperheissä ja orpokodissa. Onnellinen aika kuitenkin koittaa, kun Anna pääsee naimattoman sisarusparin Marilla ja Matthew Cuthbertin kasvattilapseksi Vihervaaraksi kutsuttuun taloon, joka sijaitsee Prinssi Edwardin saarella Avonlea-nimisessä kauniissa kylässä. Ei-mikään-Annasta tulee Vihervaaran Anna. Hän on vihdoin löytänyt kotinsa. 

Saaren luonto lumoaa runosieluisen Annan ja antaa virikkeitä hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen. Mielikuvitusystävät vaihtuvat oikeaan lihaa ja verta olevaan ystävään: naapurin Diana Barrystä tulee Annan paras ystävä, juuri sellainen ystävä, josta hän on haaveillut. Hän on Annan sukulaissielu. Anna käy koulua, löytää myös muita tovereita ja juurtuu uuteen asuinympäristöönsä. Tytöllä, jota mielikuvitusleikit vetävät usein vahvemmin puoleensa kuin todellisuus, on kuitenkin taipumus joutua kummallisiin ja kiperiin tilanteisiin. Epähuomiossa tulee tehtyä usein kaikenlaista, kuten juotettua paras ystävä vahingossa humalaan, kun vattumehuksi luullussa pullossa onkin kotiviiniä.

Miksi tätä tarinaa rakastan? Tällainen yli 100 vuotta sitten kirjoitettu lastenkirja ei ole tyypillisin lempikirja ikäiselleni lukijalle. Annassa on elämäniloa, kauneutta, runollisuutta ja suurta viisautta. Annaa voin kiittää siitä, että olen oppinut antamaan arvoa elämän pienille ja kauniille asioille ja ammentamaan voimaa niistä. Annaa voin kiittää siitä, että tulen äärettömän onnelliseksi hetken kauneudesta, kun vaikkapa tallustelen yksin metsässä ja kuulen, kuinka suloisesti tuuli suhisee puissa ja kuinka heleästi linnut laulavat. 

Anna on myös kirjallinen omakuvani ja voimahahmoni. En ole ikinä samaistunut mihinkään toiseen sen paremmin fiktiiviseen kuin todelliseenkaan hahmoon yhtä vahvasti. Ja hassua: joskus ihmiset, jotka eivät edes tiedä minun fanittavan Anna-kirjoja, ovat sanoneet minun muistuttavan Vihervaaran Annaa. Se on yleensä kaunein kohteliaisuus, minkä minulle voi sanoa. Annassa minuun vetoaa mielikuvituksen rikkaus ja kyky iloita kauneudesta ja vaalia sitä. Ottamalla mallia Annasta voi omasta elämästään tehdä myös rikkaampaa.


Koska tämä ihana lempikirjani täytti viime vuonna 110 vuotta, julkaisin vuoden lopulla Montgomery-haasteen. Tämän syntymäpäivän kunniaksi muistutan vielä haasteesta blogini lukijoita. Haasteessa on lukuaikaa marraskuun loppuun, joten siihen ehtii vielä hyvin hyppäämään mukaan. Itse olen tähän mennessä lukenut haasteeseen neljä kokonaista kirjaa. Tämän 111-vuotissyntymäpäivän kunniaksi aloitin viime viikolla uusintaluvun Annan nuoruusvuosista. Tarkoitukseni oli saada luettua se tähän päivään mennessä, mutta kesäkiireet ovat vieneet niin mennessään, että en ole ehtinyt kuin vasta noin puoleen väliin. Tähän loppuun laitan muutamia lempisitaattejani tältä uusintalukukierrokselta, jonka arvelisin olevan vähintäänkin 15. kerta, kun luen teosta. 

Olin päättänyt, että ellette tule tänä iltana, menen polkua pitin tuon mutkassa olevan suuren metsäkirsikkapuun luo ja asetun sen oksalle yöksi Ei minua olisi yhtään pelottanut, ja olisi suloista nukkua kuutamoisena yönä metsäkirsikkapuussa, joka on täpötäynnä kukkia.

Anna polvistui ja katseli silmät ihastuksesta säteillen kesäkuun aamun kirkkauteen. Voi, miten ihmeen kaunista! Miten ihana tämä paikka oli! Entä jos hän todellakin saisi jäädä tänne! Hän päätti kuvitella, että saisi jäädä.


Eikö teistä tunnu siltä kuin rakastaisitte koko maailmaa tällaisena aamuna? Ja tänne asti voi kuulla puron nauravan. Ajatelkaas, miten hyvällä tuulella purot ovat, aina ne nauravat!

Tiedän kyllä, mitä tekisin, jos oikein haluaisin rukoilla. Menisin aivan yksinäni suurelle niitylle tai vielä mieluummin syvään, syvään metsään, ja sitten katsoisin ylös taivaaseen - tuohon heleään siniseen taivaaseen, jolla ei näytä olevan äärtä... Ja silloin tuntisin rukoilevani...

 Kirjahyllyssäni on useita versioita lempikirjastani: kolme alkukielistä ja kaksi suomenkielistä.

 Myös itse vietin syntymäpäivää samassa kuussa kuin lempikirjani! 

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Paluu Prinssi Edwardin saarelle: L. M. Montgomeryn Sara ja kultainen tie

Sillä tiellä me kuulimme aamutähtien laulun. Me juovuimme tuoksuvasta ilmasta, joka oli suloista kuin toukokuun usva: rikkauttamme olivat seitinohuet kuvitelmat ja sateenkaarta tavoittelevat toiveet. Sydämemme etsivät unelmiemme lahjaa ja löysivät sen; vuodet odottivat jossakin kaukana hyvin keveinä. Elämä oli ystävä, joka pudotteli purppuraisia kukkia sormistaan.

Me olemme saattaneet jättää tuon kultaisen tien taaksemme, mutta sen muistot ovat kalleinta, mitä meillä milloinkaan voi olla. Ja he, jotka vaalivat niitä hellästi, saattavat mahdollisesti iloita tämän kirjan sivuista, joita kansoittavat toivioretkeläiset nuoruuden kultaisella tiellä.


L. M. Montgomeryn Sara ja kultainen tie on jatkoa Sara, tarinatyttö -teokselle. Siinä edellisestä teoksesta tuttu serkusten ja kaverusten parvi on palannut taas yhteen, ja he viettävät ikimuistoisia ja kultaisia nuoruutensa päiviä yhdessä Prinssi Edwardin saarella. Teos on kuin ylistyslaulu nuoruudelle, sen huolettomuudelle ja kultaisuudelle. Suurin kullan hohde kuitenkin syntyy siitä nostalgiasta, joka välittyy jo aikuisen minä-kertojan, Beverley Kingin kautta, joka muistelee aikuisen näkökulmasta nuoruutensa kultaisia päiviä saarella.

Kaiken keskiössä on jälleen minä-kertojan serkku Sara, jota kutsutaan tarinatytöksi suurten kertojanlahjojensa ansiosta. Pieneksi pettymyksekseni tässä kirjassa ei ollut niin paljon Saran kertomia tarinoita. Saran tarinankertojantaidot eivät ole kadonneet minnekään, mutta kertoja ei tässä sarjan toisessa osassa välitä Saran kertomia tarinoita lukijoille yhtä paljon tai ne kuitataan paljon nopeammin.

Sen pettymyksen, minkä tarinoiden puute aiheutti, korvasi kuitenkin Ujon miehen huoneen salaisuuden selviäminen. Sarjan ensimmäisessä osassa Sara kertoo kuulopuheisiin perustuvan tarinan Ujoksi mieheksi kutsutun vanhanpojan salaisesta huoneesta. Huone on aina lukittu, eikä edes talon palvelusväkeä päästetä sinne. Erään kerran talon isännän ollessa poissa kotoa palvelija huomaa oven jääneen auki ja kurkistaa sisään - ja hämmästyy suunnattomasti. Talossa, jota ei asuta kukaan muu kuin yksinäinen vanhapoika, löytyy hyvin kauniisti ja aistikkaasti sisustettu huone, jossa on myös upea naisen leninki. Huoneessa lukee myös erään naisen nimi, mutta kukaan ei tunne sen nimistä naista. 

Ensimmäisessä osassa minua jäi suorastaan häiritsemään, kun näin kutkuttavalle tarinalle ei löytynyt selitystä. Toinen osa kuitenkin tyydytti uteliaisuuteni. Ujon miehen huone ja sen salaisuus muodostavat hyvin merkittävän juonenkäänteen Sara ja kultainen tie -teoksessa. Ja kuten arvata saattaa, tähän juonenkäänteeseen liittyy romantiikkaa!

Sara ja kultainen tie tarjosi minulle jälleen kerran ihania lukuhetkiä lempikirjailijani tutussa maailmassa. Teoksen avulla pääsin taas yhden askeleen eteenpäin Montgomery-haasteessani.


L. M. Montgomery
Sara ja kultainen tie
(The Golden Road, 1913)
Suom. Sisko Ylimartimo
Minerva
263 s.

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Ajattomia novelleja vuosisadan takaa: Maria Jotunin Kun on tunteet

Tämän kevään viimeinen lukupiirikirjamme oli Maria Jotunin novellikokoelma Kun on tunteet. Aiemmin tänä lukuvuonna lukupiirissämme on luettu hyvin tuoretta kirjallisuutta, minkä vuoksi olikin erityisen ihanaa sukeltaa kevään viimeisessä kirjassa kauemmas historiaan.


Vaikka vuonna 1913 julkaistu kokoelma sisältää hyvin vanhoja novelleja, tuntuvat novellit monella tapaa hyvin tuoreilta ja ajattomilta. Kokoelman kolmetoista novellia keskittyvät ihmissuhteisiin: varsinkin rakkauteen ja avioliittoon ja niiden ongelmallisuuteen, mutta muutamassa novellissa sivutaan myös esimerkiksi sisaruussuhteita tai muita sukulaisuussuhteita. Kokoelma sisältää seuraavat novellit: "Vasten mieltä", "Untako lienee", "Kansantapa", "Kyökin puolelta", "Hilda Husso", "Kaksoiskasvettuma", "Veripäivinä", "Elämänsisältö", "Tahvo Tuomainen", "Kuolema", "Kun on tunteet", "Aappo", "Jussi Petterin naiminen" ja "Naapurukset".

Jotunin novellit edustavat realismia, ja kokoelman useimmat avioliittoa käsittelevät novellit korostavat avioliiton raadollisuutta: sitä, että avioliitossa usein on kyse jostakin muusta kuin molemminpuolisesta rakkaudesta. Sen sijaan kyseessä voi olla vaikkapa raha tai maineen pelastaminen. Tai jokin aivan kumma kohtalon oikku, jonka vuoksi pari päätyy yhteen. Avioliitto ei näyttäydykään novelleissa ikuisen auvon satamana, vaan jonakin aivan päinvastaisena. Kokoelman niminovellin nimikin tiivistää olennaisen: ihmisillä kun on tunteet. Siksi liitosta, jossa tunteet eivät ole mukana, ei onnea löydy. Jotunin novelleissa avioliitto ja ihmissuhteet näyttäytyvät ihmisen itsekkäiden halujen temmellyskenttänä ja toista ihmistä saatetaan hyväksikäyttää surutta.

Novellit nostavat esiin myös yhteiskunnallisen epätasa-arvoisuuden ja köyhyyden. Köyhyyttä kuvataan joissakin novelleissa hyvin konkreettisesti ja lähes inhorealistisen kaunistelemattomasti. Näin kuvataan esimerkiksi päähenkilön lapsuuden asumusta novellissa "Jussi Petterin naiminen":

Tuvan takaseinä ja osa sivuseiniä oli vain sitä ahon kovaa kuvetta, kovaa rusomultaa, oikeista hirsistä etuseinä ja osa sivuja ja tuohilevyistä katto. Ehkä ei ollut se parhaita syrjäisestä, vaan eipä heillä ollut muistuttamisen sijaa, hyvä se oli heistä ja hyvä siinä oli elellä, rauhaa ja rakkautta kun vain riitti. Ja riittihän sitä järki-ihmisten kesken toki. Siinä sitä oli elää retusteltu jo toistakymmentä vuotta, aurinko oli paistanut heille silloin kun muillekin ja leipä elossa pitänyt kuten muitakin kuolevia.


Vaikka Jotunin novellit korostavat realistisuudessaan hyvin paljon elämän kurjaa puolta, on niissä nähtävissä myös elämän ilon pisaroita. Kurjuutensa keskellä ihmiset voivat löytää ilon pienistä ja arkisista asioista, ja toisaalta ihminen ei välttämättä tarvitse paljon yltäkylläisyyttä ollakseen onnellinen. Tämä tulee esiin esimerkiksi yllä olevassa katkelmassa Jussi Petterin naiminen -novellissa. Lisäksi viimeinen novelli, naapurusriitoja käsittelevä "Naapurukset", päättyy hämmentävästi kaiken riitelyn jälkeen jopa auvoisuutta henkivään luontokuvaukseen:

Oli ilta jo käsissä, kun Petter asteli hitaasti piippua poltellen kotiaan kohti.

Aurinko laski jo lahden taa, kultasi Pekkalan ruishalmeiden kypsää viljaa ja heitti Pekkalan ikkunasta kimpun kirkkaita säteitä Esalaa kohti. Molempien saunojen lakeisesta kohosi hieno auer kirkasta iltataivasta vasten.

Rauhaisa oli luonto, äärettömät metsät ja hiljaiset saaret, jotka kuvastuivat tyynen järven pintaan. Ihanaiset, ihanaiset olivat asuinsijat, eipä parempata tarvinnut tämä ihmislapsi.


Itse pidin näiden novellien lukemisesta valtavasti. Jotunin kieli on ihanan rehevää ja aitoa, ja kaikesta raadollisuudestaan huolimatta novellien maailmankuvassa on jotakin viehättävän nostalgista. Novellit myös tarjosivat minulle paljon pohdinnan ja ajattelemisen aihetta. Pidän kirjallisuuden analysoinnista, ja nämä Jotunin novellit ovat luonteeltaan sellaisia, että ne suorastaan houkuttelivat minua analysoimaan ja pohtimaan niitä. Novellit pitävät sisällään myös ristiriitaisuuksia ja kätkettyä ironiaa, mikä tekee niistä hedelmällisiä analysoimisen ja pohdiskelun kohteita.

Useat novellit loppuvat johonkin suureen ajatukseen, elämänviisauteen, joka jää välkkymään lukijan mieleen. Tästä pidin. Vaikuttavin niistä oli Untako lienee -novellin loppuviisaus, johon olen ihastunut jo aiemmin työssäni äidinkielenopettajana, sillä kyseinen novelli on ollut joskus analysoitavana äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa. Lopetan bloggaukseni näihin Untako lienee -novellin suurin ja vaikuttaviin päätössanoihin:



Sitä kun omantunnon ääntä en kuullut, enkä ottanut sitä, joka minulle oli määrätty, kävi näin. Parahiksi olikin. Sitä minun piti saada oppia se, ettei eletä ihmisten nähden, vaan itsensä ja ettei onni ole ostettavissa. Kun se kerran näyttäytyy, etkä avaa sille sydäntäsi, katoaa se ainiaaksi, häviää jäljettömiin, niin jäljettömiin, ettet enää tiedä, oliko se sitä, vai untako lienee kaikki.

Maria Jotuni
Kun on tunteet, 1913
Otava
124 s.

lauantai 25. toukokuuta 2019

Kesäistä nostalgiaa: L. M. Montgomeryn Sara, tarinatyttö

Meidän kesämme oli ohi. Se oli ollut kaunis. Me olimme tunteneet yhteisten, yksinkertaisten ilojen suloisuuden, päivänkoittojen mielihyvän, keskipäivien unelman ja lumouksen ja huolettomien iltojen pitkän, purppuranhohtoisen rauhan. Me olimme iloinneet lintujen laulusta, hopeisesta, vihreille pelloille lankeavasta sateesta, puiden välissä riehuvasta myrskystä, kukkivista niityistä ja kuiskailevien lehtien keskustelusta. Lähimmäisiimme olivat kuuluneet tuuli ja tähdet, kirjat ja tarinat sekä syksyn nuotiotulet, Meidän olivat olleet pienet ja mukavat arkiset askareet, hilpeä toveruus, jaetut ajatukset ja seikkailut. Meitä olivat rikastuttaneet muistot noista tuhlailevan runsaista kuukausista, jotka olimme jättäneet taaksemme. - olimme rikkaampia kuin tiesimme tai arvasimmekaan. Ja edessämme oli unelma keväästä. On aina turvallista uneksia keväästä. Sillä on varmaa, että se tulee. Ja jos se ei ole aivan sellainen kuin olemme kuvitelleet, se tulee olemaan äärettömän paljon ihastuttavampi.

Näihin sanoihin päättyy L. M. Montgomeryn Sara, tarinatyttö -teos, kaksiosaisen Tarinatyttö-sarjan ensimmäinen osa. Nämä sanat tiivistävät hyvin teoksen tunnelman ja sisällön. Tämä romaani johdattaa lukijan erään kaukaisen, kultaisen ja ikimuistoisen lapsuuskesän nostalgisiin tunnelmiin. Samalla aikuinen lukija voi löytää oman lapsuutensa kesien kullan. Tässä romaanissa on lumoa ja ripaus keijupölyä!


Tämä teos eroaa Montgomeryn muusta tuotannosta ensinnäkin sillä perusteella että siinä on harvinaista kyllä minä-kertoja. Tyttökirjaksi teoksessa erikoista on se, että tämä minä-kertoja on kaiken lisäksi nuori poika. Minä-kertojaksi kertoja on puolestaan hyvin epätavallinen siinä suhteessa, ettei hän ole kuitenkaan teoksen päähenkilö. Päähenkilöksi nousee jo teoksen nimessä esiin tuleva Sara, tarinatyttö. Sara on minä-kertojan serkku ja kuuluisa luomoavasta kyvystään kertoa tarinoita ja vangita kuulijansa kertojanlahjoillaan. Minä-kertoja on tarinaansa kertoessaan jo aikuinen aikamies, mutta palaa muistoissaan vuosikymmenten taakse ikimuistoiseen lapsuuskesäänsä. 

Minä-kertoja ja hänen veljensä asuvat Torontossa, Kanadan mannermaalla, mutta koska heidän isänsä on lähtenyt työasioissa pitkäksi ajaksi ulkomaille, matkustavat pojat kesäksi Prinssi Edwardin saarelle isänsä lapsuudenkotiin, jossa eivät ole aiemmin käyneet. Siellä he viettävät kesänsä sukulaisten huomassa. Veljekset Beverley ja Felix viettävät rattoisan kesän isänsä lapsuudenmaisemissa, joista he ovat kuulleet paljon tarinoita ja jotka he ovat toivoneet vielä jonakin päivänä näkevänsä. 

Kesä on täynnä toveruuden ja ystävyyden iloja sekä pieniä seikkailuja: veljekset muodostavat tiiviin porukan neljän serkkunsa sekä kahden muun lähipiiriin kuuluvan lapsen kanssa. Kaiken keskellä säkenöi tarinatyttö kertojanlahjoineen. Hänen persoonansa on valovoimainen ja hänen olemuksessaan on jotakin mystistä tenhoa, joka ylittää ymmärryksen rajat. Monet teoksen luvuista koostuvat tarinatytön kertomista kiehtovista tarinoista. Näiden tarinoiden lukemisesta nautin kovin!

Ihmettelen, että olen odottanut näin kauan lukeakseni tämän lempikirjailijani, L. M. Montgomeryn, teoksen. Teoksen lukemisesta saan kiittää loppuvuodesta blogissani julkaisemaani Montgomery-haastetta, jossa omana henkilökohtaisena tavoitteenani on ollut lukea ainakin kaikki ne harvat Montgomeryn kirjat, joita en ole aiemmin lukenut. Lukukokemukseni Sara, tarinatyttö -teoksesta voi tiivistää siihen, että kirja on ihana ja lumoava kuten kaikki muutkin Montgomeryn teokset!

Jos joku teistä blogini lukijoista mielii sukeltaa myös Montgomeryn lumoavien teosten maailmaan, niin kannustan liittymään mukaan Montgomery-haasteeseeni, jossa on lukuaikaa vielä marraskuun loppuun. Itse luin tämän Tarinatyttö-teoksen jo muutamia kuukausia sitten lumen ollessa vielä maassa, mutta tässäpä olisi erinomainen lukuvinkki juuri tähän vuodenaikaan, kesän kynnykselle. Sara, tarinatyttö on kaikille tyttökirjojen ystäville takuuvarma kesätunnelman nostattaja!

Tarinatyttöä nautin jo muutama kuukausi sitten tällaisen kakun seurassa

L. M. Montgomery
Sara, tarinatyttö
(The Story Girl, 1911)
Suom. Sisko Ylimartimo
Minerva 
320 s.


maanantai 22. huhtikuuta 2019

Kate Mortonin ihastuttava uutuus: Kellontekijän tytär

Äkillisen valon neulanpistot olivat syvälle laatikkoon sullotulle olkalaukulle järkytys, ja se päästi henkäyksen. Matka oli ollut pitkä, ja se oli ymmärrettävästi väsynyt. Sen reunat olivat alkaneet kulua ohuiksi, soljet olivat tummuneet ja sen syvyyksissä hautunut haju oli valitettavan tunkkainen. Pöly oli muodostanut aikoinaan sileään pintaan himmeän patinan, ja laukusta oli tullut sellainen kapine, jota pidellään varovasti käsivarrenmitan päässä, kun sen kohtaloa punnitaan. Se oli liian vanha käyttöön, mutta siitä saattoi aistia jonkinlaista määrittelemätöntä historiallista arvoa, joka esti heittämästä sitä pois. 
( - - )
Nyt laukkua vuosikymmenien ajan peittäneet esineet nostettiin kuitenkin pois yksitellen, ja itse laukkukin tuli lopulta esille keskelle hiljaista sähköistä huminaa ja putkien rasahtelua. Se aisti himmeän keltaisen valon, paperintuoksun ja pehmeät valkoiset käsineet. 

Käsineiden toisessa päässä oli nuori nainen. Käsivarret olivat sirot kuin kauriinvasan raajat ja johtivat hentoon kaulaan, joka tuki lyhyen mustan tukan kehystämiä kasvoja. Nainen piteli laukkua etäällä itsestään, mutta ei suinkaan inhon vallassa. 
( - - )
Avaa minut, laukku yllytti. Katso sisäpuolelle.

Muutama viikko sitten tapahtui jotakin hyvin harvinaista: sain käsiini kirjastosta kirjan, jota kukaan muu ei ollut vielä minua ennen lainannut. Ehdin ensimmäiseksi varaajaksi, sillä olin bongannut kirjan henkilökunnan työhuoneen pöydältä, kun se vasta odotti luokitustaan ja muovitustaan. Kuinka ihanaa onkaan sukeltaa sellaisen lainakirjan sivuille, jota kukaan muu lukija ei ole vielä pidellyt hyppysissään! Se saa lukukokemuksen tuntumaan jotenkin ainutlaatuiselta. 

Tämä uuden uutukainen kirja, jonka käsiini saamisesta olin niin kovasti innoissaan, on australialaisen Kate Mortonin Kellontekijän tytär. Morton sukelsi sydämeni syvyyteen viime syksynä Hylätty puutarha -romaaninsa ponnistuksella. Tätä kirjaa kuvailin blogissani täydelliseksi lukuromaaniksi - niin vahvasti kirja lumosi minut. Sen jälkeen olen jatkanut seikkailujani Mortonin luomissa maailmoissa kahden muunkin kirjan verran: Salaisuuden kantaja viihdytti minua viime syksynä ja veti mukanaan, mutta aiheutti kuitenkin pettymyksen. En löytänyt yhtään sitä samaa lumoa siitä kuin olin löytänyt Hylätystä puutarhasta. Tänä vuonna lukemani Paluu Rivertoniin tarjosi jännittäviä lukuhetkiä upeasti rakennetun tarinan parissa, mutta ei edelleenkään yltänyt mielessäni  läheskään Hylätyn puutarhan tasolle.


Mortonin uutuus, Kellontekijän tytär, liippaa kuitenkin jo hyvin läheltä sitä lumoa, johon Hylätyssä puutarhassa hurmaannuin. Tiedostan, että ainakin osittain näissä Morton-vertailuissani on kuitenkin kyse  pelkkien kirjallisten ansioiden lisäksi siitä, että niin Hylätty puutarha kuin Kellontekijän tytärkin ovat miljöiltään ja tarina-aineksiltaan sellaisia, että ne vetävät minua henkilökohtaisella tasolla puoleensa. Hylätyssä puutarhassa se oli Salaperäisen kirjalilijan hahmo, yhteyden satujen ja tarinoiden maailmaan ja puutarhamiljöön viehätys. Kellontekijän tyttäressä ihastukseni ansaitsi päähenkilöiden samaistuttavuus ja kiehtovuus henkilöhahmoina, kummituskertoja, kuvataiteen maailma ja jälleen kerran sadun lumo.

Olen jossakin kuullut käytettävän Kate Morton kirjoittamista kirjoista genremääritettä "romantic mystery". Romanttinen mysteeri kuvaakin mielestäni hyvin sitä, mitä Kate Morton kirjoittaa: Kirjoissa on aina monta aikatasoa ja monta näkökulmaa. On nykyajassa elävä henkilöhahmo, jolle jollakin tavalla herää tarve kaivautua menneisyydessä tapahtuneiden asioiden syövereihin ja ratkaista menneisyyden salaisuuksia. Lisäksi on hahmoja kaukaa menneisyydestä, yleensä yli sadan vuoden takaa. Lisäksi voi olla henkilöitä historian jatkumosta jostain sieltä välistä. Eri henkilöhahmojen näkökulmat vaihtelevat, ja pikku hiljaa, tarinan edetessä menneisyyden salaisuudet kuroutuvat auki paitsi lukijalle, myös totuutta etsiville tarinan henkilöhahmoille. Kaiken tämän Morton kirjoittaa romanttisella tyylillä, ja romantiikkaa löytyy jo siitä nostalgiasta, joka syntyy menneisyyteen kaivautumisesta. 

Juuri tällainen kirja on myös Kellontekijän tytär. Vuoden 2017 Lontoossa nuori nainen nimeltään Elodie Winslow löytää työpaikkanaan toimivasta arkistosta vanhan nahkaisen laukun, joka kätkee sisäänsä joitakuita esineitä, jotka ovat piilotelleet päivänvalolta laukussa jo yli sata vuotta. Siellä on luonnoskirja, jonka sivuilta löytyy muun muassa hyvin yksityiskohtaisesti ja taitavasti piirretty jokimaisema, jonka taustalla näkyy hyvin erikoinen talo. Talossa on kaksi päätykolmiota, kahdeksan savupiippua ja koristeellinen tuuliviiri hyvin mieleenpainuvin kuvioin. Elodien silmissä kuvan maisemassa on jotakin odottamattoman tuttua. Hän tajuaa, että hän on kuullut lapsena tarinan, joka aivan varmasti sijoittuu juuri kuvassa kuvattuun maisemaan ja taloon. Tarina oli hänen lempitarinansa, ja sitä hänelle kertoi aina hänen nyt jo edesmennyt äitinsä.  Hämmästyttävää kuitenkin on, että Elodie tietää, että tarinaa ei äiti ollut ottanut mistään kirjasta, vaan se oli tarina, jonka äiti tiesi vain ulkomuistista. Luonnoskirjan kuvasta ja sen salaisuudesta tulee Elodien pakkomielle: hänen on saatava tietää, mikä tuo luonnoksessa kuvattu talo on ja mitä tekemistä sillä on ollut hänen äitinsä ja lapsuutensa tarinan kanssa.

Mysteeri johdattaa Elodien historiassa 1860-luvulle erääseen ikimuistoiseen kesään. Vuonna 1862 joukko erääseen magentaveljeskunnaksi kutsuttuun taiteilijaryhmään kuuluvia nuoria taiteilijoita sekä heidän mallejaan viettää kesää yhdessä eräässä Thamesin varrella sijaitsevassa kartanossa, Birchwood Manorissa. Tarkoituksena on viettää inspiroiva yhdessäolon kesä viehättävässä kartanossa maaseudun rauhassa. Joukon johtohahmo on Edward Radcliffe -niminen lupaava taiteilijanalku, joka on ostanut kartanon itselleen. Valoisa ja taiteen hurmaa täynnä oleva kesä saa kuitenkin synkän päätöksen: Edwardin kihlattu löytyy murhattuna. Edwardin mallina ja muusana toiminut Lily Millington on kadonnut samassa rytäkässä, samoin on kadonnut perheen sukukalleus, äärimmäisen arvokas jalokivikoru, jota Lily kantaa kaulassaan Edwardin työn alla olevassa muotokuvassa. Uutiset tapahtumasta kertovat yhtä asiaa, mutta totuus vaikuttaa olevan toista. Lilyn ja korun mukana on kadonnut myös Edwardin inspiraatio taiteeseen. Hänen lupaavasti alkanut taiteilijanuransa on ohitse.

Se, mitä tuona kesänä todella tapahtui, on teoksen kantavin mysteeri. Vastaus tähän löytyy aivan kirjan lopusta, ja siihen kaikki muu tähtää. Ohessa selvitellään myös monia muita menneisyyden salaisuuksia. kuten Elodien äitiin ja hänen kuolemaansa liittyviä mysteereitä.

Kellontekijän tyttären näkökulmat vaihtelevat tiuhaan. Teoksen aikajänne ulottuu lähes kahden vuosisadan halki, ja näiden vuosisatojen varrelta lukijalle avataan monia, monia eri näkökulmia, jotka kaikki tuovat jotakin uutta ja lisättävää teoksessa selviteltäviin menneisyyden mysteereihin. Kiehtovinta tässä on, että yksi teoksen näkökulma on Lily Millingtonin haamun! Hän on jäänyt kummittelemaan Birchwood Manoriin ja on tarkkaillut siellä elämää yli vuosisadan. Hän on teoksen ainoa minäkertoja, ja minäkertojan avulla hänen äänensä tuleekin erityisen lähelle lukijaa. Aaveen ominaisuudessa hän on teoksen ainoa näkökulma, jonka tarina ulottuu halki koko sen lähes kaksisataavuotisen aikajänteen, jonka romaanin tarina kattaa. Tämä tekeekin Lilyn näkökulmasta erityisen kiehtovan. Hän onkin teoksen keskushenkilö: häneen viittaa myös teoksen nimi Kellontekijän tytär. Muut teoksen näkökulmat on kerrottu kaikkitietävän kertojan äänellä fokalisoiden eri henkilöiden ajatusmaailmaan.

Koko tarinan keskipisteenä on kiehtova ja salaperäinen kartano, Birchwood Manor, joka liittyy Elodien lapsena kuulemaan tarinaan ja jonka kuvan hän löytää muistikirjasta. Kaikkien muiden näkökulmien henkilöhahmojen tarinat kietoutuvat tavalla tai toisella kartanoon. Historian virrassa kartano on toiminut muun muassa erään tutkijan asuinsijana, tyttökouluna ja sotaa paossa olevan perheen kotina. Kaikista näistä kartanon vaiheista ja teos tarjoaa näkökulmia niihin liittyvien henkilöiden kautta.

Vaikka vaihtuvat näkökulmat ovatkin Mortonin romanttisten mysteerien eräs tavaramerkki, vaihtuvat ne tässä romaanissa erityisen paljon. Olen lukenut, että muutamat ovat sosiaalisessa mediassa syyttäneet kirjaa sekavaksi, mikä lienee juuri näkökulmien paljouden syytä. Itse kuitenkin pidin tätä rikkautena. Teoksen monet näkökulmat tekevät Kellontekijän tyttärestä mielestäni äärimmäisen mielenkiintoisen ja kiehtovan kirjan. Lukija saa kyllä olla tarkkana ja valppaana tätä mysteeriä ratkoessaan.

Kellontekijän tytär on vaikuttava tarina rakkaudesta, ajasta, muistoista ja tarinoiden voimasta. Vetävän lukuromaanin viihteellisen pinnan alla Morton tarjoilee lukijalleen paljon myös viisaita ja kauniita ajatuksia, jotka voivat jäädä elämään lukijan mieleen.

Jonakin päivänä saatan kertoa tarinani uudelleen, niin kuin kerroin pikku Tipille ja ennen häntä Aadalle, ja punoa yhteen langat, jotka kertovat Edwardin Takaa-ajon yöstä, äidin karkaamisesta kotoa, Eldritchin lapsista ja heidän haltiakuningattarestaan. 

Se on hyvä tarina totuudesta, kunniasta ja urhoollisista lapsista, jotka toimivat oikeamielisesti – vaikuttava tarina.

Ihmiset arvostavat kiiltäviä kiviä ja onnenkaluja, mutta unohtavat, että kaikkein voimallisimpia taikaesineitä ovat tarinat, joita kerromme itsellemme ja muille.




Kate Morton
Kellontekijän tytär, 2019
(The Clockmaker´s Daughter, 2018)
Suom. Hilkka Pekkanen ja Tuula Pekkanen
Otava
556 s.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Luovuutta etsimässä: kaksi kirjaa luovuudesta


Luovuus tarjoaa valtavasti näkökulmia, sillä se on aiheena iso. Se on kuin lapsuutemme kesäinen muurahaispesä auringonvalossa, se valtava siellä metsän laidalla. Kun sitä hiukan kepillä rouhaisi, tiesi saaneensa aikaan liikettä. Kymmenen minuutin kuluttua kuhina oli tiessään. Tai ei aivan. Pesän sisällä kuhina jatkui. 

Hyvä kirja toimii samoin. Se saa aikaan kuhinaa pesässä, se nostaa esiin langanpäitä. Hyvä kirja on sellainen, jonka luettuaan lukija huomaa, ettei ehkä ajattele muutamista asioista samoin kuin ennen kirjan avaamista. Jokin lukijan sisällä on liikahtanut, jotakin tapahtuu.

Näin kuvailee hyvän kirjan ominaisuuksia kasvatustieteen professori ja filosofi Juha T. Hakala teoksensa Luova laiskuus johdannossa. Hän toivoo, että sellainen kirja olisi tämä hänenkin luovuutta käsittelevä teoksensa. Minulle Hakalan Luova laiskuus oli juuri sellainen lukukokemus. Sai aikaan kuhinaa pesässä. Sellainen minulle oli myös Krista Launosen teos Luovuus lähtee käsistä, jonka luin ennen Hakalan teosta.

Luovuus on aihe, joka kiinnostaa minua ja jossa haluaisin kehittyä. Vapaa-ajan elämässäni voin jossain määrin pitää itseäni luovana ihmisenä. Kuitenkin tuntuu, että työelämässä luovuuteni on usein ollut hukassa. Se on asia, jota haluaisin omassa opettajuudessani kehittää. Lisäksi haluaisin kovasti kehittyä kirjoittajana ja löytää luovuuden kynästäni. Syitä luovuuden pakenemiseen työssäni olen pohtinut joskus itsekseni, ja sekä Hakalan että Launosen kirjat vahvistivat omia epäilyksiäni syistä: luovat ajatukset ja ideat tarvitsevat tilaa ja aikaa hautoutua ja muhia. Työelämän kiireessä ja puserruksessa paljon ylitöitä tekevällä ei ole aikaa olla luova. Tunnistan itsessäni myös toisen syyn: itseluottamuksen puutteen. Olisi uskottava itseensä ja ajatuksiinsa, uskallettava antaa ideoille siivet. Silläkin uhalla, että ne joskus voivat tipahtaa alas korkealta ja kovaa. Silloin on vain yritettävä uudestaan ja otettava opiksi virheistään.

Näistä syistä halusin lähteä etsimään luovuuden lähdettä aiheesta kirjoitetusta kirjallisuudesta. Sekä Launosen että Hakalan luovuuskirjat olivat hyviä ja inspiroivia lukukokemuksia ja valoivat uskoani siihen, että luovuus on jossakin siellä sisälläni, odottamassa löytymistään ja kehittymistään.


Varsinkin Krista Launonen korostaa kirjassaan jatkuvasti, miten me kaikki ihmiset pohjimmiltaan olemme luovia, vaikka emme sitä vielä itse tiedä. Hänen teoksensa on hyvin maanläheinen ja kirjoitettu self help -teosten tyyliin. Joka luvun lopussa on jokin käytännönläheinen luovuusharjoitus, joista osa tuntui tarttumisen arvoisilta, osa puolestaan joko liian vaikeasti toteutettavilta tai kaukaa haetuilta. (Voi olla, että itse en vain ole vielä tarpeeksi luova ihminen heittäytyäkseni näihin kaikkii harjoituksiin!) Launosen oma tausta on kuvataiteellisella ja visuaalisella alalla, ja tämä tulee hänen teoksessaan esiin hyvin herkullisesti: teosta piristävät ihanat, kauniit ja värikkäät kuvat, joiden pelkkä katselukin saa lukijassa syttymään luovan inspiraation. Esipuheessaan hän omistaa kirjan hyvin laajalle lukijakunnalle:

Kirjoitin tämän kirjan niille, jotka haluavat lisätä luovuutta arkeensa ja elää luovemmin. Kirjoitin kirjan niille, jotka sanovat: minulla ei ole aikaa olla luova. Kirjoitin myös niille, jotka eivät vielä tiedä, miten merkittävä kyky luovuus on, ja mikä mahti ja vaikutus sillä on elämään.



Tämä teos tarjoaa mielestäni pohdittavaa ja hyviä vinkkejä itse kullekin, aivan kaikille. Teoksessa keskitytään sen alaotsikonkin Käytännön ohjeita värikkäämpään työelämään mukaisesti varsinkin työelämään, mutta mielestäni teos avaa hyvin näkymiä luovuuteen aivan elämän kaikilla saroilla.

Siinä missä Launosen kirja on ennen kaikkea helppolukuinen käytännön opas, sukelletaan Juha T. Hakalan kirjassa luovuusaiheeseen pintaa syvemmälle. Se ei tarjoile samalla tavalla käytännön harjoituksia, mutta luo kuvaa luovutta edistävistä tai sitä haittaavista asioista ja viitoittaa näin lukijalle tietä luovuuden lähteelle. Hakala tarjoaa monia mielenkiintoisia näkökulmia luovuudesta perustellen sanottavaansa paitsi tutkimustiedolla, myös esimerkeillä tieteen historiasta sekä omasta ja tuttaviensa elämästä. Hän on myös haastatellut kirjaa varten monia Nobel-palkinnon saaneita ja käyttää heidän vastauksiaan materiaalina kirjassa. 

Launosen inspiroivan visuaalisen teoksen jälkeen tuntui alkuun hieman tylsältä lähteä lukemaan Hakalan teosta, jonka sivuja ei korista mikään muu kuin tavalliset mustat kirjaimet. Mielipiteeni muuttui kuitenkin hyvin pian alettuani lukea. Sen, mikä Hakalan Luova laiskuus häviää visuaalisessa ilmeessään, paikkaa se monin verroin kirjoitustyylillään ja sisällöllään. Hakala on onnistunut kirjoittamaan tietokirjan, jonka lukeminen tuntuu pelkältä juhlalta - niin osuvin ja sattuvin sanankääntein osaa kirjoittaja tuoda esiin sanottavansa. Minä suorastaan rakastuin kirjan kirjoitustyyliin! Hyvänä esimerkkinä tästä tyylistä toimii alussa siteeraamani katkelma, jossa Hakala niin osuvasti vertaa hyvän kirjan aikaansaannoksia ihmisaivoissa muurahaispesän sohaisemiseen.

Hakala kirjoittaa yhtä aikaa  sekä tieteellisen vakuuttavasti että arkisen havainnollisesti. Minusta tuntuu, että tätä kirjaa olisi ilo lukea, vaikka ei sattuisi olemaan erityisen kiinnostunut edes kirjan aiheesta, luovuudesta. Pidän siitä, kuinka Hakala teoksessaan tarinallistaa käsittelemäänsä aihetta. Hän poimii historiasta tai omasta elämänkokemuksestaan tarinoita, joilla havainnollistaa käsittelemäänsä aihetta. Nämä tarinat hän kertoo todella hyvn ja elävästi, kuin todellinen romaanikirjailija.


Pidin erityisesti Hakalan lapsuuteen liittyvästä tarinasta "Kuinka tuura pelastetaan". Siinä Hakala kertoo, kuinka lapsena tuli isän kanssa talvisella verkkokalastusretkellään pudottaneeksi vahingossa merenpohjaan tuuraksi kutsuttavan työvälineen, jolla avanto avataan. Koska kyseessä ei ollut mikä tahansa tuura, vaan "jonkinlainen arvokapine, jota katseltiin hartaan sekaisin ilmein", vaati tilanne luovaa ratkaisua. Kokonaiset kolme kuukautta isä hautoi päässään suunnitelmaa. Lopulta kun luovuudelle oli annettu tarpeeksi aikaa, oli isän päässä muotoutunut loistava tuuranpelastussuunnitelma. Suunnitelmaan liittyi, kuten yleensä kaikkiin luoviin ratkaisuihin, tietystikin sukkahousut. Kuten kaikilla hyvillä tarinoilla, oli tälläkin onnellinen loppu: tuura saatiin lopulta pelastettua. Tarina oli niin loistava, että halusin lukea sen ääneen kalastusta harrastavalle miehellenikin. Hän osasi myös arvostaa tarinaa.

Sekä Hakalan että Launosen kirjat tarjosivat minulle tervetulleen ja inspiroivan sukelluksen luovuuden maailmaan. Kiitän näitä kirjailijoita siitä, että he saivat aikaan kuhinaa pääni muurahaispesässä. 

Lopuksi vielä siteeraan erästä Hakalan ajatusta, joka toivottavasti saisi aikaan kuhinaa myös blogini lukijoiden päässä. Ajatus liittyy lukuun, jossa Hakala käsittelee sitä, että luovuuden kannalta hedelmällistä voi joskus olla kääntää perinteinen ajatus nurinperin.

Lähes sata prosenttia meistä ajattelee, että kanat munivat lisääntyäkseen. Mutta kuinka moni on tullut ajatelleeksi, että ehkäpä kana onkin munan keino tuottaa toinen muna?

Minusta tämä on aika avartava ajatus!


Juha T. Hakala
Luova laiskuus - Anna ideoille siivet
Gummerus
239 s.

Krista Launonen
Luovuus lähtee käsistä 
- Käytännön ohjeita värikkäämpään työelämään
Gummerus
182 s.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Kun ihminen kadottaa itsensä: Lisa Genovan koskettava Edelleen Alice

Hän istui isossa, valkoisessa tuolissa, ja mies joka omisti talon istui toisessa. Mies joka omisti talon luki kirjaa ja joi juomaa. Kirja oli paksu ja juoma kellanruskea ja siinä oli jäitä. 

Hän otti sohvapöydältä käteensä vielä paksumman kirjan kuin se jota mies luki ja selaili sitä. Hänen katseensa pysähtyi sanojen ja kirjaimien kuvioihin, jotka olivat yhteydessä muihin sanoihin ja kirjaimiin nuolten, väliviivojen ja pienten tikkarien välityksellä. Sivuja silmäillessään hän osui yksittäisiin sanoihin - estottomuus, fosforylaatio, geenit, asetyylikoliini, alustusmuisti, katoavuus, demonit, morfeemit, fonologinen.

"Minä olen tainnut lukea tämän kirjan joskus", Alice sanoi.
Mies katsoi hänen pitelemäänsä kirjaa ja sitten häntä.
"Olet tehnyt enemmänkin. Sinä kirjoitit sen. Sinä ja minä kirjoitimme sen kirjan yhdessä."

Alice ei ollut varma, luottaisiko hänen sanaansa, ja sulki kirjan ja luki kiiltävän sinistä kantta. From Molecules to Mind, kirjoittajat John Howland, FT, ja Alice Howland, FT. Hän katsoi tuolissa istuvaa miestä. Hän on John. Hän selasi esiin alkusivut. " Sisällysluettelo. Mieliala ja tunnetila, Motivaatio, Vireys ja tarkkaavaisuus, Muisti, Kieli." Kieli.

Kun keski-ikäinen, fiksu ja urallaan hyvin menestynyt kognitiivisen psykologian professori Alice Howland alkaa unohdella asioita, hän huolestuu, mutta syyttää oireista vaihdevuosia. Kun jokin tavara on kadoksissa tai jokin sana karkaa tavoittamattomiin kielen päältä, voisi oireista ehkä vielä syyttääkin vaihdevuosia. Mutta se, että Alice joutuu kerran täysin eksyksiin aivan kotikulmillaan tutuissa maisemissa eikä osaa kotiin, on lääkärin mielestä selvästi merkki jostakin muusta. Jostakin pahemmasta. Viisissäkymmenissä olevalla Alicella todetaan perinnöllinen varhaisiän alzheimer. Sairaus on hyvin nopeasti etenevä, eikä Alicella ole enää paljoa aikaa, ennen kuin hän kadottaa itsensä ja muistonsa. 

Lisa Genova kuvaa tarkkanäköisesti ja uskottavasti Alicen tuntemuksia alzhaimerin edetessä sekä sairauksen vaikutuksesta hänen kongitiivisiin kykyihinsä sekä ihmissuhteisiinsa. Alicella on mies ja kolme aikuista lasta, ja erityisesti teoksessa nousee esiin sairaus osana perhe-elämää ja Alicen miehen Johnin kyvyttömyys kohdata asiaa. Kerronta fokalisoituu vahvasti Aliceen, ja lukija saa tilaisuuden kokea maailma muistisairaan näkökulmasta. Kirjailija Lisa Genova on itse neurotieteiden tohtori ja tutkinut paljon muistinmenetystä ja myös alzheimerin tautia. Teoksen lopussa olevissa kiitossanoissa kiitetään myös kunnioitettavaa määrää eri lääketieteen asiantuntijoita, jotka ovat tavalla tai toisella auttaneet Genovaa teoksen kirjoittamisessa. Lukija voikin huomata, että kirjan tarinaa tukee erinomaisesti tehty pohjatyö ja kirjailijan vankka asiantuntijuus käsittelemässään aiheessa. Kirjailija on lisäksi sijoittanut tarinan sellaiseen sosiaaliseen ympäristöön, joka lienee hänelle varsin tuttu: kirjassa liikutaan Howlandien professoripariskunnan mukana vahvasti yliopistomaailmassa, joka lienee tohtorikirjoittajalle hyvin läheinen miljöö.

Tätä kirjaa luin jo tammikuussa joulukuusen alla glögin ja joulutortun kera.

Tämä oli minulle kirja, joka alkoi hieman nihkeästi, jopa kuivan tuntuisesti, mutta tempaisi minut jossakin vaiheessa täysillä mukaansa. Alicen tarina on todella koskettava ja ajatuksia herättävä. Tämä on mielestäni juuri parhaimmillaan sitä, mitä kaunokirjallisuus parhaimmillaan voi olla: kertoa fiktion avulla jotakin todellista ja tärkeää maailmasta tai ihmisyydestä. Edelleen Alice on mielestäni ansiokas kuvaus alzheimerin taudista, ja teos lisää tietoisuutta ja ymmärrystä sairaudesta. Itselleni alzheimer sinänsä ei ole ollut elämässäni millään lailla omakohtaisesti läheinen - onneksi ja ainakaan vielä - mutta  löysin teoksesta silti valtavasti samaistumispintaa. Tällä hetkellä käyn läpi vakavasta (työ)uupumuksesta toipumista, ja se on vaikuttanut myös vahvasti muistiini ja muihinkin kognitiivisiin kykyihini. Niinpä Alicen tuntemukset ja suru kykyjensä heikkenemisestä sekä ikävän tunne entistä minäänsä kohtaan tuntuivat minusta vahvasti samaistuttavilta ja ymmärrettäviltä. Tämä teki teoksesta myös hyvin henkilökohtaisen lukukokemuksen minulle. Etenkin mieleeni jäi ja sydämeeni kävi tämä lyhyt keskustelu kirjan loppuvaiheilla Alicen ja hänen miehensä välillä:

"Minun on ikävä itseäni."
"Minunkin on ikävä sinua, Ali, kova ikävä."
"En minä aikonut tulla tällaiseksi."
"Minä tiedän."

Minunkin on joskus niin ikävä entistä itseäni. Onneksi minulla on kuitenkin edes jotakin toivoa saada se takaisin, toisin kuin Alicella. Alzhaimer on ainakin toistaiseksi parantumaton ja etenevä, lopulta kuolemaan johtava sairaus.

Lisa Genova
Edelleen Alice
(Still Alice, 2009)
WSOY
284 s.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Montgomery-haaste jatkuu: Pat - Vanhan kartanon valtiatar



Pat - Vanhan kartanon valtiatar on jatko-osa L. M. Montgomeryn Vanhan kartanon Pat -teokselle. Tässä teoksessa Patin tarina saa päätöksensä. Tällä toisella Pat-kirjalla jatkan etenemistäni vuoden vaihteessa julkaisemassani Montgomery-haasteessa - johon näin ohimennen sanottuna kannattaa tulla ihmeessä mukaan, jos kiinnostaa sukeltaa Montgomeryn viehättävien teosten maailmaan!

Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan Silver Bushia ennen kuin meni sisään. Hän teki niin aina tullessaan kotiin. Ja tänään talo näytti erityisen kauniilta. Se muodosti uskomattoman herkän kuvan, jossa Hopeakoivikko ja hämärässä uneksivat talviset niityt olivat tummana taustana. Katolla oli valkoista kimaltelevaa lunta äskeisen myrskyn jäljiltä. Lännessä kohosi kaksi lumen pitsimäisesti puuteroimaa kuusta, jotka olivat muutamassa vuodessa venähtäneet pituutta. Etelän puolella oli pari lehdetöntä koivua ja suoraan niiden yläpuolella kuun pyöreä helmi. Lämmin kultainen valo loisti keittiön ikkunasta... kodin valo. Oli kiehtovaa katsoa ovea ja tietää, että sen avaamalla voisi astua kauneuteen, valoon ja rakkauteen.

Näin kuvataan päähenkilön Patin tunteita, kun hän teoksen loppupuolella on menossa kotiinsa, rakkaaseen Silver Bushiinsa. Pat - Vanhan kartanon valtiatar -teoksessa Patista on kasvanut jo nuori neito, jonka ympärillä miehet liikkuvat tiuhaan kosioaikeissa. Patin omissa aikeissa on kuitenkin vallan toisenlaiset ajatukset. Hänen elämänsä rakkaus on hänen kotitalonsa, Silver Bush, eikä hän halua erota rakkaasta kodistaan. Teos on kirjoitettu vuonna 1935 ja tarinan miljöö sijoittunee suurin piirtein samoihin aikoihin. Tuona aikana tytön avioituminen yleensä tarkoitti sitä, että tämän olisi jätettävä vanha kotinsa. Siltä haluaa Pat välttyä.

Pat muutenkin toivoo, että kaikki pysyisi ennallaan. Hän takertuu kynsin hampain kiinni menneeseen ja pyrkii säilyttämään elämänsä entisellään. Muutos on kuitenkin väistämätöntä, eikä Patin tahdon mahti riitä sitä estämään. Hänen sisaruksensa avioituvat. Rakas pikkusisko Cuddles on kohta mennyttä, kun rakkaus lennättää hänet pois kotoa. Veli karkaa naimisiin ja tuo taloon vaimon, jota Pat ei voi sietää, mutta häntä on vain kestettävä. Muutoksia on myös muilla rintamilla: perheen vanha ja uskollinen palvelija Judy, joka on Patille hyvin läheinen, vanhenee väistämättä eikä suorita askareitaan enää entiseen malliinsa. Milloinkohan aika jättää hänestä?

Vuodet vierivät ja muutokset tempaavat Patin mukaansa, vaikka hän yrittää sen estää. Kun rakas sisko ja vanhat ystävät ovat kaikonneet ympäriltä, alkaa tuntua vähän yksinäiseltä. Iloinen ja valoisa tarina saa vähän synkempiä sävyjä loppua kohden. Siinä suhteessa Patin tarina muistuttaa mielestäni hieman saman kirjailijattaren kynästä syntynyttä Runotytön tarinaa. Myös muita yhtäläisyyksiä löytyy: kuten Runotytönkin lopussa, myös tämän tarinan lopussa syntyy uskomattomia ja nopeita juonenkäänteitä, jotka kiihdyttävät kohti loppuratkaisua. Ja kyllä: romantiikkaakin on luvassa!


Patin tarina on viehättävä ja kaunis. Nautin suunnattomasti sen lukemisesta, ja tuli suorastaan surku teoksen päättyessä, kun tiesin joutuvani jättämään tämän uuden kirjallisen ystäväni, Patin, seuran. Pidän erityisesti kirjan luontokuvauksesta, mikä on mielestäni vahvuus muissakin Montgomeryn kirjoissa. Kun sukeltaa Pat-kirjojen kauniiseen miljööseen, voi unohtaa kaikki elämän rumat ja ikävät asiat.

Mielestäni Patin tarinassa olisi ollut aineksia useampaankin kuin kahteen romaaniin. Olen iloinen, että tämän Montgomery-haasteeni kannustamana päätin vihdoin lukea Pat-kirjat. Jostain syystä en ollut näistä teoksista odottanut suuria, ja yllätyin positiivisesti niistä. Patissa on lumoa!

L. M. Montgomery
Pat -Vanhan kartanon valtiatar
(Mistress Pat, 1935)
Suom. Sisko Ylimartimo
350 s.