sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Svenska dagen: muumeja ja Maamme-laulua - mitä merkitsee suomenruotsalainen kirjallisuus?

Tänään 6. marraskuuta vietetään svenska dagenia eli ruotsalaisuuden päivää. Se on Suomessa päivä, jolloin juhlitaan suomenruotsalaisten oikeutta käyttää äidinkieltään sekä myös Suomen kaksikielistä isänmaata.

Suomenruotsalaisten oikeus äidinkielensä käyttämiseen ja sen aiheuttama pakkoruotsin opiskelu on asia, josta nykyään väännetään paljon. Suomen kaksikielisyys on kuitenkin myös suuri rikkaus. Jos mietitään Suomen kirjallista kulttuuriperintöä, olemme paljosta velkaa Suomen ruotsinkielisille kirjailijoille.

Suomen kirjallisuuden alkuaikoina kaikki kirjallisuus oli ruotsinkielistä. Suomi sai odottaa ensimmäistä suomenkielistä romaaniaan aina Kiven Seitsemään veljekseen asti eli vuoteen 1873. Siitäkin eteenpäin ruotsi Suomen sivistyneistön kielenä hallitsi pitkään suomalaisen kirjallisuuden kenttää, vaikka pian realistisen kirjallisuuden nousun myötä saimme sellaisia upeita suomeksi kirjoittavia kirjailijoita kuin Minna Canth ja Juhani Aho.

Mutta mitä olisi Suomen kirjallisuus ilman ruotsinkielistä kirjallisuutta? Tai mitä olisi koko Suomi ilman niitä monia ruotsinkielisiä, kirjallisuudenkin saralla vaikuttaneita fennomaaneja, jotka rakensivat suomalaista identiteettiä ja kansakuntaa pitkälti ruotsinkielisillä kirjoituksillaan? Kuka olisi kansallisrunoilijamme, mikä olisi kansallislaulumme? Nimittäin Suomen kansallisrunoilija Runeberg oli ruotsinkielinen ja kirjoitti ruotsiksi. Hänen Vänrikki Stoolin tarinoistaan olemme saaneet myös Maamme-laulumme, joka alkukielellä onkin nimeltään Vårt land. Vänrikki Stoolin tarinat kansallisromantiikan hengessä myös rakensi Suomelle omaa ylevää identiteettiä. Ilman ruotsin kieltä meillä ei olisi myöskään ihanaa Topeliusta, jonka sadut ovat kasvattaneet suomalaislapsia sukupolvesta toiseen ja jonka Luonnonkirjan ja Maamme kirjan viitoittamana moni lapsi on aloittanut opintaipaleensa. Vaikka näitä teoksia pidetäänkin nykyään monin tavoin vanhentuneina, elävät Topeliuksen opit yhä suomalaisten mielissä mielikuvina esimerkiksi hitaista hämäläisistä ja vilkkaista karjalaisista. Ilman Topeliusta emme voisi myöskään laulaa jouluisin Varpusta jouluaamuna tai En etsi valtaa loistoa.

Runebergin ja Topeliuksen ajoista on pitkä matka tähän päivään ja paljon on ehtinyt tapahtua. Ruotsi ei ole enää sivistyneistön valtakieli ja suomen kielisellä kirjallisuudella on jo pitkät ja vahvat perinteet. Kuitenkin ruotsi elää yhä vahvasti toisena kotimaisena kielenä suomen rinnalla edelleen myös kirjallisuuden saralla. Muutaman vuoden takainen Finlandia-voittaja, kirjablogeissakin suurta ylistystä osakseen saanut Ulla-Lena Lundbergin Jää eli Is, on alun perin ruotsinkielinen. Tällä viikolla julkaistuissa tämän vuotisissa Finlandia-ehdokkaissa on mukana myös yksi ruotsinkielinen ehdokas, Peter Sandstömin Laudatur.


Mitä Suomen ruotsinkielinen kirjallisuus on minulle? Eniten se ehkä merkitsee minulle jotakin, mikä sijoittuu ajallisesti 1800-luvun fennomaanien ja 2000-luvun Finlandioiden väliin. Minulle suomenruotsalainen kirjallisuus on eniten Tove Janssonin ihastuttavia ja tunnelmallisia muumeja, jonka monipuolisesta hahmogalleriasta varmasti jokainen suomalainen ja moni muukin voi löytää omakuvansa. Olen pelokas Nipsu, tuittupäinen Pikkumyy ja nilkkarengastaan kilisyttävä, hieman turhamainen ja tyttömäinen Niiskuneiti. Olen kuitenkin tosielämässä kohdannut myös paljon huolehtiva Muumimammoja, joiden sydämen ja hillovarastojen laajuus on pohjaton, filosofisen pohdiskelevia ja hieman tärkeileviä Muumipappoja sekä yksinäisyydestä ja vaeltamisesta onnensa löytäviä Nuuskamuikkusia. Olen nähnyt myös yksinäisiä Mörköjä, jotka eivät löydä ymmärtäjää ja joiden yksinäisyys jäätää kaiken, sekä huonosta kohtelusta näkymättömiksi muuttuvia Näkymättömiä lapsia. Muumien maailma ei ole vain todellisuuspakoinen satumaailma idyllisessä Muumilaaksossa, vaan psykologisesti tarkkanäköinen kuvaus ihmisyydestä ja loputon elämänviisauksien lähde.

Muumien lisäksi suomenruotsalainen kirjallisuus merkitsee minulle pitkälti Edith Södergranin modernistista, elämänvoimaista - mutta myös kuolemankaipuista ja raastavan kaunista runoutta. Suomenruotsalainen kirjallisuus on minulle Maa jota ei ole - Landet som icke är, jonka pariin palaan aina, kun olen kyllästynyt ja väsynyt siihen maahan, joka on.  Toisinaan se on taas suunnatonta Olemisen riemua tai sitä, kun Metsän vaalea tytär varisuttaa siemensä ihmisten sydämiin. Suomenruotsalainen kirjallisuus on minulle myös Vierge Moderne, josta voi löytää vahvan ja itsenäisen naiskuvan sekä myös nauravan häiveen helakanpunaista aurinkoa.

Mutta suomeruotsalainen kirjallisuus on minulle myös jotakin paljon vanhempaa ja perinteisempää. Se on minulle myös Topeliusta. Topelius on ihana! Tämän ihanuuden löysin kääntäessäni opiskeluaikoina parissa suomennosprojekstissa Topeliuksen ennen suomentamattomia novelleja.

Suomenruotsalainen kirjallisuus on siis aika paljon minulle ja vielä enemmän koko Suomelle. Haluatko kertoa, mitä se on sinulle?

Kahden Topeliuksen novellin kääntäminen kokoelmiin Tilinteon päivä ja muita kertomuksia sekä Morsian ja muita kauhunovelleja on saanut minut ihastumaan Topeliukseen.

torstai 3. marraskuuta 2016

Supernaiivisti Supernaiivista

Luin Erlend Loen Supernaiivin. Itse asiassa jo kolmatta kertaa elämässä. Kaksi kertaa töiden tähden, ekan kerran vapaaehtoisesti joskus teininä. Nyt löysin kirjasta paljon enemmän kuin koskaan aiemmin.

Supernaiivi on kiva kirja. Se on sympaattinen ja saa hymyn lukijan huulille. Mutta se voi olla myös tylsä kirja ja ärsyttävä kirja. Sitä mieltä olivat suurin osa oppilaistani, jotka joutuivat lukemaan teoksen. En ole itse samaa mieltä.Ymmärrän kuitenkin, miksi joku on.


Sillä Supernaiivi on erilainen. Siinä ei tapahdu mitään. Mutta kuitenkin siinä tapahtuu ihan hirveästi. Päähenkilön elämä on suurten muutosten kourissa. Teoksen päähenkilö on 25-vuotias nuori mies. Nimeä ei kerrota. Hänellä on eksistentiaalinen kriisi. Hän on kadottanut elämänsä merkityksen ja hän ei ymmärrä aikaa. Hän haluaisi löytää kadonneen merkityksen ja hän haluaisi ymmärtää aikaa. Siksi hän teoksen alussa lopettaa yliopiston, myy lähes kaiken omaisuutensa ja muuttaa veljensä luo, joka on lähtenyt kahdeksi kuukaudeksi Afrikkaan tai sitten jonnekin muualle. Päähenkilö ei oikein ole edes varma. Veljensä asunnossa ollessaan hän tekee listoja, etsii ratkaisua, ostaa pallon ja ostaa hakan. Silloin kun hän ei heittele palloa tai hakkaa hakalla, lukee hän professori Paulin kirjaa, joka kertoo ajasta. Tai tekee jotakin vähän muuta.

Onkohan koko aikaa olemassa? Onko elämällä mitään merkitystä? Kääntyykö kaikki lopulta hyväksi?

Supernaiivi on nimensä mukaisesti hyvin lapsellinen kirja, joka on kirjoitettu yksinkertaisella ja lapsenomaisella tyylillä. Aivan kuten tämä bloggauskin. Tyyli tarttuu, ja haluan kokeilla kirjoittaa supernaiivisti. Haluan päähenkilön tavoin löytää sisäinen lapseni ja sitä kautta itseni.

Sitä kautta myös ehkä elämän merkityksen.

Sillä siten tulkitsin teoksen lapsenomaisuuden, joka näkyy paitsi minäkertojalla kirjoitetun romaanin kielessä, konkreettisessa ja yksinkertaisessa tyylissä myös päähenkilön tekemisissä ja ajatusmaailmassa. Hän etsii kadonnutta elämäniloaan silla, että yrittää saada kosketuksen sisäiseen lapseensa. Tekee niitä asioita, jotka olivat hänelle tärkeitä lapsena. Palaa perusasioiden äärelle, yksinkertaisuuteen. Ehkä elämä tarkoitus on niissä?

Supernaiivi puhutteli. Aikuistenkin on hyvä tehdä joskus lapsellisia asioita. Eikä olla niin olevinaan. Olen melkein aina ollut tätä mieltä. Siksi muun muassa luen Anna-kirjoja, jotka ovat lempikirjojani. Pitääkseni yllä kosketustani sisäiseen lapseeni. Siihen ihmiseen joka kerran olin, ja siihen ihmiseen, joksi kerran synnyin. Siihen ihmiseen, joka voi tulla onnelliseksi pienistä ja ihanista asioista. Väreistä, auringonpaisteesta, hitaasti taivaalta leijailevista lumihiutaleista. Katsoa lapsen sädehtivin silmin maailman kauneutta ja ihmeellisyyttä. Mielestäni traagisinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, on se, että hän kadottaa sisäisen lapsensa. Silloin hän kadottaa suuren osan itsestään. Siksi on mielestäni äärettömän tärkeää, että on olemassa sellaisia kirjoja kuin Supernaiivi.

Jos koet tätä lukiessasi piston sydämessäsi siksi, että siitä on niin kauan aikaa, kun olet viimeksi hakannut hakkaa tai heitellyt palloa, mene kirjastoon ja lainaa se Loen punainen kirja. Lue se. Tai sitten menet suoraan päätä lelukauppaan ja ostat pallon tai hakan. Tai ihan vaikka molemmat. Tai vieläkin parempi, jos ostat sekä pallon että hakan ja lisäksi lainaat ja luet kirjan. Elämäsi voi muuttua.

Tai sitten ei. Riippuu siitä, miten ryppyotsaisesti suhtaudut kirjaan.

Se, mitä jäi teoksesta erityisesti mieleen.

Erlend Loe
Supernaiivi
(Naiv. Super, 1996)
Suom. Outi Menna
Like
222 s.