perjantai 16. marraskuuta 2018

Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa: Loistava ystäväni

Elena Ferranten Napoli-sarjan kirjat ovat tuntuneet olevan teoksia, joihin olen törmännyt kaikkialla: kirjakaupoissa ne suorastaan kävelevät vastaan, Instagramissa ja Facebookissa niiden kuvia vilisee tiuhaan. Vaikka kirjat ovat olleet paljon esillä, en ole oikeastaan aiemmin tiennyt yhtään, missä niistä on kyse, ennen kuin teoksen ensimmäinen osa Loistava ystäväni valikoitui lukupiirikirjaksemme ja minun oli tartuttava siihen. Ja jostakin hyvin kummallisesta syystä olin kuvitellut Elena Ferranten kirjoittavan jotakin kevyttä naisille suunnattua viihdettä. Sen, kuinka väärässä olinkaan, sain huomata  hyvin pian päästyäni kirjan pariin.

Loistava ystäväni avaa näkymän sodanjälkeiseen Italiaan. 50-luvun Napolissa eräässä köyhälistökorttelissa varttuu kirjan minäkertoja, nuori tyttö nimeltään Elena sekä hänen paras ystävänsä Lila. Heidän elinpiirinsä arkea värittää vahvasti väkivalta, joka on täysin hyväksytty ja normaali tapa ratkaista asioita. Miehet hakkaavat vaimojaan, lapsiaa ja toisiaan, naiset lapsiaan. Jossakin taustalla väijyvät sellaiset aatteet kuin kommunismi ja fasismi, jotka jollakin lasten silmissä vähän mystisellä tavalla vaikuttavat myös korttelin elämään ja sen ihmissuhteisiin. Teoksessa kuljetaan ystävysten matkassa lapsuusiän nukkeleikeistä yhteisen kansakouluajan halki teini-iän myllerryksiin saakka, joita värittävät epävarmuus ulkonäöstä ja kehon muutoksista, rakkauden mysteerit ja poikaystävät. Lopulta toisen ystävän elämässä myös jokin niin käsittämätön ja ihmeellinen asia kuin kosinta ja avioliitto.

Kirjan nimi sai minut odottamaan jotakin Anna-kirjojen Annan ja Dianan välistä ihanaa, idyllistä ja täydellistä ystävyyttä, mutta Loistava ystäväni kertookin tarinan hyvin toisenlaisesta ystävyydesta, joka on täynnä jännitteitä. Siitä löytyy toisinaan jopa ilkeyttä, molemminpuolista kateutta ja katkeruutta. On myös aikoja, jolloin ystävät ovat niin uppoutuneita omaan arkeensa, etteivät he juuri tapaa toisiaan. Mutta kaikesta huolimatta ystävyys pitää. Se vain lujittuu elämän heitellessä. Molemmilla ystävyksillä on kova pyrkimys päästä elämässä eteenpäin. He haluavat irrottautua siitä kurjuudesta, jonka keskelle ovat syntyneet. Hienoisen kateuden ylläpitämä keskinäinen kilpailu saa Elenan ja Lilan pyristelemään entistä ponnekkaammin irti lapsuutensa perinnöstä. Molemmat tytöt menestyvät hyvin koulussa ja pistävät itsensä täysillä likoon arvosanajahdissa. 

 Perhe kuitenkin katkaisee Lilan opintien kansakoulun jälkeen. Elenan tie jatkuu hänen sinnikkään opettajansa kannustamana lukioon. Lila keskittyy rikkauden hankkimiseen tekemällä työtä isänsä suutarinverstaalla ja alkaa suunnitella omia kenkämalleja. Elena edelleen toivoo saavuttavansa paremman elämän koulutuksen avulla. Näin teoksessa kuvataan tyttöjen ajatuksia menestyksestä ja rikkaudesta:

- - tajusin, että rikkaus, josta me pikkutyttöinä unelmoimme, oli muuttumassa aivan toisenlaiseksi. Aarrearkut täynnä kultakolikoita, jotka livreeasuisten palvelijoiden jono kantaisi linnaamme, kun olisimme julkaisseet Pikku naisten veroisen romaanin - rikkaus yhdistettynä maineeseen - olivat lopullisesti menettäneet hohtonsa. Ehkä jäljellä oli vielä ajatus rahasta sementtinä joka vakauttaisi elämämme, estäisi sitä ja rakkaitamme hajoamasta. Mutta perustavanlaatuinen, tätä nykyä hallitseva piirre oli konkreettisuus, jokapäiväiset toimet, neuvotteleminen. Nuoruutemme rikkaus pohjautui edelleen lapsen nerokkaan mielikuvituksen tuotteeseen - erikoisiin kenkämalleihin - mutta se ilmentyi Rinon riidanhaluisessa tyytymättömyydessä ja halussa kuluttaa niin kuin iso kiho, television omistamisessa, Marcellon sormuksessa, jolla hän luuli voivansa ostaa tunteen, ja lopulta erinäisten vaiheiden jälkeen Stefanossa, kohteliaassa nuoressamiehessä, joka myi elintarvikkeita, ajoi punaisella avoautolla, kulutti neljäkymmentäviisituhatta liiraa tuosta vain, kehysti piirustuksia, halusi tehdä kauppaa paitsi juustoilla, myös kengillä, sijoittaa nahkatuotantoon ja työvoimaan, uskoi lujasti pystyvänsä vihkimään yhteisössämme rauhan ja hyvinvoinnin aikakauden: lyhyesti sanottuna rikkaus liittyi arkipäiväisiin asioihin ja niin muodoin siitä puuttui kaikki loistokkuus ja kunnia.

Ferrante kirjoittaa vetävästi ja onnistuu koukuttamaan lukijansa.  Juoni on hyvin monitahoinen. Vaikka Elena ja Lila ovat keskushenkilöitä, käsittelee teos koko korttelin elämää. Ihmissuhteet siellä kietoutuvat kiinnostavasti ja tiivisti toisiinsa. Kortteli on kuin oma pienoismaailmansa, jossa on aivan omat sääntönsä ja lakinsa. Myös lopetus on onnistunut koukuttavuuden suhteen. Kirjan loppu on hyvin yllättävä ja äkkinäinen, täynnä kysymyksiä. Se on mielestäni jopa yksi parhaista ja mieleenpainuvimmista romaanilopetuksista, mitä olen lukenut. Se suorastaan huusi minua jatkamaan jakto-osan parissa, minkä itse asiassa hyvin pian teinkin.

Loistava ystäväni on mielenkiintoinen romaani, jonka teemat tarjoavat pohdittavaa. Teos on hyvin yhteiskunnallinen, ja avaa tärkeällä tavalla sosiaalista eriarvoisuutta. Se avaa myös hyvin eriarvoisuuden syitä. Sitä, kuinka vahvoin sitein perhetausta vetää yksilöitä siihen samanlaiseen kulttuuriin, johon on synnytty. Toisaalta tämä teos antaa toivoa siitä, että kovin ponnistuksin ihminen kykenee ehkä myös takomaan oman onnensa ja rakentamaan oman elämänsä.


Loistava ystäväni on paljon karumpi kuin mitä olin osannut odottaa. Teoksessa kuvattu väkivalta oli välillä suorastaan luotaantyöntävää. Minua jäi kiinnostamaan kysymys, kuinka realistista teoksen väkivaltakuvaus on. Siinä ei ole mitään uutta, että maailmaan mahtuu väkivaltaa ja on aina mahtunut. Toisaalta myös mielikuva tulisista italialaisista elää yhä. Sitä kuitenkin jäin miettimään, miten realistista on tällainen kokonainen väkivallan kulttuuri, jossa väkivalta on niin normaalia ja arkipäiväistä lähes jokaisessa perheessä, ei mikään marginaalinen ja yllättävä tapahtuma.

Julkaistessani tämän bloggauksen olen ehtinyt lukea jo toisen osan ja mietin, lopetanko matkani sarjan parissa siihen vai jatkanko vielä eteenpäin. Väkivalta ja raakuus, jotka toisessa osassa mielestäni vielä pahenevat, on saanut minut miettimään, kannattaako jatkaa. Mitä mieltä te muut lukijat olette sarjasta? Suositteletteko lukemaan sarjan loppuun?


Elena Ferrante
Loistava ystäväni
(L´amica geniale, 2011)
Suom. Helinä Kangas
WSOY
362 s.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

L. M. Montgomeryn Yrttitarha - vasta suomennettuja, ihastuttavia novelleja

Joskus keväällä hieraisin silmiäni kirjaston lukusalissa, enkä ollut uskoa näkemääni: lukusalilainojen uutuuksien joukossa oli L. M. Montgomeryn, rakkaan suosikkikirjailijani, novellikokoelma, josta en ollut kuullutkaan. Ihan joka päivä ei kirjastossa kävele vastaan uusia suomennoksia lempikirjailijalta, joka kirjoitteli tuotantoaan noin 100 vuotta sitten. Kauniit vihreät kannet ja viehättävä nimi Yrttitarha lupailivat lempeitä lukunautintoja. Myöhemmin tietysti varasin teoksen ja luin.

Erityisesti ihastuttavista Anna- ja Runotyttö-kirjoistaan tunnettu L. M. Montgomery kirjaili elämässään kunnioitettavan määrän kaikenlaisia lyhyempiä kertomuksia, joita julkaistiin hänen elinaikanaan erinäisissä lehdissä. Nämä novellit ja kertomukset ovat jääneet Montgomeryn romaanien varjoon, ja niistä on suomennettu vain murto-osa. Tässä Minerva-kustannuksen tänä vuonna julkaistussa ja Saana Rusin suomentamassa Yrttitarha-kokoelmassa on 12 Montgomeryn ennen suomentamatonta novellia. Nämä novellit ovat Jedediahin romanssi, Putneyn naisten lakko, Valley View´n juoru, Bay Shoren maatilalla, Mary Isabel kapinoi, Miriamin sulhanen, Sally-neidin kirje, Niin oli käydäkseen, Häävieraat, Eräänlaista rakkautta, Susanna-tädin syntymäpäivä sekä niminovellina toimiva Yrttitarha

Kokoelman novellit avaavat Montgomeryn muusta tuotannosta tutun maailman. Tarinat kätkevät sisäänsä paljon pikkukylän ihmissuhdekiemuroita ja erityisesti rakkautta - hyvin monenlaista - sekä herkullisen erikoisia ja omaperäisiä ihmishahmoja. Tunteikkaat novellit sekä naurattavat että itkettävät: näistä löytyy paljon romantiikkaa ja onnellisia loppuja, mutta myös terävää satiiria ja huumoria. Novelleissa otetaan kantaa myös yhteiskunnallisiin asioihin, kuten naisen asemaan. Monet novellit sisältävätkin henkilökuvia vahvoista ja neuvokkaista naisista. Niminovelli Yrttitarha puolestaan tarjoaa vahvan lapsinäkökulman, ja lapsen mielen kuvaamisessa Montgomery onkin usein vahvimmillaan, mikä ilmenee hyvin hänen romaanituotannossaankin. Perusotteeltaan novellit ovat viihteellisiä ja tarjoavat mukavia, viihdyttäviä lukuhetkiä lukijalleen, mutta pinnan alla on silti paljon muutakin.


Nämä novellit tarjosivat minulle ihania, kesäisiä lukuhetkiä. Olen lukenut Montgomeryn novelleja aiemminkin useita kokoelmia, mutta jotenkin tuntui, että nautin tästä enemmän kuin aiemmista. En ole varmat, johtuiko se tuoreesta ja sujuvasta suomennoksesta vai itse tarinoista - vai siitä, että aiemmat lukukokemukset ovat ehtineet jo muistissani vähän himmetä. Yhtä kaikki, nautin teoksesta täysin siemauksin ja mielestäni on mahtavaa, että Montgomeryltä julkaistaan yhä nykyään uusia suomennoksia!

L. M. Montgomery
Yrttitarha
(Novellit koottu eri lähteistä, kirjoitettu vuosina 1896-1918)
Suom. Saana Rusi
Minerva Kustannus, 2018

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Rakkautta, jännitystä ja mysteeriä: Carlos Ruiz Zafónin Marina


 Marina sanoi kerran, että muistaisimme vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut. Kului iäisyys ennen kuin ymmärsin noiden sanojen merkityksen. Vaan parasta aloittaa alusta, joka tässä tapauksessa on yhtä kuin loppu.

Vuoden 1980 toukokuussa katosin maailmasta kokonaiseksi viikoksi. Kului seitsemän päivää ja seitsemän yötä ilman että kukaan tiesi olinpaikkaani. Ystävät, koulutoverit ja opettajat kävivät jäljittämään karkulaista, jonka jotkut jo arvelivat kuolleen tai eksyneen äkillisessä mielenhäiriössä huonoille teille.

( - - )

Kaikilla meillä on jokin salaisuus lukittuna sielun ullakolle. Omani on tällainen.


Näin kutkuttavasti, mystisesti ja kauniisti alkaa Carlos Ruiz Zafónin romaani Marina. Tarinassa on juuri kaikkea sitä tunnelmaa, mitä alku lupailee, mutta vielä vähän enemmän. Tarina tarjosi nimittäin myös niin selkäpiitä karmivaa jännitystä, että tuskin olisin edes rohjennut tarttua teokseen, jos olisin sen arvannut . niin herkkähermoinen kun olen. Kohtasin Marinassa hyvin mukaansatempaavan lukukokemuksen, joka ei meinannut antaa laskea itseään käsistä. Hotkaisinkin lähes 300-sivuisen romaanin reilussa vuorokaudessa, mikä on hyvin epätyypillistä minulle, hyvin hitaalle lukijalle. Vaikka tämän lukuseikkailun varrella vähän huimasi ja pelotti, en tarinan pyörteisiin hypättyäni voinut enää lopettaakaan.


Zafónin Marina on tarina 60-luvulla Barcelonassa sisäoppilaitosta käyvästä 15-vuotiaasta nuorukaisesta sekä siitä seikkaluista, jonka hän kokee erään Marina-nimisen tytön kanssa. Tuo minäkertojana toimiva Oscar Drai -niminen päähenkilö kertoo lukijalle nuoruutensa tarinaa, joka on tapahtunut 15 vuotta sitten. 

Oscar ei ole erityisen motivoitunut koululainen. Oppitunnit sisäoppilaitoksessa hän haaveilee siitä vapaudesta, joka koittaa, kun kello soi ja ilmoittaa päivän oppitunnit päättyneiksi. Sen jälkeen hän ei suinkaan hukkaa iltaansa läksyjen parissa, vaan lähtee kuljeksimaan ja seikkailemaan Barcelonan loputtomille kujille. Noilla retkillään hän omien sanojensa mukaan kokee vapauden huumaa ja mielikuvituksen lentoa. Erään kerran tuollaisella retkellään hän eksyy kujalle, jolta löytää rappeutuneen näköisen kartanon, joka jollain tavalla lumoaa hänet ja vetää puoleensa. Tunkeuduttuaan hoitamattomaan puutarhaan hän kuulee jotakin yliluonnollisen kaunista laulua, jonka houkuttelemana hän uskaltautuu talon sisään. Siellä hän kuuntelee ihmetelleen gramofonista kantautuvaa ihmeellistä laulua ja tutkailee pöydällä olevaa mielenkiintoista taskukelloa. Nojatuolista yhtäkkiä nouseva hahmo kuitenkin säikäyttää pojan niin pahanpäiväisesti, että hän pakenee paikalta niin kovaa kuin jaloistaan pääsee.

Vasta sisäoppilaitoksen omaan huoneeseen palattuaan Oscar huomaa, että tuli ajatuksissaan napanneeksi mukaan taskukellon. Tämä taskukello sinetöi hänen kohtalonsa: varastaminen on väärin, joten hänen on vielä palattava kartanoon, vaikka se pelottaakin suunnattomasti. Varastetusta kellosta lähtevä ystävyys ei ala kovin lupaavasti, mutta kellon palauttaminen johdattaa kuitenkin Oscarin suhteeseen rappeutuneen kartanon tyttären Marinan kanssa. Se on alku paitsi ystävyydelle, rakkaudelle, myös suurelle seikkailulle ja mysteerille.

Tuossa mystisessä ja rappeutuneessa vanhassa kartanossa asuu Marina isänsä kanssa. Äiti on kuollut kauan sitten. Yksinäistä ja eristynyttä elämää elävälle isälle ja tyttärelle Oscarin ilmaantuminen kuvioihin on tervetullut piristys, ja Oscar alkaakin käydä vierailulla uusien tuttaviensa luona varsin usein. Erään kerra Marina johdattaa Oscarin eräälle unohdetulle hautausmaalle todistamaan salaisuutta, joka on askarruttanut hänen mieltään. Hautausmaalla piileskellessään he näkevät, kun eräs tummiin verhoutunut ja kasvonsakin piiloon huputtanut nainen tulee erään nimettömän hautakiven luokse, jossa ei ole muuta kaiverrusta kuin siipensä levittäneen perhosen kuva, ja laskee sille verenpunaisen ruusun. Marina tietää kertoa, että sama nainen, yhtä mystisesti puettuna, toistaa saman näytelmän joka kuukauden viimeisenä sunnuntaina kello kymmenen. Nuoret aistivat nimettömässä haudassa ja sille säännöllisin väliajoin ilmaantuvassa mystisessä, kasvottomassa naisessa salaisuuden, joka on selvitettävä.

Salapoliisien tavoin Oscar ja Marina heittäytyvät selvittämään mysteeriä. Pitkin Barcelonan pimeitä katuja ja mutkikkaita kujia he etsivät menneisyyden haamuja ja pääsevät käsiksi vanhaan, jo unohduksiin vaipuneeseen tarinaan ja ja jännittäviin ihmiskohtaloihin. Tarinan edetessä vähän viattoman kutkuttavasta hautausmaakohtauksesta käyntiin lähtenyt mysteeri saa yhä hurjempia piirteitä.


Tämän kaiken jännittävän rinnalla etenee myös eräs toinen, vähän hidastempoisempi juonikuvio. Oscar on selvästi ensi silmäyksestä lähtien rakastunut Marinaan, mutta mahtaako Marina kaivata Oscarista muuta kuin ystävää ja toveria mysteerin selvittämiseen? Vaikuttaa myös siltä, että Marina salaisi jotakin itsestään Oscarilta.

Marina on paitsi huippujännittävä, myös äärettömän kaunis ja haikea tarina. Kehoitan kaikkia vähänkään herkempiä lukijoita varaamaan kokonaisen paketillisen nenäliinoja tarinan loppua varten!

Monipuolista tarinaa voisi pitää suoranaisena genrehybridinä: Marinassa on niin rakkausromaanin kuin salapoliisitarinan ja jopa scifin piirteitä. Tunnistan Marinassa hurjan paljon samaa kuin muutama vuosi sitten lukemassani Tuulen varjossa, jossa myös salapoliisin tavoin seikkaillaan pitkin Barcelonan hämäriä kujia selvittämässä menneisyyden salaisuuksia. Yhtä paljon Marina ei minua kuitenkaan lumonnut - Tuulen varjo nimittäin oli aivan harvinaisen huikea lukukokemus. Samanlaista, Tuulen varjon tapaista nostalgiaa, jonkin maagisen ja mystisen tarinan taikaa, surumielistä ja hämäräistä tunnelmaa sekä menneiden ihmiskohtaloiden selvittelyä Marina kuitenkin tarjoaa. Marinan takakannessa kuvataankin teoksen olevan "kuin Tuulen varjon nuorena nukkunut isosisko". Tämän lukukokemuksen inspiroimana haluaisin joskus vielä lukea muutkin Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan kuuluvat teokset, joihin Tuulen varjo myös lukeutuu. Zafónin tarinoissa todella tuntuu olevan lumoa!

Carlos Ruiz Zafón
Marina
(Marina, 1999)
Suom. Antero Tiittula
Otava
282 s.

torstai 6. syyskuuta 2018

Tuulen viemän jälkeen: Alexandra Ripleyn Scarlett

Margaret Mitchellin klassikkoromaani Tuulen viemää päättyy romantiikannälkäisen ja onnellisia loppuja haikailevan lukijan kannalta epätyydyttävästi: rakastavaiset eivät saakaan toisiaan, ja pääparin Scarlettin ja Rhettin suhteen tulevaisuus jää ilmaan roikkumaan Rhettin kääntäessä vaimolleen selkänsä. "Eihän tämän näin kuulu mennä!" on varmaan moni lukija tuumannut vihaisesti mielessään. Onneksi kuitenkin Alexandra Ripley on tarjonnut näillä ärsyyntyneille lukijoille toisen mahdollisuuden, lähes 60 vuotta Tuulen viemän kirjoittamisen jälkeen. Ripleyn teos Scarlett (1991) jatkaa Scarlettin ja Rhettin tarinaa siitä, mihin se Tuulen viemää -teoksessa jäi.


Rhett on jättänyt Scarlettin, mutta Scarlett on päättänyt saada takaisin Rhettinsä. Päättäväinen ja tarmokas Scarlett on tottunut saamaan, mitä haluaa. Hän on jälleen valmis antamaan kaikkensa haluamansa eteen, mutta riittääkö se? Rhett kuitenkin karttaa Scarlettia kuin ruttoa. Onko Scarlettin mahdollisuus iäksi menetetty vai onnistuuko hän voittamaan uudelleen aviomiehensä rakkauden? Scarlett pääpiirteissään rakentuu. Tämän kuvion ympärille Alexandra Ripleyn

831-sivuisen romaanin aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista muutakin, ja Scarlett vaihtaa maisemaa useasti teoksen aikana. Vaihtelevat miljööt tuovatkin mielestä mukavaa jännitystä ja vaihtelua teokseen.  Seikkaillaan paitsi useassa eri Amerikan kaupungissa, mutta matkataan myös Valtameren taakse Irlantiin. Isänsä puolelta irlantilaista sukujuurta oleva Scarlett pääse ensi kertaa elämässään tutustumaan isän puoleisiin sukulaisiinsa ja löytää samalla sisäisen irlantilaisensa. Tämä itsensälöytämisprosessi onkin mielestäni rakkausteeman lisäksi tärkein teema kirjassa. Scarlett kasvaa ja kehittyy romaanin kuluessa myös muin tavoin. Muuttuu ja aikuistuu.

Tuulen viemää on minulle yksi elämäni lumoavimmista lukukokemuksista. Se on tiiliskiven kokoinen kirja, joka tempaisi minut niin mukaani, että sitä oli vaikea laskea käsistäni. Se on kirja, joka paitsi viihdytti ja tarjosi suuren tarinan taikaa, mutta joka myös kosketti ja puhutteli, sivisti ja avarsi. Sellaisen kirjan jatko-osalta odottaa paljon, ja pelkäsin pettymystä. Ripleyn Scarlett yllätti minut kuitenkin iloisesti. Sain enemmän kuin odotin.

Ripley on teoksessaan tavoittanut uskomattoman hyvin Mitchellin romaanin maailman ja luonut romaanin, joka elää yhtä vahvasti kuin alkuteos. Toisen kirjailijan kirjoittamassa jatko-osassa lienee usein tärkeintä se, että jatko-osa on uskottava ja istuu hyvin samaan maailman kuin alkuteoskin. Tässä Ripley on mielestäni onnistunut hyvin. Lisäksi hän on saavuttanut jotakin vieläkin enemmän: Tuulen viemää oli ainakin minulle romaani, jonka aloitettuani olisin vain halunnut lukea ja lukea enkä laskea kirjaa ollenkaan käsistäni. Ripley on saanut luotua Scarlett-teokseensa yhtä vahvan lukuimun. Vaiherikas ja luomoava tarina tempaa mukaansa, eikä juonellisesti rikkaasta teoksesta tapahtumien käänteitä puutu!

Se, mikä teoksen kuitenkin erottaa edeltäjästään on se, ettei Ripleyn teos ole mielestäni kuitenkaan temaattisesti niin rikas kuin Tuulen viemää. Scarlett on ennen kaikkea rakkaustarina, mutta Tuulen viemää sen lisäksi niin paljon muutakin. Esimerkiksi sota ja sen kauheus ja pahuus on yksi keskeisimpia teemoja Tuulen viemässä. Ripleyn teoksessa onkin selvästi viihteellisempi ote, ja teoksen perimmäinen tarkoitus onkin tyydyttää uteliaisuus sellaisissa lukijoissa, joita on jäänyt vaivaamaan Scarlettin ja Rhettin kohtalo.


Toinen teoksia erottava seikka on Scarlettin hahmon hienoinen inhimillistyminen ja pehmentyminen. Kirjaneito on myös lukenut teoksen ja huomauttaa Scarlettin tulevan Ripleyn teoksessa "siedettävämmäksi ihmiseksi". Hän sanoo myös pitävänsä Scarlettista enemmän tässä teoksessa. Tässä olen samoilla linjoilla Kirjaneidon kanssa.  Tuulen viemän Scarletthan on perin ristiriitainen hahmo: kova, häikäilemätön, jopa julma. Keinoja kaihtamaton nainen, joka ottaa sen mitä haluaa muiden tunteista juuri välittämättä. Ripleyn Scarlettissa nähdään kuitenkin selvästi kehitystä inhimillisempään suuntaan. Hänestä nähdään myös hieman herkkä ja haavoittuvaisempi puoli. Silti hän on yhä se sama vahva ja tulisieluinen Scarlett, suurromaanin arvoinen sankaritar. Hän on kuitenkin vähän kasvanut ja aikuistunut, ottanut opikseen virheistään ja katunut niitä sekä löytänyt vähän inhimillisemmän itsensä.


Alexandra Ripley
Scarlett, (1991)
Suom. Juhani Lindholm
Otava
831 s.

tiistai 4. syyskuuta 2018

Thomas Hardyn tumma klassikkoromaani Paluu nummelle


alkoi laskeutua eräänä marraskuisena lauantai-iltapäivänä, ja valtava, Edgonon nummena tunnettu aitaamaton autioniitty synkkeni hetki hetkeltä.  Ontto, vaalea pilvikerros, joka peitti taivaan näkyvistä, oli kuin teltta, jolla oli koko nummi laittianaan. Kun taivaalle oli levittäytynyt tämä kalpea verho ja maa oli tumman kasvillisuuden peitossa, erottui taivaan ja maan raja selvästi horisontissa. Tällainen vastakohtaisuus sai nummen näyttämään airuelta, joka oli saapunut ilmoittamaan yön tulosta ennen sen varsinaisen astronomisen alkamishetken koittamista. Pimeys oli oikeastaan jo laskeutunut tänne, vaikka päivä vielä selvästi piti puoliaan taivaalla. Ylös vilkaistessaan piikkiherneiden leikkaaja olisi ollut taipuvainen vielä jatkamaan työtään; alas katsoessaan hän olisi päättänyt kerätä kimppunsa täyteen ja lähteä kotiin. Maan ja taivaankannen kaukaiset reunat näyttivät viivoilta, jotka erottivat myös aikaa eivätkä vain ainetta. Pelkällä yleisilmeellään nummen kasvot jouduttivat iltaa puolella tunnilla; samalla tavoin ne saattoivat viivyttää päivänkoittoa, synkistää keskipäivää, aavistella syntymässä olevan myrskyn puhkeamista ja vahvistaa kuuttoman keskiyön lämpitunkemattomuutta ihmisten peloksi ja vavistukseksi.

Oikeastaan juuri tällä siirtymähetkellä, jolloin Egdonin autioniitty vajosi yölliseen pimeyteensä, alkoi sen suuri ja omalaatuinen tenho vaikuttaa, eikä kukaan, joka ei ollut tuohon aikaan käynyt, voinut sanoa tuntevansa sitä. Sen saattoi parhaiten tuntea silloin, kun sitä ei voinut selvästi nähdä; koko nummen vaikutus ja sen arvoituksen ratkaisu kätkeytyi tähän hetkeen ja seuraaviin aamunkoittoa edeltäviin tunteihin. Silloin ja vain silloin nummi kertoi toden tarinansa.

Paluu nummelle lienee englantilaisen 1800-luvun realistin Thomas Hardyn tunnetuimpia teoksia. Se kertoo synkkäsävyisen tarinan, jonka näyttämönä on karun viehättävä Edgonin nummi. Juonen keskiössä on rakkauskuviot ja kirjoitusajankohtaan nähden hieman radikaaliltakin vaikuttava kolmiodraama. Pakahduttavia tunteita ja ihanan onnellisia loppuja rakkausromaaneista haikailevan lukijan kannattaa tämän teoksen sijaan tarttua mieluummin vaikka Jane Austenin kirjoihin. Thomas Hardy kuvaa rakkautta raadollisesti.Ihmiset rakastuvat joko väärään henkilöön tai väärään aikaan. Tai rakkaudeksi luultu ei ehkä olekaan rakkautta, vaan itsekästä halua käyttää toista ihmistä hyväksi saadakseen haluamansa.

Paluu nummelle ei palkitse lukijaansa siirappisen onnellisella lopulla, vaan romaanin viehätys perustuu toisenlaisiin asioihin. Viehättävä teos nimittäin on - ainakin jos sattuu viihtymään vanhemman kirjallisuuden parissa. Teoksessa viehättää paitsi miljöön, myös sisällön karuus, jossa on ripaus runollista tenhoa. Thomas Hardy kuvailee niin nummimaisemaa kuin ihmisiäkin paitsi tarkkanäköisesti, myös kauniisti. Kontrastina tälle teoksesta löytyy myös huumoria. Teoksen miljöönä toimiva kylä on täynnä persoonallisia henkilöhahmoja, joiden sanailut ja edesottamukset saavat välillä hymyn nousemaan huulille, vaikka pohjavireeltään teos onkin enemmän vakava ja synkkä.

Oma lukukokemukseni  kärsi vähän siitä, että aloitin teoksen lukemisen kiireiden keskellä ja sen lukeminen venyi useamman kuukauden mittaiselle jaksolle ja jossain välissä oli häiden ja kaiken häähumun ja hääkiireiden vuoksi hyvin pitkä tauko. Tämän vuoksi teos oli jo vähällä jäädä keskenkin, mutta olen iloinen, että pitkän tauon jälkeen kuitenkin jatkoin lukemista. Tällainen hidastempoinen vanha romaani tarvitsisi vähän enemmän keskittymistä kuin mitä minulla oli sille antaa. Välillä teos tuntui jopa vähän tylsältä, mutta syytän siitä ehkä enemmän elämäntilannettani, johon ei lukuhetkellä hitaasti etenevät romaanit kovin hyvin sopineet. Loppua kohden tempauduin kuitenkin vanvemmin tarinan mukaan, ja loppuun päästyäni koin lukukokemuksen hyvin antoisana ja palkitsevana.

Thomas Hardy
Paluu nummelle
(The return of the native, 1878)
Suom.Harry Forsblom
WSOY
473 s.

tiistai 28. elokuuta 2018

Taidokasta viihdettä: Julian Fellowesin Belgravia


Waterloon taistelun aattona vietetään tanssiasia Lontoon hienostokorttelissa Belgraviassa. Tanssiaisissa on myös aatelissukuinen Edmund sekä nousukasperheen kaunotar Sophia Trenchard, jotka ovat rakastuneet toisiinsa rakkauden epäsätyisyydestä huolimatta. Tanssiaisista käy kuitenkin nuorukaisille kutsu taistelukentälle, eikä ole varmaa, näkeekö Sophia enää koskaan rakastettuaan. Näistä tanssiaisista ja tästä rakkaudesta alkaa kuitenkin tarina, joka ulottuu vuosikymmenten päähän. Siinä tarinassa yhdistyy kahden eri perheen ja eri yhteiskuntaluokan tarinat toisiinsa yllättävällä ja odottamattomalla tavalla.

Tämän kirjan kirjoittaja Julian Fellowes tunnetaan parhaiten menestyssarjan Downton Abbeyn käsikirjoittajana. Belgravia tarjoaa hieman samanlaisen maailman kuvauksen, historiaan sijoittuvaa yläluokan elämää seurapiireineen, tanssiaisineen ja palvelijoineen. Minua kiehtoo historia ja kuvaukset menneestä maailmasta, erityisesti myös menneestä loistosta, ja se oli syy, miksi kirjaan tartuin. Tarinan alkumetreillä kirja kuitenkin tympäisi minua: vaikutti, että olin saanut käsiini hyvin pinnallisen viihdekirjan. Aivan kuin olisi jokin huono nykyaikainen viihde-tv-ohjelma sijoitettu historialliseen miljööseen. Ihmiskuvaukset tuntuivat karrikoiduilta ja liioitelluilta, hyvin pintapuolisilta. Olin jo vähällä lopettaa kesken. Jollakin sinnikkyydellä kuitenkin jatkoin eteenpäin.

Tarina kuitenkin tempaisi mukaansa. Teos tarjoaa toinen toistaan viihdyttävämpiä ja yllättävämpiä juonenkäänteitä. Kunnolla alkuun päästyäni tarina kietoi minut tiukasti otteeseensa. Alun pinnallinen vaikutelma murtui hieman tarinan edetessä silmissäni. Vaikka tämä on tarina ihmisistä, joiden maailmassa maine, kunnia ja asema ratkaisevat, tuli henkilöhahmoista esiin pikku hiljaa myös inhimillisempiä puolia ja sen myötä henkilökuvaus alkoi vaikuttaa myös realistisemmalta. Alun perin hyvin pinnalliselta vaikuttanut tarina tarjosi loppujen lopuksi myös lämpöä ja jotakin hyvin koskettavaa. 

Tällaiseksi vähän kevyemmäksi kirjaksi Belgravia oli mielestäni yllättävän hyvä. Juoni on taidokkaasti rakennettu niin yllättämään kuin viihdyttämäänkin lukijaansa. Kukapa ei haluaisi toviksi sukeltaa 1800-luvun Lontoon seurapiireihin viihdyttävän historiallisen romaanin parissa?



Julian Fellowes
Belgravia
(Belgravia, 2016)
Suom. Markku Päkkilä
Otava
477 s.

perjantai 10. elokuuta 2018

Karmivan viehättävä goottilaisklassikko: Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme

Minun nimeni on Mary Katherine Blackwood. Olen kahdeksantoista vuotta vanha ja asun sisareni Constancen kanssa. Mietin toisinaan, että jos onni olisi vähänkin potkaissut, olisin syntynyt ihmissuhtena, sillä kummankin käteni etu- ja keskisormi ovat samanpituiset, mutta tähän minä joudun tyytymään. En pidä peseytymisestä, koirista enkä metelistä. Pidän sisarestani Constancesta ja Englannin Richard Plantagenetistä ja Amanita phalloidesista, kavalakärpässienestä.

Kun viimeksi vilkaisin keittiön hyllyssä lojuvia kirjaston kirjoja, ne olivat yli viisi kuukautta myöhässä, ja mietin, olisinko valinnut toisin jos olisin tiennyt, että ne olisivat kirjoista viimeiset, ne jotka jäisivät keittiön hyllyyn ikuisiksi ajoiksi. Me siirtelimme tavaroita vain harvoin: rauhattomuus ja kuohunta ei kuulunut Blacwoodien tyyliin. Me huolehdimme pienistä, näkyvistä ja tilapäisistä esineistä, kirjoista ja kukista ja lusikoista, mutta niiden alla oli aina jotain pysyvää omaisuutta johon saatoimme luottaa.

Näin eriskummallisella esittelyllä alkaa amerikkalaisen Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme -teos. Ja kovin eriskummallinen on kirjan minäkertojana toimiva Marykin ja kovin eriskummallinen on koko kirjakin. Ihan teoksen ensisanoista lähtien viehätyin teoksen hahmojen herttaisesta kummallisuudesta, joka näyttäytyi silmissäni sympaattisena. Pikku hiljaa teoksen edetessä se, mikä aluksi oli herttaiselta, saakin yhä karmivampia piirteitä. Mitään verta hyytävää kauhua ei ole tässä goottilaista kauhua edustavassa kirjassa luvassa, mutta selkäpiitä kutkuttavia psykologisia kauhuelementtejä teos tarjoaa. Oikeastaan kaikki kauhea on tapahtunut jo vuosia sitten, mutta menneisyys ja sen salaisuudet alkavat avautua pikku hiljaa lukijalle kuin vierivä lankakerä teoksen edetessä.



Teos kertoo Blacwoodien perheestä, johon kuuluu minäkertojana toimiva Merricatiksi kutsuttu Mary Katherine, hänen isosiskonsa Constance sekä Julian-setä, jonka elämä on pyörätuoliin sidottua. He kaikki asuvat saman katon alla, Blackwoodien suvun hulppeassa sukutalossa, jonka ulkomuoto ja sisustus antavat olettaa, että on kyse hyvin varakkaasta perheestä. Vain nämä kolme henkilöä ovat jäljellä perheestä, joka joskus on ollut paljon suurempi. Muut ovat kuolleet jonkin kamalan sattumuksen vuoksi vuosia aiemmin. Kyläläiset karttavat perhettä, ja Merricat on perheestä ainoa, joka poistuu kotitalosta kylälle hoitamaan asioita ja ostamaan ruokaa. Sen hänkin tekee aina äärimmäisen varovaisesti, vastahakoisesti ja ahdistunein mielin. Jotakin synkkää ja salaista leijuu eristäytyneen perheen yllä. Pikku hiljaa alkaa kuroutua auki salaisuuksien verkko paljasten, mikä on ollut muun perheen kohtalona ja miksi perhe on niin eristynyt muusta maailmasta.

Linna on aina ollut kotimme lienee yksi erikoisimmista teoksista, mitä olen koskaan lukenut. Se sekä ihastutti että vähän värisytti inhosta ja kammottavuudesta. Tavallaan teoksessa ei tapahtunut mitään kovin ihmeellistä tai pahaa,  mutta teoksen henkilöhahmot tai varsinkin eräs niistä paljastaa itsestään niin ristiriitaisia piirteitä, että kyseessä on yksi karmivimmista kirjallisuudessa tapaamistani henkilöhahmoista. Tässä tarinassa ei ole erikseen hyviksiä ja pahiksia, vaan hyvyys ja pahuus kietoutuvat yhteen. 

Teoksen tyyli ja kieli saivat ihastukseni osakseen. Kieli on vivahteikasta, ja tyyli ihmiskuvauksineen hienovaraista ja tarkkaa. Kirjailija piirtää ihmiskuvansa esiin elävin yksityiskohdin. Pidänkin yhtenä teoksen suurimmista vahvuuksista psykologista tarkkanäköisyyttä. Teoksen tunnelma on viehättävä ja kutkuttava: unelias ja pysähtynyt pikkukaupunki, joka on hieman kiinni menneessä ja jossa ei ajattelisi tapahtuvan mitään maininnan tai tarinan arvoista, mutta jossa pinnan alla kytee salaisuuksia ja jännittäviä ihmiskohtaloita. Vaikka teoksessa on synkkiä salaisuuksia ja kauhun elementtejä, on siinä silti jotakin tavattoman lempeää ja sympaattista - pienistä kauhunväristyksistä huolimatta.

Alkuteos on julkaistu jo vuonna 1962, mutta suomeksi teos ilmestyi vasta tänä vuonna. Takakansitekstissä teosta tituleerataan "goottilaisen kirjallisuuden kauniiksi ja merkilliseksi klassikoksi". Myös esimerkiksi Lumiomena pohtii teoksen klassikkoasemaa ja löytää tukea sille. Itsekin ajattelen, että tämä käsiini vähän sattumalta joutunut teos on oikea helmi kirjaksi, jossa voi aistia klassikon ainekset.

Shirley Jackson
Linna on aina ollut kotimme, 2018
(We Have Always Lived in a Castle, 1962)
Suom. Laura Vestanto
Fabriikki Kustannus
198 s.


tiistai 31. heinäkuuta 2018

Viime tingassa mukaan klassikkohaasteeseen: Joseph Conradin Pimeyden sydän

Minä, joka olen suuri klassikoiden ystävä ja ottanut osaa ihan jokaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen aiemmin sekä odottanut sitä usein aivan into piukassa, olin tänä vuonna tehdä suuren erehdyksen ja unohtaa koko haasteen. Sunnuntaina silmiini osui Facebookista jokin klassikkohaaseeseen liittyvä juttu ja heräsin todellisuuteen: apua, klassikkohaaste on taas täällä enkä minä ole lukenut mitään! Ensi ajatukseni oli antaa haasteen tällä kertaa mennä osaltani menojaan, mutta sitten ajattelin: ei, enhän minä voi olla edes yrittämättä, jos olen kerran aina ennenkin klassikoinut klassikkohaasteen nimissä!

Viime hetken hopusta huolimatta - tai ehkä juuri sen vuoksi - klassikkovalintaa ei tarvinnut juurikaan miettiä: tiesin heti, että nyt on aika lukea se pitkään kirjahyllyssä lukematta kiikkunut Joseph Conradin kuuluisa, mutta kooltaan pieni Pimeyden sydän. 160 sivua kaiketi taittuisi muutamassa päivässä. Tiukille kuitenkin otti: sain teoksen luettua noin klo 23.15 tänään 31.7., jolloin klassikkopostaus pitäisi julkaista omassa blogissaan. Mainittakoon, että klassikkohaaste meinasi kaatua myös maanantaina meidän nukkuma-aitasta tekemääni ludelöytöön, mikä pisti vähän ajatukset sekaisin ja saivat minut lähes koko maanantain lukemaan erinäisiä luteisiin ja niiden hävittämiseen liittyviä tekstejä klassikon sijaan ja johti myös suureen siivousoperaatioon. Koettelemuksista huolimatta sain kuin sainkin luettua klassikkoni. Koska kuitenkin aika jäi tiukille, sanani tästä klassikosta jäävät lyhyiksi. Lyhyestä siis virsi kaunis.


Pimeyden sydän on siirtomaa-aikaan sijoittuva tarina, jossa merimies Marlow kertoo kuulijoilleen kokemuksistaan Afrikassa, siitä, kuinka hän laivallaan matkaa "pimeyden sydämeen". Samalla matkataan myös ihmismielen pimeyteen. Tarinan keskiöön nousee Kurz-niminen norsunluukauppias, joka on tunnettu kaunopuheisista puhelahjoistaan, mutta jonka ahneudelle ja julkeudelle kauppamiehenä ei näy olevan rajaa. Olosuhteet saavat hänen sivistyneen miehen kuorensa karisemaan.

Teoksessa käsitellään rasismia, eurooppalaista ylemmyydentuntoa ja sitä, että ero afrikkalaisen villin alkuasukkaan sekä eurooppalaisen "sivistyneen miehen" välillä ei ehkä sittenkään ole suuri. Alunperin lehdessä vuonna 1899 julkaistu tarina tarttuu aikanaan hyvin tärkeisiin moraalimyksiin, mutta samat ajatukset, vaikkakin ehkä hieman eri muodossa ovat ajankohtaisia nykyäänkin.

Tämä pieni ja synkkäsävyinen klassikko jätti minut vähän kylmäksi, enkä kokenut teoksen äärellä kovin suurta lukuiloa. Mietin, kuinka paljon tämä johtui vähän liian kiirehtivästä lukemisesta. Teoksen loppu vähän pelasti lukukokemusta: se jotenkin pysäytti, kosketti. Paikoin teoksen kieli ja sen synkeä runollisuus ihastutti hieman. Kuitenkin kun tällaisesta klassikosta on kyse, voin kai todeta ainakin sen, että kirjallinen sivistykseni on tämän kokemuksen jälkeen jälleen hieman laajempi, vaikka kovin suurta lukuiloa ei Pimeyden sydän minulle tarjonnutkaan.


Joseph Conrad
Pimeyden sydän
(Heart of Darkness, 1902)
Suom. Kristiina Kivivuori
Otava
160 s.

Kooste klassikkohaasteesta ja lista muiden bloggaajien klassikkopostauksista löytyy täältä haastetta emännöineestä Unelmien aika -blogista.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Runotytön tarina jatkuu: Huotarisen ja Koskimiehen kutkuttava Emilia Kent

Emilian ja Teddyn häistä oli kulunut viisi kuukautta. Lumimorsian Emilia oli astunut sydäntalvisena sunnuntaina Blair Waterin kivikirkon käytävää pitkin valkoisia ja hopeisia helmiä mustissa hiuksissaan. Päivä oli ollut kylmä, huurteiset puut kirkon liepeillä juhlavia jäykissä asusteissaan, ja varpusia oli hakeutunut kirkon räystäiden lämpöön. Teddy näytti Emilian rinnalla Tuhannen ja yhden yön satujen prinssiltä, ja hänen silmissään paloi tuli. Emilialla oli yllään morsiuspuku, joka oli Elizabeth-tädin määräyksen mukaan valmistettu Charlottetownin parhaassa ompelimossa ja jonka nähtyään Jimmy-serkku oli kuiskannut: "Avioliiton satamaan tarvitaan melkoinen pääsymaksu!" Himmeän norsunluunvärisenä läikehtivän kankaan valintaan oli Emilia kuitenkin sanonut sanansa, ja helmet hän oli ripotellut tukkaansa itse.


Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen Emilia Kent on teos, josta kuultuani en meinannut pysyä nahoissani.  Nämä kaksi suomalaiskirjailijaa ovat tarttuneet kuuluisan kanadalaisen, jo kauan sitten kuolleen kirjailijattaren L. M. Montgomeryn ikimuistoiseen runotyttöhahmoon ja jatkaneet Runotytön tarinaa siitä, mihin Montgomery tarinansa lähes sata vuotta sitten päätti. Uskalias yritys - Runotytöt nimittäin ovat monelle lukijalle niin rakkaita, lähes pyhiä. Voiko samaan tasoon yltää, pystyykö kukaan muu vangitsemaan runotytön henkeä?

Tämän vuoksi varmasti moni Runotyttö-fani onkin suhtautunut Huotarisen ja Koskimiehen fanfiction-hankkeeseen perin epäilevästi. Itse kuitenkin heti kirjasta kuulutani olin pakahtua uteliaisuudesta ja innosta, tuskin edes maltoin odottaa kirjan julkaisua. Siksipä teinkin jotakin minulle itselleni hyvin tavatonta: pyysin kerrankin arvostelukappaleen kirjasta.

Omat odotukseni kirjan suhteen olivat siis korkealla. Kirja ei kuitenkaan pettänyt niitä - päin vastoin! Emilia Kent lumosi minut täysin ja suorastaan ylitti odotukseni. Alkuperäisen tarinan henki ja tyyli on vangittu hienosti. Teoksen tyylistä löytyy alkuperäiselle vertaansa vetävää herkkyyttä, kauneutta ja runollisuutta - yhdistettynä tietysti pieneen purevaa  ironiaan ja huumoriin. Runotytön hahmo todella herää uudestaan eloon näiden suomalaiskirjailijoiden teoksessa. 

Vaikka Huotarinen ja Koskimies ovat tavoittaneet runotytöstä jotakin hyvin alkuperäistä, näkee kirjasta kuitenkin monin tavoin, että se on paljon modernimman ajan tuotos kuin alkuperäiset runotyttökirjat. Ja ehkäpä ihan hyvä niin. Huotarinen ja Koskimies ovat tarttuneet sellaisiin teemoihin, mihin Montgomery tuskin olisi ainakaan samalla tavalla kyennyt tarttumaan sata vuotta sitten, ainakaan nuortenkirjan genressä. Heidän tarinansa kirjoituskutsumukselleen omistautuvasta aviovaimosta on sellainen, jota olisi ollut vaikea kirjoittaa Montgomeryn aikana - mutta kuitenkin se on alkuperäisen Runotytön hengen mukainen. Sillä mitä olisikaan Runotyttö, jos hän ei tavoittelisi tähtiä kirjailijana? 

Mielestäni oikeastaan Emilia Kent onkin enemmän aikuisten kirja kuin lasten- tai nuortenkirja, toisin kuin Montgomeryn alkuperäiset Runotytöt. Jos pitäisi miettiä teoksen kohderyhmään, niin ajattelisin, että se on ennen kaikkea tarkoitettu sellaisille aikuisille tai jo varttuneemmille nuorille, jotka ovat nuorempina fanittaneet runotyttöä ja haluavat kuulla, kuinka Emilialle kävi "onnellisen lopun jälkeen."

Emilia seisoi Huomispäivän tiellä - siinä, missä se laskeutui Blair Waterin laaksoon. Hän kuuli takanaan Teddyn kiirehtivät innokkaat askelet. Ja edessä tummalla kukkulalla kohosi iltaruskon loisteessa pieni, rakastettu harmaa talo, joka ei enää olisi autio.


Näin päättää Montgomery runotyttötrilogian päätösosan, Runotyttö etsii tähteään. Lukija näkee edessä epämääräisen utuisena kangastelevan Emilian ja Teddyn yhteisen tulevaisuuden Autiossa talossa ja voi aavistella yhteistä onnea. Montgomery ei kuitenkaan vielä paljasta mitään tulevasta, vaan jättää lopun kuin ilmaan leijumaan. Montgomeryn kirjoittama trilogian päätös onkin siis mitä otollisin mielikuvituksen vapaaseen lentoon ja fanfictionin kehittelyyn.

Huotarinen ja Koskimies aloittavat tarinansa siitä, kun Emilia ja Teddy ovat olleet naimisissa jo viisi kuukautta. Häähumusta on selvitty, ja arki on alkanut. Teddystä on jo kuuluisa kuvataitelija, jonka nimi on tunnettu kaikkialla Kanadassa. Hän valmistelee suurta näyttelyä ja on uppoutunut työhönsä. Emilian päivää rytmittää emännän velvollisuudet. Hänen kirjansa julkaisusta on kulunut jo tuskastuttavan kauan, mutta uusi inspiraatio ei ole vielä saapunut. Kirjan kantavin teema onkin kirjoittamisen problematiikka. Kirjan keskiössä on se kuuluisa Emilian "leimahduksen" etsintä. Emilia tasapainoilee kirjoittamiskutsumuksensa ja vaimon velvollisuuksien välillä. Kuinka löytää tila ja luovuus kirjoittamiselle arkisten velvollisuuksien lomassa? Mielessä askartelee myös kysymys mahdollisesta perheen perustamisesta. Onko sen aika vielä, vai onko kutsu kirjoittamiseen vahvempi?

Tarinaan tuo jännitettä myös Emilian entisen rakastetun Dean Priestin ilmaantuminen kuvioihin sekä naistaiteilija, jonka kanssa Teddy on järjestämässä yhteisnäyttelyä ja jolle Emilia on mustasukkainen. Näitä viittauksia Teddyn ja Emilian suhteiden mahdolliseen rakoilemiseen en olisi itse tarinaan kaivannut - jotenkin ne tuntuivat liiallisilta, siltä, etteivät ne kuuluisi Emilian maailmaan. Ilahduttavaa tarinassa oli kuitenkin myös yllättävä romanssi, jota en osannut yhtään odottaa ja joka sai niin hempeän hymyn huulilleni! 

Huotarinen ja Koskimies tarjoavat Emilia Kent -teoksellaan kurkistuksen Runotyttö Emilian elämään häiden jälkeen. Kuitenkaan teos ei kanna tarinaa loppujen lopuksi kovin pitkälle ja Emilian elämä tuntuu olevan vasta aluillaan, kun teos päättyy. Suomalaiskirjailijat päättävät tämän tarinansa vieläkin avoimempaan kohtaan kuin Montgomery omansa. Loppu avaa kauniin epämääräisiä mahdollisuuksia, mutta jätti minut lukijana jopa hieman ärsyttävänkin kutkuttavaan tilaan. Jäin janoamaan lisää tarinaa, lisää tietoa siitä, kuinka Emilian ja Teddyn tarina jatkuu. Mutta ehkäpä minun on tehtävä niin kuin tekivät Huotarinen ja Koskimieskin Montgomeryn tarinan suhteen: kuviteltava itse, päätettävä itse, kuinka tarina jatkuu.



Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies
Emilia Kent, 2018
WSOY
308 s.

P.s. Samat kirjailijat ovat kirjoittaneet yhdessä myös aiemmin teokset Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt sekä Runotyttöjen vuosi.

torstai 28. kesäkuuta 2018

Kuulumisia häähumusta kesän kirjoihin


Blogissani on häähumun takia ollut pitkään hiljaista. Huhtikuun viimeisenä lauantaina, tasan kaksi kuukautta sitten, vietimme ihania, kauniita ja täydellisiä häitämme Taulun kartanossa ja pyysimme Jumalan siunausta liitollemme. Samana päivänä muutin virallisesti mieheni luokse eteläisestä Suomesta aina kaukaiseen Etelä-Savoon saakka. Muutos kaupunkilaisesta ja yksinäisestä kerrostaloasujasta pienen metsän keskellä olevan lähes 90-vuotiaan punaisen talovanhuksen emännäksi ja sen talon isännän vaimoksi on ollut suuri, mutta elämänmuutos tähän mennessä on sujunut uskomattoman hyvin. Ihan viime viikkoina on alkanut kuitenkin pieni "koti-ikävä" kolkutella ovella, mutta se kuulunee asiaan. Merta ja avarampia maisemia on ikävä, samoin entisen kotini suurempia ikkunoita ja sisään tulvivaa luonnonvaloa. Onneksi kuitenkin vierellä on maailman ihanin mies, jollaista ei löytynyt entisen, valoisamman kotini nurkista!



Tämän postauksen kuvissa ripaus häätunnelmaa!

Elämäni vaimona ja vanhan talon emäntänä on ollut paljon kiireisempää kuin elämäni yksinäisenä kerrostaloasujana. Kotitöitä, maalauspuuhaa ja sisustamista riittää, ja tietysti varsinkin näin avioliiton alkutaipaleella haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa myös rakkaansa kanssa. Siksipä lukuharrastus jäi pitkäksi aikaa vähemmälle. Huomasinpa jossakin vaiheessa kuitenkin, että liika puuhastelu rauhallisemman ja rakkaimman harrastukseni eli lukemisen kustannuksella vaikutti negatiivisesti hyvinvointiini ja terveyteeni. Olen nimittäin edelleen uupumusoireiden vuoksi sairauslomalla. Siksi kesäkuun puolella olen tietoisemmin yrittänyt järjestää enemmän aikaa lukemiselle, ja välillä viis veisata siitä, että mielessäni kolkuttelee viisikymmenkohtainen tehtävälista. Olen huomannut, että se on tehnyt minulle todella hyvää. Suuri hinku kirjoittaa, vetäytyä sanojen ja ajatusten maailmaan, on myös herännyt, ja samalla kiinnostus ja suoranainen tarvekin blogin kirjoittamiseen pikku tauon jälkeen lisääntynyt.




Viime aikoina olen saanut jo joitakin kirjoja päätökseen, ja kesken aktiivisesti on ainakin kolme. Tämän kevään ja kesän suurenmoisin ja kutkuttavin lukukokemus on Satu Koskimiehen ja Vilja-Tuulia Huotarisen Emilia Kent -teos, joka jatkaa ikimuistoisen tyttökirjasankarin runotyttö-Emilian tarinaa siitä, mihin L. M. Montgomery runotytön tarinansa lähes sata vuotta sitten päätti. Toukokuussa ilmestynyt teos on yksi niistä muutamista harvoista teoksista, joista olen pyytänyt arvostelukappaleen. Se on myös niitä harvoja kirjoja, joiden ilmestymistä olen odottanut aivan täpinöissäni monen monta kuukautta etukäteen. Koska sain kirjan arvostelukappaleeksi, tullaan Emilia Kentistä kuulemaan blogissani varmasti lähiaikoina lisääkin! Sen voin jo etukäteen paljastaa, että teos ei pettänyt suuria odotuksiani. Montgomery on ollut mukana viime aikoina omassa lukuelämässäni muutenkin: vasta tänä vuonna suomeksi julkaistu tarinakokoelma Yrttitarha oli ihanaa kesälukemista - toivon, että ehdin siitäkin jossain vaiheessa kirjoittaa blogiini. Thomas Hardyn vanhan klassikkoromaanin Paluu nummelle -teoksen sain vihdoin myös kesäkuussa luettua - se on ollut kesken useamman kuukauden, ja raahasin sen oikeastaan tänne takapajulaan aina Turun kirjastosta asti, koska en siitä kyennyt vielä luopuumaan.


Parasta hääpäivässä sen lisäksi, että sain maailman ihanimman miehen, oli se, että sain pukeutua maailman ihanimpaan hääpukuun, Maggie Sotteron ihanaan kokopitsiseen Cordeliaan!

Tykkään lukea usein ainakin muutamia, vähän erilaisia teoksia rinnakkain. Tällä hetkellä minulla on menossa ties kuinka mones uusintalukukierros Emily Bronten Humisevasta harjusta - en ole tälle klassikolle aiemmin lämmennyt, mutta koska pidän Emilyn siskon Charlotten kirjoista niin paljon, halusin antaa tälle klassikolle vielä ainakin yhden mahdollisuuden ja kokeilla, jos aika ja ikä olisi kypsyttänyt ajatukseni. Tästä kirjasta haluan ehdottomasti blogata, kun olen sen vihdoin joskus saanut päätökseen! Tämän rinnalla olen aloittanut Julian Fellowesin historiallista Belgravia-romaania, joka kyllä alun perusteella vaikuttaa vähän ärsyttävän pinnalliselta - saa nähdä, jatkanko loppuun. Ja hassua kuin mikä: lainasin juuri viime viikolla kirjastosta Bonnie Bryantin Tallijengi-sarjaan kuuluvan Yllätyksiä tallilla -kirjan. Olen pitkään leikitellyt sellaisella ajatuksiella, että olisi niin hauskaa ja niin nostalgista lukea jokin sellainen hevoskirja, joita nuorena heppatyttönä ahmin. Jännittävän ja muistorikkaan kirjaston hevoskirjahyllyn koluamistuokion jälkeen päätin vihdoin, että tallijengiläisten seikkailujen parissa tahdon tehdä tämän kirjallisen nostalgiamatkan nuoruuteeni.


Piakkoin palaan varmaan blogin päivittämiseen kirja-arvioin! Näiden kuulumisten myötä haluan toivottaa kaikille rakkaille lukijoilleni oikein ihanaa kesää ja hyviä kesäisiä lukuhetkiä! Kertokaahan, mitä ihania kirjoja teidän kesäänne kuuluu?


P.s. Tämän kuulumispäivityksen myötä on vihdoin aika päivittää myös uusi bloginimeni: enää en olekaan Anna J. vaan Anna P.!

torstai 26. huhtikuuta 2018

Kiireisen morsiamen lyhytarvioita: Sielujen saari, Maailman kirkkaalle laidalle ja Vieras kartanossa

Tämän viikon lauantaina juhlitaan häitämme, ja huomenna lähden viimeisen kerran täältä Etelä-Suomesta Etelä-Savoon, jonne asetun asumaan yhdessä mieheni kanssa häidemme jälkeen. Kaappini perukoille on kasaantunut suuri ja vino pino kirjoja, jotka on palautettava paikalliseen kirjastoon, ennen kuin lähden kohti uusia seikkailujani. Siksipä päätin tässä viime tingan hääkiireiden keskellä blogata lyhyesti muutaman ihanan teoksen, jonka olen tänä vuonna lukenut ja jotka ovat kaapin perällä odottelleet, että pääsisivät blogiini.



Viime perjantaina kävimme tekemässä minusta rouvan Turun maistraatissa ja juhlimme sen jälkeen tapausta Paraisilla kakun äärellä.

Johanna Holmströmin upea Sielujen saari


Johanna Holmströmin Sielujen saari lähes salpasi hengitykseni upeudellaan. Viime vuonna julkaistu tuore teos sijoittuu Seilin saarelle ja käsittelee mielisairauden historiaa. Näkökulmatekniikkaa hyödyntävä ja historiallisista tosiasioista kehyksensä ammentava romaani kertoo kolmen eri naisen tarinan, joka ulottuu lähes vuosisadan yli 1900-luvun loppupuolelle.  Sisälehdellä oleva omistuskirjoitus "Sinulle, joka olet joskus epäillyt olevasi hullu tai tulevasi hulluksi. Olet luultavasti oikeassa." puhutteli minua vahvasti ja sai minut heti ensiriveiltä kokemaan, että tämä on juuri minun kirjani.

Teos käsittelee tärkeitä teemoja: kuka on terve, kuka on sairas? Mikä erottaa terveen sairaasta - vai olemmeko vähän hulluja kaikki? Teos herättää myös kysymyksiä mielisairaiden hoidosta ja sen historiasta. Nykynäkökulmasta katsottuna mielisairaiden hoidon historia on aika synkkä ja herättää lukijan ajattelemaan, että monet hoitomuodot varmasti sairastuttivat mieltä entisestään sen sijaan, että olisivat parantaneet.


Sielujen saari on tarina Kristinasta, joka synnytyksen jälkeisen masennuksen uuvuttamana surmaa lapsensa - koska haluaisi levätä edes hetken. Se on myös tarina porvaristyttö Ellistä, joka tekee hurjan pakomatkan erään miehen kanssa ja joka siksi leimataan hulluksi. Heidät lähetetään Seilin saarelle, jossa on mielisairaiden hoitokoti. Siitä kodista ei yleensä ole paluuta. takaisin. Eräällä tavalla saaren vankina on myös Sigrid, joka tuo tarinaan kolmannen ja hieman erilaisen näkökulman. Hän on potilaiden hoitaja samassa hoitokodissa, jossa Kristina ja Elli ovat hoidettavina. Kuitenkin teos kysyy lukijalta, eroaako hän loppujen lopuksi niin paljon potilaistaan? Eivätkö he ole samanlaisia ihmisiä kaikki?

Holmströmin kieli lumoaa. Se on ilmaisuvoimaista, hieman lyyristäkin. Tarina on puhutteleva, hyvin samaistuttava. Mielestäni kirjailija on tavoittanut upeasti särkyneen ja hajoilevan ihmismielen liikeet. Tämä oli minulle vaikuttavin ja upein lukukokemus pitkään aikaan.

Johanna Holmström
Sielujen saari
(Själarnas ö, 2017)
käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava
365 s. 


Sarah Watersin kutkuttava Vieras kartanossa

Vieras kartanossa on tiivistunnelmainen romaani, jota tuskin maltoin laskea käsistäni. 1940-luvun Englannin maaseudulle kartanomiljööseen sijoittuvassa teoksessa on viehättävän nostalgista tunnelmaa sekä kutkuttavaa jännitystä - mikä mahtava yhdistelmä!




Nukkavieru ja köyhä maalaislääkäri, tohtori Faraday, saa kutsun potilaskäynnille Hundreds Hallin kartanoon, jota asuttaa Ayresin perhe. Vuosisatoja suvun omistuksessa ollut kartano on pahoin rapistunut, ja sen loiston päivät ovat jääneet jo kauan sitten taakse; teos käsitteleekin yhtenä keskeisenä teemanaan englantilaisen luokkayhteiskunnan murenemista. Potilaskäynti kartanossa virittääkin tohtorin ja Ayresin perheen välille syvän ja tiiviin tuttavuuden, jonka myötä Faradaystä tulee perheen luottoystävä, joka vihkiytyy perheen ja kartanon syvimpiin salaisuuksiin. Samalla kaksi maailmaa ja kaksi luokkaa kohtaavat toisensa. Pikku hiljaa tohtori joutuu ikään kuin salapoliisin asemaan. Hänen tärkeäksi tehtäväkseen tulee selvittää, mikä on niiden kummallisten ja mystisten tapahtumien taustalla, joiden päänäyttämönä kartano toimii. Lukija saa pohdittavakseen, alkaako kaikkien Ayresin perheen jäsenten mielenterveys rakoilla ja tapahtuuko kaikki kumma vain heidän päänsä sisällä vai onko kenties niin, että kartanolla on oma tahto ja oma sielu ja se elää?


Lukukokemus oli hyvin mukaansatempaava. Loistava lukuromaani.

Sarah Waters
Vieras kartanossa
(The Little Stranger, 2009)
Suom. Helene Bützow
Tammi
592 s.


Eowyn Iveyn Maailman kirkkaalle laidalle

Viime syksynä lukemani Eowyn Iveyn Lumilapsi oli niin lumoava ja vangitseva lukukokemus, että sen jälkeen ei voi tehdä muuta kuin pettyä, jos odottaa jotakin yhtä huikeaa lukukokemusta samalta kirjailijalta. Jos en olisi ollut niin Lumilapsen lumoama, tuskin olisin kokenut minkäänlaista pettymystä Iveyn toisesta romaanista. Pilvilinnoista on kuitenkin suunta vain alaspäin. Kuitenkin jos unohdetaan Lumilapsi, on Maailman kirkkaalle laidalle -romaanissa kaikki, mitä tarvitaan hienoon kirjaan ja upeaan tarinaan.



Maailman kirkkaalle laidalle on paitsi seikkailutarina, myös rakkaustarina 1800-luvun lopusta. Vasta-avioitunut everstiluutnantti Allen Forrester on lähdössä tutkimusmatkalle Alaskaan kartoittamaan ennestään tuntemattomia seutuja. Hänen nuori vaimonsa Sophie on aikalaisnaisiinsa nähden tavaton seikkailusielu, joka on innolla lähdössä miehensä mukaan. Kuitenkin juuri lähdön kynnyksellä hänen havaitaan olevankin raskaana, ja niinpä on hänen jäätävä kotiin odottamaan miestään. Ero on tuskallinen ja raastava ja vaatii molemmilta voimaa ja rohkeutta. Moniääninen teos kulkee eteenpäin pääosin näiden kahden päähenkilön päiväkirjamerkintöjen ja kirjeiden avulla, mutta teoksessa on myös muunlaisia ääniä ja tekstejä. Osa äänistä on myös kahden nykyajassa elävän miehen, jotka tutkivat Allenin ja Sophien elämää niiden historiallisten dokumenttien valossa, joita nämä ovat jättäneet jälkeensä.

Tarina on kaunis, koskettava ja riipaiseva. Koska teoksessa on niin monenlaisia ääniä ja tekstejä, kokemukseni teoksesta vaihteli hyvin paljon. Kaikista eniten pidin Sophien päiväkirjateksteistä. Odotin aina malttamattomana, milloin Sophie pääsee jälleen ääneen. Hänen päiväkirjateksteistään löysin jotakin sellaista kauneutta ja kuulautta, josta pidin kovin. Koko teoksen teksti on kuitenkin mielestäni hyvin hengittävää ja keveää, vaikka siinä käsitelläänkin monia raskaita ja synkeitäkin teemoja.

Jään odottamaan malttamattomana, julkaiseeko  Ivey tulevaisuudessa vielä muutakin. Hänen kahden teoksen mittainen kirjailijanuransa vaikuttaa mielestäni hyvin lupaavalta ja kiinnostavalta.


Eowyn Ivey
Maailman kirkkaalle laidalle
(To the Bright Edge of the World, 2016)
Suom. Marja Helanen
Bazar


maanantai 5. maaliskuuta 2018

Upea suomentamaton klassikko: Elizabeth Gaskellin North and South

Margaret opened the door and went in with the straight, fearless, dignified presence habitual to her. She felt no awkwardness; she had too much the habits of society for that. Here was a person come on business to her father; and, as he was one who had shown himself obliging, she was disposed to treat him with full measure of civility. Mr. Thornton was a good deal more surprised and discomfited than she. Instead of a quiet, middle aged clergyman, a young lady came forward with frank dignity - a young lady of different type to most of those he was in habit of seeing. Her dress was very plain: a close straw bonnet of the best material and shape, trimmed with the ribbon; a dark silk gown, without any trimming or flounce; a large Indian shawl, which hung about her in heavy folds, and which she wore as an empress wears her drapery. He did not understand who she was, as he caught the simple, straight, unabashed look, which showed that his being there was of no concern to the beautiful countenance, and called up no flush of surprise to the pale ivory of the complexion. He had heard that Mr. Hale had a daughter, but he had imagined that she was a little girl.

Elizabeth Gaskellin North and South -teos on kirja, jonka olisin lukenut jo aikapäiviä sitten, jos se olisi suomennettu. Ihme ja kumma, tämä upea englantilainen klassikko on kuitenkin säilynyt suomentamatta näihin päiviin asti - kuten suurin osa muutakin Gaskellin tuotantoa. Gaskellilta on suomennettu vain kaksi teosta, viime syksynä lukemani Cranfordin naiset sekä Sylvian kosijat, jotka olen lukenut joskus jo ennen kirjablogiaikaani. North and South -teoksen tarina on kuitenkin jäänyt värjymään mieleeni joskus kauan sitten näkemäni BBC:n minisarjan vuoksi - eikä ole jättänyt minua rauhaan.

Koska pelkkä tahdonvoimani ei ole ketään suomentajaa vielä edelleenkään saanut suomentamaan teosta, päätin vihdoin viime vuoden lopulla käydä tuulta päin ja yrittää lukea teoksen alkukielellä. Yli 500-sivuisen 1800-luvulla kirjoitetun englanninkielisen teoksen lukeminen oli minulta hyvin uhkarohkea yritys, joka ihan omaksiksin yllätyksekseni päättyi hyvin onnellisesti: sain kuin sainkin teoksen luetuksi, vaikkakin kaksi kuukautta siihen meni kaikkien muiden, vähän nopeampien lukuprojektien ohella. Kun "The End" -teksi teoksen viimeisellä sivulla, sivunumerolla 547, kohtasi katseeni, oli aikamoinen voittajaolo. En nimittäin ole ikinä jaksanut lukea näin vanhaa teosta englanniksi - ja hyvin harvoja uudempiakaan.



North and South -teoksen juoni tuo väkisinkin mieleen Ylpeyden ja ennakkoluulon. Silti teosten maailmat poikkeavat hyvin rajusti toisistaan. Austenin tanssin ja naurun täyteisistä seurapiirisalongeista on hyvin pitkä matka niihin teollisuuskaupungin synkkiin huoneisiin, joissa ihmismieltä varjostaa paitsi kaupungin sankka sumu, myös työntekijöiden ihmisoikeudet sekä kovat henkilökohtaiset menetykset. North and South ja Ylpeys ja ennakkoluulo -teosten suurimmat erot selittyvätkin pitkälti sillä, että edellinen edustaa englantilaista romantiikka kun taas jälkimmäinen realisimia.


North and South teoksen päähenkilönä on Margaret, joka on varttunut eteläenglantilaisella maaseudulla Hellstone-nimisen pikku kylän pappilassa, puiden ja vihreyden ympröimänä. Nuoruusvuosiaan hän osin viettää rikkaampien sukulaistensa hoivissa Lontoossa, jossa on päässyt oppimaan hienon maailman tapoja. Margaretin sydän kuitenkin halajaa takaisin Hellstoneen, vehreän idyllin keskelle. Siksipä Margarethille on aikamoinen shokki, kun hänen isänsä päättää erota vakaumuksellisten erimielisyyksiensä takia papinvirastaan ja aloittaa alusta aivan toisaalla. Tuo uusi alku on yksityisopettajan paikka Pohjois-Englannissa sijaitsevassa Milton-nimisessä teollisuuskaupungissa, joiden synkkiäja tehdassavun sumentamia katuja raahustavat väsyneet työlaiset.

Isän yksityisoppilaaksi sattuu eräs John Thornton -niminen nuori herra, joka on merkittävässä asemassa oleva tehtaanomistaja. Margaretin ensivaikutelma herrasta on konsanaan yhtä töykeä yrmy kuin neiti Elizabeth Bennetin ensivaikutelma herra Darcystaan Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Margaret ja herra Thornton edustavat monessa suhteessa pitkälti toistensa vastakohtia, ja heidän näkemyksensä asettuvat monissa keskusteluissa täysin vastakkain. Heidän erimielisyytensä palautuvat lähinnä teoksen nimenkin osoittamaan vastakkaiasetteluun: Margaret edustaa arvoillaa ja ajatuksillaan etelän pehmeämpia arvoja, herra Thornton puolestaan kovempia pohjoisen työläiskaupungin arvoja, joissa raha ja tehokkuus ratkaisevat.


Jostakin kumman syystä näiden kahden, hyvin erilaisen ihmisen välille kehittyy kuitenkin vetovoima. Suhteen vastuksena on kuitenkin monet väärinkäsitykset, ennakkoluulot, ylpeys ja katkeruus. North and South ei ole kuitenkaan vain tarina herra Thornton ja Margaretin suhteesta, vaan siihen mahtuu myös paljon muuta.

Yksi tärkeä juonellinen jännite on Margaretin veli Frederik ja hänen tarinansa. Frederik on ollut maanpaossa laivastossa syntyneen kapinan vuoksi. Siksi hän on kotimaassaan Englannissa lainsuojaton. Uhkarohkea Frederik kuitenkin tulee katsomaan perhettään, kun kuulee äitinsä olevan vakavasti sairaana. Margaret haluaisi todistaa veljensä syyttömyyden, jotta tämä voisi palata pysyvästi kotimaahansa. 

North and South -teoksessa otetaan kantaa myös työlaisten oloihin sekä yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen. Lisäksi teoksessa pohditaan oikeaa ja väärää, valhetta ja totuutta. 

North and South -romaani tarjosi minulle antoisan lukukokemuksen. Se on yksiä niitä kirjoja, joiden viimeisellä sivulla oli äärimmäisen vaikeaa ja haikeaa jättää tarina taaksensa. Kun on elänyt, kokenut, surrut ja iloinnut niin monet tapahtumat niin suurella sydämellä romaanihenkilöiden mukana, on eron hetki tuskaisa - vaikka samalla tuntuikin upealta, että olin kuin olinkin jaksanut lukea näin paksun ja vanhan englanninkielisen kirjan loppuunsa.

Omassa mielestäni North and South -teoksen voi hyvin asettaa sellaisten suurten englantilaisten klassikkokirjailijoiden kuin Dickensin ja Austenin teosten rinnalle. 1800-luvun englantilainen kirjallisuus on hyvin lähellä sydäntäni, ja North and South -romaanissa on juuri samanlaista lumovoimaa kuin muissakin rakastamissani vanhoissa englantilaisissa klassikoissa. Suosittelen muillekin kaltaisilleni vanhojen klassikoiden ystäville - jos ei englannin kieli liikaa pelota!





Elizabeth Gaskell
North and South, 1855
Vintage Books
547 s.


maanantai 26. helmikuuta 2018

Pascal Mercierin tunnelmallinen Yöjuna Lissaboniin

Sain siskoltani joululahjaksi Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin - nimisen romaanin. En ollut sitä ennen kuullut edes koko kirjasta, enkä tainnut lukea kokonaan edes takakantta, vaan heittäydyin lukuseikkailun vietäväksi yhtä suin päin ja avoimin mielin kuin teoksen päähenkilö heittäytyy omaan seikkailuunsa.

Siskoni oli askarrellut minulle lahjaksi myös vallan ihanan kirjanmerkin, jossa on eräs osuva lainaus tästä lahjakirjasta.

Yöjuna Lissaboniin on hidas, tunnelmallinen, hieman haikean surumielinen ja melankolinen sekä filosofinen romaani. Sen lukeminen sopi mielestäni juuri siihen ajankohtaan ja tyyliin kuin milloin ja miten minä sitä luin: yöhön viittava nimikin houkuttelee pistämään kynttilät palamaan vuoden pimeimpänä aikana ja heittäytymään tunnelmallisen tarinan vietäväksi.



Päivä, jonka jälkeen Raimund Gregoriuksen elämässä mikään ei ollut enää oleva niin kuin ennen, alkoi lukuisten muiden päivien tavoin. 

Näin alkaa tarina sveitsiläisestä latinanopettajasta, joka on elänyt tavallista ja turvallista elämää, jossa jokainen päivä on edellisensä kaltainen. Eräänä päivänä tämä tunnontarkka opettajaihminen kuitenkin ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja tekee jotakin täysin luonteensa vastaista ja uutta: hän jättää oppikirjansa opettajanpöydälle eikä enää palaa. Hän lähtee yöjunalla Lissaboniin. Matkalukemisena hänellä on erään portugalilaisen lääkärin Amadeu de Pradon kirja, jonka hän sattumalta on saanut käsiinsä. Filosofinen, kirjoittajan elämää käsittelevä kirja imaisee Gregoriuksen niin mukaansa, että hän saa pakkomielteen selvittää kirjoittajasta kaiken selvitettävissä olevan. Lissabonissa Gregorius lähtee kulkemaan askel askeleelta jo kauan sitten kuolleen kirjailijan jalanjälkiä ja tekee samalla pitkän ja syvän matkan itseensä.

Nautin kovin tämään kirjan lukemisesta. Tarinan melankolisessa, yöllisessä tunnelmassa oli tenhoa ja taikaa. Hidastempoinen tarina kietoi minut otteeseensa vähin erin, eikä ollut lopulta päästää irti.

Pascal Mercier
Yöjuna Lissaboniin
(Nachtzug nach Lissabon, 2004)
Suom. Raija Nylander
Tammi 
612 s.





lauantai 17. helmikuuta 2018

Somerunouden kuuluisuus: Rupi Kaurin Maitoa ja hunajaa


Minulle tarjottiin arvostelukappaleeksi maailmalla mainetta somerunoudellaan niittäneen Rupi Kaurin esikoisrunokokoelmaa Maitoa ja hunajaa. Teokseen en olisi varmaan tarttunut, ellei minulle olisi sitä suoraan tarjottu luettavaksi ja blogattavaksi. Minulla oli pieniä ennakkoluuloja teosta kohtaan, vaikka toisaalta teos vaikutti aika mielenkiintoiselta - kenties virkistävän erilaiselta tapaukselta. Lukukokemus osoitti, että sitä teos todella on.

Teos herätteli minut lukijana mukaan kirjoittajan matkalle koskettavalla "johdantorunolla" ennen sisällysluetteloa:

heräsin viime yönä surevan sydämeni itkuun
miten voin auttaa, kysyin
sydämeni vastasi
kirjoita kirja

Näistä sanoista tiesin, että tulisin pitämään kokoelmasta. Silti en voi sanoa ihastuneeni täysin varauksetta. Kokoelmaan mahtuu monenlaista runoa, enkä pitänyt läheskään kaikista. Kokonaisuutena kokoelma jäi kuitenkin enemmän positiivisuuden puolelle.

Teos jakaantuu neljään osaan, jotka on otsikoitu satuttaminen, rakastaminen, hajoaminen ja paraneminen. Kuten näistä otsikoista voi päätellä, teos ei ole mitään keveää luettavaa, vaan sisältää aika raskaita ja rankkoja teemoja. Kuitenkin teos tuo myös toivoa ja voimaannuttaa.

Satuttaminen-osiossa käsitellään esimerkiksi aika paljon seksuaalista hyväksikäyttöä, minkä lukeminen tuntui varsin raadolliselta, jopa kipeältä. Tajusin, miten onnekas itse olen, kun en esimerkiksi koskaan ole joutunut raiskatuksi, vaan olen saanut pitää oman kehoni itselläni. Samalla koin syvää tuskaa kaikkien niiden naisten puolesta, joilla asiat eivät tämän asian suhteen ole olleet yhtä hyvin kuin itselläni. Intialaissyntyinen Kaur tulee kulttuurista, joissa naisilla on täysin erilainen asema kuin omassani ja joissa seksuaalinen hyväksikäyttö lienee paljon yleisempää.


Kokoelmaa voikin luonnehtia vahvasti feministiseksi. Kaikista kipeistä kokemuksista huolimatta Kaurin runot julistavat naisen voimaa. Runoissa kritisoidaan myös länsimaista kauneusihannetta, johon intialaiset naiset eivät niin sovi edes senkään vertaa kuin länsimaalaiset.

Maitoa ja hunajaa -kokoelman runoissa on paljon raadollisuutta ja ankaraa kritiikkiä, mutta sen lisäksi myös paljon kauneutta, herkkyyttä, suloa - ja voimaa. Kaikki runot eivät sytyttäneet, mutta monen runon äärelle jäin pidemmäksi aikaa pohtimaan ja hämmästelemään sitä, miten viisaita ja tarkkanäköisiä ne olivat. Monissa runoissa pystyin näkemään myös itseni ja omat kokemukseni.


Nämä Kaurin runot sykähdyttävät suoruudellaan. Runojen tyyliä voisi luonnehtia lakoniseksi. Kaur ei kaunistele eikä kiertele asioita, vaan sanoo asiansa kaikessa yksinkertaisuudessaan juuri niin kuin se on.

Kokoelman runot ovat vapaarytmisiä ja hyvin moderneja. Isoja alkukirjaimia eikä välimerkkejä käytetä, vaan ainoastaan säe- ja säkeistöjako rytmittävät runoja. Joukossa oli myös muutamia proosarunoja. Kuitenkin kaikkien runojen tyyliä luonnehtii vahvasti proosanomaisuus.

Runokokoelmaa piristää kuvitukset, jotka kirjailija itse on tehnyt. Kuvitusten tyylissä on jotakin samaa kuin itse runoissa: niiden selkeä, yksinkertainen viiva kielii samasta suorapuheisuudesta kuin itse runot. Joissakin kuvituksissa on myös ripaus huumoria mukana. Oma lempikuvitukseni oli tämä, jossa vähän liioitellaan naisten luonnollisella karvankasvulla:


Vaikka koin tämän kuvan huvittavan lisäksi myös hyvin puhuttelevaksi, ajattelin kuitenkin itse ajella sääreni myös vastaisuudessa - mutta en missään nimessä kenekään pojan takia.

 Rupi Kaur
Maitoa ja hunajaa (2015)
Suom. Riikka Majanen
Kustannusosakeyhtiö Sammakko
204 s.