Carlos Ruiz Zafónin lumoava Tuulen varjo

On yö. Kynttilät lepattavat pöydällä, huoneen hämärässä, levittäen ympärilleen lempeää ja salaperäistä valoaan. Minä olen vajonnut sohvani syvyyteen, tyynyjen ja peittojen syleen. On hiiren hiljaista. Kädessäni on kirja ja pöydällä teemuki. Olen jossakin kaukana, Barcelonan hämärillä kujilla. Tunnelma on juuri oikea. Noin kello kolme käännän kirjan viimeisen sivun ja huokaisen onnellisena. Ah, mikä kirja! Voi, mikä täydellinen lukukokemus!

Tämä kirja ja tämä lukukokemus on Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo, jonka sain joululahjaksi siskoltani. Paksu pokkari taittui joululomalla ja sai loppukirinsä eräänä yönä, jolloin en vain enää voinut saada kirjaa alas käsistäni. Muisto kynttilänvalosta ja kirjan tunnelmasta, jotka sointuivat hyvin yhteen, on ehkä yksi kauneimpia lukumuistojani.

Muistan vieläkin sen varhaisen aamun, jolloin isä vei minut ensimmäisen kerran käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla. Kesän 1945 ensimmäiset päivät olivat varisseet pois, ja kävelimme pitkin Barcelonan katuja tuhkanharmaan taivaan alla, auringon värjäämän sumun levittyessä Santa Monican puistokadun ylle kuparisena kukkaseppeleenä.
- Daniel, et saa kertoa kenellekään siitä, mitä tänään näet, isä opasti. - Et edes ystävällesi Thomàsille. Et kenellekään.

Tuulen varjo on kirja kirjasta. Se on tarina siitä, miten paljon kirja voi koskettaa ja miten paljon kirja voi merkitä. Se on tarina siitä, miten kirjoillakin on sielu kuten niiden kirjoittajillakin. Ennen kaikkea se on mielestäni tarina siitä, miten toivottomimmallakin voi olla toivoa.

Eräänä päivänä isä vie Daniel Semperen Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, joka sijaitsee Barcelonan sydämessä. Se on paikka, josta vain harvat ja valitut tietävät jotakin ja josta Daniel ei myöskään ole aiemmin tiennyt mitään. Unohdettujen kirjojen hautausmaalla hylätyt ja unohdetut kirjat ovat saaneet uuden elämän. Sinne on koottu kirjoja, joita kukaan ei enää halua tai jotka ovat syystä tai toisesta jääneet ylimääräisisksi. Tapana on, että se, joka ensimmäisen kerran näkee Unohdettujen kirjojen hautausmaan, saa valita minkä tahansa kirjan sieltä omakseen. Tapana on myös, että se kirja täytyy pitää omanaan.

Daniel harhailee suunnattomien hyllyrivien labyrintissä etsien omaansa. Viimein hän tarttuu kirjaan, jossa lukee:

Tuulen varjo

Julian Carax.

Daniel on löytänyt omansa. Seuraavana yönä Daniel ahmii kirjan. Hän haluaisi tietää lisää kirjailijasta, josta ei ole kuullut mitään ennen. Melkein kukaan ei tunnu tietävän, kuka oli tämä mystinen Julian Carax. Pian kuitenkin kirjailijasta kirjan takana alkaa selvitä jotakin. Selviää myös, että kirja, jonka Daniel on saanut omakseen, on hyvin arvokas ja harvinaislaatuinen, josta harrastajat olisivat valmiita maksamaan omaisuuden. Julian Caraxin kirjoja ei nimittäin enää maailmassa juuri ole. Ne ovat kadonneet jäljettömiin yhtä mystisesti kuin kirjailija itse.

Jollakin mystisellä tavalla Danielia alkaa kiehtomaan tarina kirjailijasta, jonka kerrotaan mystisesti kadonneen tai kuolleen ja jonka elämää kuuluu varjostaneen onnettomuus. Vuosien saatossa Danielin elämä kietoutuu kummallisella tavalla yhteen Julian Caraxin elämän ja romaanien kanssa. Danielin suurimmaksi elämäntehtäväksi muodostuu kirjailijan salaperäisen kohtalon selvittäminen.

Sodanjälkeiseen Barcelonaan sijoittuva Tuulen varjo on nostalginen kirja, joka tuoksuu menneeltä maailmalta ja pölyisiltä kirjoilta. Siinä on jotakin viehättävää pysähtyneisyyden tuntua. Kirja on eräänlainen salapoliisitarina, jossa johtolankojen mutkikas vyyhti vähä vähältä ja askel askeleelta johtaa kohti päähenkilölle tärkeän kirjailijan kohtalon jäljille. Juonenkäänteet ovat niin mutkikkaat ja uskomattomat, että lukijan pää on mennä pyörälle. Juonessa on paljon melodraamaa ja romantiikkaa. Joku kenties pitäisi kirjaa liian sentimentaalisena ja juonenkäänteitä epäuskottavan mutkikkaina. Minä kuitenkin vain yksinkertaisesti lumouduin.

Kirja on pohjimmiltaan viihteellinen, tietyssä mielessä jopa hieman pinnallinen. Kuitenkin se tarjoaa lukijalleen kauniita ajatuksia ja myös puhuttelee. Se saa ajattelemaan sitä, miten tärkeitä kirjat voivat olla. Se saa myös ajattelemaan sitä, että jokaisen lukemani kirjan takana on ihminen, joka on kirjoittanut kirjan, ja tällä ihmisellä on oma tarinansa. Se saa ajattelemaan sitä, kuinka kiitollinen voin olla siitä, että on olemassa tai on ollut olemassa ihminen, joka kirjoitti kirjan, jonka minä voin lukea.

Kiitos  Zafón, kun kirjoitit Tuulen varjon ja tarjosit minulle unohtumattoman lukuelämyksen!

Carlos Ruiz Zafón

Tuulen varjo

(La Sombra del Viento, 2001)

Suom. Tarja Härkönen

Otava

647 s.