Jane Austenin pisteliäs kynä parhaimmillaan: Neito vanhassa linnassa

Kukaan, joka oli nähnyt Catherine Morlandin lapsena ei olisi voinut kuvitella, että hänestä tulisi kirjan sankaritar. Hänen asemansa, hänen isänsä ja äitinsä luonteet, hänen oma persoonallisuutensa ja taipumuksensa eivät ollenkaan viittanneet siihen suuntaan.

(– – )

Mutta vasta viidentoista – seitsemäntoista vuoden iässä hän valmentautui kirjan sankarittareksi: hän luki kaikkia sellaisia teoksia, joita sankarittaren täytyy lukea oppiakseen muistamaan niitä huudahduksia, jotka ovat käyttökelpoisia ja niin rauhoittavia heidän tapahtumien kiusaaman elämän vaiheissa.

Popelta hän oppi nuhtelemaan niitä jotka

"kärsimyksen pilkan sallivat".

Graylta hän oppi että

"Moni kukkanen piilossa rusottaa

ja tuoksunsa antaa autiuteen."

Thompsonilta hän oppi sen että

"ihanaa on opettaa, miten lentää tulis nuoren aatteen".

(– – )

Mutta jos nuoresta naisesta on määrä tulla sankaritar, neljänkymmenen ympärillä asuvan perheen kierous ei voi asettaa esteitä hänen tielleen. Jotakin täytyy tapahtua ja tapahtuu, mikä johdattaa sankarittaren tien alkuun.

Herra Allen, joka omisti suurimman osan Fullertonista, wiltshireläisestä kylästä, missä Morlandit asuivat, sai määräyksen lähteä Bathiin parantamaan kihtiään. Hänen vaimonsa, hyväluontoinen nainen, oli mieltynyt neiti Morlandiin ja kenties tiesi, että jos seikkailut eivät kohtaa nuorta naista hänen omassa kylässään, hänen on etsittävä niitä muualta. Hän siis pyysi Catherinea lähtemään mukaan Bathiin; herra ja rouva Morland myöntyivät kaikin mokomin asiaan, ja Catherine oli seitsemännessä taivaassa onnesta.

Austenin Neito vanhassa linnassa on mielestäni Austenia parhaimmillaan, ja tämä romantiikan ja ironian mestari on teroittanut kirjaa varten pisteliään kynänsä terävimmilleen. Voi, kuinka sain nauraa hykerrellä ja hymähdellä Austenin oivalliselle kerrontatyylille ja sille itseironialle, joka leikittelee romaanitaiteen konventioilla.

Kirjan sankaritar Catherine Morland on kaikkea muuta kuin sellainen sankaritar, joita hienoissa ja ylevissä kirjoissa on. Ainakin mitä on kaikissa sellaisissa kirjoissa, joilla Caherine on ravinnut sieluaan. Kaikesta huomimatta hänestä tulee tämän kirjan sankaritar. Hupakkomainen, nuori 17-vuotias tyttö, joka on änkenyt itsensä täyteen kaikenlaisia kauhuromaaneita ja muita kirjailijoiden hengentuotteita,  pääsee Bathiin laajentamaan ympyröitään ja huomaa pian, ettei kaikki menekään niin kuin kirjoissa ja että oikea elämä on romaania ihmeellisempää. Tai itse asiassa kaikkihan menee aivan kuin kirjassa, sillä tämä on kirja.

Hänen ensimmäinen tuttavuutensa  Bathissa on nuori herra Tilney, jonka komeus ja ihanuus saa heti Catherinen polvet veteliksi. Hän saa myös sydämmellisen ystävän eräästä Isabella-neidosta, jonka hupakkomaisuus on Catherinen hupakkomaisuus korotettuna potenssiin kymmenen. Sukulaissielu on siis löytynyt! Bathin seurapiirit ja huvitukset vetävät mukanaan Catherinen, jonka koko olemassaolon tarkoitukseksi tulee syventää tuttavuutta herra Tilneyn kanssa. Uskollisena ystävänä Isabella tietysti rohkaisee häntä näissä aikeissa. Ja kaikki siitä huolimatta, että että kertojan mukaan nuoren naisen ei ole edes säädyllistä nähdä unta yhdestäkään nuoresta miehestä, ellei tämä ole tiettävästi ihastunut häneen.

Sitten vasta alkaa tapahtua – sekä romantiikan että jännityksen saralla – kun Catherine saa kutsun nuori herra Tilneyn isältä kenraali Tilneyltä perheen kotiin, suurenmoiseen linnaan Northanger Abbeyhyn, juuri sellaiseen, linnaan jollaisia löytyy kaikista suurenmoisista, selkäpiitä karmivista kauhuromaaneista! Mistä tämä kaikki suuri avokätisyys ja ystävällisyys kenraalin taholta? Entä mistä se suuri röyhkeys, kun kenraali yhtäkkiä päättää Catherinen viikkoja kestäneen vierailun ajamalla hänet äkisti ja vailla ennakkovaroitusta pois linnastaan mitä hävyttömimmällä tavalla?

Neito vanhassa linnassa oli mielestäni mitä oivallisinta ja viihdyttävintä lukemista, jossa loistaa kirjalijan säkenöivä äly ja huumorin parhain pilke. Oivallisuudessaan se pääsee kilpailemaan sydämessäni parhaimman Austenin tittelistä yhdessä Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen kanssa. Austenmaiseen tapaan kaiken huulenheiton ja piikikkyyden takana on vakavaa kritiikin tai sanoman poikasta, jolla kirjailija on halunnut ravisuttaa sovinnaisuuden sääntöjä. Niin, kyllä naisellakin on oikeus mennä rakastumaan valitsemaansa mieheen ja tehdä hieman jotakin sen eteen, että tämä huomaisi hänet. Niin, ja mitä merkitsee jokin niin typerä ja maallinen asia kuin raha, kun kyse on jostakin niin tärkeästä ja epämaallisesta asiasta kuin rakkaudesta? 

Neito vanhassa linnassa – kuten muutkin Austenin teokset – on ylistys romanttiselle rakkaudelle ja sen kaikkivoipaisuudelle. Teos myös mielestäni haluaa sanoa, että jokaisessa naisessa piilee (oman elämänsä) sankarittaren mahdollisuus – siitä huolimatta, ettei muistuttaisi vähääkään tusinkakirjallisuuden kaavamaisia sankarittaria. Lähde vain Bathiin ja hyppää seikkailuun! :)

Vain yksi seikka jäi mietittyttämään kriittistä mieltäni: miten ihmeessä sellainen hupakko kuin Catherine kykenee miellyttämään Henry Tilneyn kaltaista täydellistä, viisasta ja järkevää miestä? No, ehkä se on sitä kuuluisaa rakkautta, joka peittää kaikki rakkaan viat alleen ja sumentaa järjen silmät.

Jane Austen

Neito vanhassa linnassa

(Northanger Abbey, 1818)

Suom. Eila Pennanen

WSOY

243 s.