Pikku naisia II kertoo samasta ihastuttavasta Marchin perheen sisaruskatraasta ja heidän elämänsä vaiheista kuin Pikku naisia I eli Megistä, Josta, Bethistä ja Amysta. Nyt nämä rakkaat "viimevuotiset ystävämme" ovat nyt varttuneet jo miltei naisen mittaan. Meg saa kirjan alussa vihdoin viimein rakkaan Johninsa omakseen ja nuori pari aloittaa yhteisen elämänsä vaatimattomassa, mutta suloisessa Kyyhkyslakassa, joksi nimittävät uutta kotiaan. Jota harmittaa naapurin nuori Laurie-herra, joka on heittäytynyt vallan mahdottomaksi: hän aikoo pilata herttaisen ystävyytensä Jon kanssa heittäytymällä romanttiseksi ja osoittamalla rakastumisen merkkejä! Jolla ei ole pienintäkään aietta sen sijaan rakastua Laurieen, saati sitten mennä tämän kanssa naimisiin, joten viilentääkseen pojan tunteita Jo lähtee koettamaan onneaan maailmalla kirjailijana. Amylle tarjotaan tilaisuutta lähteä Eurooppan matkustelemaan ja harjaannuttamaan taiteilijankykyjään, ja nuori, turhamainen ja kunnianhimoinen Amy lähtee innolla matkaan. Ja entäs sitten pikku Beth? Bethin elämää näyttää varjostavan salaisuus, joka kuihduttaa hänet. Hän ei löydä samalla tavalla paikkaansa tässä maailmassa kuin siskonsa, vaan siitä syystä siirtyy nuorena todelliseen kotiinsa Jumalan luokse.
Tähän kirjaan mahtuu siis aika lailla myös surua ja synkkyyttä hilpeiden ja onnellisten sävyjen lisäksi. Keskeisiä kysymyksiä kirjassa on kuitenkin nuorten neitien Jon ja Amyn naima-asiat, ja romantiikka-allergikkojen on syytä pysyä loitolla tästä kirjasta! Amy on kuin luotu hienoksi seurapiirirouvaksi, joten mistä hänelle hieno ja varakas mies? Vannoutunut vanhapiika Jo kuitenkin tuntee elämänsä hyvin yksinäiseksi Bethin kuoltua ja Amyn jo avioiduttua. Olisiko Amorilla kuitenkin Jollekin joku? Voinet varmasti arvata, että on.
Nautin kirjan lukemisesta: se on suloinen, viihdyttävä, hauska ja ihana. Se on myös samalla kirja, joka saa miettimään monia elämän tärkeitä kysymyksiä. Mutta toisinaan minua vaivasi hieman samat ajatukset kuin Pikku naisia I:tä lukiessani: kaikki on jotenkin liian siloiteltua, liian hyveellistä, liian ihanteellista ollakseen totta. Ei, ihan totta. Ei näin hyviä ihmisä ole olemassakaan. Ei edes parhaimpien ja hyveellisimpien kristittyjen joukossa. Tämä koko perheidylli, jossa keskenkasvuiset nuoret naisihmiset ottavat vanhemmiltaan saamansa neuvon sanat suurella vakavuudella ja hartaudella käyttöönsä ilman pienintä kapinan siementäkään. Jossa kaikki perheen jäsenet toimivat suurella rakkaudella aina toistensa hyväksi, vailla pienintä itsekkyyden häivääkään. Tämä perheidylli saa suorastaan hieman liian imeliä sävyjä mielestäni.
Nekin pikku "epätäydellisyydet", joita kirja paljastaa henkilöhahmoistaan, ovat kuitenkin loppujen lopuksi ikään kuin vain osoituksia siitä, kuinka suunnattoman hyveellisiä hahmot oikeasti ovat. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Megin ja Johnin pieni suhdekriisi, joka syntyy kaksosvauvojen syntymän ja vanhemmuuden tuomista haasteista. Meg hoivailee niin suurella äidin velvollisuudella rakkaita pienokaisiaan, että unohtaa vaimon velvollisuudet Johnia kohtaan. Hän on aina täysin kiinni lapsissaan, eikä suo enää ollenkaan muuta huomiota Johnille kuin hyssyttelee tätä, jotteivät vauvat heräisi. Lopulta John ei enää viihdy kotonaan, koska hänellä ei käytännössä katsoen ole enää vaimoa. Meg puolestaan pahoittaa mielensä, koska ajattelee, että naapurissa kaiket illat viihtyvä mies ei enää rakasta häntä. Megin äiti huomaa onneksi tilanteen ja hänen neuvoillaan saadaan parisuhde kuntoon. Mutta tämä parisuhdekriisi on vain osoitus Megin ylivoimaisesta hyvyydestä ja hänen suunnattoman äidinsydämensä laajuudesta, joka menee äidin velvollisuuksien hoitamisessa liiallisuuksiin. Vähän enemmän olisi realismia siinä, että Meg saisi itkupotkuraivarit ja makaisi selällään lattialla ja huutaisi, ettei enää jaksa sekuntiakaan kuunella tuota lasten parkua ja olisi kaiken kukkuraksi oikea äkäpussi miestään kohtaan, jonka olemassaolo on syynä siihen, miksi hän täysin loppuun palanut äiti. Niin, mutta eihän nämä täydelliset pikku naiset itkupotkuraivareita saa!
No, mutta onhan se mukavaa, että jos todellisesta elämästä ei löydy täydellisiä ihmisiä, niin heitä löytyy sitten edes kirjojen lehdiltä. Tyttökirjoilla onkin alun perin ollut kasvattava tarkoitus, ja tämä "tyttökirjojen tyttökirja" edustaa sitä hyvin vanhakantaista tyttökirjojen suuntaa, jossa tärkeää on korkeat ideaalit ja moraalinen sanoma. Kyllä näistä tytöistä sietää ottaa mallia, mutta varo vain, ettet tule liian täydelliseksi!
"Niin Jo, minä luulen, että sinä korjaat vielä hyvän sadon", rouva March aloitti ja hätisti pois ison mustan sirkan, joka yritti häkellyttää Teddyn tuijotuksellaan.
"En puoleksikaan niin hyvää kuin sinä, äiti. Sinun satosi on tässä, emmekä me voi koskaan kiittää sinua kylliksi siitä, miten kärsivällisesti olet kylvänyt ja niittänyt", Jo huudahti siihen hellään ja innostuneeseen sävyyn, jota ei lakkaisi koskaan käyttämästä.
"Toivottavasti jyvät lisääntyvät ja akanat vähentyvät vuosi vuodelta", Amy sanoi hiljaa.
"Sinun lyhteesi on suuri, mutta minä tiedän, että se mahtuu sinun sydämeesi, Mamma rakas", Meg lisäsi lempeällä äänellään.
Rouva March liikuttui niin syvästi, ettei voinut muuta kuin levittää käsivartensa kuin vetääkseen lapsensa ja lapsenlapsensa syliinsä ja sanoa ilme ja ääni uhkuen nöyryyttä, kiitollisuutta ja äidinrakkautta:
"Voi tytöt, elättepä te miten kauan tahansa, minä en osaa kaivata teille tämän suurempaa onnea!"
Näin kauniisti ja lempeästi päättyy tämä suuri hyveellisyyden ylistys,Pikku naisia II.
Louisa M. Alcott
Pikku naisia II
(Little Women II, 1869)
Suom. Sari Karhulahti
Art House
313 s.
Louisa M. Alcottin kirjat olivat suosikkejani lapsena, ja vieläkin pidän niistä kovasti. Ala-asteikäisenä en juurikaan kiinnittänyt kyllä huomiota tuohon hyveellisyyteen, tarinat olivat minulle tavallaan kuin aikamatka 1800-luvulle! Nyt myöhemmin olen lukenut Rose-kirjat sekä Tytöistä parhain -teoksen, ja niissä kyllä se hyveellisyys tökki hieman. Kuten kuitenkin sanoitkin, näillä kirjoilla on ollut tarkoitus myös kasvattaa, joten täydellinen esimerkillisyys voidaan suoda anteeksi ;)
VastaaPoistaLapsen viattomuudella ja kypsymättömyydella on se etu, että pienenä osaa lukea silkkaa nautintoa tuntien teoksia, jotka myöhemmällä iällä sitten onnistuu pilaamaan liialla analyyttisyydellä ;) Haluaisin muuten tutustua myös Alcottin muuhun tuotantoon. Olen varmaan joskus nuoruusvuosina joitakin niitä muitakin lukenut, mutta ei ole juuri varmoja muistikuvia. Vaikka yltiöhyveellisyys vähän ärsyttää, niin jollakin oudolla tavalla se myös samalla viehättää ja vetää puoleensa. Niin, ja kenties samalla minusta tulee ihan vahingossa parempi ihminen? ;)
Poista