Suuren suomalaisen klassikon äärellä: Väinö Linnan Tuntematon sotilas (Sotaromaani)

"Aika velikultia", voi todeta luettuaan erään Suomen kirjallisuushistorian tunnetuimmista teoksista. Väinö Linnan historiaan elämään jäänyt tarina suomalaisista sotilaista tuo sodan hyvin lähelle lukijaa ja tekee historiasta elävää. Sota on julma asia ja niin on Linnankin tarina siitä, mutta teoksen pohjalla on jotakin hyvin inhimillistä ja lämmintä: nuo velikullat, jotka rämpivät rämeessä ja risukoissa suomalaisen sisun voimalla ja ovat niin ihmisiä ja inhimillisiä  - vaikka myös pakon edessä joutuvat tekemään sitä, mikä mielletään epäinhimillisimmäksi asiaksi: tappamaan.

Tähän tarinaan tartuin tänä syksynä toista kertaa elämässäni. Lukiossa luettu Tuntematon sotilas jätti syvät traumat. noin 17-vuotiaan minäni mielestä kirja oli aivan tappavan tylsä ja pitkäveteinen. Ihan loppuun en päässyt, vaikka hienon esseen teoksesta kirjoitin. Siitä asti olen vältellyt tätä merkkiteosta, vaikka tiesin, että äidinkielenopettajan urallani varmasti koittaa joskus hetki, jolloin minun on traumani kohdattava. Se hetki tuli tänä syksynä, kun eräällä kurssillani oli pakko käsitellä tätä teosta. Siispä tartuin teokseen kokien varmaan aivan samaa kauhua kuin opiskelijani suuresta ja haastavasta luku-urakasta. Samalla olin kuitenkin innoissani:mielessäni aavistelin, että nyt vanhemmalla iällä voisin löytää tästä klassikosta jotakin sellaista hienoa, mille lukioilaisena silmäni olivat sokeat.

Olin oikeassa. Linnan suuri klassikko todella tarjosi minulle jotakin hienoa. Toisaalta osan luku-urakkaa rämmin eteenpäin pelkän sisun voimalla, kuten tein lukioikäisenäkin. Tunsin itseni melkein kuin tuntemattomaksi sotilaaksi, joka suomalaisen sisun voimalla ja pakon edessä taistelee tiensä eteenpäin. Tällä kertaa sisuni kantoi kuitenkin pidemmälle kuin lukiossa, sillä suomalaiseen sisuuni oli sekoittunut myös äidinkielenopettajan sisua - tottakai minun oli teos loppuun luettava. Kun teos päättyi ja Suomi hävisi sodan, tunsin minä itseni voittajaksi: Minä tein sen! Luin Linnan suurklassikon.

Tuntematon sotilas ei päästä lukijaansa helpolla.  Henkilöhahmojen käyttämät murteet, mikä on teoksen yksi ylistetyimpiä piirteitä, tekevät teoksesta kielellisesti hyvin haastavan. Oman lisänsä tähän kielen haastavuuteen tuo myös sotaan ja armeijaan liittyvä sanasto, joka on tällaiselle nykypäivän sotakirjallisuuteen tottumattomalle nuorelle naiselle haastavaa.  Teoksen haastava kieli sai luku-urakan etenemään hyvin hitaasti, vaikka teos enimmäkseen tuntuikin nyt mielenkiintoiselta.

Luku-urakan loppuun saattamisen aiheuttama riemu ei kuitenkaan ollut pelkän "selviytymiskokemuksen" ansiota. Teoksen luettuani tunsin lukeneeni todella upean klassikon, joka oli koskettanut minua syvästi. Tunsin katsovani historiaa uusin ja ymmärtäväisemmin silmin. Tunsin syvää myötätuntoa kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat kokeneet sodan. Koin samalla jotakin sellaista, mitä Aristoteles nimittää katharsikseksi.

Teos on todella elävä, rikas ja realistinen kuvaus sodasta. Teos kuvaa sotaa kaikessa kauheudessaan ja karuudessaan. Tuntematon sotilas ei ole runebegiläinen sankaritarina sodasta, vaan se on tarina niistä tavallisista "tuntemattomista" sotilaista, jotka laittavat itsensä ja henkensä likoon vain siksi, että on pakko.   Nämä tuntemattomat sotilaat tulevat kuitenkin teoksen edetessä lukijalle hyvin tutuiksi, osa myös rakkaiksi, ja siinä piileekin tämän karun romaanin lämpö. Linna saa henkilöhahmonsa elämään. Toisin kuin monissa muissa romaaneissa tarina ei kuitenkaan säästä kuolemalta niitä tärkeitä tai hyviä henkilöitä. Henkilöhahmoja kaatuu teoksen edetessä tasaiseen tahtiin. Vahvaksi lempparihahmokseni teoksessa nousi omaa kotoista turkulaista murrettani puhuva Hietanen.

Tällä toisella kertaa luin Tuntemattomasta oikeastaan teoksen alkuperäisversion, joka on julkaistu vasta vuonna 2000 nimellä Sotaromaani. Linnan teos joutui aikanaan sensuurin kohteeksi kustantamon taholta, ja teoksesta poistettiin pieniä kohti sieltä täältä. Nämä poistetut kohdat on Sotaromaaniin kirjoitettu kursiivilla, jotta lukija pystyy erottamaan ne. Oma lukunsa olisikin pohtia näitä kursivoituja kohtia ja miettiä, miksi ne poistettiin vuonna 1954 julkaistusta Tuntemattomasta sotilaasta. Aika monet näistä poistetuista kohdista sisältää sotaan ja sodan johtoon kohdistuvaa kritiikkiä. 50-luvulla Suomi ei ollut vielä valmis kohtaamaan niin sotakriittistä teosta. Toinen selkeästi erottuva kategoria on rivoudet, joiden poistaminen ajankohtaan nähden on mielestäni ymmärrettävämpää. Itse teosta lukiessani ja laajemmin sen taustoihin tutustuessani hämmästyin sitä, kuinka kustantamo oli puuttunut teoksen sotakriittisyyteen, ja koin asian vuoksi itse Väinö Linnan tapaan suurta närkästystä. Vaikka Tuntemattoman sotilaan sotakriittisyyden suurinta terää on hieman siloiteltu, näyttäytyy toki jo vuonna 1954 julkaistu Tuntematon sotilas lukijan silmissä sotakriittisenä sotakirjana, jossa kaikki sodan ihannointi on kaukana. Niinpä Linna on sensuurista huolimatta saanut tärkeimmän sanottavansa perille.

Lopetan bloggaukseni yhteen suomalaisen kirjallisuuden kuuluisimpaan sitaattiin, johon Tuntematon sotilas päättyy. Vaikka teos on karu ja julma ja teoksen loppu sinänsä myös hyvin onneton, valaa nämä teoksen aivan viimeiset sanat lukijaan kuitenkin hivenen lämpöä ja toiveikkuutta.

Keskipäivään kiivennyt syysaurinko lämmitti maata ja maassa makaavia miehiä. Puolukanvarvut kiilsivät mättäillään. Hiljaa häipyi rattaiden lonkutus häviten kaiken nielevään männikkökankaan hiljaisuuteen. Väsyneet miehet nukkuivat. Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan.

Aika velikultia.

Väinö Linna

Sotaromaani (Tuntemattoman sotilaan käsikirjoitus), 2000

WSOY

517 s.