Kazuo Ishiguron surusävyinen Menneen maailman maalari

Reilu kuukausi sitten uutisoitiin japanlilaissyntyisen brittikirjailija Kazuo Ishiguron voittaneen tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Tästä uutisesta innostuneena suuntasin heti samana päivänä kirjastoon lainaamaan tuoreelta Nobel-kirjailijalta jotakin, mitä en ollut vielä ennen lukenut. Olin iloinen Nobel-uutisista: kerrankin kirjallisuuden Nobel menee henkilölle, jonka kirjallisuutta olen lukenut ennenkin ja jonka omasta kokemuksesta tiesin hyväksi ja ansiokkaaksi, Nobelin arvoiseksi henkilöksi.

Menneen maailman maalarin nimi kuulosti kauniin runolliselta ja romanttiselta, minkä vuoksi halusin lainata juuri sen. Näin sivumennen sanottuna minua on ennenkin viehättänyt suuresti Ishiguron teosten nimet. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta teokset Ole luonani aina, Pitkän päivän ilta ja Silmissä siintävät vuoret. Näissä kaikissa on kaunosielun sisintä hivelevät nimet. Ole luonani aina on piirtynyt muistiini väkevänä ja upean vaikuttavana teoksena. Myös Pitkän päivän ilta oli hieno ja kaunis lukukokemus, vaikkei aivan yltänyt edellisen tasolle. Silmissä siintävät vuoret jäi sen sijaan jokseenkin mitäänsanomattomaksi lukukokemukseksi.


Menneen maailman maalarilta odotin paljon, mutta harmikseni jouduin hieman pettymään. Luin sen sairaslomalla vaiheessa, jossa keskittymiskyky olotilani vuoksi oli vähän huonoa, mikä saattoi vaikuttaa kokemukseen. Teoksen rakenne, jossa menneisyys ja nykyisyys, muistot ja tämä hetki seikoittuvat, tekee siitä ehkä hivenen haastavan ja keskittymist vaativan romaanin. Kuitenkin teos oli mielestäni "ihan hieno", mutta ei mitenkään erityisen vaikuttava tai mieleenpainuva lukukokemus. Tunnelmat ja teemat toivat aika paljon mieleen Silmissä siintävät vuoret -teoksen: teokset käsittelevät vanhan ja uuden kohtaamista ja murrosta sodanjälkeisessä japanissa melankolisella vireellä.

Menneen maailman maalarin päähenkilö on vanha taiteilija Masuji Ono, joka asuu vanhassa ja rappeutuneessa talossa Nagasakissa yhdessä muistojensa sekä toisen, naimaikäisen tyttärensä kanssa. Vaimo ja poika ovat kuolleet sodan aikana, toinen tytär on onnellisesti naimisissa ja pienen lapsen äiti. On vuosi 1948, ja sodan jättämä trauma väreilee yhä vahavasti ilmassa. Vanhan taiteilijan elämässä päänvaivaa aiheuttaa toisen tyttären naittaminen: olisi jo korkea aika saada tytär naimisiin, mutta edellisenä vuonna suunnitteilla ollut avioliittohanke kaatui. Syynä saattoi olla isä ja tämän menneisyys: vanhojen arvojen Japanissa perheen ja suvun kunnia on tärkeä. Hävityn sodan jälkeisessä Japanissa Masuji Onon ennen sotaa maalamaat teokset ovat asettuneetkin arveluttavaan valoon. Niiden edustava patriotismi ei ole enää hyväksyttävää uudessa, amerikkalaisten arvojen vaikuttamassa Japanissa. Tyttären uusien avioliittoneuvotteluiden edellä vanha taiteilija tekee tiliä itselleen menneestään ja pohtii omaa menneisyyttään ja taidettaan.

Teoksen sävy on surumielinen ja melankolinen, jopa raskasmielinen - mutta ei kuitenkaan aivan synkkä. Teoksesta löytyy jopa hiven sitä kaunista runollisuutta, jota sen nimestä aavistelin. Teosta oli mielestäni mukava lukea, mutta kuitenkin jostain syystä lukukokemus jäi tällä erää osaltani vähän valjuksi.

Kazuo Ishiguro

Menneen maailman maalari

(An Artist of the Floating World, 1988)

suom. Helene Bützow

Tammi

252 s.