Eovyn Iveyn taianomainen ja koskettava Lumilapsi

"Tyttö. Tehdään siitä pieni tyttö", Mabel sanoi.

"Mikäs siinä."

Mabel polvistui muotoilemaan alaosaa hameeksi, joka levittyi lumitytöstä.

Hän luisutti käsiään ylöspäin, vuoli pois lunta ja kavensi luomusta, kunnes se muistutti pientä lasta. Seisomaan noustessaan hän näki Jackin käyttelevän linkkuveistä.

"Noin", Jack sanoi ja perääntyi. Valkoiseen lumeen oli veistetty täydelliset, suloiset silmät, nenä ja pienet, valkoiset huulet. Mabel oli jopa erottavinaan poskipäät ja pienen leuan.

"Voi."

"Etkö pidä siitä?" Jack kuulosti pettyneeltä.

"Ei. Voi ei. Hän on kaunis. En vain tiennyt..."

Miten hän osasi selittää hämmästyksensä? Noin herkät piirteet, Jackin kovettuneilla käsillään muovaamat, pilkahdus Jackin kaipuusta. Tottahan hänkin oli halunnut lapsia. He olivat puhuneet siitä kovin usein naimisiin mentyään, laskeneet leikkiä, että saisivat lapsia leipurin tusinan, mutta olivat tosissaan harkinneet vain kolmea tai neljää. 

Annoin kollegalleni kesälomalahjaksi lainaksi  Mila Teräksen Jäljet ja määräyksen lukea se kesällä sillä lupauksella, että hän varmasti siitä pitäisi. Syksyn ja töiden alettua sain kirjani takaisin ja vastalahjaksi lainaksi erään toisen kirjan, josta kuulemma varmasti pitäisin. Tämä kirja oli Eowyn Iveyn Lumilapsi. Kollegani oli oikeassa: minä suorastaan rakastuin teokseen!

Lumilapsi on kaunis, riipaiseva ja koskettava tarina lumisesta ja ankarasta Alaskasta 1920-luvulla . Se on sekä tuskan täyteinen ja traaginen että toivorikas, kauniin onnellinen ja varovaisen valoisa tarina. Se on tarina lapsettomuudesta, lapsen kaipuusta ja sen tuskasta - mutta toisaalta myös tarina vanhemmuuden taakasta ja tuskasta.

Jack ja Mabel ovat jo iäkkäämpi, lapsettomuudesta kärsivä uudisasukaspariskunta, joka on muuttanut kaukaiseen Alaskaan pakoon menneisyyttään uuden elämän toivossa. Lapsettomuus on jättänyt syvän jäljen pariskuntaan, ja lukijalle käy ilmi, että se onkin syy, miksi pariskunta on halunnut muuttaa Jumalan selän taakse syrjään; siellä missä, ei ole sukua ja paljon ihmisiä, on poissa myös perhe-elämään liittyviltä normeilta. Siellä ei myöskään tarvitse kateellisena katsella muiden lapsia. Alaskaan muutto ei ole kuitenkaan täyttänyt parin toiveita, ja elämä siellä on hyvin ankaraa. Elannon hankkiminen kylmissä ja ankarissa olosuhteissa on kovan työn takana. Jack ja Mabel ovat myös elämän vaikeuksien keskellä ajautuneet kauas toisistaan, vaikka jakavatkin yhteisen kodin ja ovat aviopari. Mabel, johon kerronta eniten fokalisoituu, on silminnähden ahdistunut, onneton ja yksinäinen - teoksen alussa harkitsee jopa hukuttautuvansa.

Kun eräänä syksynä ensilumi  leijailee alas taivaalta, valtaa yllättäen leikkimieli vanhan ja etääntyneen avioparin. He rakentavat lumesta lapsen - ja löytävät samalla toisensa uudelleen. Kun uusi aamu koittaa, on tapahtunut kuitenkin jotakin yllättävää ja selittämätöntä: lumilapsen päälle puetut lapaset ja huivi ovat kadonneet, ja lumilapsen luota metsään kulkee pienet lapsen askeleet. Pian Jack ja Mabel saavat vihiä pienestä Faina-tytöstä, joka juoksentelee metsissä ja joka näyttää ilmaantuneen tyhjästä. Heräsikö lumesta rakennettu lapsi henkiin? Onko Faina Jackin ja Mabelin oma lapsi, joka on syntynyt lumilapsen rakentamiseen uhratusta rakkaudesta ja lapsen kaipuusta?

Kuka ja mikä on tuo mystinen lapsi ja mistä hän tulee, on mysteeri, jonka varaan teos pitkälti rakentuu. Lumilapsi yhdistää satua ja totta, realismia ja fantasiaa. Yllätyksellinen ja mielenkiintoinen tarina tempaa mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. En ole pitkään aikaan lukenut näin paksua kirjaa näin joutuisasti! Lumilapsi taittui minulta suurimmaksi osaksi erään viikonlopun bussimatkojen ajan sulhaseni luokse ja takaisin kotiin.

Vaikka jänniä juonenkäänteitä teokseen sisältyy, ei Lumilapsi ole silti mikään vauhdikas juoniromaani. Se on kauniin hidastempoinen ja viipyilevä teos, jonka kirjoitustyyli on jotakin sanomattoman kaunista tenhoa, joka kertakaikkiaan lumosi minut.

Teoksen minulle lainannut kollega sanoi, että oli lukenut Lumilasta kuvailtavan jossakin "aikuisten saduksi". Sitä Lumilapsi ehdottomasti on: kauniissa ja herkässä romaanissa on sadun hohtoa ja pientä taianomaista mystiikkaa - mutta silti myös jotakin vielä enemmän. Viisas romaani käsittelee hienosti yleisinhimillisiä teemoja, kuten lapsettomuutta ja parisuhteen haasteita. Lisäksi Lumilapsi käsittelee sitä teemaa, josta kaikki maailman hienoimmat laulut, runot ja romaanit on kirjoitettu: rakkautta ja sen tärkeyttä. 

Eowyn Ivey

Lumilapsi

(The Snow Child, 2012)

Suom. Marja Helanen

Bazar

416 s.

P.s. Lumilapsesta lumoutuneena tulin ajatelleeksi, kannattaisiko lukea samalta kirjailijalta muutakin. Voitteko suositella?