tiistai 17. maaliskuuta 2015

Lapsuuden nostalgiaa: Pieni talo preerialla

Kauan aikaa sitten, kun nykyiset isoisät ja isoäidit vielä olivat pikkupoikia ja pikkutyttöjä tai ihan pieniä sylivauvoja tai eivät olleet edes syntyneetkään, lähtivät isä ja äiti ja Mary ja Laura ja Carrie-vauva Wisconsiniin Suuressa Metsässä olevasta talostaan. He ajoivat pois, ja talo jäi yksinäisenä ja autiona isojen puiden väliin raivatulle aukiolle, eivätkä he nähneet sitä enää koskaan.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla kuljetti minut ajassa kauas taakse. Muistoissani se kuljetti minut omaan lapsuuteeni, miltei 20 vuoden taakse, mutta mielikuvituksissani vielä sitäkin kauemmas, 1800-luvun loppun Amerikkaan, villille preerialle, jossa tuuli ujeltaa, villipedot vaanivat ja intiaanit huutavat hurjia sotahuutojaan.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarja kuuluu lapsuuteni ehdottomiin suosikkeihin ja olen pitkään halunnut koettaa, miltä ne tuntuisivat aikuisen silmin luettuina. Johonkin niin pyhän lapsuudenlukumuiston pariin palaaminen on aina hyvin riskialtista, ja minua hieman jännitkin, kuinka minun ja kauniiden muistojeni käy. Särkyykö lapsuuden kultainen muisto vai onnistuuko tarina yhä lumoamaan?

Pelkoni oli turha. Pieni talo preerialla lumosi minut täysin heti ensimmäisiltä riveiltä. Ja tuskin vähiten sen vuoksi, että se herätti niin rakkaita ja nostalgisia muistoja. Olin jälleen pieni tyttö, tiukasti peittoihin käärittynä hämärässä huoneessa kuuntelemassa iltasatua. Kuulin äidin äänen ja hänen hengityksensä. Ja kuulin itseni sanovan: "Äiti, vielä vähän. Lue vielä vähän!" 

Voi kultainen lapsuus!

Mieleni teki itkeä melkein koko ajan kirjaa lukiessa, sillä se onnistui herättämään niin suloisia muistoja vuosien takaa. Muistoja, joiden olemassaoloa en enää edes kunnolla muistanut, mutta jotka tulivat kuin tulvien mieleeni lukiessani tätä kirjaa.

Pieni talo preerialla -kirja on osittain omaelämäkerrallinen lastenkirja, joka kertoo Ingallsien uudisraivaajaperheestä. Tarina kertoo, kuinka Ingallsit jättävät taakseen tutun ja turvallisen metsämökkinsä ja suuntaavat kohti tuntematonta preeriaa vankkureineen ja rakentavat uuden kodin villille preerialle. Perheeseen kuuluvat isä, äiti, lapset Mary, Laura ja pieni Carrie-vauva. Yksi osa kirjan lumoa on se kaunis ja onnellinen perheidylli tästä ihanasta pikku perheestä, jonka taivalta kirjassa kuvataan.

Kirja on osa kokonaista kirjasarjaa ja on sen ensimmäisenä suomennettu, muttei kuitenkaan ensimmäinen teos. Hämäännyin itse kuitenkin luulemaan tätä ensimmäiseksi teokseksi, mikä on syy siihen, että aloitin tästä. Kuitenkin Pieni talo preerialla on vasta sarjan toinen teos ja sitä edeltää Pieni talo suuressa metsässä, joka on juuri tällä hetkellä lukemisen alla. (Tai kolmas teos, jos lasketaan mukaan Farmarin lapset, joka kertoo Lauran tulevan aviomiehen lapsuudesta.)

Paitsi että kirja toi mieleen nostalgisia muistoja kultaisista lapsuusvuosista oli toki kirjassa itsessäänkin säilynyt vielä jotakin lumovoimaa. Mietin, mitä ihmettä se on? Koska periaatteessa kirja tuntui niin yksinkertaiselta, ettei siinä ikään kuin ole mitään. Ja mietittyäni kauan tulin siihen tulokseen, että salaisuus on juuri siinä. Siinä tunteessa, että kirjassa ei ole juuri mitään – ja juuri siksi siinä onkin niin paljon.

Pieni talo preerialla lumoaa nimittäin yksinkertaisuuden kauneudellaan. Se on kuvaus hyvin, hyvin vaatimattomasta elämästä hyvin, hyvin kauan sitten. Siinä on aidon elämän ja kokemisen makua omaelämäkerrallisuuden vuoksi. Se tarjoaa aidontuntuisen kosketuksen hyvin toisenlaiseen elämään kuin omani. Elämään, jota en oikeastaan itse haluaisi elää, koska nykyään kaikki on "vain niin paljon helpompaa ja mukavampaa", mutta kuitenkin sellaiseen elämään, jossa on jotakin sellaista lumoa, joka vetää puoleensa. Ja tätä lukiessa tulee kuitenkin miettineeksi, onko sittenkin niin, että ennen elämä olikin paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin nykyään?

Kirjan perusjuoni on tiivistettävissä siihen, että perhe pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa, suuntaa hevosineen ja vankkureineen kohti preeriaa, asettuu sinne asumaan, rakentaa talon, ovat hetken tyytyväisiä ja pakkaavat jälleen kimpsunsa ja kampsunsa ja jättävät kotinsa lähtien etsimään uusia asuinsijoja. Sen pituinen se. 

Kirja ei siis ole kovin juonivetoinen. Ja se on mielestäni juuri yksi kirjan ihanuuden avaimista. Se, miten pienistä asioista tehdään suuria ja kertomisen arvoisia. Esimerkiksi talon rakentamisprosessi on kerrottu kirjassa hyvin yksityiskohtaisesti. Luvussa "Talo preerialla" kerrotaan hyvin tarkasti, kuinka isä rakentaa talolle seinät lähtien aina puiden kaadosta asti. Luvussa "Kaksi lujaa ovea" puolestaan kuvataan tarkoin ovien rakentaminen, luvussa "Takkavalkea" taaseen kerrotaan, kuinka mökkiin saadaan takka ja luvussa "Katto ja lattia" kuvataan katon ja lattian rakentaminen.

Myös tavallisia arjen toimia ja töitä kuvataan tarkasti. Kirja tarjoaakin mielenkiintoisen ajankuvan kaukaiseen aikaan, jolloin ihmisen arki oli hyvin erilaista ja jolloin ihmiset tekivät eri tavalla asioita itse alusta loppuun. Nykylukijalle näyttäytyy myös hämmästeltävänä ja ajattelemisen aihetta herättävänä se, kuinka vähään ihmiset tyytyivät ja kuinka vähästä he iloitsivat. Valkoinen sokeri on harvinaisuus, ja kun isä hakee sellaista pussillisen kaupungista, on kaikkien perheenjäsenten vuorollaan maistettava sitä lusikalla. Ja kuinka ihmeelliseltä se maistuukaan!

Rakastan suunnattomasti kauniita luontokuvauksia, ja pidin siitä, että myös niitä löytyy tästä kirjasta. Erityinen rakkaudenkohteeni on aina ollut öinen tähtitaivas (menen usein suorastaan onnesta ja kauneudesta sekaisin tuijottaessani tähtiä!) ja pidin siitä, miten kirjassa toistuivat romantisoidut tähtitaivaan kuvaukset. Kirjan kieli on melko yksinkertaista, sillä se on kirjoitettu siten, että melko pienikin lapsi sitä ymmärtää. Kertoja silti pystyy luomaan vähäeleisellä ja yksinkertaisella kuvauksella jotakin tavattoman kaunista ja koskettavaa:

Avoimen purjekangaskatoksen alareunann kohdalla riippui suuria, tuikkivia tähtiä. Laura ajatteli, että isä pystyisi koskettamaan niitä. Hän toivoi, että isä poimisi suurimman tähden nyöristä, jonka varassa se riippui taivaalla, ja antaisi sen hänelle. Hän oli ilmivalveilla, häntä ei nukuttanut hiukkaakaan, mutta äkkiä hän hämmästyi kovasti. Suurin tähti vilkutti hänelle silmää!
Sitten hän heräsi, seuraavaan aamuun.

Odotan malttamattomana, että pääsen jatkamaan seikkailujani Lauran ja Maryn kanssa sarjan muiden osien parissa!


(Tällä kirjalla korkkaan osaltani Maalaismaisemia-haasteen)

Laura Ingalls Wilder
Pieni talo preerialla
(Little House on the Prairie, 1935)
Suom. S. s. Taula
336 s.


sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Tyttöyden esikuvia: Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja

Saran kirjat blogin takana kirjoittelevan Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja – Rakkaat suomalaiset tyttökirjat on ollut melko laajalti luettu teos kirjablogeissa, kenties osittain senkin vuoksi, että kirjablogistin kirjoittama kirja herättää kiinnostusta muissa kirjablogisteissa. Ja tietysti myös sen vuoksi, että tyttökirjat ovat aihe, joka koskettaa erityisen läheisesti suurta osaa kirjabloggaajia, jotka ovat paitsi kirjarakkaita, myös suurimmaksi osaksi naisia.

Itse tartuin kirjaan vasta nyt, kun kirjoittelen kirjallisuustieteen sivuaineentukielmaani tyttökirjasta, L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables -teoksesta (Annan nuoruusvuodet) ja ajattelin, että voisin löytää tästä kenties jotakin lähdemateriaaliksi kelpaavaa tutkielmani teoriaosaan tutkimuskohteeni kontekstointiin. Sain paitsi hieman lähdeaineistoa, myös mitä ihanimman ja mielenkiintoisimman lukukokemuksen, joka avarsi mieltäni suunnattomasti! Ahmin teoksen kahdessa päivässä – sellaista lukuintoa en olekaan pitkään aikaan kokenut!


Täytyy sanoa, että minulla oli omat ennakkoluuloni kirjan aiheesta. Minulla nimittäin on ollut sellainen ennakko-olettamus, että inhoan suomalaisia tyttökirjoja. Tämä käsitys juontaa juurensa aika pitkälle lapsuuteni kokemuksiin Anni Polvan Tiina-kirjoista, joita jossain kohtaa suorastaan ahmin parempien kirjojen puutteessa (olin pienenä sellainen lukunarkomaani, että jos en löytänyt hyviä kirjoja, niin luin sitten vaikka hampaat irvessä huonoja). Minusta Tiina-kirjat olivat aivan kamalan ankeita. Niistä on päällimäisenä säilynyt mielessäni hernekeitto ja kerrostalot betonipihoineen. (En edes tiedä, syödäänkö Tiina-kirjoissa erityisen usein hernekeittoa, mutta joka tapauksessa hernekeitto on jäänyt niistä mieleen.) Inhosin pienenä yli kaiken hernekeittoa (saatuani kerran  6-vuotiaani oksennustaudin hernekeittopäivänä) ja mielestäni ei voinut ihmisellä olla mitään julmempaa kohtaloa kuin asua kerrostalossa. Miten proosallinen elinympäristö! Itse asuin lapsuuteni ja nuoruuteni rivitalossa ja haaveilin omakotitalossa asumisesta – mielellään vielä maaseudulla.

Jostain syystä Tiina-kirjat ovat merkinneet minulle samaa kuin koko suomalainen tyttökirjallisuus. Olen ennakkoluuloisesti päätellyt, että kaikki muutkin suomalaiset tyttökirjat ovat varmasti yhtä ankeita ja proosallisia. Siinä mielessä Rasavillejä ja romantikkoja, joka piirtää jonkinlaisen kokonaiskuvan suomalaisten tyttökirjojen genrestä, oli kuin terapiaa ennakkoluuloilleni ja niistä vapautumiselle.

Rasavillejä ja romantikkoja -teos sisältää paitsi pienet kirjailijaelämänkerrat suosituimmista suomalaisista tyttökirjojen kirjoittajista, katsauksen heidän tuotannostaan ja listat heidän julkaisemistaan teoksista. Sen lisäksi  hyvin suuri osa teosta koostuu lukijoiden tarinoista koskien sitä, mitä tietyt tyttökirjat ovat heille merkinneet ja kuinka ne ovat vaikuttaneet heidän elämäänsä. Kokkonen mainitseekin esikuvakseen Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt, joka sisältää lukijakertomuksia L. M. Montgomeryn rakastetuista tyttökirjasankareista runotyttö Emiliasta ja Vihevaaran Annasta. Kuten Anna ja Emilia, myös monet suomalaiset tyttökirjasankarit ovat olleet monille suomalaislukijoille paitsi suuria esikuvia ja ihanteita, myös elämän matkassa kulkeneita ystäviä ja sielunkumppaneita.

Itse asiassa itseäni teoksessa viehätti ja kiinnosti eniten itse Sara Kokkosen kirjoittamat osuudet kirjailijoiden elämistä ja teoksista. Mielestäni hän osasi kirjoittaa kirjailijoista kiinnostavalla tavalla nostaen esiin elämäkerroista sellaisia asioita, jotka vetävät lukijan – tai ainakin minun mielenkiinnon puoleensa. Erityisesti lumoudin Anni Swanin elämästä. Anni Swanin, joka tyttökirjojen lisäksi kirjoitti paljon myös satuja ja jonka elämä itsekin oli kuin satu. En tiennytkään, että sekä Eino Leino että Otto Manninen kirjoittivat kilpaa Anni Swanille rakkausrunoja nuoruudessaan! Ajatelkaas, millaista olisi saada henkilökohtaisesti osoitettuja rakkausrunoja Eino Leinolta ja Otto Mannselta!? Veikkaan, että taisivat olla aika hyviä runoja! Lieneekö Mannisen runot olleet parempia kuin Leinon, kun Anni myöhemmin päätyi naimisiin Oton kanssa?

Ja vaikka olen syvästi traumatisoitunut Anni Polvan Tiina-kirjoista, annoin kuitenkin tämän kirjan myötä Polvalle anteeksi sen vuoksi, että kirja tarjosi niin riemastuttavaa tietoa Anni Polvan lapsuudesta:

Anni oppi lukemaan jo 4-vuotiaana, kun hän oven takaa kuunteli samassa huoneistossa asuvan perheen pojan lukemaan opettelua. Sen jälkeen hän luki kaiken mitä käsiinsä sai. Hän löysi jopa isänsä kirjaset täydellisestä avioliitosta. Anni piiloutui lukemaan sängyn tai sohvan alle ja vaatekaappiin, jonka ovi oli vähän raollaan. Isä vei Annin lääkäriin saadakseen tietää, oliko tytön lukeminen epäterveellistä. Kun se ei ollut, niin sen jälkeen Anni sai lainata kirjastosta ison korillisen kirjoja, ensin lasten- ja myöhemmin aikuisten osastolta. Hän otti kirjat hyllyistä järjestyksessä ja seuraavalla kerralla siitä kohtaa, mihin oli jäänyt. Isä ja tytär harrastivat yhdessä lukemista ja kerran he lukivat keittiössä niin myöhään yöhön, että äidin oli tultava torumaan.

Tämän inspiroimana jopa ajattelin niin hurjaa ajatusta, että ehkä minun pitäisi yrittää lukea joskus vielä uudestaan joku Tiina ja uusin silmin. Saa nähdä.

Ylipäätänsä Rasavillejä ja romantikkoja -teoksen parhaimpana antina oli mielestäni se, että se tarjoaa hyvän katsauksen kotimaisten tyttökirjojen genreen ja tarjoaa lukuvinkkejä. Pitäisi vielä selata kirja läpi ja kirjoittaa ylös kaikki kiinnostavat kirjat, jotka mahdollisesti haluaisi lukea joskus. Erityisesti Anni Swanista muodostui tämän teoksen kautta minulle kirjailija, jonka tuotantoon haluaisin aivan ehdottomasti tutustua paremmin.

Odotan suurella innolla Kokkoselta tänä keväänä ilmestyvää Rasavillejä ja romantikkoja -teoksen seuraajaa, Kapina ja kaipuu -teosta, joka kotimaisten tyttökirjojen sijaan pureutuu ulkomaisiin tyttökirjoihin ja niiden vastaanottoon lukijatarinoiden kautta. Vastasin itsekin viime keväänä Saran aineistonkeruupyyntöön ja kirjoitin tekstin suhteestani erääseen tyttökirjasankariin – kehenkäs muuhunkaan kuin Vihervaaran Annaan! Jännityksellä odotan, löydänkö oman tekstini kirjasta!


Sara Kokkonen
Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat, 2013
Avain
261 s.


"Toivoisin, että sadun henki ja mielikuvitus saisivat sijan nuorisossa senkin jälkeen, kun ovat varttuneet. Sillä ilman mielikuvitusta, on ihminen henkisesti köyhä."


(Anni Swan)

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Upea klassikkoteos historian pölyistä: Henry Jamesin Naisen muotokuva

Voi kiitos Henry James! Nimittäin siitä, että kirjoitit mahtavan teoksen, joka soi paitsi hyvin mieleenpainuvan lukukokemuksen, myös toimi oikeana tehohoitona vaivanneeseen lukujumiin. (Vaikka muutamia kirja-arvioita on blogiini syntynyt jo tämän vuoden puolella, oli Naisen muotokuva oikeastaan ensimmäinen tänä vuonna aloittamani kirja, jonka olen lukenut jopa loppuun asti.)  Ja vaikuttaa, että lääke on myös pysyvämpi kuin tämän yhden lukukokemuksen mittainen.  Naisen muotokuvan lukeminen avasi nimittäin jonkin henkisen oven sisälläni, mikä on johtanut varsinaiseen lukuhimoon!

Naisen muotokuva on tunnetun amerikkalaisen 1800-luvulla eläneen Henry Jamesin yksi tunnetuimpia teoksia. Minulle se on kokonaisuudessaan toinen teokseni Jamesilta. Aiemmin (ennen kirjablogiaikaani) olen lukenut häneltä Eurooppalaiset, mistä muistan kyllä pitäneeni, mutten erityisemmin huumautuneeni. Mutta mitä olikaan Naisen muotokuva? Yksi virkistävimmistä ja parhaimmista lukukokemuksista pitkiin, pitkiin aikoihin!

Mikä sitten teki kirjasta niin loistavan? Tämä on usein vaikea kysymys. Eikö riitä, että sanon vain, että aivan mahtava kirja? Yritän kuitenkin epätoivoisesti tavoittaa sanoillani jotakin kirjan mahtavuudesta.

Ensinnäkin kirja on tarina aikansa kontekstissa hyvin epätavanomaisesta naisesta. Tämä seikka vangitsi mielenkiintoni täysin kirjan puoleen jo aivan teoksen alkumetreillä. Minä, suuri 1800-luvun kirjallisuuden ystävä ja innokas lukija, kohtasin Naisen muotokuvassa naishahmon, johon verrattavaa en ole vielä 1800-luvun kirjallisuudessa aiemmin törmännyt.  

Naisen muotokuvan päähenkilönä on "riippumaton" amerikkalainen nuori nainen nimeltään Isabel Archer, joka on vastikään menettänyt vanhempansa ja suuntaa tätinsä kanssa Eurooppaan nähdäkseen hieman elämää. Isabel on paitsi hyvin viehättävä, myös erittäin fiksu nainen, joka fiksuudellaan ja itsenäisellä, vapaudenkaipuisella luonteellaan uhmaa perinteisiä naisrooleja ja aiheuttaa suunnatonta kiinnostusta muissa ihmisissä. Osa muista henkilöhahmoista suhtautuu häneen kuin harvinaislaatuisena näyttelyesineenä, joka on mielenkiintoinen ilmiö – tapaus itsessään, jota sekä ihastella että kummastella. Itse asiassa sellaisena minäkin lukijana häneen osittain suhtauduin.

Isabel on nainen, jolla on tavoitteita – piirre, joka naisessa tuona aikana oli hyvin harvinainen. Hän ei halua jakaa naisen tavallista kohtaloa, sitoutua jo nuorena mieheen ja tulla kahlehdituksia aviovaimon tiukkaan rooliin ja kapeaan elinpiiriin, vaan ainakin kehittää itseään ja nähdä maailmaa ensin ja mahdollisesti mennä naimisiin myöhemmin. Naimaikäisen naisen itsenäisyyden säilyttäminen on kuitenkin haastava tehtävä, kun ympärillä pyörii sinnikkäitä, hyvin viehättäviä, jopa suunnattoman rikkaita kosijoita. Isabella kuitenkin torjuu sinikkäät kosijansa vieläkin sinnikkäämmällä päättäväisyydellään  – kunnes tapahtuu jotakin ihan kummallista, jota lukija ja tuskin Isabel itsekään voi ymmärtää.

Toisaalta mietin, että mitäköhän kirjailija on tahtonut tällä teoksella sanoa naisista ja heidän asemastaan yhteiskunnassa. Siinä suhteessa teos nimittäin antaa mielestäni hyvin ristiriitaisiakin viestejä. Se nimittäin luo Isabellan hahmon kautta ihanteen itsenäisestä naisesta, jolla on jotakin suurempia tavoitteita elämässä kuin metsästää itselleen mies, purjehtia avioliiton seesteiseen satamaan ja unohtaa itsensä vaimon ja äidin roolien alle. Toisaalta Isabella ei kohtaa kuitenkaan kovin onnellista kohtaloa elämässään, joten kirja jättää mielestäni paljon kysymyksiä ilmaan.

Isabel ei ole kuitenkaan suinkaan kirjan ainoa kiinnostava hahmo, vaan niitä löytyy teoksesta koko joukko lisää. Ja itse asiassa monet kirjan naishahmoista ovat tavalla tai toisella hyvin moderneja ja itsenäisiä luonteita. Isabellan ystävätär, Amerikasta vanhaan maailmaan matkustanut lehtinainen neiti Stackpole, joka innokkaana yrittää metsästää Euroopasta jutun aiheita, on vertaansa vailla ja hieman koominen hahmo suorasukaisuudessaan.

Toinen syy suunnattomaan ihastumiseeni oli se, että kirja on hyvin älykkäästi ja tarkkanäköisesti kirjoitettu. Erityisesti kirjan psykologinen kuvaus on mielestäni aivan päätähuimaavan upeaa ja tarkkanäköistä. Kirja on päähenkilönsä, nuoren naisen muotokuva, jonka kirjailija sanoillaan loihtii. (Toisaalta kirjan nimi kyllä viittaa eräässä toisessakin mielessä naisen muotokuvaan.)  Tätä lukiessa mietin sitä, miten pinnalliselta usein nykykirjallisuus tuntuu, varsinkin ihmiskuvaukseltaan, ja tällaisista historian pölyisistä aarteista voi löytää jotakin sellaista syvää ja todellista, johon ei yksikään kirjailija enää nykyään kykene.

Pidin myös siitä, että vaikka Naisen muotokuva on yleissävyltään vakava teos, kätkeytyy teokseen myös huumoria ja komiikkaa. Jamesin kieli on rikasta ja vivahteikasta, ja toisinaan hänen kuvauksensa (varsinkin metaforat ja muut kielikuvat) ovat tarkkanäköisyydessään aivan riemastuttavan hauskoja.

Kun asiaa oikein ajattelee, hänen kylmä, häikäilemätön käyttäytymisensä oli jotain ennen näkemätöntä! Mies tulee ja katselee tytärtämme ikään kuin tämä olisi vuokrattava huoneisto, koettelee ovenripoja ja katselee ulos ikkunoista, koputtelee seiniä ja on jo melkein valmis tulemaan asukkaaksi. Niin että olkaa hyvä, kirjoittakaa sopimus! Sitten hän päättelee että huoneet ovat kuitenkin liian pienet, hän ei usko voivansa asua kolmessa kerroksessa, hänen täytyy etsiä piano nobilea. Sitten hän painuu tiehensä asuttuaan kuukauden ilmaiseksi pienessä vaivaisessa huoneistossa. 



Suosittelen Naisen muotokuvaa ehdottomasti kaikille vanhojen klassikkojen ystäville, erityisesti 1800-luvun kirjallisuudesta pitäville. Voisin nimittää tätä yhdeksi 1800-luvun suureksi helmeksi.


Tämän bloggauksen myötä toivotan kaikille lukijoilleni oikein ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua! Itse aloitan kohta viikonlopun viettoni tarttumalla Harry Potteriin!


Henry James
Naisen muotokuva
(The Portrait of a Lady, 1881)
Kääntänyt: J. A. Hollo
WSOY
612 s.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Philippe Claudel: Varjojen raportti


Nimeni on Brodeck eikä minulla ole siinä mitään osaa.

Sanon sen varta vasten. Kaikkien on kuultava se.

Minä en ollut silloin mukana, ja kun sitten kuulin siitä, olisin mielummin ollut puhumatta, tukkinut muistini ja pitänyt sen tiukasti ummessa, antanut sen olla kuin näädän loukussa.
Mutta toiset pakottivat: "Sinä osaat kirjoittaa", he sanoivat, "olet käynyt kouluja".


Näin alkaa Philippe Claudelin Varjojen raportti, romaani, johon tulin tarttuneeksi sen vuoksi, että se oli ensimmäinen lukupiirikirjani lukipiirissä, johon olen juuri liittynyt. Ja oikeastaan varmaan vain se seikka, että se oli lukupiirikirja, sai minut lukemaan sen loppuun.

Varjojen raportti sijoittuu nimeämättömään kylään, jonnekin saksankieliselle alueelle. Sen päähenkilö on minä-kertoja Brodeck, joka pakotetaan kirjoittamaan raporttia kylään tulleesta muukalaisesta  ja siitä kohtalosta, jonka muukalainen kylässä kohtaa. Mitä tälle muukalaiselle oikeastaan tapahtuu kylässä, selviää vasta hieman myöhemmin kirjassa lukijan tuskiteltua tietämättömyydessä ärsytykseen asti.

Kirja on oikeastaan teemoiltaan hieno. Se kertoo muukalaisvihasta ja erilaisuudenvihasta. Siitä, miten helposti otamme silmätikuksemme jonkun vain siksi, että hän on erilainen kuin me itse. Ja teemme hänelle jotakin pahaa vain siksi. Ja se asia, johon eronteko perustuu, saattaa olla jokin täysin mielivaltainen ja mitätön seikka. Kirja osoittaa tällaisen käytöksen mielettömyyden. Kirja on kuvaus siitä, miten julma ihminen oikeastaan on.

Kirja sisältää joitakin  viitteitä natseihin ja heidän tekoihinsa. Kuitenkin saksankieliset sanat ja runot siellä täällä ja keskitysleirikuvaukset mielestäni vain luovat tiettyä tunnelmaa ja assosiaatioita. Näen, että tämä ei kuitenkaan ole kuvaus natseista, vaan ihmisistä ylipäätänsä. Ihan joka paikassa ja historian kaikkina aikoina. 

Kirja on periaatteessa hyvin rankka eikä sitä voi välttämättä suositella kovin herkille lukijoille. Se sisältää kuvauksia silmittömästä julmuudesta, alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Kuitenkin jostakin syystä kirja jätti minut kylmäksi joka tasolla. Minusta, josta hyvin moni kirja onnistuu vuodattamaan saavillisen kyyneleitä, ei tämä kirja onnistunut tiristämään ainoatakaan.

Kirja ei onnistunut vetämään minua mukaansa, saada minua heittäytymään tarinan pyörteisiin ja unohtumaan kirjan maailmaan. Tiedostan tämän kyllä osittain johtuvan siitä, että jouduin lukemaan kirjaa aikamoisella kiireellä. Mutta mainio kirja vetää minut yleensä mukaansa olosuhteista huolimatta. Ei, tämä kirja kerta kaikkiaan jätti minut kylmäksi.


Varjojen raportti on kirja, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Lukijalta vaaditaan paitsi kärsivällisyyttä, myös tarkkaavaista huomiota. Kerronta vaihtelee nykyhetken ja eri tasoisten takaumien välillä sellaisella vauhdilla, että tottumaton tai hosuva lukija ei pysy vauhdissa perässä. Kiireen takia minä lukeuduin tätä kirjaa lukiessani jälkimmäiseen ryhmään, mikä tietysti osaltaan ehkä vaikutti siihen, etten erityisemmin lukukokemuksesta nauttinut. (Myönnän olleeni aikamoisen pihalla monessa kohtaa.)

Claudelin kieli, jota olen kuullut ylistettävän, ei mielestäni ollut pääosin kummoistakaan. Oikeastaan kieli jossain kohdin jopa ärsytti. Se tuntui keinotekoiselta ja tekokauniilta. Sellaiselta kuin kirjoittaja yrittäisi kikkailla kielen kanssa ja saada sen jotekin niin kovin persoonalliseksi ja hienoksi, mutta lopputulos on kuitenkin vain pelkkä yritelmä.

Kuitenkin kirjassa oli hetkensä – omat hienot hetkensä. Niin kielen kuin tarinankin osalta. Eikä kirja mikään kovin huono ollut. Pikemminkin teos, joka ei onnistunut herättämään kovin suuria tunteita minnekään suuntaan. Sanalla sanoen hieman mitätön lukukokemus. Tiedän kuitenkin, että monet ovat ylistäneet Varjojen raporttia hyvin suurinkin sanoin. Mutta itse asiassa kukaan lukupiirissämme ei suuremmin lämmennyt tälle.

Philippe Claudel
Varjojen raportti, 2007

(Le rapport de Brodeck)

Suom. Ville Keynäs

Otava

279 s.