Lapsuuden nostalgiaa: Pieni talo preerialla

Kauan aikaa sitten, kun nykyiset isoisät ja isoäidit vielä olivat pikkupoikia ja pikkutyttöjä tai ihan pieniä sylivauvoja tai eivät olleet edes syntyneetkään, lähtivät isä ja äiti ja Mary ja Laura ja Carrie-vauva Wisconsiniin Suuressa Metsässä olevasta talostaan. He ajoivat pois, ja talo jäi yksinäisenä ja autiona isojen puiden väliin raivatulle aukiolle, eivätkä he nähneet sitä enää koskaan.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla kuljetti minut ajassa kauas taakse. Muistoissani se kuljetti minut omaan lapsuuteeni, miltei 20 vuoden taakse, mutta mielikuvituksissani vielä sitäkin kauemmas, 1800-luvun loppun Amerikkaan, villille preerialle, jossa tuuli ujeltaa, villipedot vaanivat ja intiaanit huutavat hurjia sotahuutojaan.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarja kuuluu lapsuuteni ehdottomiin suosikkeihin ja olen pitkään halunnut koettaa, miltä ne tuntuisivat aikuisen silmin luettuina. Johonkin niin pyhän lapsuudenlukumuiston pariin palaaminen on aina hyvin riskialtista, ja minua hieman jännitkin, kuinka minun ja kauniiden muistojeni käy. Särkyykö lapsuuden kultainen muisto vai onnistuuko tarina yhä lumoamaan?

Pelkoni oli turha. Pieni talo preerialla lumosi minut täysin heti ensimmäisiltä riveiltä. Ja tuskin vähiten sen vuoksi, että se herätti niin rakkaita ja nostalgisia muistoja. Olin jälleen pieni tyttö, tiukasti peittoihin käärittynä hämärässä huoneessa kuuntelemassa iltasatua. Kuulin äidin äänen ja hänen hengityksensä. Ja kuulin itseni sanovan: "Äiti, vielä vähän. Lue vielä vähän!" 

Voi kultainen lapsuus!

Mieleni teki itkeä melkein koko ajan kirjaa lukiessa, sillä se onnistui herättämään niin suloisia muistoja vuosien takaa. Muistoja, joiden olemassaoloa en enää edes kunnolla muistanut, mutta jotka tulivat kuin tulvien mieleeni lukiessani tätä kirjaa.

Pieni talo preerialla -kirja on osittain omaelämäkerrallinen lastenkirja, joka kertoo Ingallsien uudisraivaajaperheestä. Tarina kertoo, kuinka Ingallsit jättävät taakseen tutun ja turvallisen metsämökkinsä ja suuntaavat kohti tuntematonta preeriaa vankkureineen ja rakentavat uuden kodin villille preerialle. Perheeseen kuuluvat isä, äiti, lapset Mary, Laura ja pieni Carrie-vauva. Yksi osa kirjan lumoa on se kaunis ja onnellinen perheidylli tästä ihanasta pikku perheestä, jonka taivalta kirjassa kuvataan.

Kirja on osa kokonaista kirjasarjaa ja on sen ensimmäisenä suomennettu, muttei kuitenkaan ensimmäinen teos. Hämäännyin itse kuitenkin luulemaan tätä ensimmäiseksi teokseksi, mikä on syy siihen, että aloitin tästä. Kuitenkin Pieni talo preerialla on vasta sarjan toinen teos ja sitä edeltää Pieni talo suuressa metsässä, joka on juuri tällä hetkellä lukemisen alla. (Tai kolmas teos, jos lasketaan mukaan Farmarin lapset, joka kertoo Lauran tulevan aviomiehen lapsuudesta.)

Paitsi että kirja toi mieleen nostalgisia muistoja kultaisista lapsuusvuosista oli toki kirjassa itsessäänkin säilynyt vielä jotakin lumovoimaa. Mietin, mitä ihmettä se on? Koska periaatteessa kirja tuntui niin yksinkertaiselta, ettei siinä ikään kuin ole mitään. Ja mietittyäni kauan tulin siihen tulokseen, että salaisuus on juuri siinä. Siinä tunteessa, että kirjassa ei ole juuri mitään – ja juuri siksi siinä onkin niin paljon.

Pieni talo preerialla lumoaa nimittäin yksinkertaisuuden kauneudellaan. Se on kuvaus hyvin, hyvin vaatimattomasta elämästä hyvin, hyvin kauan sitten. Siinä on aidon elämän ja kokemisen makua omaelämäkerrallisuuden vuoksi. Se tarjoaa aidontuntuisen kosketuksen hyvin toisenlaiseen elämään kuin omani. Elämään, jota en oikeastaan itse haluaisi elää, koska nykyään kaikki on "vain niin paljon helpompaa ja mukavampaa", mutta kuitenkin sellaiseen elämään, jossa on jotakin sellaista lumoa, joka vetää puoleensa. Ja tätä lukiessa tulee kuitenkin miettineeksi, onko sittenkin niin, että ennen elämä olikin paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin nykyään?

Kirjan perusjuoni on tiivistettävissä siihen, että perhe pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa, suuntaa hevosineen ja vankkureineen kohti preeriaa, asettuu sinne asumaan, rakentaa talon, ovat hetken tyytyväisiä ja pakkaavat jälleen kimpsunsa ja kampsunsa ja jättävät kotinsa lähtien etsimään uusia asuinsijoja. Sen pituinen se. 

Kirja ei siis ole kovin juonivetoinen. Ja se on mielestäni juuri yksi kirjan ihanuuden avaimista. Se, miten pienistä asioista tehdään suuria ja kertomisen arvoisia. Esimerkiksi talon rakentamisprosessi on kerrottu kirjassa hyvin yksityiskohtaisesti. Luvussa "Talo preerialla" kerrotaan hyvin tarkasti, kuinka isä rakentaa talolle seinät lähtien aina puiden kaadosta asti. Luvussa "Kaksi lujaa ovea" puolestaan kuvataan tarkoin ovien rakentaminen, luvussa "Takkavalkea" taaseen kerrotaan, kuinka mökkiin saadaan takka ja luvussa "Katto ja lattia" kuvataan katon ja lattian rakentaminen.

Myös tavallisia arjen toimia ja töitä kuvataan tarkasti. Kirja tarjoaakin mielenkiintoisen ajankuvan kaukaiseen aikaan, jolloin ihmisen arki oli hyvin erilaista ja jolloin ihmiset tekivät eri tavalla asioita itse alusta loppuun. Nykylukijalle näyttäytyy myös hämmästeltävänä ja ajattelemisen aihetta herättävänä se, kuinka vähään ihmiset tyytyivät ja kuinka vähästä he iloitsivat. Valkoinen sokeri on harvinaisuus, ja kun isä hakee sellaista pussillisen kaupungista, on kaikkien perheenjäsenten vuorollaan maistettava sitä lusikalla. Ja kuinka ihmeelliseltä se maistuukaan!

Rakastan suunnattomasti kauniita luontokuvauksia, ja pidin siitä, että myös niitä löytyy tästä kirjasta. Erityinen rakkaudenkohteeni on aina ollut öinen tähtitaivas (menen usein suorastaan onnesta ja kauneudesta sekaisin tuijottaessani tähtiä!) ja pidin siitä, miten kirjassa toistuivat romantisoidut tähtitaivaan kuvaukset. Kirjan kieli on melko yksinkertaista, sillä se on kirjoitettu siten, että melko pienikin lapsi sitä ymmärtää. Kertoja silti pystyy luomaan vähäeleisellä ja yksinkertaisella kuvauksella jotakin tavattoman kaunista ja koskettavaa:

Avoimen purjekangaskatoksen alareunann kohdalla riippui suuria, tuikkivia tähtiä. Laura ajatteli, että isä pystyisi koskettamaan niitä. Hän toivoi, että isä poimisi suurimman tähden nyöristä, jonka varassa se riippui taivaalla, ja antaisi sen hänelle. Hän oli ilmivalveilla, häntä ei nukuttanut hiukkaakaan, mutta äkkiä hän hämmästyi kovasti. Suurin tähti vilkutti hänelle silmää!
Sitten hän heräsi, seuraavaan aamuun.

Odotan malttamattomana, että pääsen jatkamaan seikkailujani Lauran ja Maryn kanssa sarjan muiden osien parissa!

(Tällä kirjalla korkkaan osaltani Maalaismaisemia-haasteen)

Laura Ingalls Wilder

Pieni talo preerialla

(Little House on the Prairie, 1935)

Suom. S. s. Taula

336 s.