Saran kirjat blogin takana kirjoittelevan Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja – Rakkaat suomalaiset tyttökirjat on ollut melko laajalti luettu teos kirjablogeissa, kenties osittain senkin vuoksi, että kirjablogistin kirjoittama kirja herättää kiinnostusta muissa kirjablogisteissa. Ja tietysti myös sen vuoksi, että tyttökirjat ovat aihe, joka koskettaa erityisen läheisesti suurta osaa kirjabloggaajia, jotka ovat paitsi kirjarakkaita, myös suurimmaksi osaksi naisia.
Itse tartuin kirjaan vasta nyt, kun kirjoittelen kirjallisuustieteen sivuaineentukielmaani tyttökirjasta, L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables -teoksesta (Annan nuoruusvuodet) ja ajattelin, että voisin löytää tästä kenties jotakin lähdemateriaaliksi kelpaavaa tutkielmani teoriaosaan tutkimuskohteeni kontekstointiin. Sain paitsi hieman lähdeaineistoa, myös mitä ihanimman ja mielenkiintoisimman lukukokemuksen, joka avarsi mieltäni suunnattomasti! Ahmin teoksen kahdessa päivässä – sellaista lukuintoa en olekaan pitkään aikaan kokenut!
Täytyy sanoa, että minulla oli omat ennakkoluuloni kirjan aiheesta. Minulla nimittäin on ollut sellainen ennakko-olettamus, että inhoan suomalaisia tyttökirjoja. Tämä käsitys juontaa juurensa aika pitkälle lapsuuteni kokemuksiin Anni Polvan Tiina-kirjoista, joita jossain kohtaa suorastaan ahmin parempien kirjojen puutteessa (olin pienenä sellainen lukunarkomaani, että jos en löytänyt hyviä kirjoja, niin luin sitten vaikka hampaat irvessä huonoja). Minusta Tiina-kirjat olivat aivan kamalan ankeita. Niistä on päällimäisenä säilynyt mielessäni hernekeitto ja kerrostalot betonipihoineen. (En edes tiedä, syödäänkö Tiina-kirjoissa erityisen usein hernekeittoa, mutta joka tapauksessa hernekeitto on jäänyt niistä mieleen.) Inhosin pienenä yli kaiken hernekeittoa (saatuani kerran 6-vuotiaani oksennustaudin hernekeittopäivänä) ja mielestäni ei voinut ihmisellä olla mitään julmempaa kohtaloa kuin asua kerrostalossa. Miten proosallinen elinympäristö! Itse asuin lapsuuteni ja nuoruuteni rivitalossa ja haaveilin omakotitalossa asumisesta – mielellään vielä maaseudulla.
Jostain syystä Tiina-kirjat ovat merkinneet minulle samaa kuin koko suomalainen tyttökirjallisuus. Olen ennakkoluuloisesti päätellyt, että kaikki muutkin suomalaiset tyttökirjat ovat varmasti yhtä ankeita ja proosallisia. Siinä mielessä Rasavillejä ja romantikkoja, joka piirtää jonkinlaisen kokonaiskuvan suomalaisten tyttökirjojen genrestä, oli kuin terapiaa ennakkoluuloilleni ja niistä vapautumiselle.
Rasavillejä ja romantikkoja -teos sisältää paitsi pienet kirjailijaelämänkerrat suosituimmista suomalaisista tyttökirjojen kirjoittajista, katsauksen heidän tuotannostaan ja listat heidän julkaisemistaan teoksista. Sen lisäksi hyvin suuri osa teosta koostuu lukijoiden tarinoista koskien sitä, mitä tietyt tyttökirjat ovat heille merkinneet ja kuinka ne ovat vaikuttaneet heidän elämäänsä. Kokkonen mainitseekin esikuvakseen Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt, joka sisältää lukijakertomuksia L. M. Montgomeryn rakastetuista tyttökirjasankareista runotyttö Emiliasta ja Vihevaaran Annasta. Kuten Anna ja Emilia, myös monet suomalaiset tyttökirjasankarit ovat olleet monille suomalaislukijoille paitsi suuria esikuvia ja ihanteita, myös elämän matkassa kulkeneita ystäviä ja sielunkumppaneita.
Itse asiassa itseäni teoksessa viehätti ja kiinnosti eniten itse Sara Kokkosen kirjoittamat osuudet kirjailijoiden elämistä ja teoksista. Mielestäni hän osasi kirjoittaa kirjailijoista kiinnostavalla tavalla nostaen esiin elämäkerroista sellaisia asioita, jotka vetävät lukijan – tai ainakin minun mielenkiinnon puoleensa. Erityisesti lumoudin Anni Swanin elämästä. Anni Swanin, joka tyttökirjojen lisäksi kirjoitti paljon myös satuja ja jonka elämä itsekin oli kuin satu. En tiennytkään, että sekä Eino Leino että Otto Manninen kirjoittivat kilpaa Anni Swanille rakkausrunoja nuoruudessaan! Ajatelkaas, millaista olisi saada henkilökohtaisesti osoitettuja rakkausrunoja Eino Leinolta ja Otto Mannselta!? Veikkaan, että taisivat olla aika hyviä runoja! Lieneekö Mannisen runot olleet parempia kuin Leinon, kun Anni myöhemmin päätyi naimisiin Oton kanssa?
Ja vaikka olen syvästi traumatisoitunut Anni Polvan Tiina-kirjoista, annoin kuitenkin tämän kirjan myötä Polvalle anteeksi sen vuoksi, että kirja tarjosi niin riemastuttavaa tietoa Anni Polvan lapsuudesta:
Anni oppi lukemaan jo 4-vuotiaana, kun hän oven takaa kuunteli samassa huoneistossa asuvan perheen pojan lukemaan opettelua. Sen jälkeen hän luki kaiken mitä käsiinsä sai. Hän löysi jopa isänsä kirjaset täydellisestä avioliitosta. Anni piiloutui lukemaan sängyn tai sohvan alle ja vaatekaappiin, jonka ovi oli vähän raollaan. Isä vei Annin lääkäriin saadakseen tietää, oliko tytön lukeminen epäterveellistä. Kun se ei ollut, niin sen jälkeen Anni sai lainata kirjastosta ison korillisen kirjoja, ensin lasten- ja myöhemmin aikuisten osastolta. Hän otti kirjat hyllyistä järjestyksessä ja seuraavalla kerralla siitä kohtaa, mihin oli jäänyt. Isä ja tytär harrastivat yhdessä lukemista ja kerran he lukivat keittiössä niin myöhään yöhön, että äidin oli tultava torumaan.
Tämän inspiroimana jopa ajattelin niin hurjaa ajatusta, että ehkä minun pitäisi yrittää lukea joskus vielä uudestaan joku Tiina ja uusin silmin. Saa nähdä.
Ylipäätänsä Rasavillejä ja romantikkoja -teoksen parhaimpana antina oli mielestäni se, että se tarjoaa hyvän katsauksen kotimaisten tyttökirjojen genreen ja tarjoaa lukuvinkkejä. Pitäisi vielä selata kirja läpi ja kirjoittaa ylös kaikki kiinnostavat kirjat, jotka mahdollisesti haluaisi lukea joskus. Erityisesti Anni Swanista muodostui tämän teoksen kautta minulle kirjailija, jonka tuotantoon haluaisin aivan ehdottomasti tutustua paremmin.
Odotan suurella innolla Kokkoselta tänä keväänä ilmestyvää Rasavillejä ja romantikkoja -teoksen seuraajaa, Kapina ja kaipuu -teosta, joka kotimaisten tyttökirjojen sijaan pureutuu ulkomaisiin tyttökirjoihin ja niiden vastaanottoon lukijatarinoiden kautta. Vastasin itsekin viime keväänä Saran aineistonkeruupyyntöön ja kirjoitin tekstin suhteestani erääseen tyttökirjasankariin – kehenkäs muuhunkaan kuin Vihervaaran Annaan! Jännityksellä odotan, löydänkö oman tekstini kirjasta!
Itse asiassa itseäni teoksessa viehätti ja kiinnosti eniten itse Sara Kokkosen kirjoittamat osuudet kirjailijoiden elämistä ja teoksista. Mielestäni hän osasi kirjoittaa kirjailijoista kiinnostavalla tavalla nostaen esiin elämäkerroista sellaisia asioita, jotka vetävät lukijan – tai ainakin minun mielenkiinnon puoleensa. Erityisesti lumoudin Anni Swanin elämästä. Anni Swanin, joka tyttökirjojen lisäksi kirjoitti paljon myös satuja ja jonka elämä itsekin oli kuin satu. En tiennytkään, että sekä Eino Leino että Otto Manninen kirjoittivat kilpaa Anni Swanille rakkausrunoja nuoruudessaan! Ajatelkaas, millaista olisi saada henkilökohtaisesti osoitettuja rakkausrunoja Eino Leinolta ja Otto Mannselta!? Veikkaan, että taisivat olla aika hyviä runoja! Lieneekö Mannisen runot olleet parempia kuin Leinon, kun Anni myöhemmin päätyi naimisiin Oton kanssa?
Ja vaikka olen syvästi traumatisoitunut Anni Polvan Tiina-kirjoista, annoin kuitenkin tämän kirjan myötä Polvalle anteeksi sen vuoksi, että kirja tarjosi niin riemastuttavaa tietoa Anni Polvan lapsuudesta:
Anni oppi lukemaan jo 4-vuotiaana, kun hän oven takaa kuunteli samassa huoneistossa asuvan perheen pojan lukemaan opettelua. Sen jälkeen hän luki kaiken mitä käsiinsä sai. Hän löysi jopa isänsä kirjaset täydellisestä avioliitosta. Anni piiloutui lukemaan sängyn tai sohvan alle ja vaatekaappiin, jonka ovi oli vähän raollaan. Isä vei Annin lääkäriin saadakseen tietää, oliko tytön lukeminen epäterveellistä. Kun se ei ollut, niin sen jälkeen Anni sai lainata kirjastosta ison korillisen kirjoja, ensin lasten- ja myöhemmin aikuisten osastolta. Hän otti kirjat hyllyistä järjestyksessä ja seuraavalla kerralla siitä kohtaa, mihin oli jäänyt. Isä ja tytär harrastivat yhdessä lukemista ja kerran he lukivat keittiössä niin myöhään yöhön, että äidin oli tultava torumaan.
Tämän inspiroimana jopa ajattelin niin hurjaa ajatusta, että ehkä minun pitäisi yrittää lukea joskus vielä uudestaan joku Tiina ja uusin silmin. Saa nähdä.
Ylipäätänsä Rasavillejä ja romantikkoja -teoksen parhaimpana antina oli mielestäni se, että se tarjoaa hyvän katsauksen kotimaisten tyttökirjojen genreen ja tarjoaa lukuvinkkejä. Pitäisi vielä selata kirja läpi ja kirjoittaa ylös kaikki kiinnostavat kirjat, jotka mahdollisesti haluaisi lukea joskus. Erityisesti Anni Swanista muodostui tämän teoksen kautta minulle kirjailija, jonka tuotantoon haluaisin aivan ehdottomasti tutustua paremmin.
Odotan suurella innolla Kokkoselta tänä keväänä ilmestyvää Rasavillejä ja romantikkoja -teoksen seuraajaa, Kapina ja kaipuu -teosta, joka kotimaisten tyttökirjojen sijaan pureutuu ulkomaisiin tyttökirjoihin ja niiden vastaanottoon lukijatarinoiden kautta. Vastasin itsekin viime keväänä Saran aineistonkeruupyyntöön ja kirjoitin tekstin suhteestani erääseen tyttökirjasankariin – kehenkäs muuhunkaan kuin Vihervaaran Annaan! Jännityksellä odotan, löydänkö oman tekstini kirjasta!
Sara Kokkonen
Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat, 2013
Avain
261 s.
"Toivoisin, että sadun henki ja mielikuvitus saisivat sijan nuorisossa senkin jälkeen, kun ovat varttuneet. Sillä ilman mielikuvitusta, on ihminen henkisesti köyhä."
(Anni Swan)
Mikä sinua Tiinoissa on niin traumatisoinut? Itse olen kasvanut Tiinan kanssa samaa tahtia. Kyllähän ne, ainakin alkupään kirjat. kertovat toisesta ajasta, kuin mitä nykylapset elävät.
VastaaPoistaHöh, mihin katosi kommentti, jonka aiemmin kirjoitin vastaukseksi?
PoistaNo nimenomaan se kerrostaloympäristö ja hernekeitto, kuten tekstissä sanotaan. Ei tarvittu sen suurempia syitä minun traumatisoimiseen :D Se on mielenkiintoista, miten eri ihmiset kokevat niin eri tavalla samat kirjat. Meillä oli mielenkiintoinen keskustelu Tiinoista tässä yksi kerta yhden ystäväni kanssa, joka piti pienenä aivan hirveästi Tiina-kirjoista. Hän kyllä osasi arvata ennen kuin ilmaisinkaan oman mielipiteeni, että Tiinat ovat varmaan juuri sellaisia, joista minä en pidä – ja ihan oikeassa hän olikin :)