Upea klassikkoteos historian pölyistä: Henry Jamesin Naisen muotokuva

Voi kiitos Henry James! Nimittäin siitä, että kirjoitit mahtavan teoksen, joka soi paitsi hyvin mieleenpainuvan lukukokemuksen, myös toimi oikeana tehohoitona vaivanneeseen lukujumiin. (Vaikka muutamia kirja-arvioita on blogiini syntynyt jo tämän vuoden puolella, oli Naisen muotokuva oikeastaan ensimmäinen tänä vuonna aloittamani kirja, jonka olen lukenut jopa loppuun asti.)  Ja vaikuttaa, että lääke on myös pysyvämpi kuin tämän yhden lukukokemuksen mittainen.  Naisen muotokuvan lukeminen avasi nimittäin jonkin henkisen oven sisälläni, mikä on johtanut varsinaiseen lukuhimoon!

Naisen muotokuva on tunnetun amerikkalaisen 1800-luvulla eläneen Henry Jamesin yksi tunnetuimpia teoksia. Minulle se on kokonaisuudessaan toinen teokseni Jamesilta. Aiemmin (ennen kirjablogiaikaani) olen lukenut häneltä Eurooppalaiset, mistä muistan kyllä pitäneeni, mutten erityisemmin huumautuneeni. Mutta mitä olikaan Naisen muotokuva? Yksi virkistävimmistä ja parhaimmista lukukokemuksista pitkiin, pitkiin aikoihin!

Mikä sitten teki kirjasta niin loistavan? Tämä on usein vaikea kysymys. Eikö riitä, että sanon vain, että aivan mahtava kirja? Yritän kuitenkin epätoivoisesti tavoittaa sanoillani jotakin kirjan mahtavuudesta.

Ensinnäkin kirja on tarina aikansa kontekstissa hyvin epätavanomaisesta naisesta. Tämä seikka vangitsi mielenkiintoni täysin kirjan puoleen jo aivan teoksen alkumetreillä. Minä, suuri 1800-luvun kirjallisuuden ystävä ja innokas lukija, kohtasin Naisen muotokuvassa naishahmon, johon verrattavaa en ole vielä 1800-luvun kirjallisuudessa aiemmin törmännyt.  

Naisen muotokuvan päähenkilönä on "riippumaton" amerikkalainen nuori nainen nimeltään Isabel Archer, joka on vastikään menettänyt vanhempansa ja suuntaa tätinsä kanssa Eurooppaan nähdäkseen hieman elämää. Isabel on paitsi hyvin viehättävä, myös erittäin fiksu nainen, joka fiksuudellaan ja itsenäisellä, vapaudenkaipuisella luonteellaan uhmaa perinteisiä naisrooleja ja aiheuttaa suunnatonta kiinnostusta muissa ihmisissä. Osa muista henkilöhahmoista suhtautuu häneen kuin harvinaislaatuisena näyttelyesineenä, joka on mielenkiintoinen ilmiö – tapaus itsessään, jota sekä ihastella että kummastella. Itse asiassa sellaisena minäkin lukijana häneen osittain suhtauduin.

Isabel on nainen, jolla on tavoitteita – piirre, joka naisessa tuona aikana oli hyvin harvinainen. Hän ei halua jakaa naisen tavallista kohtaloa, sitoutua jo nuorena mieheen ja tulla kahlehdituksia aviovaimon tiukkaan rooliin ja kapeaan elinpiiriin, vaan ainakin kehittää itseään ja nähdä maailmaa ensin ja mahdollisesti mennä naimisiin myöhemmin. Naimaikäisen naisen itsenäisyyden säilyttäminen on kuitenkin haastava tehtävä, kun ympärillä pyörii sinnikkäitä, hyvin viehättäviä, jopa suunnattoman rikkaita kosijoita. Isabella kuitenkin torjuu sinikkäät kosijansa vieläkin sinnikkäämmällä päättäväisyydellään  – kunnes tapahtuu jotakin ihan kummallista, jota lukija ja tuskin Isabel itsekään voi ymmärtää.

Toisaalta mietin, että mitäköhän kirjailija on tahtonut tällä teoksella sanoa naisista ja heidän asemastaan yhteiskunnassa. Siinä suhteessa teos nimittäin antaa mielestäni hyvin ristiriitaisiakin viestejä. Se nimittäin luo Isabellan hahmon kautta ihanteen itsenäisestä naisesta, jolla on jotakin suurempia tavoitteita elämässä kuin metsästää itselleen mies, purjehtia avioliiton seesteiseen satamaan ja unohtaa itsensä vaimon ja äidin roolien alle. Toisaalta Isabella ei kohtaa kuitenkaan kovin onnellista kohtaloa elämässään, joten kirja jättää mielestäni paljon kysymyksiä ilmaan.

Isabel ei ole kuitenkaan suinkaan kirjan ainoa kiinnostava hahmo, vaan niitä löytyy teoksesta koko joukko lisää. Ja itse asiassa monet kirjan naishahmoista ovat tavalla tai toisella hyvin moderneja ja itsenäisiä luonteita. Isabellan ystävätär, Amerikasta vanhaan maailmaan matkustanut lehtinainen neiti Stackpole, joka innokkaana yrittää metsästää Euroopasta jutun aiheita, on vertaansa vailla ja hieman koominen hahmo suorasukaisuudessaan.

Toinen syy suunnattomaan ihastumiseeni oli se, että kirja on hyvin älykkäästi ja tarkkanäköisesti kirjoitettu. Erityisesti kirjan psykologinen kuvaus on mielestäni aivan päätähuimaavan upeaa ja tarkkanäköistä. Kirja on päähenkilönsä, nuoren naisen muotokuva, jonka kirjailija sanoillaan loihtii. (Toisaalta kirjan nimi kyllä viittaa eräässä toisessakin mielessä naisen muotokuvaan.)  Tätä lukiessa mietin sitä, miten pinnalliselta usein nykykirjallisuus tuntuu, varsinkin ihmiskuvaukseltaan, ja tällaisista historian pölyisistä aarteista voi löytää jotakin sellaista syvää ja todellista, johon ei yksikään kirjailija enää nykyään kykene.

Pidin myös siitä, että vaikka Naisen muotokuva on yleissävyltään vakava teos, kätkeytyy teokseen myös huumoria ja komiikkaa. Jamesin kieli on rikasta ja vivahteikasta, ja toisinaan hänen kuvauksensa (varsinkin metaforat ja muut kielikuvat) ovat tarkkanäköisyydessään aivan riemastuttavan hauskoja.

Kun asiaa oikein ajattelee, hänen kylmä, häikäilemätön käyttäytymisensä oli jotain ennen näkemätöntä! Mies tulee ja katselee tytärtämme ikään kuin tämä olisi vuokrattava huoneisto, koettelee ovenripoja ja katselee ulos ikkunoista, koputtelee seiniä ja on jo melkein valmis tulemaan asukkaaksi. Niin että olkaa hyvä, kirjoittakaa sopimus! Sitten hän päättelee että huoneet ovat kuitenkin liian pienet, hän ei usko voivansa asua kolmessa kerroksessa, hänen täytyy etsiä piano nobilea. Sitten hän painuu tiehensä asuttuaan kuukauden ilmaiseksi pienessä vaivaisessa huoneistossa. 

Suosittelen Naisen muotokuvaa ehdottomasti kaikille vanhojen klassikkojen ystäville, erityisesti 1800-luvun kirjallisuudesta pitäville. Voisin nimittää tätä yhdeksi 1800-luvun suureksi helmeksi.

Tämän bloggauksen myötä toivotan kaikille lukijoilleni oikein ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua! Itse aloitan kohta viikonlopun viettoni tarttumalla Harry Potteriin!

Henry James

Naisen muotokuva

(The Portrait of a Lady, 1881)

Kääntänyt: J. A. Hollo

WSOY

612 s.