Kuulumisia työuupumuksesta kihlausuutisiin ja pohdintoja blogin tulevaisuudesta

Syksyinen Hanko

Työuupumus. Mitä se on? Varmaankin vaikka mitä, mutta esimerkiksi sitä, että pitkään ihmettelet, miksi aina väsyttää. Joskus ehkä epäilet, onko sinulla esimerkiksi jokin kamala ja kalvava tauti, kuten syöpä, joka hiljakseen vie voimasi. Nukkui sitten hyvin tai huonosti - tuntuu, että aina vain väsyttää. Menet lääkäriin ja valitat väsymystä ja sinulle määrätään muutamia verikokeita - mutta kaikki on ihan ok ja jatkat vain eteenpäin. Joskus myöhemmin uudestaan lääkärissä valitat samoja asioita ja saat samat verikokeet - ja kaikki on edelleen ok, mutta lääkäri käskee syömään D-vitamiinia. Työt kuitenkin jotenkin hoituvat stessihormonin voimalla, vaikka viikonloppuisin ja lomalla tuntuu siltä, että voisi vain jäädä sänkyyn koko päiväksi ja vajota patjansa uumeniin. Sitten jossain vaiheessa tuntuu, että työt alkavat kasautua, kun sinulla ei ole voimia ja energiaa hoitaa niitä. Alkaa ahdistaa. Öisin ei saa kunnolla nukuttua. Olet vielä väsyneempi ja työt kasaantuvat vielä pahemmin. Ahdistaa vielä enemmän. Tekemättä jääneet työt ovat muodostaneet sellaisen vuoren, että tuntuu, että tuuperrut jo vuoren juurelle, kun edes katsot kohti huippua.  Jossain vaiheessa et pysty juuri ollenkaan enää nukkumaan. Sitten eräänä päivänä tajuat, että on aika mennä lääkäriin, myöntää itsellesi, ettet pysty enää.

Tuntuu vaikealta uskoa, että minulle kävi näin juuri nyt. Raskas, todella ylitöiden täyteinen lukuvuosi oli jo kunnialla ohi, pitkä kesäloma välissä ja uusi, vähän helpompi lukuvuosi aluillaan - joka tosin alkoi vuoden rankimmalla jaksolla ja yli 60 prosentin ylituntimäärällä.  Vieläkin vaikeammalta tuntuu uskoa, että yhä noin 8 viikon sairausloman jälkeen olen vieläkin sänkyni pohjalla. Ensimmäisen 12 päivän sairauslomatodistuksen käteeni saatuani olin huojentunut ja iloinen: nythän tekisin sellaista kaikkea ihanaa ja mukavaa, mitä en ole kunnolla ylitöiden ja muiden kiireiden vuoksi ehtinyt ja jaksanut tehdä. Lukisin, lenkkeilisin, kävisin balettitunneilla, tapaisin ystäviä, kirjoittaisin... Ensin vain vähän nukkuisin univelkoja ja sitten reippaana tekisin kaikkea mukavaa, mikä saisi minut henkisesti palautumaan. Pian kuitenkin huomasin, että hyvänenaika, enhän minä jaksa tehdä mitään - edes niitä kivoja ja rentoja juttuja! Se, miten uupuminen voi olla niin totaalista, on jotakin, mitä minun on ollut vaikea käsittää.

Mutta onneksi on kirjallisuus! Lukeminen on ollut suuri pelastukseni. Jossain vaiheessa en kyllä vielä edes kyennyt lukemaan, mutta sen verran voimani ovat palautuneet, että olen pystynyt löytämään suuren ilon lukemisesta. Sairauslomalla mieleeni tuli, että nyt täytyisi erityisesti lukea tyttökirjoja! Tyttökirjojen iloinen ja huoleton maailma olisi juuri sitä, mitä täällä sairasvuoteeni pohjalla tarvitsen. Päätin vihdoin toteuttaa erään pitkäaikaisen haaveeni ja ryhtyä lukemaan Anni Swanin tyttökirjoja, joita - yllättävää kyllä - en ole vielä aiemmin lukenut. Iris rukasta olen edennyt Pikkupappilassa ja Ulla ja Mark -teoksiin sekä Saraan ja Sarriin. Muutama muu Swan odottelee kirjaston lainauspinossa. Anni Swanin kirjat ovat avanneet minulle kokonaisen uuden maailman, jonka  lumoihin on näin sairauslomalla ollut mukava heittäytyä. Olen ottanut jopa tavoitteekseni lukea läpi koko Swanin tuotannon.

Onneksi kuitenkin kaiken tämän uupumuksen ja siihen liittyvien vaikeuksien keskellä elämässäni on ollut paljon myös kauniita ja iloisia asioita - ihanien kirjojen lisäksi. Muutamia viikkoja ennen kuin vajosin sänkyni pohjalle, olin ihanalla huvilalomalla syystuulen tuivertamassa Hangossa, jonne sattui saapumaan myös visiitille eräs minulle tärkeä ja rakas mies, joka kosi minua. Sain vihdoin virallisesti sormeeni ihanan vaaleanpunaisin safiirein ja pikkuisin timantein koristellun sormukseni, jonka olin omatoimisena ja järkevän taloudellisena naisena ostanut valmiiksi hieman ennakkoon - kun olin huomannut jo vuosia  haaveilemani sormuksen olevan alennuksessa ja kun aavistelin sellaiselle kapineelle koituvan mahdollisesti pian todellista käyttöä.

Täällä sänkyni pohjalla olen siis onneksi voinut ajatella myös suloisia haaveita tulevaisuudesta: suunnitella vähän ensi keväisiä häitämme ja sisustaa mielessäni tulevaa kotiani, joka on pikkuinen pönttöuunilla varustettu punainen talo metsän siimeksessä jossain tuolla kaukana. Sulhaseni nimittäin asuu toisella puolella Suomea, ja minun on tarkoitus keväällä häiden jälkeen muuttaa sulhaseni sieltä viime syksynä ostamaan taloon. Tietysti uupumukseni synkistää hieman hääsuunnitelmiammekin. Alkuperäistä hääpäiväämme olemme siirtäneet jo parilla kuukaudella eteenpäin. Koska en voi myöskään tietää, milloin tolpilleni selviän, saattaa olla, että joudumme luopumaan alkuperäisistä suunnitelmistamme unelmieni prinsessahäistä ja viettämään häät hyvin pienesti ja vaatimattomasti. 

Parasta hääsunnitteluissa on ollut prinsessaleikit hääpukuliikkeissä! (Kuvan puku ei ollut lopullinen valintani,mutta yksi kovimmista kilpailijoista.)

Koska elämässäni on ollut yhtä ja toista meneillään, olen myös pohtinut blogini tulevaisuutta - jopa sitä kiperää kysymystä, onko blogini kulkenut tiensä päähän. Jo pitkään minua on vaivannut tunne, että minulla ei oikein ole aikaa blogilleni. Joskus opiskeluvuosina aikaa riitti ihan eri tavalla. Toisaalta olen pohtinut myös bloggausperiaatteitani ja niiden muuttamista. Minulla on ollut aikaisemmin aika ehdottomana periaatteena blogata edes tavalla tai toisella kaikki lukemani kaunokirjalliset teokset - ja joskus vähän muitakin teoksia. Varsinkin viime lukuvuonna blogini tuntui olevan aika retuperällä, enkä kyennyt pitämään blogiani ajantasalla lukemiseeni nähden. Blogattavia kirjoja kertyi vinopino jonoon, ja kun pääsin kirjoittamisen kimppuun, olin sulavasti ehtinyt unohtaa lukukokemuksen kirkkauden. Kertyvät pinot aiheuttivat stressiä, ja kauan sitten luetuista kirjoista kirjoittaminen tuntui haasvalta. Pitkään minua on vaivannut myös tekstin tuottamisen hankaluus blogia kirjoittaessani. Tekstit ovat syntyneet kovalla työllä ja vaivalla ja useimmiten hyvin monessa eri erässä kirjoitettuina. Monia kirjoja onkin viimeisen vuoden aikana jäänyt kokonaan bloggaamatta, ja pitkää ajattelin, että jonakin kauniina päivänä kirjoitan vielä niistäkin. Odoteltuani tarpeeksi niitä kauniita päiviä olen tullut siihen tulokseen, että minun on ainakin jollakin tavalla kevennettävä asennoitumistani bloggaamiseen.

Pohdittuani siis yhtä ja toista olen tullut lopulta blogini kohtalon suhteen seuraavaan lopputulokseen: Jatkan bloggaamista ainakin vielä. Jatkan sitä niin kauan kuin se tuntuu hyvältä ja kivalta. Viime aikoina olenkin vähän löytänyt jälleen sitä ihanaa bloggaamisen iloa, jota minulla on joskus ennen ollut. Nyt sairauslomalla olen saanut aikaan muutamia bloggauksia, ja mieleni olisi tehnyt kovasti kirjoittaa enemmänkin, mutta blogin kirjoittaminen on kuitenkin sen verran vaativaa henkistä työtä, että kirjoittamisintoni ei ole ihan vielä täysin päässyt konkretisoitumaan valmiiksi bloggauksiksi. 

Lisäksi olen päättänyt, että luovun päähänpinttymästäni blogata kaikista lukemistani kirjoista ja yritän olla ottamatta stressiä siitä, jos blogattavien pino pääsee kasvamaan. Tänä syksynä tein sellaisen päätöksen, että jätän reilusti bloggaamatta kaikki bloggaamatta jääneet kirjat, jotka olen lukenut ennen syyslukukauden alkua. Tämän päätöksen tekeminen oli jossain määrin vaikeaa, sillä voi, miten monta mielenkiintoista ja ihanaa kirjaa jääkään blogini ulkopuolelle! Jatkossa on tilanteen vaatiessa opeteltava samanlaista luopumista. Blogini on ollut lukupäiväkirjani, ja sinänsä ihan itseäni varten on ollut kiva, että sinne on jäänyt muisto kaikista lukemistani kirjoista.

Lisäksi yritän opetella kirjoittamaan tarvittaessa myös tiiviimpiä ja lyhyempiä bloggauksia. Perinteisesti olen kirjoittanut aika pitkiä ja perusteellisia arvioita, lähinnä siitä syystä, että kirjoitustapani aina tekstissä kuin tekstissä on ollut hyvin monisanainen ja yksityiskohtainen. Pitkiin postauksiin menee tietysti paljon aikaa. Olen kyllä hieman jo aiemminkin blogiurallani yrittänyt kehittää itseäni tässä suhteessa ja huomannutkin pientä edistystä.

Näitä kaikkia pohdintoja päässäni pyöritellessäni tuli mieleeni myös noin vuosi sitten lokakuussa kirjoittamani blogin  synttäripostaus. Postaukseen kirjoitin bloggaamisen merkityksestä itselleni näin:

Näiden neljän vuoden aikana blogista on tullut melko merkittävä osa elämääni, vaikka en ihan kaikkein ahkerimpien kirjabloggaajien joukkoon kuulukaan. Olisi vaikeaa kuvitella elämää ilman Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogiani. Blogista on tullut eräänlainen minuuden jatke, rakas lapseni, jota tahdon vaalia ja hoitaa, jotta se pysyy hengissä ja elossa. Blogini tuskin on ikuinen, mutta toivon, että se eläisi vielä pitkään ja kulkisi mukana elämässäni kauas. Jos ja kun se joskus kuolee, olo on varmasti kuin rakkaan ihmisen hautajaisissa.

Näihin ajatuksiin palaaminen sai minut haikein mielin ajattelemaan sitä, miten tärkeä harrastus kirjabloggaaminen onkaan minulle ollut. Ja sitä, miten kamalaa olisikaan, jos oikeasti lopettaisin bloggaamisen! Tuntui miltei epätodelliselta, että näin vahvoista ajatuksista olen vuodessa kulkenut siihen pisteeseen, että olen tullut jopa harkinneeksi blogin lopettamista. Onneksi olen kuitenkin tällä erää haudannut lopettamisaikeet. 

Ehkäpä sairauslomani onkin uusi uljas alku blogilleni? 

Huvilointitunnelmia Hangosta