tiistai 19. maaliskuuta 2019

Minna Canthin päivän kunniaksi kakkua ja kuvakirjaa


Tänään 19.3. vietetään Suomessa Minna Canthin ja tasa-arvon päivää.

175 vuotta sitten tänä päivämääränä syntyi Tampereella hyvin tavanomaiseen perheeseen pikkuinen tyttö, joka aikuiseksi kasvettuaan jätti suuren jälken Suomen historiankirjoihin.  Päivä on ollut yleinen liputuspäivä vuodesta 2007, ja Wikipedia tietää kertoa, että Canth on kahdeksas suomalainen merkkihenkilö ja ensimmäinen naispuolinen henkilö, joka on saanut oman liputuspäivänsä. Niinpä päivän teeman, tasa-arvon, korostamiselle on edelleen tarvetta. Onkohan meillä joskus kalenteri, johon olisi merkitty suurin piirtein yhtä monen naispuolisen kuin miespuolisenkin merkkihenkilön liputuspäiviä?


Minna Canth on poikkeuksellinen nainen: hän on paitsi Suomen varhaisimpia merkittäviä naiskirjailijoita, myös ensimmäinen suomalainen sanomalehtinainen. Lisäksi hän oli aikanaan tärkeä yhteiskunnnallinen vaikuttaja: kiihkeällä lehtikirjoittelullaan, kantaa-ottavilla kirjallisilla teoksillaan, aktiivisella yhdistystoiminnallaan ja vilkkaalla salonkielämällään Canth näkyi ja kuului vahvasti aikansa yhteiskunnallisessa elämässä ja sai sanansa kuuluviin. Canth edisti sukupuolten välistä tasa-arvoa ja oli kiihkeä tyttöjen koulutuksen puolestapuhuja.  Sen lisäksi hän kannatti myös sosiaalista tasa-arvoa ja toi esille köyhien kurjia oloja sekä puhui ja kirjoitti raittiusaatteen puolesta. Kaiken kirjoittelun ja muun vaikuttamisen ohella tämä Suomen supernainen synnytti ja kasvatti kokonaiset seitsemän lasta. Suuren osan kasvatusurakkaansa hän suoritti yksinhuoltajana, sillä hän jäi melko nuorena leskeksi, odottaessaan seitsemättä lastaan. Aikamoista!

Kyseessä siis on todellinen supernainen, joka on taatusti liputuspäivänsä ansainnut. Tämän merkkipäivän kunniaksi ajattelin esitellä blogissani Leena Virtasen kirjoittaman ja Sanna Pelliccionin kuvittaman viime vuonna ilmestyneen lasten kuvakirjan Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot, joka on ensimmäinen osa Suomen supernaisia -sarjasta, josta ei vielä toistaiseksi ole ilmestynyt muita teoksia.


Luin teoksen jo tammikuun alussa, mutta nyt tämän päivän kunniaksi palaan teokseen. Minulla oli vuoden vaihteen tienoilla todellinen Canth-kausi: luin ensin Minna Rytisalon upean Rouva C -teoksen, jonka jälkeen luin Minna Maijalan kirjoittaman Canth-elämäkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen, joka oli valitettavasti palautettava kirjastoon, ennen kuin ehdin siitä bloggaamaan. Canth-kauteni kruunasi lopuksi tämä Virtasen ja Pelliccionin hurmaava ja riemastuttava kuvakirja.

Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kuvakirja kertoo lapsentajuisesti Minna Canthin elämäntarinaa ja esittelee samalla Canthin keskeisiä teoksia sekä Canthin muita merkkitekoja. Canthin elämäntarinan kuvakirja on rajannut miehen kuolemaa seuranneeseen Kuopion kauteen. Teos lähtee käyntiin "aikaisesta toukokouisesta lauantaiaamusta herran vuonna 1988". Avioliittoon ja elämään Jyväskylässä ennen Kuopioon muttoa kurkistetaan yhdellä sivulla takauman kautta. Minnan miehen Ferdinandin kuolemaa seurannut Kuopion kausi onkin Minnan elämässä merkittävin: vasta silloin hänen uransa pääsi todelliseen alkuun.


Hyvin kirjoitettua tarinaa kohottaa entisestään sinne tänne ripotellut aidot Canth-sitaatit, kuten

"Kuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana."

"Siihen päätökseen olen tullut, että kaikki juominen, yksin vedenkin, on vahingollista. Poikkeuksen tekee vain kahvi."

"Kaikkea muuta kunhan ei vain nukkuvaa puolikuollutta elämää."

Eräs aukeama on omistettu kokonaan Minna Canthin kuolemattomille lentävien lauseiden tyyppisille  viisauksille. Aukeaman ylälaidassa johdatellaan aiheeseen sanoin "Minna oli taitava ja rohkea kynäniekka ja puhuja. Hänen lausahduksensa ilahduttavat meitä tänäkin päivänä". Tätä seuraa kokoelma upeita ja viisaita lausahduksia, jotka todella ilahduttivat ainakin minua. Esimerkiksi:

"Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, vaan ihmiskunnan kysymys."

"Nuoruus on ilon ja runouden aikaa. Runous tuottaa iloa, ilo tuottaa runoutta, ja ilo on välttämätön, terveellinen sekä sielulle että ruumiille."

"Ei ole hyvä tehdä liian paljon työtä. Täytyy myöskin laiskotella välistä, välistä huvitella."

Sanna Pelliccionin kuvitukset ovat riemastuttavia ja vangitsevia. Tyyli on yksinkertainen, mutta hyvin persoonallinen ja mielikuvituksekas. Kuvituksiin on muutamassa kohtaa yhdistetty myös aitoa valokuvaa. Tekstin ja kuvan yhteistyö toimii hyvin. Tämä on kirja, johon kannattaa tarttua aivan yhtä lailla hyvän tekstin kuin upean kuvituksenkin takia.


Teos sisältää hieman muutakin kuin Minna Canthin elämäntarinan ja sitaatteja kuuluisan kirjailijan kynästä. Kirjan loppuvaiheilla on aukeama, jossa on lyhyt katsaus tasa-arvon kehityksen historiaan Suomessa. Aukeama päättyy lukijalle heitettyyn kysymykseen: "Minna aloitti työn, joka on vielä kesken. Mitä Minna tekisi, jos hän eläisi nyt?"

Aivan lopuksi kirjassa on vielä ideasivu Minna Canthin päivän juhlintaan sekä kakkuohje. Ideasivulla on ehdotuksia, kuinka Minna Canthin ja tasa-arvon päivää voisi juhlistaa koulussa tai kotona. Yksi ideoista on Minna Canthin kahvikakun leipominen. Ohje löytyykin viereiseltä sivulta, ja itse päätin päivän kunniaksi ensimmäistä kertaa elämässäni leipoa Minna Canthin kahvikakkua!




Kakkuohje on siitä erikoinen, että toisin kuin yleensä kuivakakuissa, siinä ei ole kovin paljoa voita, mutta sen sijaan valtava määrä kermavaahtoa. Minua suorastaan epäilytti, kuinka kermavaahtopohjainen taikina voi rakenteellisesti toimia, mutta kakusta tuli erinomainen. Kakun maussa nousee esiin jouluiset mausteet ja makea siirappi. Rakenne on miellyttävän pehmeä ja kuohkea - voin suositella kokeilemaan! Ohje näkyy tässä kuvassa:


Sitäkin lämpimämmin voin suositella niin lapsia kuin aikuisiakin lukemaan tämän Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin upean kuvakirjan! Vaikka kirja on lapsille suunnattu, se lapsentasoisessa ytimekkyydessään tiivistää Minna Canthista kaiken olennaisen ja tarjoaa näin aikuisillekin helppolukuisen ja miellyttävän pikakertauskurssin tästä Suomen supernaisesta, Minna Canthista.

Leena Virtanen (teksti) & Sanna Pelliccioni (kuvitus)
Suomen supernaisia 1:
Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot (2018)
Teos
42 s.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Runollinen sukusaaga: Islannissa ei ole perhosia

Virolaisen Kätlin Kaldmaan romaani Islannissa ei ole perhosia on varastanut huomioni sosiaalisessa mediassa uskomattoman kauniilla kannellaan ja runollisella nimellään. Näiden kahden perusteella odotin teokselta paljon.
Vaikka teos on jotenkin juuri sitä, mitä odotin, silti se ei ollutkaan. Miten sen nyt selittäisi? Jollakin tavalla petyin kirjaan, vaikka tuntuu, että on väärin sanoa edes niin. Minusta tuntuu, että enemmän petyin itseeni. Siihen, etten osannut pitää kirjasta niin paljon kuin olisin toivonut. Siihen, ettei minulla ollut taitoa nähdä kirjan kauneutta. Sillä uskon sen kuitenkin olevan kaunis.

Joskus kauan, kauan sitten vaelsivat Gudrun ja Jón erääseen vuoren ja valtameren sylissä olevaan laaksoon. He rakensivat sinne valkean talon ja yhteisen elämän. Elämä syrjäisessä kolkassa on karua. Vuosien kuluessa valkoisessa talossa syntyy uusia sukupolvia ja vanhat siirtyvät pois. Kaldmaan sukusaaga kuljettaa lukijan jostakin hyvin kaukaisesta maailmasta varmaan ainakin vuosisadan halki maailmaan, joka muistuttaa jo omaamme. Muutoin realistiselta vaikuttavaan tarinaan sekoittuu myös islantilaisen kansanperinteen aineksia, ja lukija yllättyy esimerkiksi peikkotytöstä, joka kävelee kirjan sivulla lukijaa vastaan ihkaelävänä.

Kirjassa merkityksellistä on sen kokeileva kirjoitustyyli. Siinä on typografisia erikoisuuksia. Välillä sanoja on ripoteltu sivuille harvakseltaan tai aseteltu muulla tavalla erikoisesti. Eräällä aukeamalla, jolla puhutaan auringosta, on sanat aseteltu pallon muotoon, kuin aurinkoon viitaten. Myös itse kieli on kohosteista. Siinä on nähtävillä sellaista runollisuutta, jota teoksen nimi sai minut odottamaan. Ilmaisutyyli on välillä myös sen verran mystistä, että lukijan on pysähdyttävä pohtimaan sanojen taakse kätkeytyviä merkityksiä.

Mietin, mahtoiko liian erikoinen kirjoitustyyli ollakin juuri ainakin osittain syy siihen, miksi en lopulta nauttinut teoksesta niin paljon kuin olin odottanut. Jotenkin tuntui, että teksti jättää liikaa aukkoja ja tyhjiä kohtia lukijan täytettäväksi, jotta olisin voinut samaistua ja heittäytyä tarinaan. Pintatasolla kieli lauserakenteineen on helppoa ja houkuttelee nopeaan lukutekniikkaan. Kuitenkin teoksessa on niin paljon pinnan alla kaikkea, mikä ehkä vaatisi hitaampaa pysähtymistä tekstin äärelle. Minusta tuntuu, etten osannut antaa tekstille kaikkea sen vaatimaa aikaa ja pysähtymistä.

Kaikesta huolimatta teoksen lukeminen oli mielestäni virkistävä kokemus erilaisuudessaan.

Lumi sokaisi. Aurinko pilkotti pilven reunan takaa. Tuonne. Laakso. Tuonne. Laakso kaksi. Tuonne. Laakso kolme. Tuonne. Laakso. Sininen. Sininen? Laakso? Sininen. Juhannustaivaan sininen, jota lumi ei ollut vielä ehtinyt peittää. Maaliskuu. Ei jaksanut enää peittää. Kuten heille koulussa opetettiin. Ei ole maita ilman vesiä. Kuten kotona kerrottiin. Meri vie kauas, tuo kaukaa, näkee kauemmas kuin ihmissilmä. Kaikki tuntevat tämän mutta kukaan ei ole nähnyt. 

Kätlin Kaldmaa
Islannissa ei ole perhosia
(Islandil ei ole liblikaid, 2013)
Suom. Outi Hytönen
Fabriikki kustannus
346 s.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Kiehtova kurkistus Japaniin: Minna Eväsojan Melkein Geisha


Talven jälkeen koittaa kauan odotettu kevät. Keväällä sataa päiväkausia voimalla ja äänekkäästi. Japanilaisessa sanonnassa verrataan toisiinsa kevään ailahtelevaa säätä ja naisen sydäntä: kevättaivas ja naisen mieli - yhtä arvaamattomia molemmat. Tosin kuulin samaa sanottavan syksyn taivaasta ja naisen mielestä. Ehkä naisen oikukas ja vaihteleva mieli on japanilaismiesten mielestä aina viehättävä ja suhdetta virkistävä. Kevätsade sulattaa lumen, ja päivien lämmetessä sumu peittää vuorten vaaleanpunaisen siluetin kuin harsohuntu morsiamen. Kirsikankukkien terälehtien sateessa juodaan makeaa sakea ja juhlitaan uutta kevättä ystävien, työkavereiden ja perheenjäsenten kesken. Kevät merkitsee jälleen kerran uutta alkua ja mahdollisuutta. Sydän on pakahtua kaiken kauneudesta ja silkasta onnesta elämää kohtaan.

Minna Eväsojan muutaman vuoden takainen teos Melkein Geisha - hullu ja hurmaava Japani tarjoaa kiehtovan kurkistuksen japanilaiseen kulttuuriin. Suomalainen Eväsoja on viettänyt elämästään useita vuosia Japanissa opiskellen muun muassa japanilaista teetaidetta teekoulussa sekä kirjoittaen väitöskirjaansa japanilaisessa yliopistossa. Teoksessaan hän pyrkii kuvaamaan Japania ja japanilaisuutta omien kokemustensa ja muistojensa kautta. Hän ei pyri antamaan kaikenkattavaa kuvaa Japanista, vaan omalla rohkeasti subjektiivisella otteellaan tarjoaa kurkistusikkunoita japanilaisuuteen. Tekstistä huokuu ymmärrys ja ihailu japanilaisuutta kohtaan, mutta toisaalta myös pieni ironinen ja huvittunut etäisyys joitakin kulttuurin piirteitä kohtaan. 

Eväsojan omakohtainen teksti on elävää ja tempaa mukaansa. Hän tutustuttaa lukijan moniin kiinnostaviin ja kiehtoviin yksityiskohtiin japanilaisuudessa. Teos on alaotsikkonsa veroinen: japanilaisuus näyttäytyy sen mukaisesti teoksessa sekä hulluna että hurmaavana: Pikkuvauvoille juotetaan vihreää teetä. Vihreää teetä juovat tietysti myös isommat ja lähes joka välissä. Lisäksi vihreää teetä käytetään leivonnaisissa ja kakuissa. Talon lähes joka huoneelle oman omat tohvelinsa ja niitä on vaihdeltava alinomaa liikkuessa huoneesta toiseen, ja voi onneton sitä (esim. kirjan kirjoittajaa!), joka unohtaa vessassa käydessään vessatohvelit jalkaansa. Vessoissa ei ole lukkoa, vaan tietyllä tavalla asetellut tovhelit oven ulkopuolella ovat merkki siitä, että vessa on varattu. Kädet pestään vessassa käynnin jälkeen kahdesti, kahdessa eri altaassa: ensin pelkällä vedellä, sitten saippualla toisessa altaassa, joka on toisesssa huoneessa. Avioliitot ovat usein järjesettyjä, ja puolisoa etsitään monesti erityisen avioliittovälittäjän avulla, jonka tarjoamien avioliittoportfolioiden avulla voidaan tutustua puolisoehdokkaisiin  ja valita treffikumppani. Liian monilla treffeillä ei kuitenkaan kannata käydä, sillä jo kolmesta hylätystä sulhasehdokkaasta voi saada niin hankalan ihmisen maineen, että välittäjä ei enää viitsi toimia moisen ronkelin välittäjänä. Häiden jälkeen hääpari ostaa jokaiselle vieraalle henkilökohtaisen ja erikseen kullekin valitun kiitoslahjan, jonka arvo on noin kolmasosa kyseisen vieraan antaman häälahjan arvosta. (Häälahjat ovat aina rahaa.) Flunssa ei ole sairaus, ja jos moisen vähäpätöisyyden vuoksi jää kotiin lepäämään, saa laiskan ihmisen maineen. Lääkärissä käydessään voi saada ohjeeksi esimerkiksi katsella jotakin kaunista. Kenties hurmaavinta japanilaisessa kulttuurissa on teetaide, jota kirjan kirjoittaja opiskelee yliopistossa. Se, kuinka japanilaiset ovat tehneet teenjuonnista, tuollaisesta suomalaisesssa kulttuurissa hyvin arkipäiväisestä asiasta, kokonaisen taiteenlajin, on mielestäni uskomattoman kiehtovaa. 

Muun muassa tällaisia asioita japanilaisuudesta opin teoksesta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tämä teos tarjoaa varmasti paljon sellaista tietoa Japanista ja japanilaisuudesta, jota ei oppikirjoista voi oppia. Toisaalta herää kuitenkin kysymys, miten kattavana kaikkea Eväsojan tarjoamaa tietoa voi pitää. Varmasti teoksen antamaan Japani-kuvaan on syytä pientä lähdekritiikkiä. Niin tai näin, ennen kaikkea teos tarjoaa nimenomaan niitä pieniä kurkistusikkunoita japanilaisuuteen.



Mielestäni eräs mielenkiintoinen ja hyvin jännitteinen asia Eväsojan esiin maalaamassa Japani-kuvassa on naisen asema ja sukupuoliroolit. Toisaalta nousee esille kuva Japanista äärimmäisen konservatiivisena maana, jossa naisen asema on sillä tasolla kuin se on ollut länsimaissa 1900-luvun alkupuoliskolla. Kotirouvakulttuuri kukoistaa, ja naisen on lopetettava työnsä loppuelämäksi, kun hän avioituu ja saa lapsia. Lapsia yleensä on vain yksi kappale, ja sen yhden ainokaisen rakkaudenhedelmän hoitamiseen aviomiehen paapomisen ohella nainen omistaa koko elämänsä, ihan siihen asti, kunnes lapsi ehkäpä joskus kolmikymppisenä muuttaa pois kotoaan ja menee itse naimisiin. Kotona nainen hyysää ja palvelee miestään kuin palkollinen palvelijatar. Kaiken tämän vastapainona on kuitenkin jokin kummallinen matriarkaalinen kulttuuri. Omassa valtakunnassaan naisella on valtaa, jonka edessä on miesten vavistava. Näin Eväsoja kuvailee tätä:

Myöhemmin, kun tutustuin muihin japanilaisperheisiin eri yhteiskuntaluokista, huomasin että miehet hieman pelkäävät vaimojaan ja äitejään. He kantavat näille vahvoille matriarkoille joka kuukausi koko palkkapussinsa, josta vaimot säännöstelevät rahat elämiseen, asuntoon, lasten koulutukseen ja "pahan päivän varalle". Miehet saavat pienen kuukausirahan, jolla pitää kustantaa työmatkat, tupakat, kahvit ja sosiaalinen elämä. Lounaan vaimo pakkaa tavallisesti eväsrasiassa mukaan. Vaimolle harvoin sanotaan vastaan, vaikka voimatonta murinaa saattaa joskus kuulua. Vaimon sosiaalinen asema on vahva ja hänellä on valtaa.

Tämä kirja oli kiinnostava ja kiehtova lukukokemus. Kaiken lisäksi se oli jotakin virkistävän erilaista luettavaa. Eväsojan teoksessa kaunokirjallisuus kohtaa herkullisella ja hurmaavalla tavalla asiapitoisen sisällön. Tätä teosta oli ilo lukea jo ihan pelkästään kielen ja tyylin avulla. Mielenkiintoinen asiasisältö hullusta ja hurmaavasta Japanista kuitenkin kruunasi tämän lukukokemuksen! 


Minna Eväsoja
Melkein Geisha - hullu ja hurmaava Japani, 2016
Gummerus
239 s.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Montgomery-haaste alkakoon: Vanhan kartanon Pat


Puutarhassa oli kaunista, kun iltahämärästä nouseva kuu hopeoi Usvien kukkulaa. Ympärillä puut... vanhat vaahterat, jotka mummi Gardiner oli istuttanut, kun hän oli tullut morsiamena Silver Bushiin... keskustelivat toistensa kanssa niin kuin niillä öisin oli tapana tehdä. 

Pitkät tulipunaiset pionit hohtivat läikkinä varjoissa. Keijujen nauru värisytti sinikelloja polun varrella. Muutamat myöhäiset päiväliljat tähdittivät ruohikkoa; akileijat tanssivat; valkoinen syreeni henkäili tuoksuaan kasteiseen ilmaan.

Pat kiirehti kukkapenkiltä toiselle ja suukotteli; ja kun hän oli antanut jokaiselle kukalle hyvänyönsuukon, hän pysähtyi katsomaan taloa. Kuinka kaunis se olikaan, kun se oli käpertynyt mukavasti metsäisen kukkulan kainaloon, ikään kuin se kasvaisi siitä... talo oli valkoinen ja vihreä, juuri kuin sen oma Hopeakoivikko, ja nyt sitä kirjoivat lumoavalla tavalla puiden varjot, joita kuu loi vaeltaessaan Usvien kukkulan yli.

"Oi kotini on ihastuttava", henkäisi Pat ja taputti käsiään. "Se on soma ja ystävällinen talo. Kenelläkään... kenelläkään muulla ei ole näin ihastuttavaa kotia!"


Näin kertoo L. M. Montgomeryn Vanhan kartanon Pat -teoksen päähenkilö ja sankaritar Pat Gardiner omasta kotiympäristöstään. Patista voi löytää paljon yhtäläisyyksiä Montgomeryn muiden ikimuistoisten sankarittarien kanssa: hän on herkkä mutta temperamenttinen tyttö, jolla on vilkas ja eloisa mielikuvitus ja joka rakastaa luontoa ja viihtyy sen keskellä. Hänen silmissään puut, kasvit ja kukkulat heräävät henkiin. Niillä on nimet, ja niitä kohdellaan samanlaisella kunnioituksella ja rakkaudella kuin läheisiä ihmisiä. Se, mikä ennen kaikkea tekee Patista kuitenkin juuri Patin, erilaisen kuin Montgomeryn muut sankarittaret, on hänen ylitsevuotava rakkautensa ja kiintymyksensä kotitaloonsa Silver Bushiin. Rakkaus Silver Bushiin menee kaiken muun edelle.  Pat ei voi edes kuvitella menevänsä joskus naimisiin, koska joutuisi silloin jättämään rakkaan kotinsa. 

Annasta ja Emiliasta Patin erottaa myös se, että hän ei ole onneton orpo, vaan asuu rakkaassa kotitalossaan äidin, isän ja kolmen sisaruksensa kanssa, joista viimeisin syntyy teoksen alkupuolella - tai joka oikeastaan "löydetään persiljapenkistä", kuten kirjassa kuvaillaan. Ikään kuin perheenjäsenen asemaan kohoaa myös perheen pitkäaikainen palvelija Judy, jolla on Patin kanssa hyvin läheiset välit. Oikeastaan Judy onkin keskeisin aikuishahmo teoksessa, äiti ja isä ovat enemmän taustahahmoja. Judy puhuu vahvaa murretta, ja on muutenkin persoonaltaan erikoinen ja erikoisuudessaan niin ihanan hurmaava ja valloittava. Hänen murteelliset sutkautuksensa ja sanomisensa tuovat lempeää huumoria teokseen. Hän on myös verraton tarinankertoja, ja hänen tarinoidensa kautta opitaan yhtä sun toista mielenkiintoista Patin lukuisista - niin elävistä kuin kuolleistakin - sukulaisista sekä muista tutuista. 

Teoksen alkupuolella Pat on vielä pieni lapsi, mutta tarinan kuluessa hän varttuu nuoreksi neidoksi, jota eri kavaljeerit yrittävät saada omakseen. Teoksen lopussa iloa ja riemua täynnä ollut lapsuus on jäänyt taakse, ja monetkin aikuisen elämään kuuluvat muutoksen tuulet varjostavat tuttuun ja turvalliseen takertuvan Patin elämää. Patilla on kuitenkin edelleen rakas Silver Bushinsa, josta hän pitää kiinni.

Julkaisin blogini viime vuoden viimeisimmässä postauksessa Montgomery-lukuhaasteen sen kunniaksi, että viime vuonna tuli kuluneeksi 110 vuotta lempikirjani Anne of Green Gables -teoksen (Annan nuoruusvuodet) julkaisemisesta. Montgomery on lempikirjailijani, mutta aivan koko hänen tuotantoaan en ole vielä lukenut. Niinpä oma tavoitteeni Montgomery-haasteessa on saada luettua hänen tuotannostaan varsinkin ne harvat kirjat, joita en ole aiemmin lukenut. Kaksiosaisen Pat-sarjan ensimmäinen kirja Vanhan kartanon Pat oli ensimmäinen teos, jonka päätin lukea haasteeseen. 


Olen joskus vuosia sitten aloittanut lukemaan Patia, mutta jätin sen melko alkupuolella silloin kesken, koska en jotenkin pitänyt siitä tai päässyt teokseen sisälle. Siksi olen vähän vältellyt teosta, mutta olen hyvin iloinen, että nyt päätin Montgomery-haasteeni kunniaksi yrittää uudestaan. Pat on ihana! Nautin tarinasta aivan täysin rinnoin! Siinä on mielestäni kaikkea sitä samaa viehätystä ja lumoa kuin muissakin Montgomeryn parhaimmissa kirjoissa, kuten Annoissa ja Emilioissa: kauneutta, runollisuutta, elämän iloa, mutta myös koskettavasti ja osuvasti kuvattua elämän synkän puolen kuvausta, huumoria, mielikuvituksen lentoa ja sadun taikaa. Kun  lähtee Patin seurassa vaeltelemaan Silver Bushia ympäröiville niityille ja kuuntelee tuulen suhinaa puissa, voi unohtaa kaikki elämän murheet ja löytää elämän ilon pienistä ja kauniista asioista. Teoksen suomentaja Sisko Ylimartimo on laittanut teoksen loppuun jälkipuheen otsikolla "Vanhan kartanon Pat - kirjoittajansa avainteoksia?", jossa hän pohtii teoksen suhdetta Montgomeryn muuhun tuotantoon. Hän tuo esiin, että teoksessa ilmenee Montgomeryn koko tuotannon keskeiset piirteet. Hän myös kertoo Montgomeryn sanoneen Patin muistuttavan eniten hänen luomistaan sankarittarista häntä, Montgomerya, itseään.

Luin pian tämän teoksen perään myös sarjan toisen osan, Pat, vanhan kartanon valtiatar -teoksen., josta pidin myös valtavasti. Siitä kerron myöhemmin lisää blogissani!

P.s. Montgomery-haasteessani on lukuaikaa marraskuun loppuun, joten mukaan ehtii vielä mainiosti!

L. M. Montgomery
Vanhan kartanon Pat
(Pat of Silver Bush, 1933)
Suom. Sisko Ylimartimo
Minerva kustannus
365 s.

torstai 21. helmikuuta 2019

Järkyttävä ja koskettava muistelmateos: Tara Westoverin Opintiellä

Idahossa, erään vuoren syleilyssä, kauniiden ja idyllisten maisemien kesellä, on talo, jota asuttaa seitsenlapsinen perhe. Perheen elämä on kuitenkin kaukana kauniista perheidyllistä. Isä uskoo koululaitoksen, lääkäreiden ja sairaaloiden olevan osa hallituksen salaliittoa - niihin ei voi lainkaan luottaa. Siksipä perheen lapset ovat syntyneet kotona, heillä ei ole syntymätodistuksia, eivätkä he käy koulua. Kotiopetuksenkin kanssa on myös vähän niin ja näin, eikä perheen nuorin lapsi Tara saa juurikaan edes kotiopetusta. Perheen äiti on perehtynyt yrttihoitoihin ja kaikenlaisiin muihin uskomushoitoihin. Jos lapset sairastavat tai loukaantuvat, äiti hoitaa heitä yrtein tai muin "kotikonstein". Näin hoidetaan myös luunmurtumat ja vakavat palovammat. Oikeastaan vakavia loukkaantumisia perheessä sattuu verrattain paljon. Isä elättää perheen osittain romuttamonsa avulla, ja siellä on myös lasten autettava. Romuttamotyö ei ole kovin turvallista, ja välillä katkeaa joltain lapselta jokin raaja tai lapsi syttyy palamaan. Maailmanloppu vaanii joka hetki nurkan takana, ja siihen varaudutaan muun muassa säilömällä loputtomia määriä persikoita ja piilottamalla aseita. Kun vuosituhannen vaihteessa varmaksi uskottu maailmanloppu ei tulekaan, romahtaa isä henkisesti niin kovin, että äiti raahaa isän ja samalla koko muun perheen Arizonan lämpöön lepäämään ja toipumaan.

Tällaisesta perhe-elämästä kertoo  amerikkalainen Tara Westoverin viime vuonna julkaistu muistelmateos Opintiellä. Siinä kirjoittaja kertoo elämästään hyvin erikoisessa ja tiukan uskonnollisessa mormoniperheessä sekä siitä, kuinka hän tällaisesta taustasta ponnistaa hyvin toisenlaiseen elämään ja oppii näkemään maailman toisella tavalla kuin vanhempansa. Ilman aiempaa koulutusta Tara saa kipinän opiskella itsenäisesti yliopiston pääsykokeisiin ja pääsee opiskelemaan. Hyvin eristyneissä oloissa ja hyvin erilaisiin tapoihin tottuneelle tytölle opiskelumaailmaan sopeutuminen on aluksi vaikeaa, mutta palo päästä eteenpäin on suuri. Vähän myöhemmin hän pääsee opiskelemaan myös Cambridgeen ja Harvardiin ja väittelee jopa tohtoriksi. Tällä menestyksellä on kuitenkin hintansa: tutustuminen perheen ulkopuoliseen maailmaan saa Taran silmät avautumaan sille, että hänen perheessään kaikki ei ole kunnossa. Yliopistossa psykologian luennolla hän oivaltaa, että hänen isänsä ei ole henkisesti terve ja elää harhaluulojen vallassa, jotka on onnistunut syöttämään koko perheelleen. Osittain tämä ja eräät muut vastoinkäymiset johtavat lopulta siihen, että Tara joutuu perheensä hylkäämäksi.

Westoverin tarina on järkyttävä, mutta myös voimallinen ja vaikuttava. Harvoin luen elämäkerrallista kirjallisuutta, mutta kuultuani tästä teoksesta kiinnostukseni heräsi heti. Taran tarina tarjoaa paljon mielenkiintoista pohdittavaa. Minut se sai ajattelemaan muun muassa sitä, miten suuri merkitys koulutuksella onkaan maailmankuvamme muokkaajana. Toisaalta se sai pohtimaan sitä, kuinka suuri voima yhteisöllä on ja kuinka tiivisti toistensa kanssa elävät ihmiset voivat muokata omanlaisensa maailmankuvan, joka poikkeaa radikaalisti muiden ihmisten maailmankuvasta - ja kenties jopa itse totuudesta. Teos sai myös minut suuresti hämmästelemään, kuinka tällainen tarina ylipäätään on mahdollinen nyky-Amerikassa. Kuinka on mahdollista, että perhe onnistuu elämään näin täydellisesti muun yhteiskunnan ulkopuolella ilman, että asiaan puututaan? Lapset eivät täytä oppivelvollisuutta. (Kai tietääkseni Amerikassakin sellainen on, vaikka kotikoulukulttuuri siellä kukoistaakin?) Perheen tarinassa tulee ilmi myös monia muita seikkoja, jotka mielestäni antaisivat aihetta lasten huostaanotolle. Toisaalta tämä kaikki hämmästeltävä tekee tarinasta juuri sen verran erikoisen ja ainutlaatuisen, että siitä saa kirjoitettua menestystä niittävän elämäkertateoksen.

Vaikka ennen kaikkea lukukokemukseni oli positiivinen, teoksen kirjoitustapa ei mielestäni ollut kovin ansiokas. Minua jonkin verran häiritsi esimerkiksi kömpelöltä kuulostavat kielikuvat. Lisäksi teoksessa oli jonkin verran sellaisia ainakin itselleni epäselviä kohtia, joista jäi minulle hämmentynyt ja kysyvä olo, sillä tuntui, etten ymmärtänyt, mitä kohdassa tarkoitettiin tai mitä sillä oikeastaan haluttiin sanoa. Tai sitten tuntui, että alettiin kertoa jostakin asiasta, joka jätettiin ikään kuin puolitiehen, ja siirryttiin sitten seuraavaan asiaan. Toisaalta teoksen kirjoitustyylistä välittyy vahva autenttisuuden tuntu, ja saattaa olla, että jotkin asiat on jätetti siksikin puolitiehen, ettei kirjoittaja muista tapahtumaa tarkemmin. Toisinaan kirjoittaja käyttää alaviitteitä, joissa selittää muiden henkilöiden muistikuvia jostakin sellaisesta tapahtumasta, jossa hänen oma käsityksensä tapahtuneesta eroaa muiden muiden läheisten muistoista. Tällainen alaviitteiden käyttö ei ehkä sujuvoita tarinaa tekstinä, mutta mielestäni kuitenkin positiivisella tavalla korostaa sitä, että kirjoittaja yrittää kertoa tarinansa niin todenmukaisesti kuin suinkin pystyy ja myöntää sekä itselleen että lukijoilleen muistojen rajallisuuden.


Tara Westover
Opintiellä
(Educated, 2018)
Suom. Tero Valkonen
Tammi
435 s.

tiistai 5. helmikuuta 2019

Runebergin päivän kunniaksi: ensimmäiset runebergintorttuni!


Tänään 5.2. on vedetty liput salkoon ja nostettu tortut pöytään kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin kunniaksi. Tuo Suomen kansallisromanttisen hengen nostattaja, maineikkaiden runoteosten kirjoittaja sekä virsikirjamme monen virren sanoittaja on kaikesta saamastaan arvostuksesta huolimatta monen suomalaisen mielessä typistynyt ennen kaikkea henkilöksi, jonka kunniaksi voi ja saa syödä kerran vuodessa herkullisia torttuja. Minunkin henkilökohtainen suhteeni Runebergiin kulminoituu ennen kaikkea torttuihin - joitakin hänen teoksiaan olen lukenut, mutta ikävä kyllä, ainakaan niistä en erityisemmin pitänyt. Tortuista sen sijaan pidän!

Ennen olen aina ostanut torttuni kaupasta. Vaikka olen varsin innokas leipuri, jostain syystä ikinä ennen ei ole juolahtanut mieleenikään se, että olisin itse leiponut runebergintorttuja. Tänä vuonna sellainen ajatus jostain syystä kuitenkin tuli mieleeni ja halusin toteuttaa sen. Tähän ehkä osittain vaikutti myös se, että tämä on ensimmäinen runeberginpäivä, jonka saan viettää rakkaan aviomieheni kanssa, joka sattuneesta syystä on aina kannustamassa minua leivontapäähänpistojeni pariin.

Runebergintortut eri muunnoksineen ovat varmasti oikea taiteenlaji, mutta itse en nähnyt sen suurempaa vaivaa oikean reseptin valitsemiseen, vaan tartuin tutun ja turvallisen K-ruoka-sivuston torttuohjeeseen. Joitakin pieniä muutoksia tein siihen.


Pohdin pääni miltei puhki sitä, pitäisikö minun laittaa torttujen kostukkeeksi rommia vai punssia - itse kun en ole punssia ikinä maistanut, niin oli vaikea kuvitella eroa. Suuri pulmani kuitenkin ratkesi onnellisen yksinkertaisesti sillä, että eräs kaverini tarjosi minulle hänen torttuleipomuksistaan jäljelle jääneen rommipullon lopun, ja päätin tarttua tähän auliiseen avunpyyntöön. Rommia oli jäljellä tosin vähän vähemmän, kuin mitä ohjeessa mainittiin, mutta tyydyin siihen: puolen desin sijaan laitoin pullonpohjalla olleen noin neljäsosadesin

Torttujen päälle tein itse tomusokerista ja vedestä kuorrutteen ohjeessa mainitun kaupan valmiskuorrutteen sijaan. Koska vaaleanpunainen on lempivärini, halusin värjätä kuorrutteen vaaleanpunaiseksi. Lisäsin kuorrutteeseen hieman Dr. Oetkerin pakkaskuivattua vadelmaa, jota muutenkin tykkään käyttää leivonnassa. Se on hirveän herkullista, ja ajattelin sen sopivan hyvin runebergintorttuun vadelmamarmeladin seuralaiseksi. Laitoin sokerikuorrutteen päälle lisäksi joitakuita punaisia sokerikoristesydämiä silmäniloksi.


Sokerikuorrutteeni taisi jäädä hieman löysäksi, minkä ansiosta se levittyi vähän epätasaisesti ja valui iloisesti pitkin torttujen poskia. Pientä hullunkurista vinksinvonksinilmettä torttuleipomuksiini toi myös se, että käytin kuuteen torttuuni yhteensä kolmea erilaista kuppimuottia. Sopivien torttumuottien etsiminen olikin aikamoisen ajatustyön takana. Olisin mieluusti ostanut valmiin runebergintorttumuottivuoan, mutta en sattunut sellaista löytämään kaupasta. Pitkän pohdinnan jälkeen päätin ryhtyä uhkarohkeaan yritykseen ja käyttää rakkaita Greengate-kuppejani vuokina, vaikka takeita niiden uuninkestävyydestä minulla ei ollut. Greengaten normaalikokoisia lattekuppeja minulla on vaikka millä mitalla, mutta ne ovat sen verran kookkaita, että en pitänyt niitä ihan optimaalisina runebergintortuilleni. Sen sijaan omistan tasan kaksi kappaletta niin sanottuja minilattekuppia sekä kaksi kappaletta pienehköjä korvallisia kahvi-/teekuppia, joten päätin ottaa käyttöön nämä kaikki neljä vähän pienempää kuppiani sekä siihen rinnalle kaksi tavallisen kokoista lattekuppia. 


Nämä kuusi kuppia saivat kunnian toimia ensimmäisten runebergintorttujeni vuokina!

Valuva kuorrute ja erikokoiset muotit tekivät näistä ensimmäisistä runebergintortuistani vähän sellaisia ei mennyt niin kuin Strömssössä -torttuja, mutta mielestäni ne ovat hurmaavan näköisiä kaikessa epätäydellisyydessään. Vaikka itse olen ennen kaikkea yleensä visuaalinen leipoja, niin tärkeintähän - ainakin mieheni mielestä -  on maku. 

Näiden torttujen leipominen oli hauskaa ja niiden nauttiminen myös ihanaa. Mieltäni jäi kutkuttamaan ajatus leipoa tulevaisuudessa runebergintorttuja lisää sekä mahdollisesti kehitellä reseptiä optimaaliseksi ja testailla eri vaihtoehtoja. Varsinkin haluaisin testata, miltä ne maistuisivat punssilla kostutettuina. Eräs ystäväni suositteli myös karvasmantelilikööriä, mikä kuulostaa myös mielenkiintoiselta. Jos teillä blogini lukijoilla on hyviä vinkkejä runebergintorttureseptin kehittelyyn, otan mielelläni vastaan mielipiteitä!


torstai 31. tammikuuta 2019

Klassikkohaaste osa 8: Virginia Woolfin Oma huone



Voisin tarjota teille vain yhden mielipiteen pikkuseikasta - naisella on oltava rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa; ja se jättää kuten pian huomaatte kokonaan ratkaisematta suuret ongelmat naisen todellisesta luonnosta ja kirjallisuuden todellisesta luonnosta.

Olen kaihtanut velvollisuuttani päästä lopputuokseen näissä kahdessa kysymyksessä - naiset ja kirjallisuus ovat ainakin minun kannaltani katsoen ratkaisemattomia ongelmia. Mutta jotakin hyvittääkseni aion tehdä voitavani ja näyttää teille miten päädyin käsitykseeni huoneesta ja rahasta. Aion kehitellä teidän läsnäollessanne niin täydellisesti ja vapaasti kuin pystyn sen ajatuskulun, jonka kautta jouduin tähän näkemykseen. Voi nimittäin olla, että jos paljastan teille ne ajatukset, ne ennakkoluulot, jotka kätkeytyvät tähän väittämään, huomaattekin, että ne liittyvät jotenkin naisiin ja kirjallisuuteen. Joka tapauksessa kun aihe on erittäin kiistanalainen - kaikki sukupuoliin liittyvä on kiistanalaista - ei voi kuvitella että kertoisin totuuden.

Tänään 31.1.2019 kirjablogeissa vietetään taas perinteistä klassikkohaastepäivää. Haastetta emännöi tällä kertaa Tarukirja-blogin Margit ja haasteen säännöt löytyvät tästä hänen postauksestaan. Haasteen koontipostaus, johon kaikki osallistujat linkittävät klassikkobloggauksensa, löytyy täältä. 

Vaikka itse en ole ollut kovin aktiivinen blogistanian eri haasteissa ja tempauksissa, on klassikkohaaste poikkeus. Tähän mennessä olen ollut aivan joka kerta mukana tässä kahdesti vuodessa järjestettävässä haasteessa. Tällä kertaa siis jälleen klassikkohaasteen kunniaksi tavoilleni uskollisena halusin tarttua klassikkoon! Tämänkertainen klassikkoni kuitenkin poikkeaa olennaisesti kaikista aiemmista klassikkohaastevalinnoistani: aina ennen ole lukenut fiktiivistä kaunokirjallisuutta. Tällä kertaa tartuin kuitenkin johonkin vähän erilaiseen teokseen, nimittäin Virginia Woolfin kirjoittamaan esseeseen nimeltään Oma huone. Olen vuosia ajatellut, että jonakin päivänä haluan vielä sivistää itseäni tällä klassikolla.

Oma huone on feministisen kirjallisuuden klassikko. Se on esseemuotoon kirjoitettu teos, joka pohjautuu kahteen Virginia Woolfin vuonna 1928 pitämään esitelmään, joiden aiheena oli naiset ja kirjallisuus. Tämä alkuperä näkyy teoksessa kuulijoiden puhutteluna ja puheenomaisuutena, jotka joskus tuntuivat jopa vähän häiritseviltä näin kirjoitetussa tekstissä. Woolf pohtii teoksessaan, miksi naiset on marginalisoitu kirjallisuudessa: miksi niin harvat naiset ylipäätään historian saatossa ovat omistautuneet kirjallisuudelle ja miksi naisen kirjoittama on yleensä marginalisoitu suhteessa miehen kirjoittamaan? 

Naisen aseman parantamiseen kirjallisuuden kentällä on Woolfilla eräs selkeä lääke: kyetäkseen kirjoittamaan olisi naisella oltava sekä omaa rahaa että oma huone. Tämä ajatus on kantava teema koko teoksessa, ja siihen viittaa teoksen nimikin. Oman huoneen nimestä voidaan lukea paljon symboliikkaa: omalla huoneella viitataan ennen kaikkea konkreettiseen fyysiseen tilaan, joka mahdollistaisi naiskirjailijan luovuuden ja luomisrauhan, mutta samaan aikaan se voidaan käsittää myös henkisenä tilana. Naisella olisi oltava jotakin omaa, vapautta ja liikkumavaraa, mahdollistamassa kirjailijantyön.

Osittain teoksen ajatukset vaikuttavat vähän vanhentuneilta. Nykyään naisella voi olla omaa rahaa siinä missä miehelläkin (vaikka se naisen euro ei edelleenkään ole ihan euroa), eikä työhuone naisella ole mikään erityinen harvinaisuus. Naiset saavat myös liikkua vapaasti kodin ulkopuoella hankkimassa elämänkokemusta. Silti teoksesta löytyy paljon pohdittavaa myös nykylukijalle, ja ainakin se antaa työkaluja ymmärtää, miksi kirjallisuuden kaanon on niin miesvaltainen. Teoksen taka-kannessa lisäksi todetaan osuvasti: "Kuitenkaan Virginia Woolf ei tässä puhu yksinomaan naiselle vaan hänen sanomansa luovan työn ja etenkin kirjailijan työn vaikeuksista puhuttelee tänään yhtä hyvin miehiä kuin naisia.


Lukukokemuksena teos tuntui minusta alkuun vähän sekavalta ja vaikeasti hahmotuttavalta, mutta pikku hiljaa pääsin Woolfin kirjoitustyylin mukaan. Hän yhdistää pohdintaansa fiktiivisiä elementtejä ja käyttää tajunnanvirtamaista kerrontatekniikkaa, mikä tuo mieleen sen ainoan Woolfin romaanin, jonka olen lukenut, Mrs. Dallowayn. Woolf kirjoittaa aisteihin vetoavasti, hienovaraisella herkkyydellä. Minulla tuli valitettavasti hieman kiire klassikkoni lukemisen kanssa, mutta näiden virkkeiden äärellä olisi voinut mielellään viipyillä kauemminkin pohtimassa niiden sävyjä ja merkityksiä.

Virginia Woolf
Oma huone
(A Room of One´s Own, 1928)
Suom. Kirsti Simonsuuri
Kirjayhtymä
156 s.