torstai 19. marraskuuta 2020

Maria Kuutin Onni ja Aada yökylässä: kasvukipuja ja isoksi tulemisen riemua

Maria Kuutti & Saara Söderlund: Onni ja Aada yökylässä. Karisto/Otava 2020. 32 s. 

Mitä tehdä, kun jännitys kuplii vatsassa juuri silloin, kun pitäisi nukahtaa? Kun kaikki tuntuu ihan oudolta, kyynel pyrkii silmäkulmaan eikä ole edes omaa äitiä selkää silittämässä?

Sellaiselta tuntuu pienestä Onni-pojasta, joka on ensimmäistä kertaa yökylässä ystävänsä Aadan luona. Maria Kuutin ja Saara Söderlundin tuore kuvakirja Onni ja Aada yökylässä (2020) on kesällä 2019 markkinoille tulleen Onni ja Aada -sarjan toinen osa. Sarjassa käsitellään lapsen ensikokemuksia herkän lapsen ajatusmaailmasta käsin.

Kuvakirjauutuuden tekstissä näkyy syvä ymmärrys ja lempeys pienen ihmisen tunteita kohtaan. Nykylastenkirjallisuudessa on vallalla vahva tunnekasvatuksen trendi, ja Onni ja Aada -sarja asettuu samaan kontekstiin. Kuutin kuvakirjateksti onnistuu hyvin kasvatustavoitteessaan, mutta teoksen kaunokirjalliset ansiot eivät jää sen jalkoihin.

Saara Söderlundin ilmeikäs ja iloisen värikäs kuvitus vangitsee katseen. Kuvitus tukee hienosti tekstin tarkoitusta. Erilaiset tunnetilat heijastuvat aidon näköisesti hahmojen kasvoista. Ilmeiden tulkitseminen yhdessä aikuisen kanssa auttaa lapsilukijaa oppimaan tunteiden lukemista kasvonilmeistä.

Erilaisia tunteita teokseen mahtuukin. Onni odottaa malttamattomana yökyläilyä ja laskee päiviä kohokohtaan. Kun päästään Aadan luokse, lentää reppu selästä ja kohta pompitaan siskonpedissä. Äidille ei ehdi tohinan keskeltä antaa edes lähtöhaleja. Mutta illalla on kaikki toisin. Nukahtaminen vieraassa sängyssä ei olekaan helppoa, ja juuri silloin ikävä iskee.

Onneksi yökyläily on lopulta rohkaiseva kokemus. Kipujen kautta syntyy kasvua. Aamulla Onni tuntee itsensä isoksi, kun on nukkunut koko yön Aadan luona. ”Kuule Aada. Minä voin tulla teille yöksi huomennakin”, tokaisee Onni lopussa.

Parhaimmat lastenkirjat ovat sellaisia, joiden teemat voivat puhutella aikuistakin ja joihin myös aikuinen voi samaistua. Onni ja Aada yökylässä -teokseen on helppo samaistua näin erityisherkkänä ja univaikeuksista kärsivänä. Koin, että opin jopa jotakin uutta itsestäni ja tunteistani. Se on hieno saavutus lasten kuvakirjalta.


Olen kirjoittanut tämän arvostelun alun perin Kangasniemen Kunnallislehteä varten heinäkuussa. Maria Kuutti on kangasniemeläinen lastenkirjailija.

torstai 12. marraskuuta 2020

Mummomaista häähumua: Maria Kuutin Anna ja Elvis häähumussa


Kirjailija Maria Kuutti on kuuluisa Anna  ja Elvis -lastenromaanisarjasta sekä Onni ja Aada -kuvakirjasarjasta.

Maria Kuutin Anna ja Elvis häähumussa vie keskelle häätohinoita. Mummolla on kohta häät. Taustalla hääräilevät ystävykset Anna ja Elvis.

Sarjan muiden osien tapaan viimeisin Anna ja Elvis naurattaa hervottomuudellaan. Draamaa syntyy, kun kaikilla on omat mielipiteensä hääjärjestelyistä. Kulisseissa tilanteet kärjistyvät, mutta mummon some-tileillä ovat kasvot yhtä hymyä.

Häästressi tarttuu lopulta mummoonkin. Onko hänestä edes alttarille? Onneksi olennainen muistuu mieleen. ”Tärkeintä häissä on tietysti rakkaus”, sanailee Anna häärunoonsa. Naurun alla Kuutti käsittelee vakavia teemoja lempeästi.

Ajan hermoilla oleva teos muistuttaa oivallisesti, että todellisuus on usein toisenlainen kuin somessa. Ohessa käsitellään myös kehopositiivisuutta häädieeteistä viis veisaavan mummon kautta.

Parasta teoksessa on häähumuinen hulvaton meininki ja hersyvät kielikuvat. Häästressi saa mummon surulliseksi ”kuin reikäinen saapas” ja sulhasen pelokkaaksi ”kuin pikkunakki”.

(Tämä arvostelu on julkaistu alunperin lastenkirjallisuuslehti Onnimannissa 1/2020. Tulen jatkossa julkaisemaan enemmänkin toimittajan työni hedelmiä blogissani.)

Maria Kuutti

Anna ja Elvis häähumussa

Karisto 2019

127 s.

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Iloa blogiin toimittajan työn hedelmistä

Sen jälkeen kun yli kolme vuotta sitten jäin sairauslomalle lukio-opettajan työstäni vakavan uupumuksen vuoksi, on urapolkuni auennut täysin uusiin suuntiin. Terveyteni vuoksi on ollut mahdotonta mennä takaisin lukiomaailman vaativaan arkeen, vaikka joskus kuvittelin, etten missään muualla ikinä halua olla töissä. 

Entisiä polkuja pitkin oli vaikea kulkea siksikin, että sairauslomani aikana avioiduin ja muutin sen myötä mieheni luokse kauas Savoon Kangasniemelle, metsän syliin. Kaupunkilaiselämä jäi taakse, ja edessä oli uusi ja tuntematon pikkupaikkakunta. Kotipaikkakuntani ainoassa lukiossa ei ollut tarvetta minunlaiselleni opettajalle.

Noin kahden vuoden sairaslomailun jälkeen päädyin kuin sattumalta Kangasniemen Kunnallislehden avustajaksi. En edes ymmärrä, kuinka se edes kävi. Se vain kävi.

Joitakin kuukausia myöhemmin, viime syksynä, otin uuden startin opetusmaailmaan. Minusta tuli paikallisen kansalaisopiston tuntiopettaja. Siellä olen edelleen nyt toista lukuvuotta. 

Opetan ruotsiin, kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen liittyviä kursseja muutamana päivänä viikossa. Se on ihan huippua! Kansalaisopistossa voin noukkia opetustyöstä rusinat pullasta: ei tarvitse kestää raskasta auktoriteetin roolia (sitä olen aina vihannut), ei tarvitse korjata kokeita ja kirjoitelmia (sitäkin olen aina vihannut), ei tarvitse opettaa tylsiä opetusaiheita eikä alistua opetussuunnitelman vaatimuksiin. Sen sijaan voin keskittyä opettamisen ja luovuuden iloon sekä opiskelijoideni inspiroimiseen . Siinä olen lahjakas!

Olen ammentanut luovuutta opetustyöhöni näistä kahdesta luovuusoppaasta. Luovuus on todella lähtenyt käsistä!

Tämän vuoden alussa minusta tuli myös Onnimanni-lastenkirjallisuuslehden avustaja. Olen kirjoittanut sinne lastenkirja-arvosteluita. Mainittakoon näin ohimennen, että seuraavassa numerossa pitäisi ilmestyä kirjoittamani artikkeli Vihervaaran Annasta ja Annan nuoruusvuosien luontokuvasta ja päähenkilön luontosuhteesta.

Nykyään ansaitsen ehkä noin kolmasosan ansioistani kirjoittamalla. Haaveilen, että tulevaisuudessa, kun työkunto kasvaa, tulen kirjoittamaan muihinkin lehtiin.

Kangasniemen Kunnallislehdessä olen erikoistunut varsinkin kirjallisuusaiheisiin juttuihin. Olen kirjoittanut sinnekin joitakin arvosteluita. Lisäksi muun muassa haastatellut paikkakuntamme omaa lastenkirjailijaa, Anna ja Elvis sekä Onni ja Aada -kirjasarjoista tunnettua Maria Kuuttia.

Lehtikirjoittelu on kehittäynyt paljon ja tehokkaasti kirjoittamislahjojani. Helmasyntini - niin puheessa kuin tekstissä - on aina vuolassanaisuus. Lehdessä sille ei ole tilaa, joten niinpä olen oppinut karsimaan, karsimaan ja karsimaan. Olen huomannut, että usein tekstin lopputulos kaiken tämän väkivallan jälkeen on tehokkaampi. Retoriikka nousee esiin paremmin ja teksti kuulostaa vaikuttavammalta.

Kirjoittaminen on alkanut kiehtoa minua yhä enemmän ja olen alkanut kokea kutsumusta kirjailijaksi. Katsotaan, mitä kaikkea jännittävää tulevaisuus tuo tullessaan!

Olen ajatellut, että alan silloin tällöin julkaista omassa blogissa kirjallisuusaiheisia toimittajan työni hedelmiä. Tulen kaivelemaan arkistojeni kätköistä myös vähän vanhempia juttuja.

Yhden Onnimanniin kirjoittamani arvostelun olenkin jo julkaissut, Aki-Pekka Sinikosken ja Ilja Karsikkaan Kuun valossa -kuvakirjasta. Jatkossa tulossa lisää!

Ensimmäiseksi taidan kuitenkin julkaista Sipa Kivilaakson, Anni Swan -tutkijatohtorin haastattelun. Varmaan lähipäivinä tai ainakin lähiviikkoina.

Tulen julkaisemaan myös Maria Kuutin haastattelun, jonka kirjoitin jo viime vuoden elokuussa. 

Katsotaan, mitä muuta!

Avioliitto vei minut Savon metsien syliin, jossa avautui uusia ammatillisia polkuja - myös kirjoittamisen parissa.

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Anni Swan Lumolinna -kuvakirjan julkistamistilaisuus - jännitystä ja onnistumista

Saduissa tapahtuu ihmeitä. Hirviö tai sammakko muuttuu prinssiksi, kurpitsa vaunuiksi. 

Ihme tapahtui myös erään satukirjan julkistamistilaisuudessa.

Anni Swanin Lumolinna -kuvakirjan julkistamistilaisuus sujui osaltani paremmin kuin uskalsin edes toivoa. Minä, satutekstin nykyaikaistaja, olin niin sanotusti toinen illan päätähdistä yhdessä kuvittaja Mari Serdijnin kanssa.

Ilta oli minulle ihme, sillä selvisin siitä ihmeen hyvin!

Etukäteen harkitsin jopa paikalta pakenemista, ennen kuin tilaisuus ehtisi edes alkaakaan. 

Mutta en paennut. Suoriuduin tehtävästäni juuri niin kuin pitikin.

Minä, Kangasniemen kirjastonjohtaja Sari Tulla sekä kuvittaja Mari Serdijn lavalla.

Kärsin nimittäin aivan kauheasta esiintymisjännityksestä. En siksi, että jännittäisin, mitä suustani päästän tai osaanko tarpeeksi hyvin, vaan siksi, että kehoni vetää usein niin kauheat ylikierrokset ja voin niin pahoin, että puhuminen tuntuu liian suurelta fyysiseltä ponnistukselta. 

Oireet ovat niin rajut, että pelkään myös, että minut pitää toimittaa ambulanssilla hoitoon.  Kun huomaan, että syke on kohoamassa huippuunsa, alan panikoida ja ajatella: apua, en kestä, nyt se tulee - karmea kramppikuume!

Tämä on sääli, sillä monista esiintymistilanteista voisin jopa nauttia, jos en jännittäisi niin paljon. Uskoisin myös, että voisin olla jopa hyvä esiintyjä, jos pystyisin suuntaamaan kaiken energiani esiintymiseen enkä jännityksen hillitsemiseen.

Tämä elämäni jännittävin esiintymistilaisuus - elämäni ensimmäiset kirjajulkkarit - sujui kuitenkin paremmin kuin yksikään toinen esiintymistilaisuus koko elämäni aikana. En tarkoita, etteikö olisi jännittänyt - totta kai jännitin ja paljon. Mutta tilanne oli niin sanotusti hallinnassa.


Kuvittaja Mari Serdijn, Anni Swan (Marika Sampio-Utriainen) sekä minä julkkareiden jälkeen.

Tämä ei toki tapahtunut itsestään, vaan tein paljon työtä jännityksen suhteen. Mahtavaa oli se, että sain kokea tämän elämäni jännittävimmän kokemuksen hyvin tutussa ja läheisessä seurassa, jossa kaikki tiesivät, että minua jännittää kovin ja kaikki halusivat osoittaa kaiken mahdollisen tukensa minulle. 

Meitä päätähtiä haastatteleva kirjastonjohtaja on muodostunut minulle eräänlaiseksi varaäidiksi. Hänen läsnäolonsa rauhoitti minua.

Minä ja hyvä ystäväni, satutohtori Sirpa Kivilaakso, jonka tämä satu toi elämääni.


Muun muassa nämä asiat auttoivat minua selviämään

1) Käsittelin jännitystä etukäteen tapahtuman järjestäjien kanssa. He tiesivät, että minua jännittää, ja minua helpottaa jo se, että kerron. Lisäks sen vuoksi järjestäjät osasivat huomioida jännitykseni.

2) Rukoilin itse paljon ja pyysin myös esirukousta puolestani. Tämä voi kuulostaa jonkun mielestä oudolta, mutta esiintymispäivän aamusta alkaen minulle tuli vahva tunne siitä, että Jumala haluaa, että onnistun tässä,ja silloin en voi muuta kuin onnistua.

3) Takaportti auki: sovin etukäteen, että jos siltä tuntuu, niin voin jättää koko tilaisuuden välistä ja ilmoittaa siitä aivan viime hetkillä. 

4) Sovin myös, että kun nousen lavalle, kerron yleisölle, että minua jännittää kovin ja saatan poistua paikalta myös kesken kaiken pois ja ettei siinä ei ole mitään ihmeellistä. Itseäni helpottaa, kun tämän kaiken voi sanoa ääneen. Siinä vaiheessa, kun jännitys nousee huippuunsa, voi olla liian myöhäistä sanoa enää mitään.

4) Pidin vapaapäivän päivää ennen ja keskityin itseni rauhoittamiseen. (Peruin kansalaisopiston sen päivän tunnit.)

5) Ennen esityksen alkua venyttelin ja tein hengitysharjoituksia esiintyjien takahuoneessa.

6) Minua pidettiin kädestä ennen esiintymistä. Haastattelija lupasi, että myös hän voi pitää esiintymisen aikana kädestä, jos tarvitsee! (Ei tarvinnut!)

7) En kirjoittanut vastauksista etukäteen muistiinpanoja, minkä vuoksi ei tarvinnut stressata sitä, osaanko kertoa varmasti kaikki, mitä piti. Lisäksi ajattelin, että voi jännitystasoni mukaan kertoa asiat joko mahdollisimman lyhyesti tai sopivan seikkaperäisesti - juuri sillä tavalla kuin siinä tilanteessa tuntuu hyvältä.

Kuvakirjan julkistamistilaisuuden tallenteen voi katsoa oheisesta Youtube-videosta. Minut ja kuvittaja kutsutaan lavalle reilu kymmenen minuutin kohdalla.

Ohjelma pääpiirteissään

1) Näyttelijä Marika Sampio-Utriainen esiinyy Anni Swanin hahmossa ja kertoo, miltä tuntuu, kun hänen satunsa on saanut uuden elämän kuvakirjana.

2) Minun, satutekstin nykyaikaistajan haastattelu

3) Kuvittaja Mari Serdijnin haastattelu

4) Kirjastonjohtaja Sari Tulla esittelee kuvakirjaa tekstikatkelman ja kuvien avulla.

5) Anni Swan -tutkijatohtori Sirpa Kivilaakson puheenvuoro Swanin satusymbolismista




Marika Sampio-Utriainen Anni Swanin hahmossa.

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Delia Owensin upea menestysromaani Suon villi laulu

Äiti ei sinä päivänä palannut. Kukaan ei sanonut asiasta  mitään. Eikä varsinkaan isä. Hän kalisteli kattilankansia kalalta ja kotipolttoiselta viinalta löyhkäten. "Missäs päivällinen viipyy?"

Veljekset ja siskokset kohauttivat hartioitaan katseet alas luotuina, ja isä sadatteli ja hoippui takaisin metsään. Oli riitoja ennenkin ollut; äiti oli jopa kerran pari häipynyt, mutta aina hän oli palannut, kaapannut sitten syliinsä kenet vain halailtavaksi suostuvan.

Kaksi vanhempaa siskoa valmisti heille aterian punaisista pavuista ja maissileivästä, mutta kukaan ei istunut pöydän ääreen syömään, niin kuin äidin kanssa oli tehty. Kukin kauhoi itselleen papuja kattilasta, mätkäisi maissileivän palan niiden päälle ja paineli syömään laittialle oleville patjoilleen tai kuluneelle sohvalle.

Kyalle ei ruoka maistunut. Hän istui kuistin rappusilla ja tuijotti polulle. Ikäisekseen pitkän, luisevanlaihan tytön iho oli tummaksi paahtunut ja tukka suora, paksu ja musta kuin variksen siivet.


Minun kirjamakuni ei ole sellainen, että tykästyisin kovin myyntilistojen kärjessä keikkuviin kirjoihin. Poikkeus kuitenkin vahvistaa säännön. Sellainen poikkeus itselleni oli yhdysvaltalaisen Delia Owensin aivan vastikään suomeksi julkaistu Suon villi laulu, joka oli viime vuonna Yhdysvaltojen myydyin kirja.

Tämä kirja todella lumosi minut.

Suon villi laulu yksinkertaisesti on upea ja ihana sekä riipaisevan koskettava. Se on loistava lukuromaani, joka tempasi kaikin voimin minut mukaansa ja jota ei olisi halunnut laskea käsistäni. Ja mikä parasta: romaani ei ole pelkästään koukuttavaa viihdettä - kaukana siitä. Teos käsittelee tärkeitä teemoja, jotka puhuttelevat varmasti jokaista, joka malttaa lukea kirjan ajatuksella. Teoksessa käsitellään esimerkiksi syrjäytymistä ja ennakkoluuloja sekä hienolla ja mielestäni uudella ja raikkaalla tavalla myös sitä tärkeintä: rakkautta.

Keskeisellä sijalla teoksessa on luonto ja luontokuvaukset, ja näissä biologina tunnettu kirjailija pistää parastaan. Luonnolla ja luontorinnastuksilla on tärkeä rooli itse tarinassa, sillä päähenkilö elää poikkeukseksellisen lähellä luontoa ja on jatkuvassa vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Kaikki ihmiset, perheenjäsenet yksi kerrallaan ovat jättäneet hänet, ja luonto on hänen tärkein ystävänsä. Luonnosta päähenkilö etsii vastauksia myös oman elämänsä kysymyksiin ja saa lopulta huomata, että rakkaus ihmisten välillä on kuitenkin parhaimmillaan jotain hienompaa ja parempaa kuin eläinten pariutumisvietti.

Romaani jännite lähtee melko alussa liikkeelle murhamysteeristä, joka kulkee koko ajan taka-alalla mukana. Pikkukylän kultapoika löytyy kuolleena marskimaalta ja epäilykset suuntautuvat pian Kya-nimiseen nuoreen naiseen, jota on nimitellään rämelikaksi. Hän nimittäin asuu yksinään marskimaalla ja on kyläläisten hyljeksimä kummajainen.

Murhamysteerin rinnalla kuljee kuitenin toinen aikataso, joka kuvaa Kyan kehitystä pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi. Kyan traaginen tarina tulee lähelle lukijaa ja koskettaa: kyläläisillä on ennakkoluulonsa, mutta lukijalle näytetään, että hän on ihminen, jota vasten kohtalo on kääntänyt selkänsä. Hänellä on oma tarina, omat syynsä olla kummallinen - ja oikeastaan hän on upea ihminen juuri sellaisenaan, ainutlaatuisena itsenään.

Puhuttelevinta Suon villissä laulussa on kuitenkin se, että teos näyttää, että olipa lapsuus ja nuoruus ollu miten hankala tahansa, aikuisuus voi tuoda mukanaan tasapainon ja onnen. Tarvitaan vain hieman hyväntahtoisia ihmisiä ympärille ja rohkeutta päästää rakas ihminen lähelle.


Delia Owens

Suon villi laulu

(Where the Crawdads Sing, 2018)

Suom. Maria Lyytinen

WSOY

416 s.

 

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Sinikoski & Karsikas: Kuun valossa - syviä, lempeitä mietteitä kuvakirjassa


Aki-Pekka Sinikosken ja Ilja Karsikkaan kuvakirja Kuun valossa herättää huomion persoonallisella kahden päävärin yhdistelmällä. Sinisen ja punaisen liitto saa akvarellit hehkumaan ja tiivistää hienosti teoksen tunnelman.

Kuvakirjassa on haikean sinistä kaipausta ja rauhallista lempeyttä, mutta myös punaista elämäniloa ja veikeyttä. Samat värit johdattavat myös merimiestunnelmiin ja aaltojen äärelle.

Päähenkilönä oleva minäkertoja on yhdessä isänsä kanssa elävä äiditön poika. Isän ja pojan suhde on lämmin, mutta sitä sävyttää yhteinen kaipaus: äiti on kuun kamaralla, kaukana poissa. Sieltä hän katselee alas ja hymyilee.

Isä on paljon töissä ja poika yksin kotona. Yksinäisyydessä mielikuvitus voi ottaa vallan. Erään kerran kylvyssä tapahtuukin kummia: viemäristä kuuluu ääni, joka houkuttelee putoamaan toiseen todellisuuteen.


Siellä on vastassa kolme kummallista hahmoa. Näiden haaksirikkoutuneiden alusten merimiesten seurassa poika saa uusia kokemuksia ja hellää huolenpitoa. Todellisuus sekä lettukestit kutsuvat onneksi lopulta puoleensa: Sinä iltana isä paistoi meille lettuja ja istuimme myöhään yöhön kertoen toisillemme ihania tarinoita.

Sinikosken esikoiskirjassa pohditaan syvällisiä teemoja: menetystä, kuoleman jälkeistä elämää sekä olemassaolon perusteita. Syvät mietteet yhdistettynä lyyriseen kieleen tarjoavat lukukokemuksen, joka kutsuu lukijaa pysähtymään. Teos on aikuiselle virkistävä lukukokemus, mutta onko se lapselle vaikea?

Karsikkaan kuvitus tavoittaa tarinan herkkyyden ja antaa siihen oman lisänsä. Kuvissa näkyy mielenkiintoisia ja jännittäviä hahmoja, jotka houkuttelevat pohtimaan niiden tarkoitusta.

Kuvakirja kietoo lukijan lempeään syleilyynsä yhtä hellästi kuin haaksirikkoutuneet merimiehet pienen äidittömän pojan huolenpitoonsa. Sinikosken kaunis tarina muistuttaa toivosta ja siitä, että jokainen voi yrittää ohjata elämänsä kurssin oikeaan suuntaan. Merimies Albertin navigointiohjeista voi ottaa oppia:

Albert opetti minut navigoimaan. Hän kehotti ottamaan kurssin kohti auringonpaistetta ja pitämään myötätuulen purjeissa.



Tämän arvostelun olen kirjoittanut alun perin Onnimanni-lastenkirjallisuuslehteä varten. Ilmestynyt numerossa 3/2020.

Aki-Pekka Sinikoski & Ilja Karsikas: Kuun valossa. S & S 2020. 35 s.

perjantai 11. syyskuuta 2020

Montgomery haasten arvonta vihdoin ratkeaa - kuka saa The Anne of Green Gables Cookbookin?


Blogini Montgomery-haaste päättyi lähes vuosi sitten, viime vuoden marraskuun lopulla. Haasteeseen liittyvä arvonta on kuitenkin jäänyt suorittamatta. Blogini on ollut pitkään tahattomalla tauolla ja energia on suuntautunut aivan muihin asioihin.

Kiitos kaikille teille ihanille, jotka osallistuitte haasteeseeni ja pahoittelut siitä, että olette joutuneet odottamaan näin kauan arvonnan ratkeamista!

Haasteeseen osallistuivat seuraavat bloggaajat seuraavilla koosteilla ja bloggauksilla:

Oksan hyllyltä -blogin MARIKAOKSA:

Sheferijm-blogin Aino:

Kirjoittamisen sietämätön kepeys -blogin Katri Sisko:

Unelmien aika -blogin Johanna:

Yöpöydän kirjat -blogin Niina T.:

Lasisipulissa-blogin Celestine:

Kirjan pauloissa -blogin Paula:

Matkalla Mikä-Mikä-Maahan blogin Anna P. eli minä:


Hankin jo alkuvuodesta upean arvontapalkinnon: Montgomeryn lapsenlapsen Kate McDonaldin kirjoittaman The Anne of Green Gables Cookbook -teoksen. Kirjassa on Anna-kirjoihin perustuvia reseptejä kauniilla kuvilla ja ihanilla Anna-sitaateilla höystettynä.



Hankin näitä kirjoja itse asiassa kaksinkin kappalein, sillä olen pitkään haaveillut tätä kirjaa itselleni. Kaiken lisäksi jos laskee haasteeseen luettujen kirjojen määrää, "voitin" itse tämän oman haasteeni lukemalla kymmenen kirjaa. (Mainittakoon, että tässä arvonnassa ei ollut tarkoitus voittaa luettujen lukumäärällä, vaan ainoastaan osallistua.) 

Tämän kunniaksi olin kuitenkin mielestäni vihdoin ansainnut kirjan!



Toisen kirjan arvon kaikkien muiden osallistujien kesken. Ketäköhän arpaonni suosii?

Kirjoitan nimet papereille, taittelen ne, sekoitan, sekoitan, sekoitan...

...ja nostan.


Lapussa lukee

Onneksi olkoon!

Toivottavasti kirja ilahduttaa saajaansa!

P.s. Voittaja voi laittaa minulle osoitetietonsa esim. Instagramin yksityisviestillä!