tiistai 5. helmikuuta 2019

Runebergin päivän kunniaksi: ensimmäiset runebergintorttuni!


Tänään 5.2. on vedetty liput salkoon ja nostettu tortut pöytään kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin kunniaksi. Tuo Suomen kansallisromanttisen hengen nostattaja, maineikkaiden runoteosten kirjoittaja sekä virsikirjamme monen virren sanoittaja on kaikesta saamastaan arvostuksesta huolimatta monen suomalaisen mielessä typistynyt ennen kaikkea henkilöksi, jonka kunniaksi voi ja saa syödä kerran vuodessa herkullisia torttuja. Minunkin henkilökohtainen suhteeni Runebergiin kulminoituu ennen kaikkea torttuihin - joitakin hänen teoksiaan olen lukenut, mutta ikävä kyllä, ainakaan niistä en erityisemmin pitänyt. Tortuista sen sijaan pidän!

Ennen olen aina ostanut torttuni kaupasta. Vaikka olen varsin innokas leipuri, jostain syystä ikinä ennen ei ole juolahtanut mieleenikään se, että olisin itse leiponut runebergintorttuja. Tänä vuonna sellainen ajatus jostain syystä kuitenkin tuli mieleeni ja halusin toteuttaa sen. Tähän ehkä osittain vaikutti myös se, että tämä on ensimmäinen runeberginpäivä, jonka saan viettää rakkaan aviomieheni kanssa, joka sattuneesta syystä on aina kannustamassa minua leivontapäähänpistojeni pariin.

Runebergintortut eri muunnoksineen ovat varmasti oikea taiteenlaji, mutta itse en nähnyt sen suurempaa vaivaa oikean reseptin valitsemiseen, vaan tartuin tutun ja turvallisen K-ruoka-sivuston torttuohjeeseen. Joitakin pieniä muutoksia tein siihen.


Pohdin pääni miltei puhki sitä, pitäisikö minun laittaa torttujen kostukkeeksi rommia vai punssia - itse kun en ole punssia ikinä maistanut, niin oli vaikea kuvitella eroa. Suuri pulmani kuitenkin ratkesi onnellisen yksinkertaisesti sillä, että eräs kaverini tarjosi minulle hänen torttuleipomuksistaan jäljelle jääneen rommipullon lopun, ja päätin tarttua tähän auliiseen avunpyyntöön. Rommia oli jäljellä tosin vähän vähemmän, kuin mitä ohjeessa mainittiin, mutta tyydyin siihen: puolen desin sijaan laitoin pullonpohjalla olleen noin neljäsosadesin

Torttujen päälle tein itse tomusokerista ja vedestä kuorrutteen ohjeessa mainitun kaupan valmiskuorrutteen sijaan. Koska vaaleanpunainen on lempivärini, halusin värjätä kuorrutteen vaaleanpunaiseksi. Lisäsin kuorrutteeseen hieman Dr. Oetkerin pakkaskuivattua vadelmaa, jota muutenkin tykkään käyttää leivonnassa. Se on hirveän herkullista, ja ajattelin sen sopivan hyvin runebergintorttuun vadelmamarmeladin seuralaiseksi. Laitoin sokerikuorrutteen päälle lisäksi joitakuita punaisia sokerikoristesydämiä silmäniloksi.


Sokerikuorrutteeni taisi jäädä hieman löysäksi, minkä ansiosta se levittyi vähän epätasaisesti ja valui iloisesti pitkin torttujen poskia. Pientä hullunkurista vinksinvonksinilmettä torttuleipomuksiini toi myös se, että käytin kuuteen torttuuni yhteensä kolmea erilaista kuppimuottia. Sopivien torttumuottien etsiminen olikin aikamoisen ajatustyön takana. Olisin mieluusti ostanut valmiin runebergintorttumuottivuoan, mutta en sattunut sellaista löytämään kaupasta. Pitkän pohdinnan jälkeen päätin ryhtyä uhkarohkeaan yritykseen ja käyttää rakkaita Greengate-kuppejani vuokina, vaikka takeita niiden uuninkestävyydestä minulla ei ollut. Greengaten normaalikokoisia lattekuppeja minulla on vaikka millä mitalla, mutta ne ovat sen verran kookkaita, että en pitänyt niitä ihan optimaalisina runebergintortuilleni. Sen sijaan omistan tasan kaksi kappaletta niin sanottuja minilattekuppia sekä kaksi kappaletta pienehköjä korvallisia kahvi-/teekuppia, joten päätin ottaa käyttöön nämä kaikki neljä vähän pienempää kuppiani sekä siihen rinnalle kaksi tavallisen kokoista lattekuppia. 


Nämä kuusi kuppia saivat kunnian toimia ensimmäisten runebergintorttujeni vuokina!

Valuva kuorrute ja erikokoiset muotit tekivät näistä ensimmäisistä runebergintortuistani vähän sellaisia ei mennyt niin kuin Strömssössä -torttuja, mutta mielestäni ne ovat hurmaavan näköisiä kaikessa epätäydellisyydessään. Vaikka itse olen ennen kaikkea yleensä visuaalinen leipoja, niin tärkeintähän - ainakin mieheni mielestä -  on maku. 

Näiden torttujen leipominen oli hauskaa ja niiden nauttiminen myös ihanaa. Mieltäni jäi kutkuttamaan ajatus leipoa tulevaisuudessa runebergintorttuja lisää sekä mahdollisesti kehitellä reseptiä optimaaliseksi ja testailla eri vaihtoehtoja. Varsinkin haluaisin testata, miltä ne maistuisivat punssilla kostutettuina. Eräs ystäväni suositteli myös karvasmantelilikööriä, mikä kuulostaa myös mielenkiintoiselta. Jos teillä blogini lukijoilla on hyviä vinkkejä runebergintorttureseptin kehittelyyn, otan mielelläni vastaan mielipiteitä!


torstai 31. tammikuuta 2019

Klassikkohaaste osa 8: Virginia Woolfin Oma huone



Voisin tarjota teille vain yhden mielipiteen pikkuseikasta - naisella on oltava rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa; ja se jättää kuten pian huomaatte kokonaan ratkaisematta suuret ongelmat naisen todellisesta luonnosta ja kirjallisuuden todellisesta luonnosta.

Olen kaihtanut velvollisuuttani päästä lopputuokseen näissä kahdessa kysymyksessä - naiset ja kirjallisuus ovat ainakin minun kannaltani katsoen ratkaisemattomia ongelmia. Mutta jotakin hyvittääkseni aion tehdä voitavani ja näyttää teille miten päädyin käsitykseeni huoneesta ja rahasta. Aion kehitellä teidän läsnäollessanne niin täydellisesti ja vapaasti kuin pystyn sen ajatuskulun, jonka kautta jouduin tähän näkemykseen. Voi nimittäin olla, että jos paljastan teille ne ajatukset, ne ennakkoluulot, jotka kätkeytyvät tähän väittämään, huomaattekin, että ne liittyvät jotenkin naisiin ja kirjallisuuteen. Joka tapauksessa kun aihe on erittäin kiistanalainen - kaikki sukupuoliin liittyvä on kiistanalaista - ei voi kuvitella että kertoisin totuuden.

Tänään 31.1.2019 kirjablogeissa vietetään taas perinteistä klassikkohaastepäivää. Haastetta emännöi tällä kertaa Tarukirja-blogin Margit ja haasteen säännöt löytyvät tästä hänen postauksestaan. Haasteen koontipostaus, johon kaikki osallistujat linkittävät klassikkobloggauksensa, löytyy täältä. 

Vaikka itse en ole ollut kovin aktiivinen blogistanian eri haasteissa ja tempauksissa, on klassikkohaaste poikkeus. Tähän mennessä olen ollut aivan joka kerta mukana tässä kahdesti vuodessa järjestettävässä haasteessa. Tällä kertaa siis jälleen klassikkohaasteen kunniaksi tavoilleni uskollisena halusin tarttua klassikkoon! Tämänkertainen klassikkoni kuitenkin poikkeaa olennaisesti kaikista aiemmista klassikkohaastevalinnoistani: aina ennen ole lukenut fiktiivistä kaunokirjallisuutta. Tällä kertaa tartuin kuitenkin johonkin vähän erilaiseen teokseen, nimittäin Virginia Woolfin kirjoittamaan esseeseen nimeltään Oma huone. Olen vuosia ajatellut, että jonakin päivänä haluan vielä sivistää itseäni tällä klassikolla.

Oma huone on feministisen kirjallisuuden klassikko. Se on esseemuotoon kirjoitettu teos, joka pohjautuu kahteen Virginia Woolfin vuonna 1928 pitämään esitelmään, joiden aiheena oli naiset ja kirjallisuus. Tämä alkuperä näkyy teoksessa kuulijoiden puhutteluna ja puheenomaisuutena, jotka joskus tuntuivat jopa vähän häiritseviltä näin kirjoitetussa tekstissä. Woolf pohtii teoksessaan, miksi naiset on marginalisoitu kirjallisuudessa: miksi niin harvat naiset ylipäätään historian saatossa ovat omistautuneet kirjallisuudelle ja miksi naisen kirjoittama on yleensä marginalisoitu suhteessa miehen kirjoittamaan? 

Naisen aseman parantamiseen kirjallisuuden kentällä on Woolfilla eräs selkeä lääke: kyetäkseen kirjoittamaan olisi naisella oltava sekä omaa rahaa että oma huone. Tämä ajatus on kantava teema koko teoksessa, ja siihen viittaa teoksen nimikin. Oman huoneen nimestä voidaan lukea paljon symboliikkaa: omalla huoneella viitataan ennen kaikkea konkreettiseen fyysiseen tilaan, joka mahdollistaisi naiskirjailijan luovuuden ja luomisrauhan, mutta samaan aikaan se voidaan käsittää myös henkisenä tilana. Naisella olisi oltava jotakin omaa, vapautta ja liikkumavaraa, mahdollistamassa kirjailijantyön.

Osittain teoksen ajatukset vaikuttavat vähän vanhentuneilta. Nykyään naisella voi olla omaa rahaa siinä missä miehelläkin (vaikka se naisen euro ei edelleenkään ole ihan euroa), eikä työhuone naisella ole mikään erityinen harvinaisuus. Naiset saavat myös liikkua vapaasti kodin ulkopuoella hankkimassa elämänkokemusta. Silti teoksesta löytyy paljon pohdittavaa myös nykylukijalle, ja ainakin se antaa työkaluja ymmärtää, miksi kirjallisuuden kaanon on niin miesvaltainen. Teoksen taka-kannessa lisäksi todetaan osuvasti: "Kuitenkaan Virginia Woolf ei tässä puhu yksinomaan naiselle vaan hänen sanomansa luovan työn ja etenkin kirjailijan työn vaikeuksista puhuttelee tänään yhtä hyvin miehiä kuin naisia.


Lukukokemuksena teos tuntui minusta alkuun vähän sekavalta ja vaikeasti hahmotuttavalta, mutta pikku hiljaa pääsin Woolfin kirjoitustyylin mukaan. Hän yhdistää pohdintaansa fiktiivisiä elementtejä ja käyttää tajunnanvirtamaista kerrontatekniikkaa, mikä tuo mieleen sen ainoan Woolfin romaanin, jonka olen lukenut, Mrs. Dallowayn. Woolf kirjoittaa aisteihin vetoavasti, hienovaraisella herkkyydellä. Minulla tuli valitettavasti hieman kiire klassikkoni lukemisen kanssa, mutta näiden virkkeiden äärellä olisi voinut mielellään viipyillä kauemminkin pohtimassa niiden sävyjä ja merkityksiä.

Virginia Woolf
Oma huone
(A Room of One´s Own, 1928)
Suom. Kirsti Simonsuuri
Kirjayhtymä
156 s.

perjantai 25. tammikuuta 2019

Vuoden 2018 vuosikatsaus ja lukusuunnitelmia uudelle vuodelle

Vuosi 2019 on jo täällä ja hyvässä vauhdissa. Vuoden vaihtumisen kunniaksi on jälleen aika summata mennyttä vuotta ja kääntää katse kohti uutta vuotta ja sen uusia tuulia.

Viime vuonna A sai vihdoin E:nsä. Samalla blogini nimimerkki vaihtui Anna J:stä Anna P:ksi!

Vuosi 2018 on ollut minulle hyvin merkityksellinen, ainutlaatuinen ja käänteentekevä. Se on ollut elämäni ihanin vuosi, mutta se on ollut myös yksi elämäni kamalimmista vuosista. Olen mennyt naimisiin ja muuttanut eteläisen Suomen rannikkoseuduilta kaupunkimiljööstä sisämaahan keskelle Savon metsiä. Samalla olen saanut toteuttaa erään elämäni suurimmista haaveista: suunnitella ja juhlia unelmieni häät sekä ennen kaikkea saada unelmieni hääpuku. Lempikirjahahmoni Anna Shirley sanoo lempikirjassani Anne of Green Gables -teoksessa (suom. Annan nuoruusvuodet): "A white dress is my highest ideal of earthly bliss".  Tällä hän viittaa hääpukuun, ja olen ollut tästä asiasta kirjallisen kaimani kanssa samaa mieltä. Hääpuvun saaminen ja sen yllään kantaminen oli juuri yhtä autuaallista kuin olin kuvitellut! 

Tietysti kaikki se, mitä häiden jälkeen on seurannut, on myös ollut ihanaa: saada jakaa arkeni rakkaani kanssa sekä sisustaa ja laittaa yhdessä yhteistä taloamme, joka on pieni vuonna 1931 rakennettu mökkivanhus Savon metsien keskellä. Uusi elämäntilanne ja elinympäristö on tuonut myös omat haasteensa, mutta tähän mennessä olen päässyt eroon pahimmasta meri-ikävästä sekä karhupelosta ja uskallan liikkua rohkeammin yksin ulkona. Ei sillä, että täällä päin olisi oikeasti suuressa vaarassa joutua karhun kitaan, mutta tietoisuus siitä, että jaan omat reviirini karhujen kanssa, on ollut minunkaltaiselleni heikkohermoiselle arkajalalle ahdistavaa. Tässä suhteessa tieto ei ole lisännyt tuskaa, vaan sen sijaan tarkempi opiskelu karhuista ja noiden karvaisten naapureideni elintavoista on tuonut mielenrauhaa. Yhtään karhua en ole vielä onnistunut näkemään, mutta sen sijaan monia, monia hirviä. Hirviä olen tainnut nähdä kotitiellämme melkein enemmän kuin ohitse käveleviä ihmisiä!

Kaiken muun keskellä elämääni on kuitenkin varjostanut työuupumus ja siitä seuranneet terveysongelmat. Olen ollut koko kuluneen vuoden sairauslomalla, jolle jäin jo syksyllä 2017. Joulukuussa aloitin kuitenkin työeläkelaitokseni Kevan rahoittaman kuntouttavan työkokeilun. Sen suhteen elämään siis on ehkä pikku hiljaa hiipimässä myös valoa. Toivon, että tämä vuosi veisi minut  vielä takaisin opettajaksi opettajan paikalle!

Kirjojen vuosi: 51 luettua kirjaa


Kirjallisesti vuosi 2018 on ollut antoisa. Olen lukenut enemmän kuin moneen vuoteen. Vuonna 2017 luin loppuun 38 kirjaa. Vuodesta 2016 minulla ei ole jäänyt talteen tilastoa, mutta muistelen luvun olleen jotakin samaa tasoa. Vuonna 2015 puolestaan luin 42 kirjaa ja vuonna 2014 vain 32 kirjaa. Sen sijaan vuonna 2018 olen lukenut kokonaiset 51 kirjaa - hyvä minä! Joskus olen kyllä lukenut enemmänkin: vuonna 2013 luin 72 kirjaa. 


Joskus viime syksynä katselin luettujen kirjojeni listaa ja huomasin sen hipovan sellaisia lukemia, että arvelin minulla olevan mahdollisuus tänä vuonna päästä pitkästä rikkoa 50 kirjan maaginen raja. Otin vähintään 50 kirjan lukemisen tietoiseksi tavoitteekseni, ja pääsin kuin pääsinkin siihen. Joulukuussa vauhditin urakkaa lukemalla lopuksi muutaman jouluisen kuvakirjan. Toisaalta minulla on ollut usein jouluna tapana lukea vähintään yksi jouluinen kuvakirja. Luulin päässeeni aivan täpärästi 50 kirjan tavoitteeseeni, mutta tätä postausta kirjoittaessani ja kirjoja listatessani huomasin, että olin unohtanut yhden romaanin kalenteriini kirjaamasta luettujen kirjojen listasta. Siispä 51 kirjalla jopa ylitin tavoitteeni!

Seuraavaksi listattuna vuoden luetut kirjat. Nykyään ehdin ja jaksan blogata vain pienen osan lukemastani, mutta niistä, joista olen blogannut, lötyy linkki. Loppuvuoden listassa on joitakin sellaisia, joista tulen varmaan vielä bloggaamaan tämän vuoden puolella.



Vuoden 2018 luetut kirjat


2. Suvi Ahola & Satu Koskimies (toim.): Joka tytön runokirja
3. William Shakespeare: Talvinen tarina
4. Elizabeth Gaskell: North and South
7. Saima Harmaja: Kootut runot
10. Sanna Wikström: Hyvän elämän reseptit
12. Kari Siimes: Hoida mielialaasi
13. Jane Austen: Uskollinen ystävänne
15. Johan Bargum: Syyspurjehdus
18. L. M. Montgomery: Alppipolku
20. Daphne du Maurier: Rebekka
22.Emily Brontë: Humiseva harju
24. Bonnie Bryant: Yllätyksiä tallilla
25. Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään
27. W. G. Sebald: Austerliz
32, Edgar Allan Poe: Rakkauden ja kuoleman lauluja
34. L. M. Montgomery: Anne of Green Gables (äänikirja)
35. L. M. Montgomery: Anne of Avonlea (äänikirja)
37. Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
38. Kate Morton: Salaisuuden kantaja
40. Anni Swan: Kaarinan kesäloma
42. Richard Stengel: Mandelan tie - 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
43. Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
44. Ulla-Lena Lundberg: Is
45. Anni Swan: Pauli on koditon
46. Laila Hirvisaari: Hiljaisuus
47. David Wilkerson: Risti ja linkkuveitsi
48. Lucinda Riley: Enkelipuu
50. Mysi Lahtinen: Taikurien talon joulu
51. Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita

Kesken jääneet kirjat


1. Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
2. Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
3. Anne Helttunen & Annamari Saure (toim.): Maailma on teonsana
4. Jenni Haukio (toim.): Katso kohti pohjoista taivasta
5. Helvi Juvonen: Kootut runot
6. Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth (luettu loppuun vuoden vaihteen jälkeen)


Olen tyytyväinen siihen, että keskeneräisten kirjojeni lista on vuodelta 2018 huomattavasti lyhyempi kuin edeltävältä vuodelta. jolloin minulla jäi keksen peräti 16 kirjaa. Vuoden 2017 vuosikatsauksessa
kauhistelin keskeneräisten kirjojeni määrää ja toivoin itselleni eheämpiä lukukokemuksia seuraavalle vuodelle. Olen kärsinyt lukemisen suhteen keskittymisongelmista, mutta olen kokenut tänä vuonna selvää parannusta sen asian suhteen. Tässä voi kenties nähdä merkkejä toipumisestani. Olen nimittäin ajattelut, että keskittymisvaikeuteni lukemisessa ovat johtuneet uupumuksesta, joka on monella muullakin tavalla heikentänyt kongnitiivisa kykyjäni.

Vuoden parhaimmat lukukokemukset


Menneenä vuonna olen siis hemmotellut itseäni monilla ihanilla lukukokemuksilla. Mitkä näistä kokemuksista nousevat muiden ylitse ja ovat jättäneet lähtemättömimmät jäljet? En listaa parhaimpia tärkeysjärjestykseen, vaan nostan esiin joitakin sydämeeni jäljen jättäneitä kirjoja perusteluineen.

1. Elizabeth Gaskellin North and South on viehättävä ja suomentamaton klassikko 1800-luvulta, joka useiden 1800-luvun englantilaisten klassikoiden tapaan vei sydämeni.



2. Sarah Watersin Vieras kartanossa tarjosi ihanan jännittävän psykologisen seikkailun vanhassa englantilaisessa kartanomiljöössä.

3. Johanna Holmströmin Sielujen saari on uskomattoman upea kirja, joka vangitsi minut paitsi puhuttelevalla ja mielenkiintoisella tarinalla, myös lähes maagisen kauniilla kielellä. Ehdottomasti vuoden lukukokemusten kärkipäätä!

4. Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Kosmiehen Emilia Kent tarjosi runotyttöfanille kaivattua lisäseikkailua runotyttö Emilian viehättävässä maailmassa. Uskottavasti kirjoitettua fanifiktiota!

5. Daphne Du Maurierin klassikkoteos Rebekka on jännittävä ja otteessaan pitävä romaani, jossa tunnelma ja miljöökuvaus ovat kohdillaan.

6. Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme on ihanan outo ja erilainen kirja, joka kertoo viehättävän vinksahtaneen tarinan.

7. Kate Mortonin Hylätty puutarha on uskomattoman lumoava lukuromaani, jossa on mielestäni aivan kaikki palaset täydellisesti kohdallaan.


8. Ulla-Lena Lundbergin Is-romaani (suom. Jää) on vaikuttava  tarina kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan.

9. Vuoden viimeinen kirjani Minna Rytisalon Rouva C on ehdottomasti vuoden luettujen kärkipäätä ja nousee Sielujen saaren rinnalle vuoden parhaimmaksi kirjaksi. Tämä teos kertoo vangitsevan tarinan Minna Canthista ja hurmaa upealla kielellä sekä kuvauksilla, joihin tiivistyy monia suuria elämänviisauksia.

Katse kohti tulevaa: lukusuunnitelmia vuodelle 2019


Mitä kaikkea tuleekaan tämä uusi vuosi pitämään sisällään kirjallisesti? En aio ottaa lukemisesta paineita tai asettaa itselleni suuria ja kiveenhakattuja tavoitteita, mutta jonkinlaisia suunnitelmia ja ajatuksia minulla on siitä, millaista kirjallisuutta haluaisin tänä vuonna lukea. Vuoden päästä näen, jäivätkö nämä ajatukset pelkiksi ajatuksiksi vai näyttävätkö ne todella suuntaa tämän vuoden lukemiselleni.

Vanhat klassikot

Kuluneena vuonna tulin lukeneeksi itselleni epätyypillisen paljon kevyttä, hieman viihdekirjallisuuteen kallistuvaa nykykirjallisuutta. Toisaalta luin epätyypillisen vähän vanhoja klassikoita, jotka ovat olleet sydäntäni lähellä.  On ollut hauskaa sukeltaa vetävien ja helppolukuisten tarinoiden vietäväksi, mutta erityisesti joulukuussa lukeamani Lucinda Rileyn Enkelipuu sai minut kokemaan jonkinlaista sisäistä tyhjyyttä ja herätti kaipuun merkityksellisempien tarinoiden pariin. Minussa heräsi pitkästä aikaa vahva vanhojen klassikoiden nälkä! Olen esimerkiksi fantasioinut lukevani vihdoinkin tänä vuonna Täällä Pohjantähden alla -trilogian, jota muutama vuosi sitten aloitin lupaavasti mutta joka silloin jäi kesken. Lisäksi olen haaveillut, että lukisin vihdoin Elizabeth Gaskellin Wives and Daughters -romaanin, jonka viime talvena tilasin itselleni Gaskellin North and South -teoksen hurmaamana.


Montgomeryä

Vähän vanhempaa kirjallisuutta aion kuitenkin tänä vuonna lukea ainakin ehdottomasti lempikirjailijaltani L. M. Montgomeryltä. Juuri viime vuoden loppumetreillä julkaisin ensimmäisen varsinaisen oman lukuhaasteeni, joka - yllätys yllätys - on Montgomery-lukuhaaste. Haasteessa luetaan ennen kaikkea Montgomeryn omia teoksia, mutta sen nimissä on mahdollista lukea myös muiden teoksia, jotka liittyvät Montgomeryyn tai hänen tuotantoonsa, kuten tietokirjoja tai fanifiktiota. (Vink vink: jos kuulostaa yhtään kiinnostavalta, tutustu haasteeseen tarkemmin täällä.) Olen aika suuren osan Montgomeryn teoksia lukenut, mutta lukematta on vielä joitakin, kuten Pat-kirjat, Tarinatytöt ja Jane-kirjat. Montgomery-haasteessani lukuaikaa on marraskuun viimeiseen päivään (se on myös Montgomeryn syntymäpäivä!), joten toivon tulevalta vuodelta monia ihania seikkailuja Prinssi Edwardin saarella Monrgomeryn luomien ihanien tyttökirjasankareiden seurassa.



Tietokirjallisuutta

Joulukuussa aloittamassani työkokeilussa olen päässyt tutustumaan kirjaston kirjojen hyllyttämisen ihmeellisen maailmaan (työskentelen sekä koulussa että kirjastossa, jotka ovat samassa rakennuksessa). Se on avannut silmiäni sille, että maailmassa on niin paljon kaikenlaisia muitakin kirjoja kuin kaunokirjallisuutta! Kaunokirjat ovat kyllä varmasti nyt ja ikuisesti lähinnä sydäntäni, mutta hyllyttäessäni kirjoja kirjastossa olen oppinut huomaamaan, miten paljon kaikkea mielenkiintoista tietokirjallisuuttakin onkaan olemassa. Kaunokirjallisuuden lukeminen sivistää ennen kaikkea sydäntä, mutta toivoisin, että tänä vuonna voisin sivistää myös aiempaa enemmän päätäni tietokirjojen avulla. Vuoteni onkin lähtenyt tämän suhteen lupaavasti käyntiin: vuoden kaksi ensimmäistä kirjaani ovat olleet Minna Canthia käsitteleviä elämäkerrallisia kirjoja. Toivon, että ehdin kirjoittaa niistä myöhemmin blogiini! Erityisesti elämäkerrat ovatkin genre, joka minua on alkanut kiinnostaa.

Ruotsin- ja englanninkielistä

Lisäksi olen pohtinut, että haluaisin yrittää päivittää kielitaitoani lukemalla enemmän myös ruotsiksi ja englanniksi. Vaikka olen ammatiltani ruotsinopettaja (äidinkielenopettajan lisäksi), olen lukenut hävettävän vähän ruotsiksi. Mielestäni suomeksi lukeminen on aina niin paljon mukavampaa, koska ymmärrän kuitenkin kaikki vivahteet paremmin ja pystyn siksi eläytymään tekstiin paremmin. Englannissa en ole ikinä ollut kovin hyvä, ja olen lukenut hyvin harvoja kirjoja englanniksi. Mutta mikäs olisikaan kirjarakkaalle ihmiselle parempi ja motivoivampi tapa oppia kieltä kuin lukea kirjallisuutta kohdekielellä? Jo mainittu, omasta hyllystäni löytyvä Elizabeth Gaskellin Wives and Daughters -romaani, sopii hyvin tähä tavoitteeseeni, sillä sitä ei ole myöskään suomennettu. Mielestäni englanniksi onkin ennen kaikkea mielekästä lukea teoksia, joita ei ole edes saatavilla suomeksi. Montgomery-haasteeseen liittyen voisinkin vihdoin lukea loppuun myös The Selected Journals of L.M. Montgomery II:n, joka on ikiajat lojunut hyllyssäni keskeneräisenä. Mahdollisesti voisin lukea myös päiväkirjasarjan muita osia, jos viitsin sijoittaa niiden hankintaan. Näitä Montgomeryn päiväkirjoja ei ole myöskään lainkaan suomennettu, mikä kannustaa minua taistelemaan englannin kielen hakaluuden kanssa.

Lukuvinkkejä?


Jos sinulla on mielessäsi kirja, jota voisit minulle täksi vuodeksi suositella, vinkkejä otetaan avosydämin vastaan! En lupaa lukea saamiani vinkkejä, mutta laitan ne korvan taakse ja harkitsen! Vinkki voi liittyä jotenkin yllä luetteleemiini tämän vuoden lukutavoitteisiin tai olla jotakin aivan muuta, minkä voisit ajatella miellyttävän tai kiinnostavan minua.


Tämän postauksen kuvista: hääpotretti on valokuvaaja Joel Jyringin ottama, muut hääkuvat on ottanut ystävämme Kristian Halonen. Kirjakuvat ovat omiani.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Minna Rytisalon upea Rouva C



Kun oikeasti elänyt ihminen alkaa muuttua fiktioksi, kirjailija saa asua oudossa, ihanassa hämmennyksessä. Ensin on kiinni faktoissa, lukee elämäkertoja ja poimii niistä sen, mitä ajattelee tarvitsevansa. Alkaa liukua ihmeeseen, nimittäin: kun ensin tietää tarpeeksi, voi kohta päästää tiedosta irti,uskaltaa kuvitella, että ehkä näinkin olisi voinut olla. Mielikuvitus nostaa leijumaan historiankirjojen yläpuolelle ja jostain sieltä, unen ja illuusion hohteesta, alkaa tarkentua henkilö, joka ei enää ole todellinen, vaan fiktiivinen. Yhtäkkiä keittiööni tulee vieras. Hänen helmansa kahisevat, hän istuutuu minua vastapäätä.

Minna Rytisalo vangitsee romaaninsa Rouva C:n sivuille erään Suomen historian suurnaisen, Minna Canthin, tarinan ja kuvailee näin teoksen syntyprosessia jälkisanoissaan. Teos perustuu moniin historiallisiin tosiasioihin Minna Canthista, mutta romaanilajille uskollisena sekoittaa joukkoon myös paljon kuviteltua ja mahdollisia totuuksia. 

Minä en ole uutuuksien perässä juoksija, mutta vuonna 2018 olen innostunut muutamista sellaisista. Minna Rytisalon kirjoittama Rouva C. on yksi niistä. Olin aivan riemuissani, kun se valittiin tammikuun lukupiirikirjaksemme. Kaiken etukäteen kuulemani perusteella tiesin, että Rouva C tulisi olemaan teos, joka tekee vaikutuksen. Olin täysin oikeassa. Rouva C. on upeinta ja parasta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Kirja, joka jättää jäljen ja käy sydämeen. Kaiken lisäksi se on kirja, joka sävähdyttää taidokkaalla kielellä ja kirjoitustyylillään.

Minna Canth on nainen, jota ihailen ja jonka tarina muodostaa kiehtovan rakennusmateriaalin romaanille. Sitäkin parempaa Rytisalon teoksessa on kieli ja kirjoitustyyli. Jokainen sana on harkittu, tarkoin tarinaan aseteltu. Kielessä on kauneutta, jopa vähän runollisuutta. Lisäksi siinä on jonkinlaista ilmavuutta. Samaan aikaan tarkkoja ykistyiskohtia, mutta myös ilmaan heitettyjä vihjeitä ja hienovaraisuutta, joiden perusteella lukija saa rakentaa omia tulkintojaan ja arveluitaan. Rytisalo on onnistunut kirjoittamaan teoksen, jossa jokainen sana on nautinto lukijalle. 

Rouva C. kertoo lukijalle tarinan, joka puhuttelee. Romaani on rajattu Minnan elämässä siihen, noin 17 vuotta kestäneeseen elämänvaiheeseen, jonka aikana Kuopiosta kotoisin oleva Minna lähtee Jyväskylään opettajaseminaariin opiskelemaan kansakoulunopettajaksi, tapaa tulevan miehensä lehtori Ferdinand Canthin, lopettaa seminaarin ja menee naimisiin ja perustaa perheen. Minna jää nuorena leskeksi. Hänen miehensä sairastuu ja kuolee 14 avioliittovuoden jälkeen Minnan odottaessa pariskunnan seitsemättä lasta. Rytisalo lopettaa teoksensa pian miehen kuoleman ja lapsen syntymän jälkeen. Toisin sanoen teos kertoo Minna ja Ferdinand Canthin koko avioliiton tarinan. Avioliitto ja rakkaus ovatkin keskeisiä teemoja teoksessa. 

Sen lisäksi teoksessa on myös paljon enemmän. Avioliitto Ferdinandin kanssa luo kehyksen ja kasvualustan sille, mitä Minna Canthista tulee. Jo varhain hän on kiinnostunut muun muassa köyhien asemasta, naisen asemasta ja erityisesti tyttöjen koulutuksesta ja raittiusaatteesta. Minna ottaa selvää asioista, auttaa heikomassa asemassa olevia ja kirjoittaa kipakkoja kannanottoja kannattamistaan, muutosta vaativista asioista lehtiin. Hän tunkeutuu aluellee, jonka ei katsottu olevan naiselle sovelias tuolloin - naisen paikka oli kotona, ei julkisessa elämässä eikä varsinkaan lehtien palstoilla. Hänen miehensä Ferdinand kuitenkin suhtautuu ennakkoluulottomasti vaimonsa pyrintöihin ja tukee tätä. Hän näkee Minnassa muutakin kuin pelkkään vaimon ja äidin rooliin ahdetun naisen. Hän näkee Minnan säkenöivän älyn ja kirjoituskyvyt ja kannustaa tätä kirjoittamaan ja antautumaan sille kutsumukselle, joka tämän sydämessä on. Teoksen loppupuolella Minnan ura kirjailijana on iduillaan, mutta siihen mennessä on Minna ehtinyt vaikuttaa jo monella muulla saralla ja saamaan huomiota. Minna Canth oli aikansa kontekstissa poikkeuksellinen nainen. Rytisalon teoksessa myös Minnan miehestä piirtyy hyvin poikkeuksellinen kuva. Poikkeuksellista on se tila, jonka hän vaimolleen antaa. Hän ei estele, kuten useimmat hänen aikansa miehet olisivat hänen sijassaan tehneet, vaan suo vaimolleen kaiken tukensa. Heidän avioliittonsa on Rytisalon teoksessa kuvattu hämmästyttävän tasa-arvoiseksi.

Minnan ja Ferdinandin välillä kuvataan ystävyyttä, joka lienee aikanaan melko harvinaista vaimon ja miehen välillä. Toisenlaista ystävyyttä käsitellään Minnan ja Minnan Flora-ystävättären välillä, johon Minna on tutustunut Jyväskylän opettajaseminaarissa. Opiskeluaikoina he ovat toisilleen kaikki kaikessa, parhaimmat ystävät, mutta pikku hiljaa välille tulee kitkaa. Kitkaa aiheuttaa muun muassa Minnan toiminta ja kannanotot julkisessa elämässä, joka on vanhoillisen Floran mielestä pöyristyttävää. Tämän ystävyyden kuvauksen kautta käsitellään myös kahdenlaisen aatteen ja ajatusmaailman yhteentörmäystä. Minnan ja Floran suhteessa tiivistyy pienoiskoossa kaikki se, millaisella törmäyskurssilla Minna Canthin edustamat aatteet olivat tuon ajan konservatiivisten aatteiden kanssa.


Rytisalon Rouva C:ssä minua ennen kaikkea puhutteli se poikkeuksellinen palo ja rohkeus, jolla Minna Canth nousi puolustamaan tärkeinä pitämiään asioita - kaiken lisäksi aikana, jolloin naisen oletettiin pitävän suunsa kiinni ja jättävän maailman parantamisen miesten varaan. Teoksessa Minna Canthista piirtyy kuva jokseenkin jopa arkana, herkkänä ja ujona, mutta se palo, jota hän kokee paremman tulevaisuuden puolesta, saa hänet ylittämään jopa itsensäkin. Minna Canthissa riittää sankaria ja esikuvaa myös tämän päivän ihmisille.

Rytisalon teos onnistui herättämään minussa laajemman kiinnostuksen Minna Canthia kohtaan. Heti perään luin Minna Maijalan kirjoittaman elämäkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth, jonka parista jatkoin sujuvasti tuoreeseen, juuri syksyllä 2018 ilmestyneeseen Leena Virtasen kirjoittamaan ja Sanna Pelliccionin kuvittamaan lasten kuvakirjaan Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot. Vaikka nykyään ehdin bloggaamaan vain pienen osan lukemistani teoksista, luulen, että Minna Canthista tullaan kuulemaan blogissani vielä enemmän tai vähemmän lähiaikoina.

Lopetan tekstini tähän mieleeni painuneeseen sitaattiin:

Onko tällaistakin, että nainen ja mies jakavat ystävyyden ja ovat toisilleen hyviä, ilman pakkoa ja painostusta?

Minna Rytisalo
Rouva C.
Gummerus
2018
367 s.


sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Juhlavuoden kunniaksi Montgomery-lukuhaaste - 110 vuotta orvon punapäisen sankarittaren syntymästä



Noin 110 vuotta sitten, vuoden 1908 kesäkuussa, tapahtui jotakin hyvin merkittävää. Jotakin hyvin henkilökohtaisesti merkittävää minulle, mutta ennen kaikkea hyvin merkittävää eräälle kanadalaiselle kirjailijan urasta haaveilleella nuorella naiselle sekä suurelle, monta sukupolvea kattavalle lukijakunnalle ympäri maailmaa. Tuolloin kesäkuussa vuonna 1908 julkaistiin kanadalaisen L. M. Montgomeryn esikoisteos Anne of Green Gables, joka saavutti suomalaisen yleison vuonna 1920 Hilja Vesalan suomennoksella Annan nuoruusvuodet. Tämä teos sattuu olemaan lempikirjani.

Alun perin itsenäiseksi kaavailtu teos kasvoikin vuosien saatossa kokonaiseksi kahdeksanosaiseksi Anna-kirjasarjaksi. Samalla teos myös teki kirjailijanurasta haaveilevasta Montgomerystä maailmankuulun kirjailijan, joka sai pian ympäri maailmaa valtavan määrän faneja ja fanipostia orvosta, punapäisestä tytöstä kertovan tarinan tehdessä maailmanvalloitustaan. Teoksen valtava suosio oli yllätys kirjailijalle: hän oli tarjonnut teosta jo useammalle kustantamolle ja ollut jo luopua toivosta, ennen kuin L. C. Page & Co -kustantamo sen viimein hyväksyi.

Näin kirjailijatar itse kirjoitti päiväkirjaansa 20.6.1908, jolloin hän sai käsiinsä juuri ilmestyneen esikoisteoksensa:

To-day has been, as Anne herself would say "an epoc in my life". My book came to-day, fresh from the publishers. I candidly confess that it was for me a proud, wonderful, thrilling moment! There in my hand lay the material realization of all the dreams and hopes and ambitions and struggles of my whole conscious existence - my first book! Not a great book at all - but, mine, mine,mine, - something to which I had given birth - something which, but for me, would never have existed. As far as appearance goes the book is all I could desire - lovely cover design, well bound, well printed. Anne will not fail for lack of suitable garbing at all events.


Myöhemmin orpo punapäinen romaanisankaritar sai monia seuraajia saman kirjailijattaren kynästä. Niistä Annan ja Anna-sarjan veroiseen ikoniseen maineeseen on noussut runotyttö Uudenkuun Emilia ja hänestä kertova runotyttötrilogia. Elämänsä aikana Montgomery julkaisi reilu parikymmentä romaania sekä valtavan määrän lyhyempiä tarinoita ja novelleja, joita julkaistiin hänen elinaikanaan lähinnä lukuisissa eri lehdissä, mutta myös kirjoina ilmestyneinä kokoelmina. Hänen tuotantoonsa kuuluu myös jonkin verran runoja, jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Tänä vuonna eli vuonna 2018 on tullut kuluneeksi kokonaiset 110 vuotta siitä, kun Montgomeryn esikoisteos , iki-ihana Anne of Green Gables eli Annan nuoruusvuodet julkaistiin. Nyt juhlavuoden kääntyessä jo loppuun tahdon julkaista lempikirjani ja lempikirjailijani arvoa kunnioittavan Montgomery-lukuhaasteen, johon toivon osallistuvan niin vannoutuneita Montgomery-faneja kuin uusia kirjailijavalloituksia havittelevia lukuseikkailijoita, joille Montgomery ja hänen tuotantonsa ovat vielä lähes täysi tuntemattomuus. Haasteeseen voi osallistua yhtä hyvin lukemalla niitä rakkaimpia ja lähes puhkikuluneita Annojaan tai Runotyttöjään, jotka on lukenut jo kymmenen kertaa aiemmin, tai tutustua itselleen aivan uusiin kirjoihin. Kenties haasteen antoisuuden kannalta molempi on parempi!

Haasteen säännöt

1. Haaste alkaa tämän postauksen julkaisupäivästä ja jatkuu Montgomeryn syntymäpäivään 30.11.2019 saakka.

2. Osallistuakseen haasteeseen on luettava tänä aikana vähintään yksi Montgomeryn kirjoittama kaunokirjallinen teos.

3. Lisäksi on suotavaa lukea enemmän! Lisälukemista haasteeseen saa Montgomeryn muusta tuotannosta, ja kaunokirjojen lisäksi haasteeseen saa lukea muun muassa Montgomeryn elämäkerrallista tuotantoa (päiväkirjat ja omaelämäkerta). Lisäksi lisälukemiseen hyväksytään myös muiden kirjoittajien kirjoittamia teoksia, jotka käsittelevät Montgomeryä tai hänen teoksiaan. Fanfiction myös sallittu!

4. Haasteeseen voit osallistua joko blogisi tai Instagram-tilisi avulla. Jos postaat haasteeseen liittyen Instagramissa, käytä häshtägiä #montgomeryhaaste.

5. Julkaise koostepostaus haasteesta ja siihen lukemistasi kirjoista haasteen viimeisenä päivänä eli 30.11.2019 joko blogissa tai Instagramissa. Julkaisen silloin myös omassa blogissani koosteen, johon muiden postaukset linkitetään.

Myös Instagram-postaukset voi halutessaan linkittää tähän juttuun. Käytä Instagram-postauksessasi häshtägiä #montgomeryhaasteenkoonti, tarkistan Instragram-osallistujat ensi sijaisesti häshtägin avulla.

(Jos osallistut haasteeseen vain Instagramin kautta ja tilisi sattuu olemaan yksityinen, voit pyytää minua eli käyttäjätiliä @mikamikamaahan seuraajaksesi viestillä tai kommentilla - jos en satu olemaan jo seuraajasi.)

6. On suotavaa julkaista omassa blogissa tai/ja Instagram-tilillä mahdollisimman monia kirja-arvioita haasteeseen luetuista kirjoista, mutta kaikista kirjoista erikseen kirjoittaminen ei ole mitenkään välttämätöntä.

7. Kaikkien osallistujien kesken arvon jonkin pienen yllätyslahjan, josta ilmoitetaan blogissani haasteen päätyttyä.

8. Jos kiinnostuit jo nyt, voit ilmoittautua mukaan haasteeseen kommentoimalla tätä postausta! Toisaalta ilmoittautumiseksi riittää myös koontipostauksen linkittäminen haasteen päätyessä.



Lukuvinkkejä haasteeseen

Montgomeryn kirjoittamat kirjasarjat:





Jane Victoria
Jane Victoria tulee kotiin

Sara Stanleyn tarinat (vanha suomennos) / Sara, tarinatyttö (uusi suomennos)
Sara ja kultainen tie

Vanhan kartanon Pat
Pat, vanhan kartanon valtiatar

Montgomeryn kirjoittamat itsenäiset romaaniteokset

Hedelmätarhan Kilmeny
Sininen linna

Montgomeryn kirjoittamat novellikokoelmat

Annan jäähyväiset (sisältää novelleja ja runoja)
Tie eiliseen

(Myös joitakin suomentamattomia novellikokoelmia, kuten Chronicles of Avonlea)

Montgomeryn elämästä

The Selected Journals of L. M. Montgomery, osat I-V, toim. Mary Rubio & Elizabeth Waterson (bloggaukseni ensimmäisestä osasta)
The Complete Journals of L. M. Montgomery, osat I ja II, toim. Mary Rubio & Elizabeth Waterson
Alppipolku: L. M. Montgomeryn elämä ja teokset (sisältää Montgomeryn omaelämäkerran Alppipolku sekä sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme -teoksen)

Fanifiktiota

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskiemies: Emilia Kent
Vappu Kannas: Morsian (Montgomeryn inspiroima runokokoelma)
Budge Wilson: Before Green Gables

Muuta

Suvi Ahola & Satu Koskimies: Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt
Suvi Ahola & Satu Koskimies: Runotyttöjen vuosi
Holly Blackford (toim.): 100 Years of Anne with an E - The Centennial Study of Anne of Green Gables
Melanie J. Fishbane: Maud

(Myös minun kirjoittamani Anna-tutkielman voi lukea täältä -  ihan kaiken aiheeseen liittyvän tutkimuskirjallisuuden lukeminen sallittu!)


Huom. lisää lukuvinkkejä, varsinkin kohtaan "muuta" otetaan mielellään vastaan kommentein! 




torstai 29. marraskuuta 2018

Historian havinaa lukupiirissä: Jään ja tulen kevät, Ikitie ja Marsipaanisotilas

Aloitin tänä syksynä lukupiirin, jossa on sukellettu historiallisten romaanien pariin. Ensin luimme Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevään, sitten Antti Tuurin Ikitien ja sen jälkeen vielä Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaan. Viimeiseen tapaamiseen en harmikseni päässyt mukaan. Kukin näistä romaaneista avaa näkökulmia Suomen historiaan, ja siksi koin ne kaikki tavalla tai toisella opettavaisiksi. Osa romaaneista tarjosi pieniä tuskan hetkiä ja pakkolukemisen tunteita, mutta lukupiiriharrastuksessa onkin juuri se hieno puoli, että se saa avartamaan omia lukutottumuksiaan ja saa ylittämään oman lukumukavuusalueensa. Loppuun päästyäni ihan jokainen näistä romaaneista tuntuikin palkitsevalta ja avartavalta lukukokemukselta.


Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevät


Tässä kirjassa seurataan työläiskorttelin elämää välirauhan aikana. Keskiössä on etenkin Tuomen perhe: Menneisyytensä vanki Lassi, joka makaa toimettomana punkassaan. Hänen vaimonsa Anna, joka uupuneena yrittää pitää arkea pystyssä ja hoitaa kahta pientä lastaan. Lassin sisar Hilda, joka yrittää työnteolla elättää itsensä lisäksi myös veljeään ja tämän perhettä. Sodan uhka leijuu arjen yllä, ja on pulaa ja puutetta. Henkilögalleria on laaja, ja sen kautta Kähkönen avaa välirauhan aikaista ihmisarkea monella taholla. Keskeiseksi henkilöksi nousee myös esimerkiksi rouva Lehtivaara, joka edustaa varakkaampaa luokkaa, mutta joka sosiaalisesta taustastaan poiketen osoittaa harvinaista luokkarajat ylittävää ystävällsiyyttä ja avuliaisuutta Tuomen perheelle ja myös muille työläiskorttelin asukkaille.

Tämän kirjan keskiö on arjen pienissä hetkissä. Jopa kyllästymiseen asti teos kuvaa tavallisia arjen askareita. Esimerkiksi yhtä ja samaa sikaa teurastetaan sivu kaupalla. Mitään suurta draaman kaarta ei teos ei muodosta, vaan kuvaa ikään kuin elämää itsessään: sitä tavallista ja tasaisen harmaata. Teoksen lopussa tapahtuu se, mikä on pitkään leijunut ilmassa: syttyy sota.

Teoksen arjen kuvauksessa ja kielessä on jopa jotakin pientä inhorealismia. Ehkäpä osin siksi koin teoksen hyvin pitkään tylsänä ja uuvuttavana. Siihen vaikutti myös se, että keskittymiskykyni ei riittänyt aluksi pysymään mukana teoksen kaikissa lukuisissa ihmisissä.  Tämä oli kuitenkin minulle kirja, joka vaati ikään kuin pientä lämmittelyä. Noin puolivälissä teosta suhtautumiseni muuttui, ja aloin pitämään teosta mielenkiintoisena. Pikku hiljaa tarinan myötä myös kiinnyin henkilöhahmoihin ja aloin sen myötä kokemaan ja myötäelämään heidän kanssaan.


Siihen, miksi teos yhtäkkiä muuttui mielestäni niin mielenkiintoiseksi, vaikutti hassusti eräs yksityiskohta: rouva Lehtivaara antaa sairausvuoteella makaavalle Annalle Minna Canthin Työmiehen vaimon, jota tämä alkaa aikansa kuluksi lukea. Minä, joka olin tähän asti lukenut teosta puolikeskittyneenä tylsyyskuoleman partaalla, tunsin heti herääväni kuin unesta Työmiehen vaimon astuttua tarinaan mukaan  Mielenkiintoni heräsi. Työmiehen vaimo on merkittävä teos, jonka tunnen myös itse melko hyvin. Minua alkoi suuresti kiinnostamaan, minkälaiseksi intertekstiksi Työmiehen vaimo kasvaa Kähkösen teoksessa ja mitä merkitysulottuvuuksia se tuo teokseen. Jotenkin ajattelin heti, ettei Työmiehen vaimo ole vain pieni ja merkityksetön yksityiskohta, vaan sillä on selvästi jokin syy, miksi se on tarinassa. Ja oikeassa olinkin.

Anna oppii Canthin tarinasta, että naisten on pidettävä yhtä. Ja siitä oikeastaan koko Jään ja tulen kevät kertookin: tässä teoksessa arkea ja elämää pyörittävät naiset, jotka ovat toistensa apuna ja tukena - myös säätyyn katsomatta. Aivan toisin kuin Työmiehen vaimossa, jossa rikas nainen syyttää päähenkilöä Johannaa varkaudesta, kieltäytyy uskomasta tämän tarinaa ja syöksee Johannan lapsineen perikatoon, vaikka varkauden takana on Johannan hulttioaviomies. Rouva Lehtivaaran ja Tuomen perheen naisten välillä ei ole samanlaista ylemmyyden ja alemmuuden kuilua kuin Työmiehen vaimossa on rikkaan ja työläisnaisen välillä. Kähkönen kuvaa vahvoja naisia, ja siten teoksessa voidaan nähdä ripaus feminististä voimaa.


Yhteys Minna Canthiin löytyy myös teoksen miljööstä: Minna Canth oli kotoisin Kuopiosta, joka toimii Jään ja tulen kevään tapahtumapaikkana. Kaupunki on vahvasti läsnä teoksessa, ja arvelisin sen siksi olevan mielenkiintoinen sellaisille, joille Kuopio on tuttu ja läheinen kaupunki. Henkilöt puhuvat myös vahvaa Kuopion murretta, mikä tosin hankaloitti välillä omaa lukemistani.

Jään ja tulen kevät on myös kolmas osa Kähkösen seitsenosaista Kuopiosarjaa. Tämä oli minulle ensimmäinen teos sarjasta ja ylipäätään koko kirjailijalta. Kuulisin mielelläni mielipiteitä sarjan muista osista niitä lukeneilta!

Sirpa Kähkönen
Jään ja tulen kevät, 2004
Otava
382 s.



Antti Tuurin Ikitie


Ikitie kertoo tarinan Jussi Ketolasta, jonka eräänä yönä Lapuan liikkeen miehet tulevat kesken unien kiskomaan irti sängystä ja kyyditsemään Suomen halki Venäjälle niin sanottua Ikitietä pitkin. Rankasta matkasta hän selviää kuitenkin hengissä ja aloittaa uuden elämän Venäjällä. Suomeen jäi vaimo ja lapset, ja vuosien varrella hän perustaa uuden perheen venäläisellä kolhoosilla. Poliittisten olosuhteiden takia Suomeen takaisin pääseminen vaikuttaa mahdottomalta, mutta hän ei silti ikinä heitä menemään kaikkea toivoaan.

Tämä kirja oli ensimmäinen Tuurini, ja täytyy sanoa, että lukukokemuksena kirja ja sen tyyli eivät olleet kovin positiiviset. Minulla oli suuria suhtautumisongelmia romaaniin hyvin pitkään, lähes loppuun saakka. Tuuri kirjoittaa lakonisesti, äärimmäisen konkreettisesti, vailla mitään pohdintoja tai tunteita. Tämä sai minut kokemaan kirjoitustyylin kuivana ja tylsänä. Luin Wikipediasta, että Tuuri on koulutukseltaan diplomi-insinööri, ja lukiessani en voinut välttää ajatusta, että Tuuri kiroittaa hyvin insinöörimäisesti. Kirja on kuin jokin kuivan asiallinen raportti Jussi Ketolan elämänkohtalosta. Tämä on tietysti vähän mieltymyskysymys, ja on vain todettava, että teos ei ollut minunlaiseni kirja. Toisaalta teos on helppolukuisesti kirjoitettu, ja sivut soljuivat mukavaa vauhtia eteenpäin tylsyydestä huolimatta lukupiirin kannustamana. Ikitie on kyllä teos, jota tuskin olisin saanut luettua ilman lukupiiriä. 

Vaikka Ikitie tarjosi minulle vähän puuduttavia lukuhetkiä, loppuun päästyäni koin kuitenkin kokeneeni teoksen kautta jotakin arvokasta. Teoksen lopun käänteet ravistelivat tunteitani kerronnan kaikesta lakonisuudesta huolimatta niin voimallisesti, että aivan loppumetreillä jollain tavalla jopa kiinnyin Jussi Ketolan tarinaan ja teoksen tapahtumat ja teemat tuntuivat puhuttelevilla. Koin lukukokemuksen myös sivistäväksi, sillä sen avaama kuva elämästä sosialistisessa Neuvostoliitossa ja kolhoosielämästä opetti minulle paljon uutta ja avarsi historiatietämystäni.


Antti Tuuri
Ikitie, 2011
Otava
431 s.


Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas


Tämä kirja oli näistä kolmesta ehdottomasti lempparini! Lundbergin romaani veti minut mukanaan aivan ensimmäisiltä riveiltä lähtien ja tiesin heti, että tulisin rakastamaan tätä kirjaa! Enkä ollut yhtään väärässä: tämä on juuri sellainen romaani, johon voi rakastua.

Lundbergin Marsipaanisotilaassa kuvataan Kummelin kuusihenkisen opettajaperheen elämää sotien myllerryksissä. Perhe asuu Helsingissä. Isä ja äiti Kummel ovat molemmat opettajia, ja perhe asuu koulurakennuksen opettaja-asunnossa. Heillä on kolme poikaa, Petter, Frej ja Göran, sekä kuopuksena tytär nimeltään Charlotte. Sota saapuu keskelle keskiluokkaista arkea. Kun opettaja kertoo koulupäivän aluksi, että sota on syttynyt ja koulupäivä perutaan, 13-vuotias Charlotte koulutovereineen iloitsee: kammoksuttua suomen kielen koetta ei siis pidetäkään! Sota merkitsee hänelle vapautta arkisista velvollisuuksista. Perheen pojista Frej ja Göran lähtevät sotaan, Göran jopa nuoresta iästään huolimatta vapaaehtoisena. Papiksi opiskeleva Petter ei sairautensa takia lähde, vaan jää perheensä luokse. Romaanissa seurataan näiden kaikkien kuuden perheenjäsenten elämää talvisodasta välirauhan kautta aina jatkosodan jälkeiseen aikaan asti. Lukija pääsee osalliseksi siis niin elämään kotirintamalla kuin taistelurintamallakin.

Parasta tässä teoksessa on Lundbergin ilotteleva kirjoitustyyli, joka kuvaa henkilöhahmoja paitsi aivan mahtavalla ironialla, myös ymmärryksellä ja lämmöllä. Lundberg saa hahmot todella elämään ja lukijan myötäelämään henkilöhahmojen koettelemukset. Romaanissa on mukana aimo annos huumoria, ja se syntyy ennen kaikkea kertojan tavasta kuvata henkilöhahmoja. Näin vakavaan sota-aiheeseen saadan ripaus keveyttä.

Keveä romaani ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ole. Se kuvaa sotaa ja sen kauheuksia kaikessa kamaluudessaan. Mielenkiintoisen teoksesta sotaromaanina tekee mielestäni se, että lukija nykynäkökulmasta katsottuna tietää, miten suuren arven teoksessa kuvattavat sodat ovat jättäneet historiaan, mutta romaanihenkilöt vaikuttavat olevan autuaan tietämättömyyden vallassa, eivätkä tunnu tajuavan, miten vakavasta asiasta on kyse. Varsinkin Kummelin perheen lapset - Petteriä lukuunottamatta - tuntuvat ottavan sodan kovin kevyesti, mistä ehkä parhaimpana esimerkkinä Charlotten riemu siitä, kun koulupäivä loppuu sodanjulistukseen.

Kummelin perheen tarina vei minut niin mennessään, että tämän lukukokemuksen innostamana päätin tarttua vihdoin uudestaan Lundbergin Is-romaaniin (Jää), joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2012 ja joka on ikään kuin jatko-osa Marsipaanisotilaalle ja kertoo Kummelin perheen esikoispojan Petterin myöhemmistä vaiheista. Sain teoksen tuoreeltaan joululahjaksi alkukielisenä, mutta silloin sen lukeminen keskeytyi jonnekin sadan sivun jälkeen. Olen odotellut, milloin se saisi uuden tilaisuuden. Marsipaanisotilaan jälkeen koin Jään ajan vihdoin koittaneen. Sain teoksen luettua juuri muutama päivä sitten ja toivon, että siitä tullaan kuulemaan myöhemmin lisää blogissani.


Ulla-Lena Lundberg
Marsipaanisotilas, 2001
Gummerrus
496 s.

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Täydellinen lukuromaani: Kate Mortonin ihana Hylätty puutarha

Täti oli sanonut tulevansa takaisin, ja pieni tyttö toivoi, että hän tulisi pian. Hän oli odottanut jo kauan, niin kauan, että aurinko oli ajelehtinut taivaan poikki ja lämmitti nyt hänen polviaan mekon läpi. Hän yritti kuulostella tädin hameen kahinaa puukantta vasten. Korot kopisivat kiireisesti, aina yhtä kiireisesti, niin kiireisesti tytön oma äiti ei koskaan liikkunut. Suuresti rakastettujen lasten huolettomaan tapaan pieni tyttö mietti, missä äiti mahtoi olla. Milloin äiti mahtaisi tulla. Ja hän mietti myös tätiä. Hän tiesi, kuka tämä täti oli, oli kuullut isoäidin puhuvan hänestä. Tätiä sanottiin Kirjailijattareksi, ja hän asui pienessä talossa kartanon tiluksien laidalla sokkelon takana. Häntä oli kielletty leikkimästä karhunvatukkasokkelossa. Äiti ja isoäiti olivat sanoneet, että oli vaarallista mennä lähelle jyrkännettä. Pienestä tytöstä oli kuitenkin hauskaa tehdä kaikenlaista kiellettyä, kun ketään ei ollut näkemässä.

Olen löytänyt kirjan, joka on mielestäni aivan täydellinen lukuromaani. Sellaisen kirjan, jossa on aivan kaikki palaset kohdallaan, jotta voi kokea täydellisen lukuseikkailun, johon hypätä mukaan täysin rinnoin ja jonka äärellä voi vain huokailla ihastuksesta. Sellaisen kirjan, jossa on kiehtova ja lumoava tarina, joka vie mennessään ja herättää halun lukea aina vain seuraavan luvun. Hyvin kirjoitettua, upeaa, jopa kaunista kieltä. Taidokkaasti punottu rakenne, jossa eri aikatasot ja monihaarainen tarina kutoutuvat saumattomasti yhteen. Ja jossa on lisäksi jokin sellainen mystinen, ihmeellinen ainesosa, joka saa ajattelemaan, että tämä on juuri minun kirjani. Arvelen, että se jokin on ehkä hippunen sadun taikaa ja menneen maailman nostalgiaa ja romantiikkaa.

Sellainen kirja on Kate Mortonin Hylätty puutarha. Se on kiehtovin ja lumoavin kirja, mitä muistan lukeneeni pitkiin aikoihin. Se on sellainen kirja, jonka loppuun lukeminen sai minut surullisen haikeuden valtaan: oli haikeaa lopettaa näin upea lukukokemus ja mietin, milloinkohan saan seuraavaksi kokea jotakin yhtä huikaisevaa. Hylätty puutarha on nimittäin sellainen helmi, ettei sellaisia tule vastaan usein.

Tämä teos koukuttaa lukijansa mysteerillä, jonka selvittelyssä seikkaillaan yli vuosisadan halki. Vuonna 1913 pieni tyttö matkustaa Britanniasta Australiaan. Perillä häntä ei ole vastaanottamassa ketään, eikä pieni tyttö osaa kertoa mitään itsestään, ei edes nimeään. Mukanaan hänellä on vain pieni laukku, jossa on satukirja. Se ja satukirjan kirjoittanut salaperäinen kirjailijatar on merkittävin vihje hänen menneisyydestään. Eräs pariskunta ottaa tytön huomiinsa ja kasvatettavakseen, koska kukaan muukaan ei tunnu kaipaavan häntä. Aikuisena tuo Nelliksi nimetty tyttö yrittää selvittää omaa tarinaansa, aluksi asenaan vain matkalaukussa ollut satukirja. Satukirja johtaa hänet Englannin maaseudulle erään kartanon maille ja salaperäiseen Cliff Cottage -nimiseen mökkiin, jota ympäröi kiehtova ja mystinen puutarha.  Kuitenkin kohtalo tulee väliin, eikä Nell saa omana elinaikanaan ikinä lopullisia vastauksia menneisyydestään. Kun Nellin tyttärentytär Cassandra saa isoäidiltään perinnöksi Englannissa sijaitsevan talon avaimen ja salamyhkäisen viestin, lähtee Cassandra Englantiin selvittämään isoäitinsä tarinaa. 

Tässä romaanissa menneisyyden salaisuudet kuroutuvat ihanan jännittävästi vähä vähältä auki. Isoäidin tarina, joka pikku hiljaa avautuu lukijalle, on kiehtova. Vanha englantilainen kartanomiljöö salaperäisine puutarhoineen tarjoaa puitteet unohtumattoman upealle lukuseikkailulle. Tätä lukiessani saatoin vain hämmästella sitä, miten niin moneen suuntaan aukeava tarina on saatu punottua niin hienosti ja taidokkaasti yhteen.

Jo kirjan nimi ja kansi toi minulle mieleen Frances Hodgson Burnettin Salaisen puutarhan. Intertekstuaalisuuden ja Salaisen puutarhan suurena ystävänä eräs ihastuttavimpia yksityiskohtia Mortonin romaanissa oli minulle se, että itsepä rouva Burnett käveli romaanin sivulla minua vastaan. Morton on kutonut Hylättyyn puutarhaan kiehtovan intertekstuaalisen yhteyden Burnettin salaiseen puutarhaan. Teoksen yhteydet satujen maailmaan myös ihastuttivat minua. Nellin matkalaukusta löytyneen satukirjan sadut kulkevat tarinassa mukana alusta loppuun, ja ne sisältävät vastaavuuksia tarinan reaalimaailmaan ja avaavat Nellin menneisyyttä. Näiden satujen kirjoittaja Eliza Makepeace on kuitenkin ihan fiktiivinen Mortonin mielikuvituksen tuote, ei oikea kirjailija. 


Hylätty puutarha oli minulle ensimmäinen kirja Mortonilta. Sen innostamana luin pian sen jälkeen myös saman kirjailijan Salaisuuden kantajan. Se on myös vetävä lukuromaani, jota tuskin maltoin laskea käsistäni ja jossa Hylätyn puutarhan tapaan selvitetään  menneisyyden salaisuuksia. Siitä kuitenkin puuttui omissa silmissäni se lumo ja tenho, jota Hylätty puutarha minulle tarjosi. Haluaisin mielelläni kuulla, mitä kokemuksia blogini lukijoilla on muista Mortonin romaaneista. Voitteko suositella minulle hänen muita kirjojaan?
Kate Morton

Hylätty puutarha 
(The Forgotten Garden, 2008)
Suom. Hilkka Pennanen
Bazar
700 s.