perjantai 16. marraskuuta 2018

Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa: Loistava ystäväni

Elena Ferranten Napoli-sarjan kirjat ovat tuntuneet olevan teoksia, joihin olen törmännyt kaikkialla: kirjakaupoissa ne suorastaan kävelevät vastaan, Instagramissa ja Facebookissa niiden kuvia vilisee tiuhaan. Vaikka kirjat ovat olleet paljon esillä, en ole oikeastaan aiemmin tiennyt yhtään, missä niistä on kyse, ennen kuin teoksen ensimmäinen osa Loistava ystäväni valikoitui lukupiirikirjaksemme ja minun oli tartuttava siihen. Ja jostakin hyvin kummallisesta syystä olin kuvitellut Elena Ferranten kirjoittavan jotakin kevyttä naisille suunnattua viihdettä. Sen, kuinka väärässä olinkaan, sain huomata  hyvin pian päästyäni kirjan pariin.

Loistava ystäväni avaa näkymän sodanjälkeiseen Italiaan. 50-luvun Napolissa eräässä köyhälistökorttelissa varttuu kirjan minäkertoja, nuori tyttö nimeltään Elena sekä hänen paras ystävänsä Lila. Heidän elinpiirinsä arkea värittää vahvasti väkivalta, joka on täysin hyväksytty ja normaali tapa ratkaista asioita. Miehet hakkaavat vaimojaan, lapsiaa ja toisiaan, naiset lapsiaan. Jossakin taustalla väijyvät sellaiset aatteet kuin kommunismi ja fasismi, jotka jollakin lasten silmissä vähän mystisellä tavalla vaikuttavat myös korttelin elämään ja sen ihmissuhteisiin. Teoksessa kuljetaan ystävysten matkassa lapsuusiän nukkeleikeistä yhteisen kansakouluajan halki teini-iän myllerryksiin saakka, joita värittävät epävarmuus ulkonäöstä ja kehon muutoksista, rakkauden mysteerit ja poikaystävät. Lopulta toisen ystävän elämässä myös jokin niin käsittämätön ja ihmeellinen asia kuin kosinta ja avioliitto.

Kirjan nimi sai minut odottamaan jotakin Anna-kirjojen Annan ja Dianan välistä ihanaa, idyllistä ja täydellistä ystävyyttä, mutta Loistava ystäväni kertookin tarinan hyvin toisenlaisesta ystävyydesta, joka on täynnä jännitteitä. Siitä löytyy toisinaan jopa ilkeyttä, molemminpuolista kateutta ja katkeruutta. On myös aikoja, jolloin ystävät ovat niin uppoutuneita omaan arkeensa, etteivät he juuri tapaa toisiaan. Mutta kaikesta huolimatta ystävyys pitää. Se vain lujittuu elämän heitellessä. Molemmilla ystävyksillä on kova pyrkimys päästä elämässä eteenpäin. He haluavat irrottautua siitä kurjuudesta, jonka keskelle ovat syntyneet. Hienoisen kateuden ylläpitämä keskinäinen kilpailu saa Elenan ja Lilan pyristelemään entistä ponnekkaammin irti lapsuutensa perinnöstä. Molemmat tytöt menestyvät hyvin koulussa ja pistävät itsensä täysillä likoon arvosanajahdissa. 

 Perhe kuitenkin katkaisee Lilan opintien kansakoulun jälkeen. Elenan tie jatkuu hänen sinnikkään opettajansa kannustamana lukioon. Lila keskittyy rikkauden hankkimiseen tekemällä työtä isänsä suutarinverstaalla ja alkaa suunnitella omia kenkämalleja. Elena edelleen toivoo saavuttavansa paremman elämän koulutuksen avulla. Näin teoksessa kuvataan tyttöjen ajatuksia menestyksestä ja rikkaudesta:

- - tajusin, että rikkaus, josta me pikkutyttöinä unelmoimme, oli muuttumassa aivan toisenlaiseksi. Aarrearkut täynnä kultakolikoita, jotka livreeasuisten palvelijoiden jono kantaisi linnaamme, kun olisimme julkaisseet Pikku naisten veroisen romaanin - rikkaus yhdistettynä maineeseen - olivat lopullisesti menettäneet hohtonsa. Ehkä jäljellä oli vielä ajatus rahasta sementtinä joka vakauttaisi elämämme, estäisi sitä ja rakkaitamme hajoamasta. Mutta perustavanlaatuinen, tätä nykyä hallitseva piirre oli konkreettisuus, jokapäiväiset toimet, neuvotteleminen. Nuoruutemme rikkaus pohjautui edelleen lapsen nerokkaan mielikuvituksen tuotteeseen - erikoisiin kenkämalleihin - mutta se ilmentyi Rinon riidanhaluisessa tyytymättömyydessä ja halussa kuluttaa niin kuin iso kiho, television omistamisessa, Marcellon sormuksessa, jolla hän luuli voivansa ostaa tunteen, ja lopulta erinäisten vaiheiden jälkeen Stefanossa, kohteliaassa nuoressamiehessä, joka myi elintarvikkeita, ajoi punaisella avoautolla, kulutti neljäkymmentäviisituhatta liiraa tuosta vain, kehysti piirustuksia, halusi tehdä kauppaa paitsi juustoilla, myös kengillä, sijoittaa nahkatuotantoon ja työvoimaan, uskoi lujasti pystyvänsä vihkimään yhteisössämme rauhan ja hyvinvoinnin aikakauden: lyhyesti sanottuna rikkaus liittyi arkipäiväisiin asioihin ja niin muodoin siitä puuttui kaikki loistokkuus ja kunnia.

Ferrante kirjoittaa vetävästi ja onnistuu koukuttamaan lukijansa.  Juoni on hyvin monitahoinen. Vaikka Elena ja Lila ovat keskushenkilöitä, käsittelee teos koko korttelin elämää. Ihmissuhteet siellä kietoutuvat kiinnostavasti ja tiivisti toisiinsa. Kortteli on kuin oma pienoismaailmansa, jossa on aivan omat sääntönsä ja lakinsa. Myös lopetus on onnistunut koukuttavuuden suhteen. Kirjan loppu on hyvin yllättävä ja äkkinäinen, täynnä kysymyksiä. Se on mielestäni jopa yksi parhaista ja mieleenpainuvimmista romaanilopetuksista, mitä olen lukenut. Se suorastaan huusi minua jatkamaan jakto-osan parissa, minkä itse asiassa hyvin pian teinkin.

Loistava ystäväni on mielenkiintoinen romaani, jonka teemat tarjoavat pohdittavaa. Teos on hyvin yhteiskunnallinen, ja avaa tärkeällä tavalla sosiaalista eriarvoisuutta. Se avaa myös hyvin eriarvoisuuden syitä. Sitä, kuinka vahvoin sitein perhetausta vetää yksilöitä siihen samanlaiseen kulttuuriin, johon on synnytty. Toisaalta tämä teos antaa toivoa siitä, että kovin ponnistuksin ihminen kykenee ehkä myös takomaan oman onnensa ja rakentamaan oman elämänsä.


Loistava ystäväni on paljon karumpi kuin mitä olin osannut odottaa. Teoksessa kuvattu väkivalta oli välillä suorastaan luotaantyöntävää. Minua jäi kiinnostamaan kysymys, kuinka realistista teoksen väkivaltakuvaus on. Siinä ei ole mitään uutta, että maailmaan mahtuu väkivaltaa ja on aina mahtunut. Toisaalta myös mielikuva tulisista italialaisista elää yhä. Sitä kuitenkin jäin miettimään, miten realistista on tällainen kokonainen väkivallan kulttuuri, jossa väkivalta on niin normaalia ja arkipäiväistä lähes jokaisessa perheessä, ei mikään marginaalinen ja yllättävä tapahtuma.

Julkaistessani tämän bloggauksen olen ehtinyt lukea jo toisen osan ja mietin, lopetanko matkani sarjan parissa siihen vai jatkanko vielä eteenpäin. Väkivalta ja raakuus, jotka toisessa osassa mielestäni vielä pahenevat, on saanut minut miettimään, kannattaako jatkaa. Mitä mieltä te muut lukijat olette sarjasta? Suositteletteko lukemaan sarjan loppuun?


Elena Ferrante
Loistava ystäväni
(L´amica geniale, 2011)
Suom. Helinä Kangas
WSOY
362 s.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

L. M. Montgomeryn Yrttitarha - vasta suomennettuja, ihastuttavia novelleja

Joskus keväällä hieraisin silmiäni kirjaston lukusalissa, enkä ollut uskoa näkemääni: lukusalilainojen uutuuksien joukossa oli L. M. Montgomeryn, rakkaan suosikkikirjailijani, novellikokoelma, josta en ollut kuullutkaan. Ihan joka päivä ei kirjastossa kävele vastaan uusia suomennoksia lempikirjailijalta, joka kirjoitteli tuotantoaan noin 100 vuotta sitten. Kauniit vihreät kannet ja viehättävä nimi Yrttitarha lupailivat lempeitä lukunautintoja. Myöhemmin tietysti varasin teoksen ja luin.

Erityisesti ihastuttavista Anna- ja Runotyttö-kirjoistaan tunnettu L. M. Montgomery kirjaili elämässään kunnioitettavan määrän kaikenlaisia lyhyempiä kertomuksia, joita julkaistiin hänen elinaikanaan erinäisissä lehdissä. Nämä novellit ja kertomukset ovat jääneet Montgomeryn romaanien varjoon, ja niistä on suomennettu vain murto-osa. Tässä Minerva-kustannuksen tänä vuonna julkaistussa ja Saana Rusin suomentamassa Yrttitarha-kokoelmassa on 12 Montgomeryn ennen suomentamatonta novellia. Nämä novellit ovat Jedediahin romanssi, Putneyn naisten lakko, Valley View´n juoru, Bay Shoren maatilalla, Mary Isabel kapinoi, Miriamin sulhanen, Sally-neidin kirje, Niin oli käydäkseen, Häävieraat, Eräänlaista rakkautta, Susanna-tädin syntymäpäivä sekä niminovellina toimiva Yrttitarha

Kokoelman novellit avaavat Montgomeryn muusta tuotannosta tutun maailman. Tarinat kätkevät sisäänsä paljon pikkukylän ihmissuhdekiemuroita ja erityisesti rakkautta - hyvin monenlaista - sekä herkullisen erikoisia ja omaperäisiä ihmishahmoja. Tunteikkaat novellit sekä naurattavat että itkettävät: näistä löytyy paljon romantiikkaa ja onnellisia loppuja, mutta myös terävää satiiria ja huumoria. Novelleissa otetaan kantaa myös yhteiskunnallisiin asioihin, kuten naisen asemaan. Monet novellit sisältävätkin henkilökuvia vahvoista ja neuvokkaista naisista. Niminovelli Yrttitarha puolestaan tarjoaa vahvan lapsinäkökulman, ja lapsen mielen kuvaamisessa Montgomery onkin usein vahvimmillaan, mikä ilmenee hyvin hänen romaanituotannossaankin. Perusotteeltaan novellit ovat viihteellisiä ja tarjoavat mukavia, viihdyttäviä lukuhetkiä lukijalleen, mutta pinnan alla on silti paljon muutakin.


Nämä novellit tarjosivat minulle ihania, kesäisiä lukuhetkiä. Olen lukenut Montgomeryn novelleja aiemminkin useita kokoelmia, mutta jotenkin tuntui, että nautin tästä enemmän kuin aiemmista. En ole varmat, johtuiko se tuoreesta ja sujuvasta suomennoksesta vai itse tarinoista - vai siitä, että aiemmat lukukokemukset ovat ehtineet jo muistissani vähän himmetä. Yhtä kaikki, nautin teoksesta täysin siemauksin ja mielestäni on mahtavaa, että Montgomeryltä julkaistaan yhä nykyään uusia suomennoksia!

L. M. Montgomery
Yrttitarha
(Novellit koottu eri lähteistä, kirjoitettu vuosina 1896-1918)
Suom. Saana Rusi
Minerva Kustannus, 2018

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Rakkautta, jännitystä ja mysteeriä: Carlos Ruiz Zafónin Marina


 Marina sanoi kerran, että muistaisimme vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut. Kului iäisyys ennen kuin ymmärsin noiden sanojen merkityksen. Vaan parasta aloittaa alusta, joka tässä tapauksessa on yhtä kuin loppu.

Vuoden 1980 toukokuussa katosin maailmasta kokonaiseksi viikoksi. Kului seitsemän päivää ja seitsemän yötä ilman että kukaan tiesi olinpaikkaani. Ystävät, koulutoverit ja opettajat kävivät jäljittämään karkulaista, jonka jotkut jo arvelivat kuolleen tai eksyneen äkillisessä mielenhäiriössä huonoille teille.

( - - )

Kaikilla meillä on jokin salaisuus lukittuna sielun ullakolle. Omani on tällainen.


Näin kutkuttavasti, mystisesti ja kauniisti alkaa Carlos Ruiz Zafónin romaani Marina. Tarinassa on juuri kaikkea sitä tunnelmaa, mitä alku lupailee, mutta vielä vähän enemmän. Tarina tarjosi nimittäin myös niin selkäpiitä karmivaa jännitystä, että tuskin olisin edes rohjennut tarttua teokseen, jos olisin sen arvannut . niin herkkähermoinen kun olen. Kohtasin Marinassa hyvin mukaansatempaavan lukukokemuksen, joka ei meinannut antaa laskea itseään käsistä. Hotkaisinkin lähes 300-sivuisen romaanin reilussa vuorokaudessa, mikä on hyvin epätyypillistä minulle, hyvin hitaalle lukijalle. Vaikka tämän lukuseikkailun varrella vähän huimasi ja pelotti, en tarinan pyörteisiin hypättyäni voinut enää lopettaakaan.


Zafónin Marina on tarina 60-luvulla Barcelonassa sisäoppilaitosta käyvästä 15-vuotiaasta nuorukaisesta sekä siitä seikkaluista, jonka hän kokee erään Marina-nimisen tytön kanssa. Tuo minäkertojana toimiva Oscar Drai -niminen päähenkilö kertoo lukijalle nuoruutensa tarinaa, joka on tapahtunut 15 vuotta sitten. 

Oscar ei ole erityisen motivoitunut koululainen. Oppitunnit sisäoppilaitoksessa hän haaveilee siitä vapaudesta, joka koittaa, kun kello soi ja ilmoittaa päivän oppitunnit päättyneiksi. Sen jälkeen hän ei suinkaan hukkaa iltaansa läksyjen parissa, vaan lähtee kuljeksimaan ja seikkailemaan Barcelonan loputtomille kujille. Noilla retkillään hän omien sanojensa mukaan kokee vapauden huumaa ja mielikuvituksen lentoa. Erään kerran tuollaisella retkellään hän eksyy kujalle, jolta löytää rappeutuneen näköisen kartanon, joka jollain tavalla lumoaa hänet ja vetää puoleensa. Tunkeuduttuaan hoitamattomaan puutarhaan hän kuulee jotakin yliluonnollisen kaunista laulua, jonka houkuttelemana hän uskaltautuu talon sisään. Siellä hän kuuntelee ihmetelleen gramofonista kantautuvaa ihmeellistä laulua ja tutkailee pöydällä olevaa mielenkiintoista taskukelloa. Nojatuolista yhtäkkiä nouseva hahmo kuitenkin säikäyttää pojan niin pahanpäiväisesti, että hän pakenee paikalta niin kovaa kuin jaloistaan pääsee.

Vasta sisäoppilaitoksen omaan huoneeseen palattuaan Oscar huomaa, että tuli ajatuksissaan napanneeksi mukaan taskukellon. Tämä taskukello sinetöi hänen kohtalonsa: varastaminen on väärin, joten hänen on vielä palattava kartanoon, vaikka se pelottaakin suunnattomasti. Varastetusta kellosta lähtevä ystävyys ei ala kovin lupaavasti, mutta kellon palauttaminen johdattaa kuitenkin Oscarin suhteeseen rappeutuneen kartanon tyttären Marinan kanssa. Se on alku paitsi ystävyydelle, rakkaudelle, myös suurelle seikkailulle ja mysteerille.

Tuossa mystisessä ja rappeutuneessa vanhassa kartanossa asuu Marina isänsä kanssa. Äiti on kuollut kauan sitten. Yksinäistä ja eristynyttä elämää elävälle isälle ja tyttärelle Oscarin ilmaantuminen kuvioihin on tervetullut piristys, ja Oscar alkaakin käydä vierailulla uusien tuttaviensa luona varsin usein. Erään kerra Marina johdattaa Oscarin eräälle unohdetulle hautausmaalle todistamaan salaisuutta, joka on askarruttanut hänen mieltään. Hautausmaalla piileskellessään he näkevät, kun eräs tummiin verhoutunut ja kasvonsakin piiloon huputtanut nainen tulee erään nimettömän hautakiven luokse, jossa ei ole muuta kaiverrusta kuin siipensä levittäneen perhosen kuva, ja laskee sille verenpunaisen ruusun. Marina tietää kertoa, että sama nainen, yhtä mystisesti puettuna, toistaa saman näytelmän joka kuukauden viimeisenä sunnuntaina kello kymmenen. Nuoret aistivat nimettömässä haudassa ja sille säännöllisin väliajoin ilmaantuvassa mystisessä, kasvottomassa naisessa salaisuuden, joka on selvitettävä.

Salapoliisien tavoin Oscar ja Marina heittäytyvät selvittämään mysteeriä. Pitkin Barcelonan pimeitä katuja ja mutkikkaita kujia he etsivät menneisyyden haamuja ja pääsevät käsiksi vanhaan, jo unohduksiin vaipuneeseen tarinaan ja ja jännittäviin ihmiskohtaloihin. Tarinan edetessä vähän viattoman kutkuttavasta hautausmaakohtauksesta käyntiin lähtenyt mysteeri saa yhä hurjempia piirteitä.


Tämän kaiken jännittävän rinnalla etenee myös eräs toinen, vähän hidastempoisempi juonikuvio. Oscar on selvästi ensi silmäyksestä lähtien rakastunut Marinaan, mutta mahtaako Marina kaivata Oscarista muuta kuin ystävää ja toveria mysteerin selvittämiseen? Vaikuttaa myös siltä, että Marina salaisi jotakin itsestään Oscarilta.

Marina on paitsi huippujännittävä, myös äärettömän kaunis ja haikea tarina. Kehoitan kaikkia vähänkään herkempiä lukijoita varaamaan kokonaisen paketillisen nenäliinoja tarinan loppua varten!

Monipuolista tarinaa voisi pitää suoranaisena genrehybridinä: Marinassa on niin rakkausromaanin kuin salapoliisitarinan ja jopa scifin piirteitä. Tunnistan Marinassa hurjan paljon samaa kuin muutama vuosi sitten lukemassani Tuulen varjossa, jossa myös salapoliisin tavoin seikkaillaan pitkin Barcelonan hämäriä kujia selvittämässä menneisyyden salaisuuksia. Yhtä paljon Marina ei minua kuitenkaan lumonnut - Tuulen varjo nimittäin oli aivan harvinaisen huikea lukukokemus. Samanlaista, Tuulen varjon tapaista nostalgiaa, jonkin maagisen ja mystisen tarinan taikaa, surumielistä ja hämäräistä tunnelmaa sekä menneiden ihmiskohtaloiden selvittelyä Marina kuitenkin tarjoaa. Marinan takakannessa kuvataankin teoksen olevan "kuin Tuulen varjon nuorena nukkunut isosisko". Tämän lukukokemuksen inspiroimana haluaisin joskus vielä lukea muutkin Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan kuuluvat teokset, joihin Tuulen varjo myös lukeutuu. Zafónin tarinoissa todella tuntuu olevan lumoa!

Carlos Ruiz Zafón
Marina
(Marina, 1999)
Suom. Antero Tiittula
Otava
282 s.

torstai 6. syyskuuta 2018

Tuulen viemän jälkeen: Alexandra Ripleyn Scarlett

Margaret Mitchellin klassikkoromaani Tuulen viemää päättyy romantiikannälkäisen ja onnellisia loppuja haikailevan lukijan kannalta epätyydyttävästi: rakastavaiset eivät saakaan toisiaan, ja pääparin Scarlettin ja Rhettin suhteen tulevaisuus jää ilmaan roikkumaan Rhettin kääntäessä vaimolleen selkänsä. "Eihän tämän näin kuulu mennä!" on varmaan moni lukija tuumannut vihaisesti mielessään. Onneksi kuitenkin Alexandra Ripley on tarjonnut näillä ärsyyntyneille lukijoille toisen mahdollisuuden, lähes 60 vuotta Tuulen viemän kirjoittamisen jälkeen. Ripleyn teos Scarlett (1991) jatkaa Scarlettin ja Rhettin tarinaa siitä, mihin se Tuulen viemää -teoksessa jäi.


Rhett on jättänyt Scarlettin, mutta Scarlett on päättänyt saada takaisin Rhettinsä. Päättäväinen ja tarmokas Scarlett on tottunut saamaan, mitä haluaa. Hän on jälleen valmis antamaan kaikkensa haluamansa eteen, mutta riittääkö se? Rhett kuitenkin karttaa Scarlettia kuin ruttoa. Onko Scarlettin mahdollisuus iäksi menetetty vai onnistuuko hän voittamaan uudelleen aviomiehensä rakkauden? Scarlett pääpiirteissään rakentuu. Tämän kuvion ympärille Alexandra Ripleyn

831-sivuisen romaanin aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista muutakin, ja Scarlett vaihtaa maisemaa useasti teoksen aikana. Vaihtelevat miljööt tuovatkin mielestä mukavaa jännitystä ja vaihtelua teokseen.  Seikkaillaan paitsi useassa eri Amerikan kaupungissa, mutta matkataan myös Valtameren taakse Irlantiin. Isänsä puolelta irlantilaista sukujuurta oleva Scarlett pääse ensi kertaa elämässään tutustumaan isän puoleisiin sukulaisiinsa ja löytää samalla sisäisen irlantilaisensa. Tämä itsensälöytämisprosessi onkin mielestäni rakkausteeman lisäksi tärkein teema kirjassa. Scarlett kasvaa ja kehittyy romaanin kuluessa myös muin tavoin. Muuttuu ja aikuistuu.

Tuulen viemää on minulle yksi elämäni lumoavimmista lukukokemuksista. Se on tiiliskiven kokoinen kirja, joka tempaisi minut niin mukaani, että sitä oli vaikea laskea käsistäni. Se on kirja, joka paitsi viihdytti ja tarjosi suuren tarinan taikaa, mutta joka myös kosketti ja puhutteli, sivisti ja avarsi. Sellaisen kirjan jatko-osalta odottaa paljon, ja pelkäsin pettymystä. Ripleyn Scarlett yllätti minut kuitenkin iloisesti. Sain enemmän kuin odotin.

Ripley on teoksessaan tavoittanut uskomattoman hyvin Mitchellin romaanin maailman ja luonut romaanin, joka elää yhtä vahvasti kuin alkuteos. Toisen kirjailijan kirjoittamassa jatko-osassa lienee usein tärkeintä se, että jatko-osa on uskottava ja istuu hyvin samaan maailman kuin alkuteoskin. Tässä Ripley on mielestäni onnistunut hyvin. Lisäksi hän on saavuttanut jotakin vieläkin enemmän: Tuulen viemää oli ainakin minulle romaani, jonka aloitettuani olisin vain halunnut lukea ja lukea enkä laskea kirjaa ollenkaan käsistäni. Ripley on saanut luotua Scarlett-teokseensa yhtä vahvan lukuimun. Vaiherikas ja luomoava tarina tempaa mukaansa, eikä juonellisesti rikkaasta teoksesta tapahtumien käänteitä puutu!

Se, mikä teoksen kuitenkin erottaa edeltäjästään on se, ettei Ripleyn teos ole mielestäni kuitenkaan temaattisesti niin rikas kuin Tuulen viemää. Scarlett on ennen kaikkea rakkaustarina, mutta Tuulen viemää sen lisäksi niin paljon muutakin. Esimerkiksi sota ja sen kauheus ja pahuus on yksi keskeisimpia teemoja Tuulen viemässä. Ripleyn teoksessa onkin selvästi viihteellisempi ote, ja teoksen perimmäinen tarkoitus onkin tyydyttää uteliaisuus sellaisissa lukijoissa, joita on jäänyt vaivaamaan Scarlettin ja Rhettin kohtalo.


Toinen teoksia erottava seikka on Scarlettin hahmon hienoinen inhimillistyminen ja pehmentyminen. Kirjaneito on myös lukenut teoksen ja huomauttaa Scarlettin tulevan Ripleyn teoksessa "siedettävämmäksi ihmiseksi". Hän sanoo myös pitävänsä Scarlettista enemmän tässä teoksessa. Tässä olen samoilla linjoilla Kirjaneidon kanssa.  Tuulen viemän Scarletthan on perin ristiriitainen hahmo: kova, häikäilemätön, jopa julma. Keinoja kaihtamaton nainen, joka ottaa sen mitä haluaa muiden tunteista juuri välittämättä. Ripleyn Scarlettissa nähdään kuitenkin selvästi kehitystä inhimillisempään suuntaan. Hänestä nähdään myös hieman herkkä ja haavoittuvaisempi puoli. Silti hän on yhä se sama vahva ja tulisieluinen Scarlett, suurromaanin arvoinen sankaritar. Hän on kuitenkin vähän kasvanut ja aikuistunut, ottanut opikseen virheistään ja katunut niitä sekä löytänyt vähän inhimillisemmän itsensä.


Alexandra Ripley
Scarlett, (1991)
Suom. Juhani Lindholm
Otava
831 s.

tiistai 4. syyskuuta 2018

Thomas Hardyn tumma klassikkoromaani Paluu nummelle


alkoi laskeutua eräänä marraskuisena lauantai-iltapäivänä, ja valtava, Edgonon nummena tunnettu aitaamaton autioniitty synkkeni hetki hetkeltä.  Ontto, vaalea pilvikerros, joka peitti taivaan näkyvistä, oli kuin teltta, jolla oli koko nummi laittianaan. Kun taivaalle oli levittäytynyt tämä kalpea verho ja maa oli tumman kasvillisuuden peitossa, erottui taivaan ja maan raja selvästi horisontissa. Tällainen vastakohtaisuus sai nummen näyttämään airuelta, joka oli saapunut ilmoittamaan yön tulosta ennen sen varsinaisen astronomisen alkamishetken koittamista. Pimeys oli oikeastaan jo laskeutunut tänne, vaikka päivä vielä selvästi piti puoliaan taivaalla. Ylös vilkaistessaan piikkiherneiden leikkaaja olisi ollut taipuvainen vielä jatkamaan työtään; alas katsoessaan hän olisi päättänyt kerätä kimppunsa täyteen ja lähteä kotiin. Maan ja taivaankannen kaukaiset reunat näyttivät viivoilta, jotka erottivat myös aikaa eivätkä vain ainetta. Pelkällä yleisilmeellään nummen kasvot jouduttivat iltaa puolella tunnilla; samalla tavoin ne saattoivat viivyttää päivänkoittoa, synkistää keskipäivää, aavistella syntymässä olevan myrskyn puhkeamista ja vahvistaa kuuttoman keskiyön lämpitunkemattomuutta ihmisten peloksi ja vavistukseksi.

Oikeastaan juuri tällä siirtymähetkellä, jolloin Egdonin autioniitty vajosi yölliseen pimeyteensä, alkoi sen suuri ja omalaatuinen tenho vaikuttaa, eikä kukaan, joka ei ollut tuohon aikaan käynyt, voinut sanoa tuntevansa sitä. Sen saattoi parhaiten tuntea silloin, kun sitä ei voinut selvästi nähdä; koko nummen vaikutus ja sen arvoituksen ratkaisu kätkeytyi tähän hetkeen ja seuraaviin aamunkoittoa edeltäviin tunteihin. Silloin ja vain silloin nummi kertoi toden tarinansa.

Paluu nummelle lienee englantilaisen 1800-luvun realistin Thomas Hardyn tunnetuimpia teoksia. Se kertoo synkkäsävyisen tarinan, jonka näyttämönä on karun viehättävä Edgonin nummi. Juonen keskiössä on rakkauskuviot ja kirjoitusajankohtaan nähden hieman radikaaliltakin vaikuttava kolmiodraama. Pakahduttavia tunteita ja ihanan onnellisia loppuja rakkausromaaneista haikailevan lukijan kannattaa tämän teoksen sijaan tarttua mieluummin vaikka Jane Austenin kirjoihin. Thomas Hardy kuvaa rakkautta raadollisesti.Ihmiset rakastuvat joko väärään henkilöön tai väärään aikaan. Tai rakkaudeksi luultu ei ehkä olekaan rakkautta, vaan itsekästä halua käyttää toista ihmistä hyväksi saadakseen haluamansa.

Paluu nummelle ei palkitse lukijaansa siirappisen onnellisella lopulla, vaan romaanin viehätys perustuu toisenlaisiin asioihin. Viehättävä teos nimittäin on - ainakin jos sattuu viihtymään vanhemman kirjallisuuden parissa. Teoksessa viehättää paitsi miljöön, myös sisällön karuus, jossa on ripaus runollista tenhoa. Thomas Hardy kuvailee niin nummimaisemaa kuin ihmisiäkin paitsi tarkkanäköisesti, myös kauniisti. Kontrastina tälle teoksesta löytyy myös huumoria. Teoksen miljöönä toimiva kylä on täynnä persoonallisia henkilöhahmoja, joiden sanailut ja edesottamukset saavat välillä hymyn nousemaan huulille, vaikka pohjavireeltään teos onkin enemmän vakava ja synkkä.

Oma lukukokemukseni  kärsi vähän siitä, että aloitin teoksen lukemisen kiireiden keskellä ja sen lukeminen venyi useamman kuukauden mittaiselle jaksolle ja jossain välissä oli häiden ja kaiken häähumun ja hääkiireiden vuoksi hyvin pitkä tauko. Tämän vuoksi teos oli jo vähällä jäädä keskenkin, mutta olen iloinen, että pitkän tauon jälkeen kuitenkin jatkoin lukemista. Tällainen hidastempoinen vanha romaani tarvitsisi vähän enemmän keskittymistä kuin mitä minulla oli sille antaa. Välillä teos tuntui jopa vähän tylsältä, mutta syytän siitä ehkä enemmän elämäntilannettani, johon ei lukuhetkellä hitaasti etenevät romaanit kovin hyvin sopineet. Loppua kohden tempauduin kuitenkin vanvemmin tarinan mukaan, ja loppuun päästyäni koin lukukokemuksen hyvin antoisana ja palkitsevana.

Thomas Hardy
Paluu nummelle
(The return of the native, 1878)
Suom.Harry Forsblom
WSOY
473 s.

tiistai 28. elokuuta 2018

Taidokasta viihdettä: Julian Fellowesin Belgravia


Waterloon taistelun aattona vietetään tanssiasia Lontoon hienostokorttelissa Belgraviassa. Tanssiaisissa on myös aatelissukuinen Edmund sekä nousukasperheen kaunotar Sophia Trenchard, jotka ovat rakastuneet toisiinsa rakkauden epäsätyisyydestä huolimatta. Tanssiaisista käy kuitenkin nuorukaisille kutsu taistelukentälle, eikä ole varmaa, näkeekö Sophia enää koskaan rakastettuaan. Näistä tanssiaisista ja tästä rakkaudesta alkaa kuitenkin tarina, joka ulottuu vuosikymmenten päähän. Siinä tarinassa yhdistyy kahden eri perheen ja eri yhteiskuntaluokan tarinat toisiinsa yllättävällä ja odottamattomalla tavalla.

Tämän kirjan kirjoittaja Julian Fellowes tunnetaan parhaiten menestyssarjan Downton Abbeyn käsikirjoittajana. Belgravia tarjoaa hieman samanlaisen maailman kuvauksen, historiaan sijoittuvaa yläluokan elämää seurapiireineen, tanssiaisineen ja palvelijoineen. Minua kiehtoo historia ja kuvaukset menneestä maailmasta, erityisesti myös menneestä loistosta, ja se oli syy, miksi kirjaan tartuin. Tarinan alkumetreillä kirja kuitenkin tympäisi minua: vaikutti, että olin saanut käsiini hyvin pinnallisen viihdekirjan. Aivan kuin olisi jokin huono nykyaikainen viihde-tv-ohjelma sijoitettu historialliseen miljööseen. Ihmiskuvaukset tuntuivat karrikoiduilta ja liioitelluilta, hyvin pintapuolisilta. Olin jo vähällä lopettaa kesken. Jollakin sinnikkyydellä kuitenkin jatkoin eteenpäin.

Tarina kuitenkin tempaisi mukaansa. Teos tarjoaa toinen toistaan viihdyttävämpiä ja yllättävämpiä juonenkäänteitä. Kunnolla alkuun päästyäni tarina kietoi minut tiukasti otteeseensa. Alun pinnallinen vaikutelma murtui hieman tarinan edetessä silmissäni. Vaikka tämä on tarina ihmisistä, joiden maailmassa maine, kunnia ja asema ratkaisevat, tuli henkilöhahmoista esiin pikku hiljaa myös inhimillisempiä puolia ja sen myötä henkilökuvaus alkoi vaikuttaa myös realistisemmalta. Alun perin hyvin pinnalliselta vaikuttanut tarina tarjosi loppujen lopuksi myös lämpöä ja jotakin hyvin koskettavaa. 

Tällaiseksi vähän kevyemmäksi kirjaksi Belgravia oli mielestäni yllättävän hyvä. Juoni on taidokkaasti rakennettu niin yllättämään kuin viihdyttämäänkin lukijaansa. Kukapa ei haluaisi toviksi sukeltaa 1800-luvun Lontoon seurapiireihin viihdyttävän historiallisen romaanin parissa?



Julian Fellowes
Belgravia
(Belgravia, 2016)
Suom. Markku Päkkilä
Otava
477 s.

perjantai 10. elokuuta 2018

Karmivan viehättävä goottilaisklassikko: Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme

Minun nimeni on Mary Katherine Blackwood. Olen kahdeksantoista vuotta vanha ja asun sisareni Constancen kanssa. Mietin toisinaan, että jos onni olisi vähänkin potkaissut, olisin syntynyt ihmissuhtena, sillä kummankin käteni etu- ja keskisormi ovat samanpituiset, mutta tähän minä joudun tyytymään. En pidä peseytymisestä, koirista enkä metelistä. Pidän sisarestani Constancesta ja Englannin Richard Plantagenetistä ja Amanita phalloidesista, kavalakärpässienestä.

Kun viimeksi vilkaisin keittiön hyllyssä lojuvia kirjaston kirjoja, ne olivat yli viisi kuukautta myöhässä, ja mietin, olisinko valinnut toisin jos olisin tiennyt, että ne olisivat kirjoista viimeiset, ne jotka jäisivät keittiön hyllyyn ikuisiksi ajoiksi. Me siirtelimme tavaroita vain harvoin: rauhattomuus ja kuohunta ei kuulunut Blacwoodien tyyliin. Me huolehdimme pienistä, näkyvistä ja tilapäisistä esineistä, kirjoista ja kukista ja lusikoista, mutta niiden alla oli aina jotain pysyvää omaisuutta johon saatoimme luottaa.

Näin eriskummallisella esittelyllä alkaa amerikkalaisen Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme -teos. Ja kovin eriskummallinen on kirjan minäkertojana toimiva Marykin ja kovin eriskummallinen on koko kirjakin. Ihan teoksen ensisanoista lähtien viehätyin teoksen hahmojen herttaisesta kummallisuudesta, joka näyttäytyi silmissäni sympaattisena. Pikku hiljaa teoksen edetessä se, mikä aluksi oli herttaiselta, saakin yhä karmivampia piirteitä. Mitään verta hyytävää kauhua ei ole tässä goottilaista kauhua edustavassa kirjassa luvassa, mutta selkäpiitä kutkuttavia psykologisia kauhuelementtejä teos tarjoaa. Oikeastaan kaikki kauhea on tapahtunut jo vuosia sitten, mutta menneisyys ja sen salaisuudet alkavat avautua pikku hiljaa lukijalle kuin vierivä lankakerä teoksen edetessä.



Teos kertoo Blacwoodien perheestä, johon kuuluu minäkertojana toimiva Merricatiksi kutsuttu Mary Katherine, hänen isosiskonsa Constance sekä Julian-setä, jonka elämä on pyörätuoliin sidottua. He kaikki asuvat saman katon alla, Blackwoodien suvun hulppeassa sukutalossa, jonka ulkomuoto ja sisustus antavat olettaa, että on kyse hyvin varakkaasta perheestä. Vain nämä kolme henkilöä ovat jäljellä perheestä, joka joskus on ollut paljon suurempi. Muut ovat kuolleet jonkin kamalan sattumuksen vuoksi vuosia aiemmin. Kyläläiset karttavat perhettä, ja Merricat on perheestä ainoa, joka poistuu kotitalosta kylälle hoitamaan asioita ja ostamaan ruokaa. Sen hänkin tekee aina äärimmäisen varovaisesti, vastahakoisesti ja ahdistunein mielin. Jotakin synkkää ja salaista leijuu eristäytyneen perheen yllä. Pikku hiljaa alkaa kuroutua auki salaisuuksien verkko paljasten, mikä on ollut muun perheen kohtalona ja miksi perhe on niin eristynyt muusta maailmasta.

Linna on aina ollut kotimme lienee yksi erikoisimmista teoksista, mitä olen koskaan lukenut. Se sekä ihastutti että vähän värisytti inhosta ja kammottavuudesta. Tavallaan teoksessa ei tapahtunut mitään kovin ihmeellistä tai pahaa,  mutta teoksen henkilöhahmot tai varsinkin eräs niistä paljastaa itsestään niin ristiriitaisia piirteitä, että kyseessä on yksi karmivimmista kirjallisuudessa tapaamistani henkilöhahmoista. Tässä tarinassa ei ole erikseen hyviksiä ja pahiksia, vaan hyvyys ja pahuus kietoutuvat yhteen. 

Teoksen tyyli ja kieli saivat ihastukseni osakseen. Kieli on vivahteikasta, ja tyyli ihmiskuvauksineen hienovaraista ja tarkkaa. Kirjailija piirtää ihmiskuvansa esiin elävin yksityiskohdin. Pidänkin yhtenä teoksen suurimmista vahvuuksista psykologista tarkkanäköisyyttä. Teoksen tunnelma on viehättävä ja kutkuttava: unelias ja pysähtynyt pikkukaupunki, joka on hieman kiinni menneessä ja jossa ei ajattelisi tapahtuvan mitään maininnan tai tarinan arvoista, mutta jossa pinnan alla kytee salaisuuksia ja jännittäviä ihmiskohtaloita. Vaikka teoksessa on synkkiä salaisuuksia ja kauhun elementtejä, on siinä silti jotakin tavattoman lempeää ja sympaattista - pienistä kauhunväristyksistä huolimatta.

Alkuteos on julkaistu jo vuonna 1962, mutta suomeksi teos ilmestyi vasta tänä vuonna. Takakansitekstissä teosta tituleerataan "goottilaisen kirjallisuuden kauniiksi ja merkilliseksi klassikoksi". Myös esimerkiksi Lumiomena pohtii teoksen klassikkoasemaa ja löytää tukea sille. Itsekin ajattelen, että tämä käsiini vähän sattumalta joutunut teos on oikea helmi kirjaksi, jossa voi aistia klassikon ainekset.

Shirley Jackson
Linna on aina ollut kotimme, 2018
(We Have Always Lived in a Castle, 1962)
Suom. Laura Vestanto
Fabriikki Kustannus
198 s.