keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Rakkautta, jännitystä ja mysteeriä: Carlos Ruiz Zafónin Marina


 Marina sanoi kerran, että muistaisimme vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut. Kului iäisyys ennen kuin ymmärsin noiden sanojen merkityksen. Vaan parasta aloittaa alusta, joka tässä tapauksessa on yhtä kuin loppu.

Vuoden 1980 toukokuussa katosin maailmasta kokonaiseksi viikoksi. Kului seitsemän päivää ja seitsemän yötä ilman että kukaan tiesi olinpaikkaani. Ystävät, koulutoverit ja opettajat kävivät jäljittämään karkulaista, jonka jotkut jo arvelivat kuolleen tai eksyneen äkillisessä mielenhäiriössä huonoille teille.

( - - )

Kaikilla meillä on jokin salaisuus lukittuna sielun ullakolle. Omani on tällainen.


Näin kutkuttavasti, mystisesti ja kauniisti alkaa Carlos Ruiz Zafónin romaani Marina. Tarinassa on juuri kaikkea sitä tunnelmaa, mitä alku lupailee, mutta vielä vähän enemmän. Tarina tarjosi nimittäin myös niin selkäpiitä karmivaa jännitystä, että tuskin olisin edes rohjennut tarttua teokseen, jos olisin sen arvannut . niin herkkähermoinen kun olen. Kohtasin Marinassa hyvin mukaansatempaavan lukukokemuksen, joka ei meinannut antaa laskea itseään käsistä. Hotkaisinkin lähes 300-sivuisen romaanin reilussa vuorokaudessa, mikä on hyvin epätyypillistä minulle, hyvin hitaalle lukijalle. Vaikka tämän lukuseikkailun varrella vähän huimasi ja pelotti, en tarinan pyörteisiin hypättyäni voinut enää lopettaakaan.


Zafónin Marina on tarina 60-luvulla Barcelonassa sisäoppilaitosta käyvästä 15-vuotiaasta nuorukaisesta sekä siitä seikkaluista, jonka hän kokee erään Marina-nimisen tytön kanssa. Tuo minäkertojana toimiva Oscar Drai -niminen päähenkilö kertoo lukijalle nuoruutensa tarinaa, joka on tapahtunut 15 vuotta sitten. 

Oscar ei ole erityisen motivoitunut koululainen. Oppitunnit sisäoppilaitoksessa hän haaveilee siitä vapaudesta, joka koittaa, kun kello soi ja ilmoittaa päivän oppitunnit päättyneiksi. Sen jälkeen hän ei suinkaan hukkaa iltaansa läksyjen parissa, vaan lähtee kuljeksimaan ja seikkailemaan Barcelonan loputtomille kujille. Noilla retkillään hän omien sanojensa mukaan kokee vapauden huumaa ja mielikuvituksen lentoa. Erään kerran tuollaisella retkellään hän eksyy kujalle, jolta löytää rappeutuneen näköisen kartanon, joka jollain tavalla lumoaa hänet ja vetää puoleensa. Tunkeuduttuaan hoitamattomaan puutarhaan hän kuulee jotakin yliluonnollisen kaunista laulua, jonka houkuttelemana hän uskaltautuu talon sisään. Siellä hän kuuntelee ihmetelleen gramofonista kantautuvaa ihmeellistä laulua ja tutkailee pöydällä olevaa mielenkiintoista taskukelloa. Nojatuolista yhtäkkiä nouseva hahmo kuitenkin säikäyttää pojan niin pahanpäiväisesti, että hän pakenee paikalta niin kovaa kuin jaloistaan pääsee.

Vasta sisäoppilaitoksen omaan huoneeseen palattuaan Oscar huomaa, että tuli ajatuksissaan napanneeksi mukaan taskukellon. Tämä taskukello sinetöi hänen kohtalonsa: varastaminen on väärin, joten hänen on vielä palattava kartanoon, vaikka se pelottaakin suunnattomasti. Varastetusta kellosta lähtevä ystävyys ei ala kovin lupaavasti, mutta kellon palauttaminen johdattaa kuitenkin Oscarin suhteeseen rappeutuneen kartanon tyttären Marinan kanssa. Se on alku paitsi ystävyydelle, rakkaudelle, myös suurelle seikkailulle ja mysteerille.

Tuossa mystisessä ja rappeutuneessa vanhassa kartanossa asuu Marina isänsä kanssa. Äiti on kuollut kauan sitten. Yksinäistä ja eristynyttä elämää elävälle isälle ja tyttärelle Oscarin ilmaantuminen kuvioihin on tervetullut piristys, ja Oscar alkaakin käydä vierailulla uusien tuttaviensa luona varsin usein. Erään kerra Marina johdattaa Oscarin eräälle unohdetulle hautausmaalle todistamaan salaisuutta, joka on askarruttanut hänen mieltään. Hautausmaalla piileskellessään he näkevät, kun eräs tummiin verhoutunut ja kasvonsakin piiloon huputtanut nainen tulee erään nimettömän hautakiven luokse, jossa ei ole muuta kaiverrusta kuin siipensä levittäneen perhosen kuva, ja laskee sille verenpunaisen ruusun. Marina tietää kertoa, että sama nainen, yhtä mystisesti puettuna, toistaa saman näytelmän joka kuukauden viimeisenä sunnuntaina kello kymmenen. Nuoret aistivat nimettömässä haudassa ja sille säännöllisin väliajoin ilmaantuvassa mystisessä, kasvottomassa naisessa salaisuuden, joka on selvitettävä.

Salapoliisien tavoin Oscar ja Marina heittäytyvät selvittämään mysteeriä. Pitkin Barcelonan pimeitä katuja ja mutkikkaita kujia he etsivät menneisyyden haamuja ja pääsevät käsiksi vanhaan, jo unohduksiin vaipuneeseen tarinaan ja ja jännittäviin ihmiskohtaloihin. Tarinan edetessä vähän viattoman kutkuttavasta hautausmaakohtauksesta käyntiin lähtenyt mysteeri saa yhä hurjempia piirteitä.


Tämän kaiken jännittävän rinnalla etenee myös eräs toinen, vähän hidastempoisempi juonikuvio. Oscar on selvästi ensi silmäyksestä lähtien rakastunut Marinaan, mutta mahtaako Marina kaivata Oscarista muuta kuin ystävää ja toveria mysteerin selvittämiseen? Vaikuttaa myös siltä, että Marina salaisi jotakin itsestään Oscarilta.

Marina on paitsi huippujännittävä, myös äärettömän kaunis ja haikea tarina. Kehoitan kaikkia vähänkään herkempiä lukijoita varaamaan kokonaisen paketillisen nenäliinoja tarinan loppua varten!

Monipuolista tarinaa voisi pitää suoranaisena genrehybridinä: Marinassa on niin rakkausromaanin kuin salapoliisitarinan ja jopa scifin piirteitä. Tunnistan Marinassa hurjan paljon samaa kuin muutama vuosi sitten lukemassani Tuulen varjossa, jossa myös salapoliisin tavoin seikkaillaan pitkin Barcelonan hämäriä kujia selvittämässä menneisyyden salaisuuksia. Yhtä paljon Marina ei minua kuitenkaan lumonnut - Tuulen varjo nimittäin oli aivan harvinaisen huikea lukukokemus. Samanlaista, Tuulen varjon tapaista nostalgiaa, jonkin maagisen ja mystisen tarinan taikaa, surumielistä ja hämäräistä tunnelmaa sekä menneiden ihmiskohtaloiden selvittelyä Marina kuitenkin tarjoaa. Marinan takakannessa kuvataankin teoksen olevan "kuin Tuulen varjon nuorena nukkunut isosisko". Tämän lukukokemuksen inspiroimana haluaisin joskus vielä lukea muutkin Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan kuuluvat teokset, joihin Tuulen varjo myös lukeutuu. Zafónin tarinoissa todella tuntuu olevan lumoa!

Carlos Ruiz Zafón
Marina
(Marina, 1999)
Suom. Antero Tiittula
Otava
282 s.

torstai 6. syyskuuta 2018

Tuulen viemän jälkeen: Alexandra Ripleyn Scarlett

Margaret Mitchellin klassikkoromaani Tuulen viemää päättyy romantiikannälkäisen ja onnellisia loppuja haikailevan lukijan kannalta epätyydyttävästi: rakastavaiset eivät saakaan toisiaan, ja pääparin Scarlettin ja Rhettin suhteen tulevaisuus jää ilmaan roikkumaan Rhettin kääntäessä vaimolleen selkänsä. "Eihän tämän näin kuulu mennä!" on varmaan moni lukija tuumannut vihaisesti mielessään. Onneksi kuitenkin Alexandra Ripley on tarjonnut näillä ärsyyntyneille lukijoille toisen mahdollisuuden, lähes 60 vuotta Tuulen viemän kirjoittamisen jälkeen. Ripleyn teos Scarlett (1991) jatkaa Scarlettin ja Rhettin tarinaa siitä, mihin se Tuulen viemää -teoksessa jäi.


Rhett on jättänyt Scarlettin, mutta Scarlett on päättänyt saada takaisin Rhettinsä. Päättäväinen ja tarmokas Scarlett on tottunut saamaan, mitä haluaa. Hän on jälleen valmis antamaan kaikkensa haluamansa eteen, mutta riittääkö se? Rhett kuitenkin karttaa Scarlettia kuin ruttoa. Onko Scarlettin mahdollisuus iäksi menetetty vai onnistuuko hän voittamaan uudelleen aviomiehensä rakkauden? Scarlett pääpiirteissään rakentuu. Tämän kuvion ympärille Alexandra Ripleyn

831-sivuisen romaanin aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista muutakin, ja Scarlett vaihtaa maisemaa useasti teoksen aikana. Vaihtelevat miljööt tuovatkin mielestä mukavaa jännitystä ja vaihtelua teokseen.  Seikkaillaan paitsi useassa eri Amerikan kaupungissa, mutta matkataan myös Valtameren taakse Irlantiin. Isänsä puolelta irlantilaista sukujuurta oleva Scarlett pääse ensi kertaa elämässään tutustumaan isän puoleisiin sukulaisiinsa ja löytää samalla sisäisen irlantilaisensa. Tämä itsensälöytämisprosessi onkin mielestäni rakkausteeman lisäksi tärkein teema kirjassa. Scarlett kasvaa ja kehittyy romaanin kuluessa myös muin tavoin. Muuttuu ja aikuistuu.

Tuulen viemää on minulle yksi elämäni lumoavimmista lukukokemuksista. Se on tiiliskiven kokoinen kirja, joka tempaisi minut niin mukaani, että sitä oli vaikea laskea käsistäni. Se on kirja, joka paitsi viihdytti ja tarjosi suuren tarinan taikaa, mutta joka myös kosketti ja puhutteli, sivisti ja avarsi. Sellaisen kirjan jatko-osalta odottaa paljon, ja pelkäsin pettymystä. Ripleyn Scarlett yllätti minut kuitenkin iloisesti. Sain enemmän kuin odotin.

Ripley on teoksessaan tavoittanut uskomattoman hyvin Mitchellin romaanin maailman ja luonut romaanin, joka elää yhtä vahvasti kuin alkuteos. Toisen kirjailijan kirjoittamassa jatko-osassa lienee usein tärkeintä se, että jatko-osa on uskottava ja istuu hyvin samaan maailman kuin alkuteoskin. Tässä Ripley on mielestäni onnistunut hyvin. Lisäksi hän on saavuttanut jotakin vieläkin enemmän: Tuulen viemää oli ainakin minulle romaani, jonka aloitettuani olisin vain halunnut lukea ja lukea enkä laskea kirjaa ollenkaan käsistäni. Ripley on saanut luotua Scarlett-teokseensa yhtä vahvan lukuimun. Vaiherikas ja luomoava tarina tempaa mukaansa, eikä juonellisesti rikkaasta teoksesta tapahtumien käänteitä puutu!

Se, mikä teoksen kuitenkin erottaa edeltäjästään on se, ettei Ripleyn teos ole mielestäni kuitenkaan temaattisesti niin rikas kuin Tuulen viemää. Scarlett on ennen kaikkea rakkaustarina, mutta Tuulen viemää sen lisäksi niin paljon muutakin. Esimerkiksi sota ja sen kauheus ja pahuus on yksi keskeisimpia teemoja Tuulen viemässä. Ripleyn teoksessa onkin selvästi viihteellisempi ote, ja teoksen perimmäinen tarkoitus onkin tyydyttää uteliaisuus sellaisissa lukijoissa, joita on jäänyt vaivaamaan Scarlettin ja Rhettin kohtalo.


Toinen teoksia erottava seikka on Scarlettin hahmon hienoinen inhimillistyminen ja pehmentyminen. Kirjaneito on myös lukenut teoksen ja huomauttaa Scarlettin tulevan Ripleyn teoksessa "siedettävämmäksi ihmiseksi". Hän sanoo myös pitävänsä Scarlettista enemmän tässä teoksessa. Tässä olen samoilla linjoilla Kirjaneidon kanssa.  Tuulen viemän Scarletthan on perin ristiriitainen hahmo: kova, häikäilemätön, jopa julma. Keinoja kaihtamaton nainen, joka ottaa sen mitä haluaa muiden tunteista juuri välittämättä. Ripleyn Scarlettissa nähdään kuitenkin selvästi kehitystä inhimillisempään suuntaan. Hänestä nähdään myös hieman herkkä ja haavoittuvaisempi puoli. Silti hän on yhä se sama vahva ja tulisieluinen Scarlett, suurromaanin arvoinen sankaritar. Hän on kuitenkin vähän kasvanut ja aikuistunut, ottanut opikseen virheistään ja katunut niitä sekä löytänyt vähän inhimillisemmän itsensä.


Alexandra Ripley
Scarlett, (1991)
Suom. Juhani Lindholm
Otava
831 s.

tiistai 4. syyskuuta 2018

Thomas Hardyn tumma klassikkoromaani Paluu nummelle


alkoi laskeutua eräänä marraskuisena lauantai-iltapäivänä, ja valtava, Edgonon nummena tunnettu aitaamaton autioniitty synkkeni hetki hetkeltä.  Ontto, vaalea pilvikerros, joka peitti taivaan näkyvistä, oli kuin teltta, jolla oli koko nummi laittianaan. Kun taivaalle oli levittäytynyt tämä kalpea verho ja maa oli tumman kasvillisuuden peitossa, erottui taivaan ja maan raja selvästi horisontissa. Tällainen vastakohtaisuus sai nummen näyttämään airuelta, joka oli saapunut ilmoittamaan yön tulosta ennen sen varsinaisen astronomisen alkamishetken koittamista. Pimeys oli oikeastaan jo laskeutunut tänne, vaikka päivä vielä selvästi piti puoliaan taivaalla. Ylös vilkaistessaan piikkiherneiden leikkaaja olisi ollut taipuvainen vielä jatkamaan työtään; alas katsoessaan hän olisi päättänyt kerätä kimppunsa täyteen ja lähteä kotiin. Maan ja taivaankannen kaukaiset reunat näyttivät viivoilta, jotka erottivat myös aikaa eivätkä vain ainetta. Pelkällä yleisilmeellään nummen kasvot jouduttivat iltaa puolella tunnilla; samalla tavoin ne saattoivat viivyttää päivänkoittoa, synkistää keskipäivää, aavistella syntymässä olevan myrskyn puhkeamista ja vahvistaa kuuttoman keskiyön lämpitunkemattomuutta ihmisten peloksi ja vavistukseksi.

Oikeastaan juuri tällä siirtymähetkellä, jolloin Egdonin autioniitty vajosi yölliseen pimeyteensä, alkoi sen suuri ja omalaatuinen tenho vaikuttaa, eikä kukaan, joka ei ollut tuohon aikaan käynyt, voinut sanoa tuntevansa sitä. Sen saattoi parhaiten tuntea silloin, kun sitä ei voinut selvästi nähdä; koko nummen vaikutus ja sen arvoituksen ratkaisu kätkeytyi tähän hetkeen ja seuraaviin aamunkoittoa edeltäviin tunteihin. Silloin ja vain silloin nummi kertoi toden tarinansa.

Paluu nummelle lienee englantilaisen 1800-luvun realistin Thomas Hardyn tunnetuimpia teoksia. Se kertoo synkkäsävyisen tarinan, jonka näyttämönä on karun viehättävä Edgonin nummi. Juonen keskiössä on rakkauskuviot ja kirjoitusajankohtaan nähden hieman radikaaliltakin vaikuttava kolmiodraama. Pakahduttavia tunteita ja ihanan onnellisia loppuja rakkausromaaneista haikailevan lukijan kannattaa tämän teoksen sijaan tarttua mieluummin vaikka Jane Austenin kirjoihin. Thomas Hardy kuvaa rakkautta raadollisesti.Ihmiset rakastuvat joko väärään henkilöön tai väärään aikaan. Tai rakkaudeksi luultu ei ehkä olekaan rakkautta, vaan itsekästä halua käyttää toista ihmistä hyväksi saadakseen haluamansa.

Paluu nummelle ei palkitse lukijaansa siirappisen onnellisella lopulla, vaan romaanin viehätys perustuu toisenlaisiin asioihin. Viehättävä teos nimittäin on - ainakin jos sattuu viihtymään vanhemman kirjallisuuden parissa. Teoksessa viehättää paitsi miljöön, myös sisällön karuus, jossa on ripaus runollista tenhoa. Thomas Hardy kuvailee niin nummimaisemaa kuin ihmisiäkin paitsi tarkkanäköisesti, myös kauniisti. Kontrastina tälle teoksesta löytyy myös huumoria. Teoksen miljöönä toimiva kylä on täynnä persoonallisia henkilöhahmoja, joiden sanailut ja edesottamukset saavat välillä hymyn nousemaan huulille, vaikka pohjavireeltään teos onkin enemmän vakava ja synkkä.

Oma lukukokemukseni  kärsi vähän siitä, että aloitin teoksen lukemisen kiireiden keskellä ja sen lukeminen venyi useamman kuukauden mittaiselle jaksolle ja jossain välissä oli häiden ja kaiken häähumun ja hääkiireiden vuoksi hyvin pitkä tauko. Tämän vuoksi teos oli jo vähällä jäädä keskenkin, mutta olen iloinen, että pitkän tauon jälkeen kuitenkin jatkoin lukemista. Tällainen hidastempoinen vanha romaani tarvitsisi vähän enemmän keskittymistä kuin mitä minulla oli sille antaa. Välillä teos tuntui jopa vähän tylsältä, mutta syytän siitä ehkä enemmän elämäntilannettani, johon ei lukuhetkellä hitaasti etenevät romaanit kovin hyvin sopineet. Loppua kohden tempauduin kuitenkin vanvemmin tarinan mukaan, ja loppuun päästyäni koin lukukokemuksen hyvin antoisana ja palkitsevana.

Thomas Hardy
Paluu nummelle
(The return of the native, 1878)
Suom.Harry Forsblom
WSOY
473 s.

tiistai 28. elokuuta 2018

Taidokasta viihdettä: Julian Fellowesin Belgravia


Waterloon taistelun aattona vietetään tanssiasia Lontoon hienostokorttelissa Belgraviassa. Tanssiaisissa on myös aatelissukuinen Edmund sekä nousukasperheen kaunotar Sophia Trenchard, jotka ovat rakastuneet toisiinsa rakkauden epäsätyisyydestä huolimatta. Tanssiaisista käy kuitenkin nuorukaisille kutsu taistelukentälle, eikä ole varmaa, näkeekö Sophia enää koskaan rakastettuaan. Näistä tanssiaisista ja tästä rakkaudesta alkaa kuitenkin tarina, joka ulottuu vuosikymmenten päähän. Siinä tarinassa yhdistyy kahden eri perheen ja eri yhteiskuntaluokan tarinat toisiinsa yllättävällä ja odottamattomalla tavalla.

Tämän kirjan kirjoittaja Julian Fellowes tunnetaan parhaiten menestyssarjan Downton Abbeyn käsikirjoittajana. Belgravia tarjoaa hieman samanlaisen maailman kuvauksen, historiaan sijoittuvaa yläluokan elämää seurapiireineen, tanssiaisineen ja palvelijoineen. Minua kiehtoo historia ja kuvaukset menneestä maailmasta, erityisesti myös menneestä loistosta, ja se oli syy, miksi kirjaan tartuin. Tarinan alkumetreillä kirja kuitenkin tympäisi minua: vaikutti, että olin saanut käsiini hyvin pinnallisen viihdekirjan. Aivan kuin olisi jokin huono nykyaikainen viihde-tv-ohjelma sijoitettu historialliseen miljööseen. Ihmiskuvaukset tuntuivat karrikoiduilta ja liioitelluilta, hyvin pintapuolisilta. Olin jo vähällä lopettaa kesken. Jollakin sinnikkyydellä kuitenkin jatkoin eteenpäin.

Tarina kuitenkin tempaisi mukaansa. Teos tarjoaa toinen toistaan viihdyttävämpiä ja yllättävämpiä juonenkäänteitä. Kunnolla alkuun päästyäni tarina kietoi minut tiukasti otteeseensa. Alun pinnallinen vaikutelma murtui hieman tarinan edetessä silmissäni. Vaikka tämä on tarina ihmisistä, joiden maailmassa maine, kunnia ja asema ratkaisevat, tuli henkilöhahmoista esiin pikku hiljaa myös inhimillisempiä puolia ja sen myötä henkilökuvaus alkoi vaikuttaa myös realistisemmalta. Alun perin hyvin pinnalliselta vaikuttanut tarina tarjosi loppujen lopuksi myös lämpöä ja jotakin hyvin koskettavaa. 

Tällaiseksi vähän kevyemmäksi kirjaksi Belgravia oli mielestäni yllättävän hyvä. Juoni on taidokkaasti rakennettu niin yllättämään kuin viihdyttämäänkin lukijaansa. Kukapa ei haluaisi toviksi sukeltaa 1800-luvun Lontoon seurapiireihin viihdyttävän historiallisen romaanin parissa?



Julian Fellowes
Belgravia
(Belgravia, 2016)
Suom. Markku Päkkilä
Otava
477 s.

perjantai 10. elokuuta 2018

Karmivan viehättävä goottilaisklassikko: Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme

Minun nimeni on Mary Katherine Blackwood. Olen kahdeksantoista vuotta vanha ja asun sisareni Constancen kanssa. Mietin toisinaan, että jos onni olisi vähänkin potkaissut, olisin syntynyt ihmissuhtena, sillä kummankin käteni etu- ja keskisormi ovat samanpituiset, mutta tähän minä joudun tyytymään. En pidä peseytymisestä, koirista enkä metelistä. Pidän sisarestani Constancesta ja Englannin Richard Plantagenetistä ja Amanita phalloidesista, kavalakärpässienestä.

Kun viimeksi vilkaisin keittiön hyllyssä lojuvia kirjaston kirjoja, ne olivat yli viisi kuukautta myöhässä, ja mietin, olisinko valinnut toisin jos olisin tiennyt, että ne olisivat kirjoista viimeiset, ne jotka jäisivät keittiön hyllyyn ikuisiksi ajoiksi. Me siirtelimme tavaroita vain harvoin: rauhattomuus ja kuohunta ei kuulunut Blacwoodien tyyliin. Me huolehdimme pienistä, näkyvistä ja tilapäisistä esineistä, kirjoista ja kukista ja lusikoista, mutta niiden alla oli aina jotain pysyvää omaisuutta johon saatoimme luottaa.

Näin eriskummallisella esittelyllä alkaa amerikkalaisen Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme -teos. Ja kovin eriskummallinen on kirjan minäkertojana toimiva Marykin ja kovin eriskummallinen on koko kirjakin. Ihan teoksen ensisanoista lähtien viehätyin teoksen hahmojen herttaisesta kummallisuudesta, joka näyttäytyi silmissäni sympaattisena. Pikku hiljaa teoksen edetessä se, mikä aluksi oli herttaiselta, saakin yhä karmivampia piirteitä. Mitään verta hyytävää kauhua ei ole tässä goottilaista kauhua edustavassa kirjassa luvassa, mutta selkäpiitä kutkuttavia psykologisia kauhuelementtejä teos tarjoaa. Oikeastaan kaikki kauhea on tapahtunut jo vuosia sitten, mutta menneisyys ja sen salaisuudet alkavat avautua pikku hiljaa lukijalle kuin vierivä lankakerä teoksen edetessä.



Teos kertoo Blacwoodien perheestä, johon kuuluu minäkertojana toimiva Merricatiksi kutsuttu Mary Katherine, hänen isosiskonsa Constance sekä Julian-setä, jonka elämä on pyörätuoliin sidottua. He kaikki asuvat saman katon alla, Blackwoodien suvun hulppeassa sukutalossa, jonka ulkomuoto ja sisustus antavat olettaa, että on kyse hyvin varakkaasta perheestä. Vain nämä kolme henkilöä ovat jäljellä perheestä, joka joskus on ollut paljon suurempi. Muut ovat kuolleet jonkin kamalan sattumuksen vuoksi vuosia aiemmin. Kyläläiset karttavat perhettä, ja Merricat on perheestä ainoa, joka poistuu kotitalosta kylälle hoitamaan asioita ja ostamaan ruokaa. Sen hänkin tekee aina äärimmäisen varovaisesti, vastahakoisesti ja ahdistunein mielin. Jotakin synkkää ja salaista leijuu eristäytyneen perheen yllä. Pikku hiljaa alkaa kuroutua auki salaisuuksien verkko paljasten, mikä on ollut muun perheen kohtalona ja miksi perhe on niin eristynyt muusta maailmasta.

Linna on aina ollut kotimme lienee yksi erikoisimmista teoksista, mitä olen koskaan lukenut. Se sekä ihastutti että vähän värisytti inhosta ja kammottavuudesta. Tavallaan teoksessa ei tapahtunut mitään kovin ihmeellistä tai pahaa,  mutta teoksen henkilöhahmot tai varsinkin eräs niistä paljastaa itsestään niin ristiriitaisia piirteitä, että kyseessä on yksi karmivimmista kirjallisuudessa tapaamistani henkilöhahmoista. Tässä tarinassa ei ole erikseen hyviksiä ja pahiksia, vaan hyvyys ja pahuus kietoutuvat yhteen. 

Teoksen tyyli ja kieli saivat ihastukseni osakseen. Kieli on vivahteikasta, ja tyyli ihmiskuvauksineen hienovaraista ja tarkkaa. Kirjailija piirtää ihmiskuvansa esiin elävin yksityiskohdin. Pidänkin yhtenä teoksen suurimmista vahvuuksista psykologista tarkkanäköisyyttä. Teoksen tunnelma on viehättävä ja kutkuttava: unelias ja pysähtynyt pikkukaupunki, joka on hieman kiinni menneessä ja jossa ei ajattelisi tapahtuvan mitään maininnan tai tarinan arvoista, mutta jossa pinnan alla kytee salaisuuksia ja jännittäviä ihmiskohtaloita. Vaikka teoksessa on synkkiä salaisuuksia ja kauhun elementtejä, on siinä silti jotakin tavattoman lempeää ja sympaattista - pienistä kauhunväristyksistä huolimatta.

Alkuteos on julkaistu jo vuonna 1962, mutta suomeksi teos ilmestyi vasta tänä vuonna. Takakansitekstissä teosta tituleerataan "goottilaisen kirjallisuuden kauniiksi ja merkilliseksi klassikoksi". Myös esimerkiksi Lumiomena pohtii teoksen klassikkoasemaa ja löytää tukea sille. Itsekin ajattelen, että tämä käsiini vähän sattumalta joutunut teos on oikea helmi kirjaksi, jossa voi aistia klassikon ainekset.

Shirley Jackson
Linna on aina ollut kotimme, 2018
(We Have Always Lived in a Castle, 1962)
Suom. Laura Vestanto
Fabriikki Kustannus
198 s.


tiistai 31. heinäkuuta 2018

Viime tingassa mukaan klassikkohaasteeseen: Joseph Conradin Pimeyden sydän

Minä, joka olen suuri klassikoiden ystävä ja ottanut osaa ihan jokaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen aiemmin sekä odottanut sitä usein aivan into piukassa, olin tänä vuonna tehdä suuren erehdyksen ja unohtaa koko haasteen. Sunnuntaina silmiini osui Facebookista jokin klassikkohaaseeseen liittyvä juttu ja heräsin todellisuuteen: apua, klassikkohaaste on taas täällä enkä minä ole lukenut mitään! Ensi ajatukseni oli antaa haasteen tällä kertaa mennä osaltani menojaan, mutta sitten ajattelin: ei, enhän minä voi olla edes yrittämättä, jos olen kerran aina ennenkin klassikoinut klassikkohaasteen nimissä!

Viime hetken hopusta huolimatta - tai ehkä juuri sen vuoksi - klassikkovalintaa ei tarvinnut juurikaan miettiä: tiesin heti, että nyt on aika lukea se pitkään kirjahyllyssä lukematta kiikkunut Joseph Conradin kuuluisa, mutta kooltaan pieni Pimeyden sydän. 160 sivua kaiketi taittuisi muutamassa päivässä. Tiukille kuitenkin otti: sain teoksen luettua noin klo 23.15 tänään 31.7., jolloin klassikkopostaus pitäisi julkaista omassa blogissaan. Mainittakoon, että klassikkohaaste meinasi kaatua myös maanantaina meidän nukkuma-aitasta tekemääni ludelöytöön, mikä pisti vähän ajatukset sekaisin ja saivat minut lähes koko maanantain lukemaan erinäisiä luteisiin ja niiden hävittämiseen liittyviä tekstejä klassikon sijaan ja johti myös suureen siivousoperaatioon. Koettelemuksista huolimatta sain kuin sainkin luettua klassikkoni. Koska kuitenkin aika jäi tiukille, sanani tästä klassikosta jäävät lyhyiksi. Lyhyestä siis virsi kaunis.


Pimeyden sydän on siirtomaa-aikaan sijoittuva tarina, jossa merimies Marlow kertoo kuulijoilleen kokemuksistaan Afrikassa, siitä, kuinka hän laivallaan matkaa "pimeyden sydämeen". Samalla matkataan myös ihmismielen pimeyteen. Tarinan keskiöön nousee Kurz-niminen norsunluukauppias, joka on tunnettu kaunopuheisista puhelahjoistaan, mutta jonka ahneudelle ja julkeudelle kauppamiehenä ei näy olevan rajaa. Olosuhteet saavat hänen sivistyneen miehen kuorensa karisemaan.

Teoksessa käsitellään rasismia, eurooppalaista ylemmyydentuntoa ja sitä, että ero afrikkalaisen villin alkuasukkaan sekä eurooppalaisen "sivistyneen miehen" välillä ei ehkä sittenkään ole suuri. Alunperin lehdessä vuonna 1899 julkaistu tarina tarttuu aikanaan hyvin tärkeisiin moraalimyksiin, mutta samat ajatukset, vaikkakin ehkä hieman eri muodossa ovat ajankohtaisia nykyäänkin.

Tämä pieni ja synkkäsävyinen klassikko jätti minut vähän kylmäksi, enkä kokenut teoksen äärellä kovin suurta lukuiloa. Mietin, kuinka paljon tämä johtui vähän liian kiirehtivästä lukemisesta. Teoksen loppu vähän pelasti lukukokemusta: se jotenkin pysäytti, kosketti. Paikoin teoksen kieli ja sen synkeä runollisuus ihastutti hieman. Kuitenkin kun tällaisesta klassikosta on kyse, voin kai todeta ainakin sen, että kirjallinen sivistykseni on tämän kokemuksen jälkeen jälleen hieman laajempi, vaikka kovin suurta lukuiloa ei Pimeyden sydän minulle tarjonnutkaan.


Joseph Conrad
Pimeyden sydän
(Heart of Darkness, 1902)
Suom. Kristiina Kivivuori
Otava
160 s.

Kooste klassikkohaasteesta ja lista muiden bloggaajien klassikkopostauksista löytyy täältä haastetta emännöineestä Unelmien aika -blogista.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Runotytön tarina jatkuu: Huotarisen ja Koskimiehen kutkuttava Emilia Kent

Emilian ja Teddyn häistä oli kulunut viisi kuukautta. Lumimorsian Emilia oli astunut sydäntalvisena sunnuntaina Blair Waterin kivikirkon käytävää pitkin valkoisia ja hopeisia helmiä mustissa hiuksissaan. Päivä oli ollut kylmä, huurteiset puut kirkon liepeillä juhlavia jäykissä asusteissaan, ja varpusia oli hakeutunut kirkon räystäiden lämpöön. Teddy näytti Emilian rinnalla Tuhannen ja yhden yön satujen prinssiltä, ja hänen silmissään paloi tuli. Emilialla oli yllään morsiuspuku, joka oli Elizabeth-tädin määräyksen mukaan valmistettu Charlottetownin parhaassa ompelimossa ja jonka nähtyään Jimmy-serkku oli kuiskannut: "Avioliiton satamaan tarvitaan melkoinen pääsymaksu!" Himmeän norsunluunvärisenä läikehtivän kankaan valintaan oli Emilia kuitenkin sanonut sanansa, ja helmet hän oli ripotellut tukkaansa itse.


Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen Emilia Kent on teos, josta kuultuani en meinannut pysyä nahoissani.  Nämä kaksi suomalaiskirjailijaa ovat tarttuneet kuuluisan kanadalaisen, jo kauan sitten kuolleen kirjailijattaren L. M. Montgomeryn ikimuistoiseen runotyttöhahmoon ja jatkaneet Runotytön tarinaa siitä, mihin Montgomery tarinansa lähes sata vuotta sitten päätti. Uskalias yritys - Runotytöt nimittäin ovat monelle lukijalle niin rakkaita, lähes pyhiä. Voiko samaan tasoon yltää, pystyykö kukaan muu vangitsemaan runotytön henkeä?

Tämän vuoksi varmasti moni Runotyttö-fani onkin suhtautunut Huotarisen ja Koskimiehen fanfiction-hankkeeseen perin epäilevästi. Itse kuitenkin heti kirjasta kuulutani olin pakahtua uteliaisuudesta ja innosta, tuskin edes maltoin odottaa kirjan julkaisua. Siksipä teinkin jotakin minulle itselleni hyvin tavatonta: pyysin kerrankin arvostelukappaleen kirjasta.

Omat odotukseni kirjan suhteen olivat siis korkealla. Kirja ei kuitenkaan pettänyt niitä - päin vastoin! Emilia Kent lumosi minut täysin ja suorastaan ylitti odotukseni. Alkuperäisen tarinan henki ja tyyli on vangittu hienosti. Teoksen tyylistä löytyy alkuperäiselle vertaansa vetävää herkkyyttä, kauneutta ja runollisuutta - yhdistettynä tietysti pieneen purevaa  ironiaan ja huumoriin. Runotytön hahmo todella herää uudestaan eloon näiden suomalaiskirjailijoiden teoksessa. 

Vaikka Huotarinen ja Koskimies ovat tavoittaneet runotytöstä jotakin hyvin alkuperäistä, näkee kirjasta kuitenkin monin tavoin, että se on paljon modernimman ajan tuotos kuin alkuperäiset runotyttökirjat. Ja ehkäpä ihan hyvä niin. Huotarinen ja Koskimies ovat tarttuneet sellaisiin teemoihin, mihin Montgomery tuskin olisi ainakaan samalla tavalla kyennyt tarttumaan sata vuotta sitten, ainakaan nuortenkirjan genressä. Heidän tarinansa kirjoituskutsumukselleen omistautuvasta aviovaimosta on sellainen, jota olisi ollut vaikea kirjoittaa Montgomeryn aikana - mutta kuitenkin se on alkuperäisen Runotytön hengen mukainen. Sillä mitä olisikaan Runotyttö, jos hän ei tavoittelisi tähtiä kirjailijana? 

Mielestäni oikeastaan Emilia Kent onkin enemmän aikuisten kirja kuin lasten- tai nuortenkirja, toisin kuin Montgomeryn alkuperäiset Runotytöt. Jos pitäisi miettiä teoksen kohderyhmään, niin ajattelisin, että se on ennen kaikkea tarkoitettu sellaisille aikuisille tai jo varttuneemmille nuorille, jotka ovat nuorempina fanittaneet runotyttöä ja haluavat kuulla, kuinka Emilialle kävi "onnellisen lopun jälkeen."

Emilia seisoi Huomispäivän tiellä - siinä, missä se laskeutui Blair Waterin laaksoon. Hän kuuli takanaan Teddyn kiirehtivät innokkaat askelet. Ja edessä tummalla kukkulalla kohosi iltaruskon loisteessa pieni, rakastettu harmaa talo, joka ei enää olisi autio.


Näin päättää Montgomery runotyttötrilogian päätösosan, Runotyttö etsii tähteään. Lukija näkee edessä epämääräisen utuisena kangastelevan Emilian ja Teddyn yhteisen tulevaisuuden Autiossa talossa ja voi aavistella yhteistä onnea. Montgomery ei kuitenkaan vielä paljasta mitään tulevasta, vaan jättää lopun kuin ilmaan leijumaan. Montgomeryn kirjoittama trilogian päätös onkin siis mitä otollisin mielikuvituksen vapaaseen lentoon ja fanfictionin kehittelyyn.

Huotarinen ja Koskimies aloittavat tarinansa siitä, kun Emilia ja Teddy ovat olleet naimisissa jo viisi kuukautta. Häähumusta on selvitty, ja arki on alkanut. Teddystä on jo kuuluisa kuvataitelija, jonka nimi on tunnettu kaikkialla Kanadassa. Hän valmistelee suurta näyttelyä ja on uppoutunut työhönsä. Emilian päivää rytmittää emännän velvollisuudet. Hänen kirjansa julkaisusta on kulunut jo tuskastuttavan kauan, mutta uusi inspiraatio ei ole vielä saapunut. Kirjan kantavin teema onkin kirjoittamisen problematiikka. Kirjan keskiössä on se kuuluisa Emilian "leimahduksen" etsintä. Emilia tasapainoilee kirjoittamiskutsumuksensa ja vaimon velvollisuuksien välillä. Kuinka löytää tila ja luovuus kirjoittamiselle arkisten velvollisuuksien lomassa? Mielessä askartelee myös kysymys mahdollisesta perheen perustamisesta. Onko sen aika vielä, vai onko kutsu kirjoittamiseen vahvempi?

Tarinaan tuo jännitettä myös Emilian entisen rakastetun Dean Priestin ilmaantuminen kuvioihin sekä naistaiteilija, jonka kanssa Teddy on järjestämässä yhteisnäyttelyä ja jolle Emilia on mustasukkainen. Näitä viittauksia Teddyn ja Emilian suhteiden mahdolliseen rakoilemiseen en olisi itse tarinaan kaivannut - jotenkin ne tuntuivat liiallisilta, siltä, etteivät ne kuuluisi Emilian maailmaan. Ilahduttavaa tarinassa oli kuitenkin myös yllättävä romanssi, jota en osannut yhtään odottaa ja joka sai niin hempeän hymyn huulilleni! 

Huotarinen ja Koskimies tarjoavat Emilia Kent -teoksellaan kurkistuksen Runotyttö Emilian elämään häiden jälkeen. Kuitenkaan teos ei kanna tarinaa loppujen lopuksi kovin pitkälle ja Emilian elämä tuntuu olevan vasta aluillaan, kun teos päättyy. Suomalaiskirjailijat päättävät tämän tarinansa vieläkin avoimempaan kohtaan kuin Montgomery omansa. Loppu avaa kauniin epämääräisiä mahdollisuuksia, mutta jätti minut lukijana jopa hieman ärsyttävänkin kutkuttavaan tilaan. Jäin janoamaan lisää tarinaa, lisää tietoa siitä, kuinka Emilian ja Teddyn tarina jatkuu. Mutta ehkäpä minun on tehtävä niin kuin tekivät Huotarinen ja Koskimieskin Montgomeryn tarinan suhteen: kuviteltava itse, päätettävä itse, kuinka tarina jatkuu.



Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies
Emilia Kent, 2018
WSOY
308 s.

P.s. Samat kirjailijat ovat kirjoittaneet yhdessä myös aiemmin teokset Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt sekä Runotyttöjen vuosi.