maanantai 22. huhtikuuta 2019

Kate Mortonin ihastuttava uutuus: Kellontekijän tytär

Äkillisen valon neulanpistot olivat syvälle laatikkoon sullotulle olkalaukulle järkytys, ja se päästi henkäyksen. Matka oli ollut pitkä, ja se oli ymmärrettävästi väsynyt. Sen reunat olivat alkaneet kulua ohuiksi, soljet olivat tummuneet ja sen syvyyksissä hautunut haju oli valitettavan tunkkainen. Pöly oli muodostanut aikoinaan sileään pintaan himmeän patinan, ja laukusta oli tullut sellainen kapine, jota pidellään varovasti käsivarrenmitan päässä, kun sen kohtaloa punnitaan. Se oli liian vanha käyttöön, mutta siitä saattoi aistia jonkinlaista määrittelemätöntä historiallista arvoa, joka esti heittämästä sitä pois. 
( - - )
Nyt laukkua vuosikymmenien ajan peittäneet esineet nostettiin kuitenkin pois yksitellen, ja itse laukkukin tuli lopulta esille keskelle hiljaista sähköistä huminaa ja putkien rasahtelua. Se aisti himmeän keltaisen valon, paperintuoksun ja pehmeät valkoiset käsineet. 

Käsineiden toisessa päässä oli nuori nainen. Käsivarret olivat sirot kuin kauriinvasan raajat ja johtivat hentoon kaulaan, joka tuki lyhyen mustan tukan kehystämiä kasvoja. Nainen piteli laukkua etäällä itsestään, mutta ei suinkaan inhon vallassa. 
( - - )
Avaa minut, laukku yllytti. Katso sisäpuolelle.

Muutama viikko sitten tapahtui jotakin hyvin harvinaista: sain käsiini kirjastosta kirjan, jota kukaan muu ei ollut vielä minua ennen lainannut. Ehdin ensimmäiseksi varaajaksi, sillä olin bongannut kirjan henkilökunnan työhuoneen pöydältä, kun se vasta odotti luokitustaan ja muovitustaan. Kuinka ihanaa onkaan sukeltaa sellaisen lainakirjan sivuille, jota kukaan muu lukija ei ole vielä pidellyt hyppysissään! Se saa lukukokemuksen tuntumaan jotenkin ainutlaatuiselta. 

Tämä uuden uutukainen kirja, jonka käsiini saamisesta olin niin kovasti innoissaan, on australialaisen Kate Mortonin Kellontekijän tytär. Morton sukelsi sydämeni syvyyteen viime syksynä Hylätty puutarha -romaaninsa ponnistuksella. Tätä kirjaa kuvailin blogissani täydelliseksi lukuromaaniksi - niin vahvasti kirja lumosi minut. Sen jälkeen olen jatkanut seikkailujani Mortonin luomissa maailmoissa kahden muunkin kirjan verran: Salaisuuden kantaja viihdytti minua viime syksynä ja veti mukanaan, mutta aiheutti kuitenkin pettymyksen. En löytänyt yhtään sitä samaa lumoa siitä kuin olin löytänyt Hylätystä puutarhasta. Tänä vuonna lukemani Paluu Rivertoniin tarjosi jännittäviä lukuhetkiä upeasti rakennetun tarinan parissa, mutta ei edelleenkään yltänyt mielessäni  läheskään Hylätyn puutarhan tasolle.


Mortonin uutuus, Kellontekijän tytär, liippaa kuitenkin jo hyvin läheltä sitä lumoa, johon Hylätyssä puutarhassa hurmaannuin. Tiedostan, että ainakin osittain näissä Morton-vertailuissani on kuitenkin kyse  pelkkien kirjallisten ansioiden lisäksi siitä, että niin Hylätty puutarha kuin Kellontekijän tytärkin ovat miljöiltään ja tarina-aineksiltaan sellaisia, että ne vetävät minua henkilökohtaisella tasolla puoleensa. Hylätyssä puutarhassa se oli Salaperäisen kirjalilijan hahmo, yhteyden satujen ja tarinoiden maailmaan ja puutarhamiljöön viehätys. Kellontekijän tyttäressä ihastukseni ansaitsi päähenkilöiden samaistuttavuus ja kiehtovuus henkilöhahmoina, kummituskertoja, kuvataiteen maailma ja jälleen kerran sadun lumo.

Olen jossakin kuullut käytettävän Kate Morton kirjoittamista kirjoista genremääritettä "romantic mystery". Romanttinen mysteeri kuvaakin mielestäni hyvin sitä, mitä Kate Morton kirjoittaa: Kirjoissa on aina monta aikatasoa ja monta näkökulmaa. On nykyajassa elävä henkilöhahmo, jolle jollakin tavalla herää tarve kaivautua menneisyydessä tapahtuneiden asioiden syövereihin ja ratkaista menneisyyden salaisuuksia. Lisäksi on hahmoja kaukaa menneisyydestä, yleensä yli sadan vuoden takaa. Lisäksi voi olla henkilöitä historian jatkumosta jostain sieltä välistä. Eri henkilöhahmojen näkökulmat vaihtelevat, ja pikku hiljaa, tarinan edetessä menneisyyden salaisuudet kuroutuvat auki paitsi lukijalle, myös totuutta etsiville tarinan henkilöhahmoille. Kaiken tämän Morton kirjoittaa romanttisella tyylillä, ja romantiikkaa löytyy jo siitä nostalgiasta, joka syntyy menneisyyteen kaivautumisesta. 

Juuri tällainen kirja on myös Kellontekijän tytär. Vuoden 2017 Lontoossa nuori nainen nimeltään Elodie Winslow löytää työpaikkanaan toimivasta arkistosta vanhan nahkaisen laukun, joka kätkee sisäänsä joitakuita esineitä, jotka ovat piilotelleet päivänvalolta laukussa jo yli sata vuotta. Siellä on luonnoskirja, jonka sivuilta löytyy muun muassa hyvin yksityiskohtaisesti ja taitavasti piirretty jokimaisema, jonka taustalla näkyy hyvin erikoinen talo. Talossa on kaksi päätykolmiota, kahdeksan savupiippua ja koristeellinen tuuliviiri hyvin mieleenpainuvin kuvioin. Elodien silmissä kuvan maisemassa on jotakin odottamattoman tuttua. Hän tajuaa, että hän on kuullut lapsena tarinan, joka aivan varmasti sijoittuu juuri kuvassa kuvattuun maisemaan ja taloon. Tarina oli hänen lempitarinansa, ja sitä hänelle kertoi aina hänen nyt jo edesmennyt äitinsä.  Hämmästyttävää kuitenkin on, että Elodie tietää, että tarinaa ei äiti ollut ottanut mistään kirjasta, vaan se oli tarina, jonka äiti tiesi vain ulkomuistista. Luonnoskirjan kuvasta ja sen salaisuudesta tulee Elodien pakkomielle: hänen on saatava tietää, mikä tuo luonnoksessa kuvattu talo on ja mitä tekemistä sillä on ollut hänen äitinsä ja lapsuutensa tarinan kanssa.

Mysteeri johdattaa Elodien historiassa 1860-luvulle erääseen ikimuistoiseen kesään. Vuonna 1862 joukko erääseen magentaveljeskunnaksi kutsuttuun taiteilijaryhmään kuuluvia nuoria taiteilijoita sekä heidän mallejaan viettää kesää yhdessä eräässä Thamesin varrella sijaitsevassa kartanossa, Birchwood Manorissa. Tarkoituksena on viettää inspiroiva yhdessäolon kesä viehättävässä kartanossa maaseudun rauhassa. Joukon johtohahmo on Edward Radcliffe -niminen lupaava taiteilijanalku, joka on ostanut kartanon itselleen. Valoisa ja taiteen hurmaa täynnä oleva kesä saa kuitenkin synkän päätöksen: Edwardin kihlattu löytyy murhattuna. Edwardin mallina ja muusana toiminut Lily Millington on kadonnut samassa rytäkässä, samoin on kadonnut perheen sukukalleus, äärimmäisen arvokas jalokivikoru, jota Lily kantaa kaulassaan Edwardin työn alla olevassa muotokuvassa. Uutiset tapahtumasta kertovat yhtä asiaa, mutta totuus vaikuttaa olevan toista. Lilyn ja korun mukana on kadonnut myös Edwardin inspiraatio taiteeseen. Hänen lupaavasti alkanut taiteilijanuransa on ohitse.

Se, mitä tuona kesänä todella tapahtui, on teoksen kantavin mysteeri. Vastaus tähän löytyy aivan kirjan lopusta, ja siihen kaikki muu tähtää. Ohessa selvitellään myös monia muita menneisyyden salaisuuksia. kuten Elodien äitiin ja hänen kuolemaansa liittyviä mysteereitä.

Kellontekijän tyttären näkökulmat vaihtelevat tiuhaan. Teoksen aikajänne ulottuu lähes kahden vuosisadan halki, ja näiden vuosisatojen varrelta lukijalle avataan monia, monia eri näkökulmia, jotka kaikki tuovat jotakin uutta ja lisättävää teoksessa selviteltäviin menneisyyden mysteereihin. Kiehtovinta tässä on, että yksi teoksen näkökulma on Lily Millingtonin haamun! Hän on jäänyt kummittelemaan Birchwood Manoriin ja on tarkkaillut siellä elämää yli vuosisadan. Hän on teoksen ainoa minäkertoja, ja minäkertojan avulla hänen äänensä tuleekin erityisen lähelle lukijaa. Aaveen ominaisuudessa hän on teoksen ainoa näkökulma, jonka tarina ulottuu halki koko sen lähes kaksisataavuotisen aikajänteen, jonka romaanin tarina kattaa. Tämä tekeekin Lilyn näkökulmasta erityisen kiehtovan. Hän onkin teoksen keskushenkilö: häneen viittaa myös teoksen nimi Kellontekijän tytär. Muut teoksen näkökulmat on kerrottu kaikkitietävän kertojan äänellä fokalisoiden eri henkilöiden ajatusmaailmaan.

Koko tarinan keskipisteenä on kiehtova ja salaperäinen kartano, Birchwood Manor, joka liittyy Elodien lapsena kuulemaan tarinaan ja jonka kuvan hän löytää muistikirjasta. Kaikkien muiden näkökulmien henkilöhahmojen tarinat kietoutuvat tavalla tai toisella kartanoon. Historian virrassa kartano on toiminut muun muassa erään tutkijan asuinsijana, tyttökouluna ja sotaa paossa olevan perheen kotina. Kaikista näistä kartanon vaiheista ja teos tarjoaa näkökulmia niihin liittyvien henkilöiden kautta.

Vaikka vaihtuvat näkökulmat ovatkin Mortonin romanttisten mysteerien eräs tavaramerkki, vaihtuvat ne tässä romaanissa erityisen paljon. Olen lukenut, että muutamat ovat sosiaalisessa mediassa syyttäneet kirjaa sekavaksi, mikä lienee juuri näkökulmien paljouden syytä. Itse kuitenkin pidin tätä rikkautena. Teoksen monet näkökulmat tekevät Kellontekijän tyttärestä mielestäni äärimmäisen mielenkiintoisen ja kiehtovan kirjan. Lukija saa kyllä olla tarkkana ja valppaana tätä mysteeriä ratkoessaan.

Kellontekijän tytär on vaikuttava tarina rakkaudesta, ajasta, muistoista ja tarinoiden voimasta. Vetävän lukuromaanin viihteellisen pinnan alla Morton tarjoilee lukijalleen paljon myös viisaita ja kauniita ajatuksia, jotka voivat jäädä elämään lukijan mieleen.

Jonakin päivänä saatan kertoa tarinani uudelleen, niin kuin kerroin pikku Tipille ja ennen häntä Aadalle, ja punoa yhteen langat, jotka kertovat Edwardin Takaa-ajon yöstä, äidin karkaamisesta kotoa, Eldritchin lapsista ja heidän haltiakuningattarestaan. 

Se on hyvä tarina totuudesta, kunniasta ja urhoollisista lapsista, jotka toimivat oikeamielisesti – vaikuttava tarina.

Ihmiset arvostavat kiiltäviä kiviä ja onnenkaluja, mutta unohtavat, että kaikkein voimallisimpia taikaesineitä ovat tarinat, joita kerromme itsellemme ja muille.




Kate Morton
Kellontekijän tytär, 2019
(The Clockmaker´s Daughter, 2018)
Suom. Hilkka Pekkanen ja Tuula Pekkanen
Otava
556 s.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Luovuutta etsimässä: kaksi kirjaa luovuudesta


Luovuus tarjoaa valtavasti näkökulmia, sillä se on aiheena iso. Se on kuin lapsuutemme kesäinen muurahaispesä auringonvalossa, se valtava siellä metsän laidalla. Kun sitä hiukan kepillä rouhaisi, tiesi saaneensa aikaan liikettä. Kymmenen minuutin kuluttua kuhina oli tiessään. Tai ei aivan. Pesän sisällä kuhina jatkui. 

Hyvä kirja toimii samoin. Se saa aikaan kuhinaa pesässä, se nostaa esiin langanpäitä. Hyvä kirja on sellainen, jonka luettuaan lukija huomaa, ettei ehkä ajattele muutamista asioista samoin kuin ennen kirjan avaamista. Jokin lukijan sisällä on liikahtanut, jotakin tapahtuu.

Näin kuvailee hyvän kirjan ominaisuuksia kasvatustieteen professori ja filosofi Juha T. Hakala teoksensa Luova laiskuus johdannossa. Hän toivoo, että sellainen kirja olisi tämä hänenkin luovuutta käsittelevä teoksensa. Minulle Hakalan Luova laiskuus oli juuri sellainen lukukokemus. Sai aikaan kuhinaa pesässä. Sellainen minulle oli myös Krista Launosen teos Luovuus lähtee käsistä, jonka luin ennen Hakalan teosta.

Luovuus on aihe, joka kiinnostaa minua ja jossa haluaisin kehittyä. Vapaa-ajan elämässäni voin jossain määrin pitää itseäni luovana ihmisenä. Kuitenkin tuntuu, että työelämässä luovuuteni on usein ollut hukassa. Se on asia, jota haluaisin omassa opettajuudessani kehittää. Lisäksi haluaisin kovasti kehittyä kirjoittajana ja löytää luovuuden kynästäni. Syitä luovuuden pakenemiseen työssäni olen pohtinut joskus itsekseni, ja sekä Hakalan että Launosen kirjat vahvistivat omia epäilyksiäni syistä: luovat ajatukset ja ideat tarvitsevat tilaa ja aikaa hautoutua ja muhia. Työelämän kiireessä ja puserruksessa paljon ylitöitä tekevällä ei ole aikaa olla luova. Tunnistan itsessäni myös toisen syyn: itseluottamuksen puutteen. Olisi uskottava itseensä ja ajatuksiinsa, uskallettava antaa ideoille siivet. Silläkin uhalla, että ne joskus voivat tipahtaa alas korkealta ja kovaa. Silloin on vain yritettävä uudestaan ja otettava opiksi virheistään.

Näistä syistä halusin lähteä etsimään luovuuden lähdettä aiheesta kirjoitetusta kirjallisuudesta. Sekä Launosen että Hakalan luovuuskirjat olivat hyviä ja inspiroivia lukukokemuksia ja valoivat uskoani siihen, että luovuus on jossakin siellä sisälläni, odottamassa löytymistään ja kehittymistään.


Varsinkin Krista Launonen korostaa kirjassaan jatkuvasti, miten me kaikki ihmiset pohjimmiltaan olemme luovia, vaikka emme sitä vielä itse tiedä. Hänen teoksensa on hyvin maanläheinen ja kirjoitettu self help -teosten tyyliin. Joka luvun lopussa on jokin käytännönläheinen luovuusharjoitus, joista osa tuntui tarttumisen arvoisilta, osa puolestaan joko liian vaikeasti toteutettavilta tai kaukaa haetuilta. (Voi olla, että itse en vain ole vielä tarpeeksi luova ihminen heittäytyäkseni näihin kaikkii harjoituksiin!) Launosen oma tausta on kuvataiteellisella ja visuaalisella alalla, ja tämä tulee hänen teoksessaan esiin hyvin herkullisesti: teosta piristävät ihanat, kauniit ja värikkäät kuvat, joiden pelkkä katselukin saa lukijassa syttymään luovan inspiraation. Esipuheessaan hän omistaa kirjan hyvin laajalle lukijakunnalle:

Kirjoitin tämän kirjan niille, jotka haluavat lisätä luovuutta arkeensa ja elää luovemmin. Kirjoitin kirjan niille, jotka sanovat: minulla ei ole aikaa olla luova. Kirjoitin myös niille, jotka eivät vielä tiedä, miten merkittävä kyky luovuus on, ja mikä mahti ja vaikutus sillä on elämään.



Tämä teos tarjoaa mielestäni pohdittavaa ja hyviä vinkkejä itse kullekin, aivan kaikille. Teoksessa keskitytään sen alaotsikonkin Käytännön ohjeita värikkäämpään työelämään mukaisesti varsinkin työelämään, mutta mielestäni teos avaa hyvin näkymiä luovuuteen aivan elämän kaikilla saroilla.

Siinä missä Launosen kirja on ennen kaikkea helppolukuinen käytännön opas, sukelletaan Juha T. Hakalan kirjassa luovuusaiheeseen pintaa syvemmälle. Se ei tarjoile samalla tavalla käytännön harjoituksia, mutta luo kuvaa luovutta edistävistä tai sitä haittaavista asioista ja viitoittaa näin lukijalle tietä luovuuden lähteelle. Hakala tarjoaa monia mielenkiintoisia näkökulmia luovuudesta perustellen sanottavaansa paitsi tutkimustiedolla, myös esimerkeillä tieteen historiasta sekä omasta ja tuttaviensa elämästä. Hän on myös haastatellut kirjaa varten monia Nobel-palkinnon saaneita ja käyttää heidän vastauksiaan materiaalina kirjassa. 

Launosen inspiroivan visuaalisen teoksen jälkeen tuntui alkuun hieman tylsältä lähteä lukemaan Hakalan teosta, jonka sivuja ei korista mikään muu kuin tavalliset mustat kirjaimet. Mielipiteeni muuttui kuitenkin hyvin pian alettuani lukea. Sen, mikä Hakalan Luova laiskuus häviää visuaalisessa ilmeessään, paikkaa se monin verroin kirjoitustyylillään ja sisällöllään. Hakala on onnistunut kirjoittamaan tietokirjan, jonka lukeminen tuntuu pelkältä juhlalta - niin osuvin ja sattuvin sanankääntein osaa kirjoittaja tuoda esiin sanottavansa. Minä suorastaan rakastuin kirjan kirjoitustyyliin! Hyvänä esimerkkinä tästä tyylistä toimii alussa siteeraamani katkelma, jossa Hakala niin osuvasti vertaa hyvän kirjan aikaansaannoksia ihmisaivoissa muurahaispesän sohaisemiseen.

Hakala kirjoittaa yhtä aikaa  sekä tieteellisen vakuuttavasti että arkisen havainnollisesti. Minusta tuntuu, että tätä kirjaa olisi ilo lukea, vaikka ei sattuisi olemaan erityisen kiinnostunut edes kirjan aiheesta, luovuudesta. Pidän siitä, kuinka Hakala teoksessaan tarinallistaa käsittelemäänsä aihetta. Hän poimii historiasta tai omasta elämänkokemuksestaan tarinoita, joilla havainnollistaa käsittelemäänsä aihetta. Nämä tarinat hän kertoo todella hyvn ja elävästi, kuin todellinen romaanikirjailija.


Pidin erityisesti Hakalan lapsuuteen liittyvästä tarinasta "Kuinka tuura pelastetaan". Siinä Hakala kertoo, kuinka lapsena tuli isän kanssa talvisella verkkokalastusretkellään pudottaneeksi vahingossa merenpohjaan tuuraksi kutsuttavan työvälineen, jolla avanto avataan. Koska kyseessä ei ollut mikä tahansa tuura, vaan "jonkinlainen arvokapine, jota katseltiin hartaan sekaisin ilmein", vaati tilanne luovaa ratkaisua. Kokonaiset kolme kuukautta isä hautoi päässään suunnitelmaa. Lopulta kun luovuudelle oli annettu tarpeeksi aikaa, oli isän päässä muotoutunut loistava tuuranpelastussuunnitelma. Suunnitelmaan liittyi, kuten yleensä kaikkiin luoviin ratkaisuihin, tietystikin sukkahousut. Kuten kaikilla hyvillä tarinoilla, oli tälläkin onnellinen loppu: tuura saatiin lopulta pelastettua. Tarina oli niin loistava, että halusin lukea sen ääneen kalastusta harrastavalle miehellenikin. Hän osasi myös arvostaa tarinaa.

Sekä Hakalan että Launosen kirjat tarjosivat minulle tervetulleen ja inspiroivan sukelluksen luovuuden maailmaan. Kiitän näitä kirjailijoita siitä, että he saivat aikaan kuhinaa pääni muurahaispesässä. 

Lopuksi vielä siteeraan erästä Hakalan ajatusta, joka toivottavasti saisi aikaan kuhinaa myös blogini lukijoiden päässä. Ajatus liittyy lukuun, jossa Hakala käsittelee sitä, että luovuuden kannalta hedelmällistä voi joskus olla kääntää perinteinen ajatus nurinperin.

Lähes sata prosenttia meistä ajattelee, että kanat munivat lisääntyäkseen. Mutta kuinka moni on tullut ajatelleeksi, että ehkäpä kana onkin munan keino tuottaa toinen muna?

Minusta tämä on aika avartava ajatus!


Juha T. Hakala
Luova laiskuus - Anna ideoille siivet
Gummerus
239 s.

Krista Launonen
Luovuus lähtee käsistä 
- Käytännön ohjeita värikkäämpään työelämään
Gummerus
182 s.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Kun ihminen kadottaa itsensä: Lisa Genovan koskettava Edelleen Alice

Hän istui isossa, valkoisessa tuolissa, ja mies joka omisti talon istui toisessa. Mies joka omisti talon luki kirjaa ja joi juomaa. Kirja oli paksu ja juoma kellanruskea ja siinä oli jäitä. 

Hän otti sohvapöydältä käteensä vielä paksumman kirjan kuin se jota mies luki ja selaili sitä. Hänen katseensa pysähtyi sanojen ja kirjaimien kuvioihin, jotka olivat yhteydessä muihin sanoihin ja kirjaimiin nuolten, väliviivojen ja pienten tikkarien välityksellä. Sivuja silmäillessään hän osui yksittäisiin sanoihin - estottomuus, fosforylaatio, geenit, asetyylikoliini, alustusmuisti, katoavuus, demonit, morfeemit, fonologinen.

"Minä olen tainnut lukea tämän kirjan joskus", Alice sanoi.
Mies katsoi hänen pitelemäänsä kirjaa ja sitten häntä.
"Olet tehnyt enemmänkin. Sinä kirjoitit sen. Sinä ja minä kirjoitimme sen kirjan yhdessä."

Alice ei ollut varma, luottaisiko hänen sanaansa, ja sulki kirjan ja luki kiiltävän sinistä kantta. From Molecules to Mind, kirjoittajat John Howland, FT, ja Alice Howland, FT. Hän katsoi tuolissa istuvaa miestä. Hän on John. Hän selasi esiin alkusivut. " Sisällysluettelo. Mieliala ja tunnetila, Motivaatio, Vireys ja tarkkaavaisuus, Muisti, Kieli." Kieli.

Kun keski-ikäinen, fiksu ja urallaan hyvin menestynyt kognitiivisen psykologian professori Alice Howland alkaa unohdella asioita, hän huolestuu, mutta syyttää oireista vaihdevuosia. Kun jokin tavara on kadoksissa tai jokin sana karkaa tavoittamattomiin kielen päältä, voisi oireista ehkä vielä syyttääkin vaihdevuosia. Mutta se, että Alice joutuu kerran täysin eksyksiin aivan kotikulmillaan tutuissa maisemissa eikä osaa kotiin, on lääkärin mielestä selvästi merkki jostakin muusta. Jostakin pahemmasta. Viisissäkymmenissä olevalla Alicella todetaan perinnöllinen varhaisiän alzheimer. Sairaus on hyvin nopeasti etenevä, eikä Alicella ole enää paljoa aikaa, ennen kuin hän kadottaa itsensä ja muistonsa. 

Lisa Genova kuvaa tarkkanäköisesti ja uskottavasti Alicen tuntemuksia alzhaimerin edetessä sekä sairauksen vaikutuksesta hänen kongitiivisiin kykyihinsä sekä ihmissuhteisiinsa. Alicella on mies ja kolme aikuista lasta, ja erityisesti teoksessa nousee esiin sairaus osana perhe-elämää ja Alicen miehen Johnin kyvyttömyys kohdata asiaa. Kerronta fokalisoituu vahvasti Aliceen, ja lukija saa tilaisuuden kokea maailma muistisairaan näkökulmasta. Kirjailija Lisa Genova on itse neurotieteiden tohtori ja tutkinut paljon muistinmenetystä ja myös alzheimerin tautia. Teoksen lopussa olevissa kiitossanoissa kiitetään myös kunnioitettavaa määrää eri lääketieteen asiantuntijoita, jotka ovat tavalla tai toisella auttaneet Genovaa teoksen kirjoittamisessa. Lukija voikin huomata, että kirjan tarinaa tukee erinomaisesti tehty pohjatyö ja kirjailijan vankka asiantuntijuus käsittelemässään aiheessa. Kirjailija on lisäksi sijoittanut tarinan sellaiseen sosiaaliseen ympäristöön, joka lienee hänelle varsin tuttu: kirjassa liikutaan Howlandien professoripariskunnan mukana vahvasti yliopistomaailmassa, joka lienee tohtorikirjoittajalle hyvin läheinen miljöö.

Tätä kirjaa luin jo tammikuussa joulukuusen alla glögin ja joulutortun kera.

Tämä oli minulle kirja, joka alkoi hieman nihkeästi, jopa kuivan tuntuisesti, mutta tempaisi minut jossakin vaiheessa täysillä mukaansa. Alicen tarina on todella koskettava ja ajatuksia herättävä. Tämä on mielestäni juuri parhaimmillaan sitä, mitä kaunokirjallisuus parhaimmillaan voi olla: kertoa fiktion avulla jotakin todellista ja tärkeää maailmasta tai ihmisyydestä. Edelleen Alice on mielestäni ansiokas kuvaus alzheimerin taudista, ja teos lisää tietoisuutta ja ymmärrystä sairaudesta. Itselleni alzheimer sinänsä ei ole ollut elämässäni millään lailla omakohtaisesti läheinen - onneksi ja ainakaan vielä - mutta  löysin teoksesta silti valtavasti samaistumispintaa. Tällä hetkellä käyn läpi vakavasta (työ)uupumuksesta toipumista, ja se on vaikuttanut myös vahvasti muistiini ja muihinkin kognitiivisiin kykyihini. Niinpä Alicen tuntemukset ja suru kykyjensä heikkenemisestä sekä ikävän tunne entistä minäänsä kohtaan tuntuivat minusta vahvasti samaistuttavilta ja ymmärrettäviltä. Tämä teki teoksesta myös hyvin henkilökohtaisen lukukokemuksen minulle. Etenkin mieleeni jäi ja sydämeeni kävi tämä lyhyt keskustelu kirjan loppuvaiheilla Alicen ja hänen miehensä välillä:

"Minun on ikävä itseäni."
"Minunkin on ikävä sinua, Ali, kova ikävä."
"En minä aikonut tulla tällaiseksi."
"Minä tiedän."

Minunkin on joskus niin ikävä entistä itseäni. Onneksi minulla on kuitenkin edes jotakin toivoa saada se takaisin, toisin kuin Alicella. Alzhaimer on ainakin toistaiseksi parantumaton ja etenevä, lopulta kuolemaan johtava sairaus.

Lisa Genova
Edelleen Alice
(Still Alice, 2009)
WSOY
284 s.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Montgomery-haaste jatkuu: Pat - Vanhan kartanon valtiatar



Pat - Vanhan kartanon valtiatar on jatko-osa L. M. Montgomeryn Vanhan kartanon Pat -teokselle. Tässä teoksessa Patin tarina saa päätöksensä. Tällä toisella Pat-kirjalla jatkan etenemistäni vuoden vaihteessa julkaisemassani Montgomery-haasteessa - johon näin ohimennen sanottuna kannattaa tulla ihmeessä mukaan, jos kiinnostaa sukeltaa Montgomeryn viehättävien teosten maailmaan!

Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan Silver Bushia ennen kuin meni sisään. Hän teki niin aina tullessaan kotiin. Ja tänään talo näytti erityisen kauniilta. Se muodosti uskomattoman herkän kuvan, jossa Hopeakoivikko ja hämärässä uneksivat talviset niityt olivat tummana taustana. Katolla oli valkoista kimaltelevaa lunta äskeisen myrskyn jäljiltä. Lännessä kohosi kaksi lumen pitsimäisesti puuteroimaa kuusta, jotka olivat muutamassa vuodessa venähtäneet pituutta. Etelän puolella oli pari lehdetöntä koivua ja suoraan niiden yläpuolella kuun pyöreä helmi. Lämmin kultainen valo loisti keittiön ikkunasta... kodin valo. Oli kiehtovaa katsoa ovea ja tietää, että sen avaamalla voisi astua kauneuteen, valoon ja rakkauteen.

Näin kuvataan päähenkilön Patin tunteita, kun hän teoksen loppupuolella on menossa kotiinsa, rakkaaseen Silver Bushiinsa. Pat - Vanhan kartanon valtiatar -teoksessa Patista on kasvanut jo nuori neito, jonka ympärillä miehet liikkuvat tiuhaan kosioaikeissa. Patin omissa aikeissa on kuitenkin vallan toisenlaiset ajatukset. Hänen elämänsä rakkaus on hänen kotitalonsa, Silver Bush, eikä hän halua erota rakkaasta kodistaan. Teos on kirjoitettu vuonna 1935 ja tarinan miljöö sijoittunee suurin piirtein samoihin aikoihin. Tuona aikana tytön avioituminen yleensä tarkoitti sitä, että tämän olisi jätettävä vanha kotinsa. Siltä haluaa Pat välttyä.

Pat muutenkin toivoo, että kaikki pysyisi ennallaan. Hän takertuu kynsin hampain kiinni menneeseen ja pyrkii säilyttämään elämänsä entisellään. Muutos on kuitenkin väistämätöntä, eikä Patin tahdon mahti riitä sitä estämään. Hänen sisaruksensa avioituvat. Rakas pikkusisko Cuddles on kohta mennyttä, kun rakkaus lennättää hänet pois kotoa. Veli karkaa naimisiin ja tuo taloon vaimon, jota Pat ei voi sietää, mutta häntä on vain kestettävä. Muutoksia on myös muilla rintamilla: perheen vanha ja uskollinen palvelija Judy, joka on Patille hyvin läheinen, vanhenee väistämättä eikä suorita askareitaan enää entiseen malliinsa. Milloinkohan aika jättää hänestä?

Vuodet vierivät ja muutokset tempaavat Patin mukaansa, vaikka hän yrittää sen estää. Kun rakas sisko ja vanhat ystävät ovat kaikonneet ympäriltä, alkaa tuntua vähän yksinäiseltä. Iloinen ja valoisa tarina saa vähän synkempiä sävyjä loppua kohden. Siinä suhteessa Patin tarina muistuttaa mielestäni hieman saman kirjailijattaren kynästä syntynyttä Runotytön tarinaa. Myös muita yhtäläisyyksiä löytyy: kuten Runotytönkin lopussa, myös tämän tarinan lopussa syntyy uskomattomia ja nopeita juonenkäänteitä, jotka kiihdyttävät kohti loppuratkaisua. Ja kyllä: romantiikkaakin on luvassa!


Patin tarina on viehättävä ja kaunis. Nautin suunnattomasti sen lukemisesta, ja tuli suorastaan surku teoksen päättyessä, kun tiesin joutuvani jättämään tämän uuden kirjallisen ystäväni, Patin, seuran. Pidän erityisesti kirjan luontokuvauksesta, mikä on mielestäni vahvuus muissakin Montgomeryn kirjoissa. Kun sukeltaa Pat-kirjojen kauniiseen miljööseen, voi unohtaa kaikki elämän rumat ja ikävät asiat.

Mielestäni Patin tarinassa olisi ollut aineksia useampaankin kuin kahteen romaaniin. Olen iloinen, että tämän Montgomery-haasteeni kannustamana päätin vihdoin lukea Pat-kirjat. Jostain syystä en ollut näistä teoksista odottanut suuria, ja yllätyin positiivisesti niistä. Patissa on lumoa!

L. M. Montgomery
Pat -Vanhan kartanon valtiatar
(Mistress Pat, 1935)
Suom. Sisko Ylimartimo
350 s.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Minna Canthin päivän kunniaksi kakkua ja kuvakirjaa


Tänään 19.3. vietetään Suomessa Minna Canthin ja tasa-arvon päivää.

175 vuotta sitten tänä päivämääränä syntyi Tampereella hyvin tavanomaiseen perheeseen pikkuinen tyttö, joka aikuiseksi kasvettuaan jätti suuren jälken Suomen historiankirjoihin.  Päivä on ollut yleinen liputuspäivä vuodesta 2007, ja Wikipedia tietää kertoa, että Canth on kahdeksas suomalainen merkkihenkilö ja ensimmäinen naispuolinen henkilö, joka on saanut oman liputuspäivänsä. Niinpä päivän teeman, tasa-arvon, korostamiselle on edelleen tarvetta. Onkohan meillä joskus kalenteri, johon olisi merkitty suurin piirtein yhtä monen naispuolisen kuin miespuolisenkin merkkihenkilön liputuspäiviä?


Minna Canth on poikkeuksellinen nainen: hän on paitsi Suomen varhaisimpia merkittäviä naiskirjailijoita, myös ensimmäinen suomalainen sanomalehtinainen. Lisäksi hän oli aikanaan tärkeä yhteiskunnnallinen vaikuttaja: kiihkeällä lehtikirjoittelullaan, kantaa-ottavilla kirjallisilla teoksillaan, aktiivisella yhdistystoiminnallaan ja vilkkaalla salonkielämällään Canth näkyi ja kuului vahvasti aikansa yhteiskunnallisessa elämässä ja sai sanansa kuuluviin. Canth edisti sukupuolten välistä tasa-arvoa ja oli kiihkeä tyttöjen koulutuksen puolestapuhuja.  Sen lisäksi hän kannatti myös sosiaalista tasa-arvoa ja toi esille köyhien kurjia oloja sekä puhui ja kirjoitti raittiusaatteen puolesta. Kaiken kirjoittelun ja muun vaikuttamisen ohella tämä Suomen supernainen synnytti ja kasvatti kokonaiset seitsemän lasta. Suuren osan kasvatusurakkaansa hän suoritti yksinhuoltajana, sillä hän jäi melko nuorena leskeksi, odottaessaan seitsemättä lastaan. Aikamoista!

Kyseessä siis on todellinen supernainen, joka on taatusti liputuspäivänsä ansainnut. Tämän merkkipäivän kunniaksi ajattelin esitellä blogissani Leena Virtasen kirjoittaman ja Sanna Pelliccionin kuvittaman viime vuonna ilmestyneen lasten kuvakirjan Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot, joka on ensimmäinen osa Suomen supernaisia -sarjasta, josta ei vielä toistaiseksi ole ilmestynyt muita teoksia.


Luin teoksen jo tammikuun alussa, mutta nyt tämän päivän kunniaksi palaan teokseen. Minulla oli vuoden vaihteen tienoilla todellinen Canth-kausi: luin ensin Minna Rytisalon upean Rouva C -teoksen, jonka jälkeen luin Minna Maijalan kirjoittaman Canth-elämäkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen, joka oli valitettavasti palautettava kirjastoon, ennen kuin ehdin siitä bloggaamaan. Canth-kauteni kruunasi lopuksi tämä Virtasen ja Pelliccionin hurmaava ja riemastuttava kuvakirja.

Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kuvakirja kertoo lapsentajuisesti Minna Canthin elämäntarinaa ja esittelee samalla Canthin keskeisiä teoksia sekä Canthin muita merkkitekoja. Canthin elämäntarinan kuvakirja on rajannut miehen kuolemaa seuranneeseen Kuopion kauteen. Teos lähtee käyntiin "aikaisesta toukokouisesta lauantaiaamusta herran vuonna 1988". Avioliittoon ja elämään Jyväskylässä ennen Kuopioon muttoa kurkistetaan yhdellä sivulla takauman kautta. Minnan miehen Ferdinandin kuolemaa seurannut Kuopion kausi onkin Minnan elämässä merkittävin: vasta silloin hänen uransa pääsi todelliseen alkuun.


Hyvin kirjoitettua tarinaa kohottaa entisestään sinne tänne ripotellut aidot Canth-sitaatit, kuten

"Kuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana."

"Siihen päätökseen olen tullut, että kaikki juominen, yksin vedenkin, on vahingollista. Poikkeuksen tekee vain kahvi."

"Kaikkea muuta kunhan ei vain nukkuvaa puolikuollutta elämää."

Eräs aukeama on omistettu kokonaan Minna Canthin kuolemattomille lentävien lauseiden tyyppisille  viisauksille. Aukeaman ylälaidassa johdatellaan aiheeseen sanoin "Minna oli taitava ja rohkea kynäniekka ja puhuja. Hänen lausahduksensa ilahduttavat meitä tänäkin päivänä". Tätä seuraa kokoelma upeita ja viisaita lausahduksia, jotka todella ilahduttivat ainakin minua. Esimerkiksi:

"Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, vaan ihmiskunnan kysymys."

"Nuoruus on ilon ja runouden aikaa. Runous tuottaa iloa, ilo tuottaa runoutta, ja ilo on välttämätön, terveellinen sekä sielulle että ruumiille."

"Ei ole hyvä tehdä liian paljon työtä. Täytyy myöskin laiskotella välistä, välistä huvitella."

Sanna Pelliccionin kuvitukset ovat riemastuttavia ja vangitsevia. Tyyli on yksinkertainen, mutta hyvin persoonallinen ja mielikuvituksekas. Kuvituksiin on muutamassa kohtaa yhdistetty myös aitoa valokuvaa. Tekstin ja kuvan yhteistyö toimii hyvin. Tämä on kirja, johon kannattaa tarttua aivan yhtä lailla hyvän tekstin kuin upean kuvituksenkin takia.


Teos sisältää hieman muutakin kuin Minna Canthin elämäntarinan ja sitaatteja kuuluisan kirjailijan kynästä. Kirjan loppuvaiheilla on aukeama, jossa on lyhyt katsaus tasa-arvon kehityksen historiaan Suomessa. Aukeama päättyy lukijalle heitettyyn kysymykseen: "Minna aloitti työn, joka on vielä kesken. Mitä Minna tekisi, jos hän eläisi nyt?"

Aivan lopuksi kirjassa on vielä ideasivu Minna Canthin päivän juhlintaan sekä kakkuohje. Ideasivulla on ehdotuksia, kuinka Minna Canthin ja tasa-arvon päivää voisi juhlistaa koulussa tai kotona. Yksi ideoista on Minna Canthin kahvikakun leipominen. Ohje löytyykin viereiseltä sivulta, ja itse päätin päivän kunniaksi ensimmäistä kertaa elämässäni leipoa Minna Canthin kahvikakkua!




Kakkuohje on siitä erikoinen, että toisin kuin yleensä kuivakakuissa, siinä ei ole kovin paljoa voita, mutta sen sijaan valtava määrä kermavaahtoa. Minua suorastaan epäilytti, kuinka kermavaahtopohjainen taikina voi rakenteellisesti toimia, mutta kakusta tuli erinomainen. Kakun maussa nousee esiin jouluiset mausteet ja makea siirappi. Rakenne on miellyttävän pehmeä ja kuohkea - voin suositella kokeilemaan! Ohje näkyy tässä kuvassa:


Sitäkin lämpimämmin voin suositella niin lapsia kuin aikuisiakin lukemaan tämän Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin upean kuvakirjan! Vaikka kirja on lapsille suunnattu, se lapsentasoisessa ytimekkyydessään tiivistää Minna Canthista kaiken olennaisen ja tarjoaa näin aikuisillekin helppolukuisen ja miellyttävän pikakertauskurssin tästä Suomen supernaisesta, Minna Canthista.

Leena Virtanen (teksti) & Sanna Pelliccioni (kuvitus)
Suomen supernaisia 1:
Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot (2018)
Teos
42 s.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Runollinen sukusaaga: Islannissa ei ole perhosia

Virolaisen Kätlin Kaldmaan romaani Islannissa ei ole perhosia on varastanut huomioni sosiaalisessa mediassa uskomattoman kauniilla kannellaan ja runollisella nimellään. Näiden kahden perusteella odotin teokselta paljon.
Vaikka teos on jotenkin juuri sitä, mitä odotin, silti se ei ollutkaan. Miten sen nyt selittäisi? Jollakin tavalla petyin kirjaan, vaikka tuntuu, että on väärin sanoa edes niin. Minusta tuntuu, että enemmän petyin itseeni. Siihen, etten osannut pitää kirjasta niin paljon kuin olisin toivonut. Siihen, ettei minulla ollut taitoa nähdä kirjan kauneutta. Sillä uskon sen kuitenkin olevan kaunis.

Joskus kauan, kauan sitten vaelsivat Gudrun ja Jón erääseen vuoren ja valtameren sylissä olevaan laaksoon. He rakensivat sinne valkean talon ja yhteisen elämän. Elämä syrjäisessä kolkassa on karua. Vuosien kuluessa valkoisessa talossa syntyy uusia sukupolvia ja vanhat siirtyvät pois. Kaldmaan sukusaaga kuljettaa lukijan jostakin hyvin kaukaisesta maailmasta varmaan ainakin vuosisadan halki maailmaan, joka muistuttaa jo omaamme. Muutoin realistiselta vaikuttavaan tarinaan sekoittuu myös islantilaisen kansanperinteen aineksia, ja lukija yllättyy esimerkiksi peikkotytöstä, joka kävelee kirjan sivulla lukijaa vastaan ihkaelävänä.

Kirjassa merkityksellistä on sen kokeileva kirjoitustyyli. Siinä on typografisia erikoisuuksia. Välillä sanoja on ripoteltu sivuille harvakseltaan tai aseteltu muulla tavalla erikoisesti. Eräällä aukeamalla, jolla puhutaan auringosta, on sanat aseteltu pallon muotoon, kuin aurinkoon viitaten. Myös itse kieli on kohosteista. Siinä on nähtävillä sellaista runollisuutta, jota teoksen nimi sai minut odottamaan. Ilmaisutyyli on välillä myös sen verran mystistä, että lukijan on pysähdyttävä pohtimaan sanojen taakse kätkeytyviä merkityksiä.

Mietin, mahtoiko liian erikoinen kirjoitustyyli ollakin juuri ainakin osittain syy siihen, miksi en lopulta nauttinut teoksesta niin paljon kuin olin odottanut. Jotenkin tuntui, että teksti jättää liikaa aukkoja ja tyhjiä kohtia lukijan täytettäväksi, jotta olisin voinut samaistua ja heittäytyä tarinaan. Pintatasolla kieli lauserakenteineen on helppoa ja houkuttelee nopeaan lukutekniikkaan. Kuitenkin teoksessa on niin paljon pinnan alla kaikkea, mikä ehkä vaatisi hitaampaa pysähtymistä tekstin äärelle. Minusta tuntuu, etten osannut antaa tekstille kaikkea sen vaatimaa aikaa ja pysähtymistä.

Kaikesta huolimatta teoksen lukeminen oli mielestäni virkistävä kokemus erilaisuudessaan.

Lumi sokaisi. Aurinko pilkotti pilven reunan takaa. Tuonne. Laakso. Tuonne. Laakso kaksi. Tuonne. Laakso kolme. Tuonne. Laakso. Sininen. Sininen? Laakso? Sininen. Juhannustaivaan sininen, jota lumi ei ollut vielä ehtinyt peittää. Maaliskuu. Ei jaksanut enää peittää. Kuten heille koulussa opetettiin. Ei ole maita ilman vesiä. Kuten kotona kerrottiin. Meri vie kauas, tuo kaukaa, näkee kauemmas kuin ihmissilmä. Kaikki tuntevat tämän mutta kukaan ei ole nähnyt. 


Kätlin Kaldmaa
Islannissa ei ole perhosia
(Islandil ei ole liblikaid, 2013)
Suom. Outi Hytönen
Fabriikki kustannus
346 s.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Kiehtova kurkistus Japaniin: Minna Eväsojan Melkein Geisha


Talven jälkeen koittaa kauan odotettu kevät. Keväällä sataa päiväkausia voimalla ja äänekkäästi. Japanilaisessa sanonnassa verrataan toisiinsa kevään ailahtelevaa säätä ja naisen sydäntä: kevättaivas ja naisen mieli - yhtä arvaamattomia molemmat. Tosin kuulin samaa sanottavan syksyn taivaasta ja naisen mielestä. Ehkä naisen oikukas ja vaihteleva mieli on japanilaismiesten mielestä aina viehättävä ja suhdetta virkistävä. Kevätsade sulattaa lumen, ja päivien lämmetessä sumu peittää vuorten vaaleanpunaisen siluetin kuin harsohuntu morsiamen. Kirsikankukkien terälehtien sateessa juodaan makeaa sakea ja juhlitaan uutta kevättä ystävien, työkavereiden ja perheenjäsenten kesken. Kevät merkitsee jälleen kerran uutta alkua ja mahdollisuutta. Sydän on pakahtua kaiken kauneudesta ja silkasta onnesta elämää kohtaan.

Minna Eväsojan muutaman vuoden takainen teos Melkein Geisha - hullu ja hurmaava Japani tarjoaa kiehtovan kurkistuksen japanilaiseen kulttuuriin. Suomalainen Eväsoja on viettänyt elämästään useita vuosia Japanissa opiskellen muun muassa japanilaista teetaidetta teekoulussa sekä kirjoittaen väitöskirjaansa japanilaisessa yliopistossa. Teoksessaan hän pyrkii kuvaamaan Japania ja japanilaisuutta omien kokemustensa ja muistojensa kautta. Hän ei pyri antamaan kaikenkattavaa kuvaa Japanista, vaan omalla rohkeasti subjektiivisella otteellaan tarjoaa kurkistusikkunoita japanilaisuuteen. Tekstistä huokuu ymmärrys ja ihailu japanilaisuutta kohtaan, mutta toisaalta myös pieni ironinen ja huvittunut etäisyys joitakin kulttuurin piirteitä kohtaan. 

Eväsojan omakohtainen teksti on elävää ja tempaa mukaansa. Hän tutustuttaa lukijan moniin kiinnostaviin ja kiehtoviin yksityiskohtiin japanilaisuudessa. Teos on alaotsikkonsa veroinen: japanilaisuus näyttäytyy sen mukaisesti teoksessa sekä hulluna että hurmaavana: Pikkuvauvoille juotetaan vihreää teetä. Vihreää teetä juovat tietysti myös isommat ja lähes joka välissä. Lisäksi vihreää teetä käytetään leivonnaisissa ja kakuissa. Talon lähes joka huoneelle oman omat tohvelinsa ja niitä on vaihdeltava alinomaa liikkuessa huoneesta toiseen, ja voi onneton sitä (esim. kirjan kirjoittajaa!), joka unohtaa vessassa käydessään vessatohvelit jalkaansa. Vessoissa ei ole lukkoa, vaan tietyllä tavalla asetellut tovhelit oven ulkopuolella ovat merkki siitä, että vessa on varattu. Kädet pestään vessassa käynnin jälkeen kahdesti, kahdessa eri altaassa: ensin pelkällä vedellä, sitten saippualla toisessa altaassa, joka on toisesssa huoneessa. Avioliitot ovat usein järjesettyjä, ja puolisoa etsitään monesti erityisen avioliittovälittäjän avulla, jonka tarjoamien avioliittoportfolioiden avulla voidaan tutustua puolisoehdokkaisiin  ja valita treffikumppani. Liian monilla treffeillä ei kuitenkaan kannata käydä, sillä jo kolmesta hylätystä sulhasehdokkaasta voi saada niin hankalan ihmisen maineen, että välittäjä ei enää viitsi toimia moisen ronkelin välittäjänä. Häiden jälkeen hääpari ostaa jokaiselle vieraalle henkilökohtaisen ja erikseen kullekin valitun kiitoslahjan, jonka arvo on noin kolmasosa kyseisen vieraan antaman häälahjan arvosta. (Häälahjat ovat aina rahaa.) Flunssa ei ole sairaus, ja jos moisen vähäpätöisyyden vuoksi jää kotiin lepäämään, saa laiskan ihmisen maineen. Lääkärissä käydessään voi saada ohjeeksi esimerkiksi katsella jotakin kaunista. Kenties hurmaavinta japanilaisessa kulttuurissa on teetaide, jota kirjan kirjoittaja opiskelee yliopistossa. Se, kuinka japanilaiset ovat tehneet teenjuonnista, tuollaisesta suomalaisesssa kulttuurissa hyvin arkipäiväisestä asiasta, kokonaisen taiteenlajin, on mielestäni uskomattoman kiehtovaa. 

Muun muassa tällaisia asioita japanilaisuudesta opin teoksesta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tämä teos tarjoaa varmasti paljon sellaista tietoa Japanista ja japanilaisuudesta, jota ei oppikirjoista voi oppia. Toisaalta herää kuitenkin kysymys, miten kattavana kaikkea Eväsojan tarjoamaa tietoa voi pitää. Varmasti teoksen antamaan Japani-kuvaan on syytä pientä lähdekritiikkiä. Niin tai näin, ennen kaikkea teos tarjoaa nimenomaan niitä pieniä kurkistusikkunoita japanilaisuuteen.



Mielestäni eräs mielenkiintoinen ja hyvin jännitteinen asia Eväsojan esiin maalaamassa Japani-kuvassa on naisen asema ja sukupuoliroolit. Toisaalta nousee esille kuva Japanista äärimmäisen konservatiivisena maana, jossa naisen asema on sillä tasolla kuin se on ollut länsimaissa 1900-luvun alkupuoliskolla. Kotirouvakulttuuri kukoistaa, ja naisen on lopetettava työnsä loppuelämäksi, kun hän avioituu ja saa lapsia. Lapsia yleensä on vain yksi kappale, ja sen yhden ainokaisen rakkaudenhedelmän hoitamiseen aviomiehen paapomisen ohella nainen omistaa koko elämänsä, ihan siihen asti, kunnes lapsi ehkäpä joskus kolmikymppisenä muuttaa pois kotoaan ja menee itse naimisiin. Kotona nainen hyysää ja palvelee miestään kuin palkollinen palvelijatar. Kaiken tämän vastapainona on kuitenkin jokin kummallinen matriarkaalinen kulttuuri. Omassa valtakunnassaan naisella on valtaa, jonka edessä on miesten vavistava. Näin Eväsoja kuvailee tätä:

Myöhemmin, kun tutustuin muihin japanilaisperheisiin eri yhteiskuntaluokista, huomasin että miehet hieman pelkäävät vaimojaan ja äitejään. He kantavat näille vahvoille matriarkoille joka kuukausi koko palkkapussinsa, josta vaimot säännöstelevät rahat elämiseen, asuntoon, lasten koulutukseen ja "pahan päivän varalle". Miehet saavat pienen kuukausirahan, jolla pitää kustantaa työmatkat, tupakat, kahvit ja sosiaalinen elämä. Lounaan vaimo pakkaa tavallisesti eväsrasiassa mukaan. Vaimolle harvoin sanotaan vastaan, vaikka voimatonta murinaa saattaa joskus kuulua. Vaimon sosiaalinen asema on vahva ja hänellä on valtaa.

Tämä kirja oli kiinnostava ja kiehtova lukukokemus. Kaiken lisäksi se oli jotakin virkistävän erilaista luettavaa. Eväsojan teoksessa kaunokirjallisuus kohtaa herkullisella ja hurmaavalla tavalla asiapitoisen sisällön. Tätä teosta oli ilo lukea jo ihan pelkästään kielen ja tyylin avulla. Mielenkiintoinen asiasisältö hullusta ja hurmaavasta Japanista kuitenkin kruunasi tämän lukukokemuksen! 


Minna Eväsoja
Melkein Geisha - hullu ja hurmaava Japani, 2016
Gummerus
239 s.