sunnuntai 21. elokuuta 2016

Eka kirjavloggaukseni: Dylan Thomasin Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan

Tässä ensimmäinen varsinainen kirjavloggaukseni, olkaa hyvä!

Videon sisältöä olisi voinut kyllä reippaasti tiivistää - toistan itseäni (ja sitä ihanaa tota-sanaa) ärsyttävästi, mutta koittakaahan kestää. Meinasin jo poistaa videon ja tehdä uuden, mutta ajattelin, että äh, en jaksa nyt alkaa tavoittelemaan täydellisyyttä, sillä minulla on niin paljon muutakin puuhaa ja ideana oli vain saada nopsaa videon avulla blogattua jo kauan sitten luettu kirja. Ihan muistutukseksi  kuitenkin itselleni: seuraavan kirjavloggaukseni suunnittelen paremmin etukäteen, mielellään ihan muistiinpanojen avulla, enkä vain ala höpöttämään kameralle kuten nyt tein. No, siinä suhteessa tämä video edustaa kyllä aidointa minääni - tässä siis sensuroimatonta tajunnanvirtaani Dylan Thomasin runoudesta. Tajunnanvirtahan sopii hyvin modernismin henkeen, eikö totta?

Tässä eteisen seinälle tekemäni pieni runotaulu Thomasin runosta, joka inspiroi minua



Dylan Thomas
Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan(Valikoima runoilijan tuotannon eri vaiheilta)
Suomennos ja esipuhe: Marja-Leena Mikkola
Otava
58 s.

perjantai 19. elokuuta 2016

Opiskelijan kesäkirjasuositus: Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät

Toukokuussa, kesäloman kynnyksellä, kyselin kirjallisuuskurssini opiskelijoilta kurssipalautteen yhteydessä ehdotuksia kesäkirjoiksi. Lupasin arpoa saamistani ehdotuksista yhden kirjan kesälukemisekseni (ja kenties innostuessani enemmänkin). Olen kirjaehdotuksista blogannut jo aiemmin täällä. Arpaonni suosi ranskalaisen Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisia silmiä, josta en ollut aiemmin kuullut juuri mitään. En halunnutkaan ottaa kirjasta mitään selvää vaan hypätä ennakkoluulottomasti ja vaarallisesti kirjan vietäväksi.

Krokotiilin keltaisten silmien päähenkilönä on Joséphine-niminen kesiajan tutkimiseen hurahtanut akateeminen nörttinainen. Hänen miehensä jättää hänet ja  Joséphine on suuren elämänkriisin edessä. Joséphinella on myös sisko nimeltään Iris, joka  on Joséphinen täydellinen vastakohta ja jonka rinnalla Joséphine tuntee itsensä täydelliseksi mitättömyydeksi.  Iris on kaunis, menestyvä, rikas, hauska ja suosittu - kaikkea muuta kuin hiirulainen historiallista museoesinettä muistuttava siskonsa. Tosin hänen menestyksensä ja hohtonsa perustuu lähinnä rikkaan miehen siivellä elämiseen, mutta tietysti myös hänen suulaaseen suuhunsa ja sosiaaliseen taidokkuuteensa. Eräissä juhlissa hän tulee turhamaisuuttaan kertoneeksi eräälle kirja-alan ihmiselle, että hän kirjoittaa keskiaikaan sijoittuvaa romaania. Hups. Yhtäkkiä Iris tajuaa, että hänen on kirjoitettava kirja maineensa säilyttämiseksi ja siihen hän tarvitsee Joséphinen apua. Kerrankin Joséphine pääsee loistamaan ja tuntemaan osaavansa jotakin, mitä hänen "täydellinen" siskonsa ei osaa.


Sivujuonia on myös monia, ja kirjatarinan rinnalla seurataan tiiviisti parisuhde- ja miesasioita yhdellä jos toisellakin rintamalla. Miltei 700-sivuinen teos on rönsyilevä ja runsas, ja siihen mahtuu kaikenlaista. Omalla kohdallani myös monia tylsyyden hetkiä, mutta myös lukuflow´ta ja tarinaan heittäytymistä sekä kaikkea siltä väliltä.

Krokotiilin keltaiset silmät on kuitenkin perusvireeltään hyvin viihteellinen teos ja siten myös melko pinnallinen. Määrittelisin tämän jonkinlaiseksi chic litiksi. Kerrankin pääsin siis lukemaan sitä kuuluisaa genreä, josta kaikki puhuu, mutta jota en itse juurikaan ole aiemmin lukenut. Siksi oli mielenkiintoista lukea kerrankin vähän erilaista, omasta lukumaustani poikkeavaa kirjallisuutta, mutta loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, mitä mieltä olen aina ollut chic litistä (ja muustakin viihdekirjallisuudesta): tämä ei ole minun genreni. Aivot narikkaan ja hyppää tarinaan - menetelmä on ehkä hyvä keino hetken rentoutumiseen, mutta kokonaisen romaanin mittaisella matkalla en voi sille mitään, että tylsistyn. Tarina ei tarjonnut juurikaan älyllistä vastetta tai elämää suurempia ajatuksia ja teemoja pohdittavaksi. Ihmiset ovat niin kliseisesti kuvattu, ettei romaani myöskään avannut mitään uutta minulle ihmisyydestä, mikä on minulle yleensä mielenkiintoisin ja avartavin juttu kirjallisuudessa.

Uskon, että jos olisin tarttunut kirjaan ihan omaksi huvikseni, teos olisi varmaan jäänyt kesken, mutta koska se oli oma opiskelijoilta saamani lukuhaaste, jatkoin sinnikkäästi loppuun. Hieman yli kuukauden kahlasin teosta lukien välissä monen monta muutakin kirjaa. En kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi ollut täysin huono, vaan se ei vain ollut juuri minun juttuni. Eikä täydykään olla: ajattelinkin, että tämän lukuhaasteen hurmaavimpana ideana on juuri haastaa omat lukutottumukseni ja ennakkoluulottomasti lukea jotakin muuta, mitä ei yleensä tulisi luettua. Siinä mielessä siis haaste oli onnistunut. Enkä tarponut teoksen läpi aivan hampaat irvessä, vaan teoksessa oli myös jotakin, mistä tykkäsin. Siinä oli omat hienot hetkensä.

Parasta teoksessa oli päähenkilö, johon pystyin jollakin tavalla samaistumaan. Keskiajan historiaan hurahtanut, menneisyydessä elävä nörttimäinen ja nuhjuinen lukutoukka, joka on hieman "erilainen", oli minulle yksi lukuisista kirjallisista omakuvistani. (Minäkin joskus meinasin hakea lukemaan historiaa yliopistoon.) Vaikka toisaalta Joséphinen erilaisuus kuvataan hyvin kaavamaisesti ja kliseisesti, mutta silti hänessä on jotakin aivan omaa ja persoonallista. Mahtavinta  Joséphinessa on hänen tutkijan intohimonsa keskiaikaan, ja keskiaika muodostaa jännittävän ja kiehtovan vertailukohdan ja vastakkainasettelun tarinan moderniin maailmaan. Huomaa, että kirjailija on tehnyt valtavasti taustatyötä perehtyäkseen keskiajan historiaan ja kulttuuriin, ja kirjaa lukiessa saattoi itsekin oppia yhtä jos toista mielenkiintoista keskiajasta.

Toinen keskeinen asia, mistä pidin teoksessa, on kieli - siis toisinaan ja paikoitellen. Kielessä on tosin jälleen kerran hurjasti kliseemäisyyttä - se kuulunee erottamattomasti genreen - mutta silti välillä lukiessa tuli vastaan jokin lause, kielikuva tai muu ilmaisu, joka sai pysähtymään ihastuksesta. Kieli saavuttaa välillä jotakin kaunista, ja kirjailija onnistuu välillä kaiken pinnallisuuden keskellä vangitsemaan sanoihin jonkin arkielämän yläpuolelle kohoavan hienon ajatuksen, joka jää elämään. Kuten esimerkiksi tämä:

- Luulen, että... jokapäiväisen taistelun perustana on rakkaus. Ei kunnianhimo, ei omistamisen ja saamisen tarve, vaan rakkaus. Ei tosin itserakkaus. Se vasta onkin ihmiselle haitaksi, sen takia ihminen jää kiertämään kehää. Tarkoitan rakkautta toisia kohtaan, rakkautta elämään. Kun rakastat, olet pelastunut. Siinä lyhyesti kerrottuna mitä minun elämässäni on viime aikoina tapahtunut.

Oikeastaan pidin arpaonneani varsin suotuisana opiskelijoiden ehdottaman kesäkirjan valinnassa. En löytänyt elämäni suurta kirjarakkautta, mutta laajensin yleissivistystäni - viihdekirjallisuuskin on osa kulttuuria ja siten myös osa ainakin äidinkielenopettajan ammatillista sivistystä.
Kiitokset siis mahtavista kirjaehdotuksista mahtaville opiskelijoilleni! Ja koska jokaisen on joskus hyvä maistaa omaa lääkettään ja mielestäni on kunnia asiaa elää kuten itse opettaa, on mielestäni äidinkielenopettajalle varsin terveellistä lukea joskus opiskelijan ehdottamaa kirjaa - vaikka sitten hetkittäin hampaat hieman irvessä ja tylsyydestä kärsien. Sitähän opiskelijaraukkani joutuvat tekemään itse jokaisella äidinkielenkurssilla minun määräyksestäni. Haluan ehdottomasti toteuttaa samanlaisia omaa makuani avartavia lukuhaasteita myös tulevilla kirjallisuuskursseillani.

Katherine Pancol
Krokotiilin keltaiset silmät
(Les yeux jaunes des crocodiles, 2006)
Suom. Marja Luoma
Bazar
699 s.



perjantai 12. elokuuta 2016

Perskurkkanoita ja ihmisparsoja: Roald Dahlin Iso kiltti jätti


On hirviöhetki, mutta orpokodissa asuva Sohvi on vielä valveilla - vaikka ei kannattaisi. Sohvi kurkistaa ikkunasta ulos ja näkee kauhukseen hirviön - suuren suuren jättiläisen. Jättiläinen huomaa Sohvin huomanneen hänet ja Sohvin vieläkin suuremmaksi kauhuksi jättiläinen nappaa hänet mukaansa.

Mutta kaikki jättiläiset eivät olekaan niin kauheita ja ilkeitä kuin satujen jättiläiset. Sohvin napannut jättiläinen onkin Iso kiltti jätti eli lempinimeltään IKJ. IKJ kuljettaa Sohvin mukanaan jättiläismaahan, jossa asuu myös muita jättiläisiä. IKJ on kuitenkin aivan erilainen jättiläinen kuin muut, eikä hän ole muiden tapaan ihmisparsoja popsiva brutaali ilkimys vaan vakaumuksellinen kasvissyöjä, sillä ei halua vahingoittaa ihmisiä. Sen sijaan hän popsii naama irvessä ravinnokseen aivan ällöttävän makuisia perskurkkanoita - ainoita vihanneksia, joita jättiläismaassa kasvaa. Hänen oli pitänyt vain napata Sohvi mukaansa sen vuoksi, että tämä oli nähnyt hänet - ihmiset eivät saa nähdä jättiläisiä, sillä muuten syntyisi skandaali ja ihmiset ainakin IKJ:n pelon mukaan tulisivat ja vangitsisivat hänet ja veisivät eläintarhaan. Niin IKJ:tä kuin Sohviakin vaivaa epäoikeudenmukaisuus, että muut jättiläiset iltaisin aina loikkivat milloin minnekin maailman kolkkaan popsimaan ravinnokseen ihmisiä kuin puput porkkanoita.

IKJ on itse alistunut ajatukseen, että se on asia, jolle hän ei voi tehdä mitään, mutta Sohvi onkin eri mieltä. Ihmissyönnin on Sohvin mielestä ehdottomasti loputtava.

Tartuin Roald Dahlin lastenkirjaklassikkoon Iso kiltti jätti siitä syystä, että kirjasta tehty elokuva pyörii elokuvateattereissa tänä kesänä ja nähtyäni elokuvan trailerin halusin ehdottomasti päästä katsomaan elokuvan. Sitä ennen kuitenkin halusin lukea kirjan. Kirjoitan nyt lähinnä kirjasta, mutta sanalla sanoen sekä kirja että elokuva oli mielestäni aivan loistavia ja saattaa olla, että tarina toimi ehkä jopa hieman paremmin valkokankaalla.

Mahtavinta kirjassa on mielestäni huumori - paitsi sisällöllinen, mutta ennen kaikkea kielellinen. Sisällössä on hauskaa mielikuvituksen iloa ja leikkiä. Kuten vaikka ne ällöttävän makuiset perskurkkanat, ainoat syötävät vihannekset. Tai jättiläisten lempijuoma poplimo, jossa kuplat liikkuvatkin alaspäin eikä ylös, kuten ihmisten kuplajuomissa. (Mikä tosin johtaa siihen, että ilma kulkee poplimonnauttijan elimistössä myös toiseen suuntaan ja poistuu alakautta eikä röytäyksenä suunkautta - mutta jättiläskulttuurissa poplimon aiheuttamat "poksutuhnut", kuten niitä nimitetään, ovatkin ylimpiä ilonilmauksia, eivätkä paheksuttuja epäkohteliaisuuksia kuten ihmisten kulttuurissa. Tästä päästiinkin teoksen ainoisiin huonoihin vitseihin, sillä itse taidan olla yksinkertaisesti aivan liian vanha tämänkaltaiselle huumorille.) Eniten teoksen huumorissa minua ilahdutti kuitenkin kielellä leikittely. IKJ nimittäin ei ole nimittäin käynyt kouluja, sillä sellaisia ei jättiläismaassa ole, eikä ole siis sen vuoksi myöskään opiskellut "kielipoppia", kuten hän sitä nimittää. Sen vuoksi IKJ:n kieli on varsin erikoista ja sanat menevät hieman sekaisin kerran jos toisenkin ja itse asiassa useimmiten.

"Ihmisparsoilla on oma musiikki, oikein vai vasein?"
"Oikein", Sohvi sanoi. "Paljon musiikkia."

"Ja joskus ihmisparsat on oikein vaikuttuneita kun he kuulevat sulostavaa musiikkia. Ne saa väristyksiä selkäpuuhun. Oikein vai vasein?"
"Oikein", Sohvi sanoi.
"Joten musiikin täytyy sanoa jotain niille. Se lähettää viestin. En usko, että ihmisparsat tietää mikä se viesti on, mutta ne pitää siitä joka tapauksessa."
"Niin kai se on", Sohvi sanoi.

"Mutta näiden minun huperhypelöivien korvien ansiosta", IKJ sanoi, "minä paitsi kuulee musiikin, jota unet tekee, niin myös pystyn ymmärtämään sitä."
"Millä lailla ymmärrät?"
"Minä osaan tulkita sitä", IKJ sanoi. "Se puhuu minulle. Sillä on oma kielipoppi."

Teosta lukiessani mietin, että suomentajalla on ollut aika tehtävä varsinkin IKJ:n "kielipopin" suomentamisessa, mutta myös tarinan suomalaistamisessa, sillä tarina on muunneltu suomalaislapsille läheisemmäksi muun muassa tekemällä Sohvista suomalainen. Lisäksi ainoa kirja, jonka IKJ omistaa, on  Kiven Seitsemän veljestä. Tästä opuksesta on IKJ yrittänyt opetella "kielipoppia". Lukiessani oli mielestäni äärettömän hauskaa miettiä, mikäköhän kirjailija ja teos on Dahlin alkukielisessä kirjassa IKJ:n johtotähtenä kielen ihmeelliseen maailmaan. Tulin siihen tulokseen, että  englanninkielisen IKJ:n on aivan pakko lukea Dickensiä! Oikeassa olin: elokuvassa IKJ luki - mitäpäs muutakaan kuin Charles Dickensin Nicholas Nicklebyn elämää ja seikkailuja. (Olisin tosin ehkä enemmän veikannut Oliver Twistiä tai David Copperfieldiä.)



Iso kiltti jätti on toinen lukemani Dahlin lastenkirja. Vuosia sitten lukemani Matilda oli aivan ihana, ja tämä kannusti ehdottomasti jatkamaan seikkailujani Dahlin jännittävien lastenkirjojen parissa myös tulevaisuudessa. Mitä voisitte suositella minulle?

Roald Dahl
Iso kiltti jätti
(BFG, 1982)
Suom. Tuomas Nevanlinna
Art House
232 s.


sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Klassikkohaaste 3: Mika Waltarin ajaton Sinuhe

Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat. Siksi uskon, ettei tulevinakaan aikoina kirjoittaminen muutu siitä, mitä tähän asti on kirjoitettu, koska ihminen itse ei muutu. Valheen ympärillä parveilevat näet ihmiset kuin kärpäset hunajakakun kimpussa ja sadunkertojan sanat tuoksuvat suitsutukselta hänen istuessaan karjanlannassa kadunkulmassa, mutta totuutta ihmiset pakenevat.

Minä, Sinuhe, Senmutin poika, olen kuitenkin vanhuuteni ja pettymykseni päivinä kyllästynyt valheeseen. Siksi kirjoitan vain itseni tähden ja kirjoitan vain sen, minkä itse olen omin silmin nähnyt tai kuulemani perusteella tiedän todeksi.


Ei ole mitään uutta auringon alla. Klassikko on aina klassikko. Niin on aina ollut, niin on aina oleva. Kirja, joka on syntynyt klassikoksi, on aina klassikko, halki aikojen, vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen. Sellainen kirja on Mika Waltarin vuonna 1945 kirjoittama Sinuhe egyptiläinen, jonka luin kirjabloggaajien klassikkohaastetta varten, joka on jo kolmas laatuaan. Tämä oikein ison K:n Klassikko oli oiva valinta haasteeseen, sillä se on juuri niin klassikko kuin klassikko ikinä voi olla klassikko, vaikka ei olekaan saavuttanut vielä aivan yhtä kunnioitettavaa ikää kuin ehkä moni muu klassikko.

Jos mietitään, mikä tekee klassikosta klassikon, on yksi ehdottomia kriteereitä teoksen ajattomuus. Vaikka jokainen teos on aikansa peili ja kulttuurinsa tuote, on klassikossa jotakin, mikä puhuttelee ja koskettaa ihmisiä kaikkina aikoina. Klassikkoon on vangittu pala ikuisuutta ja muuttumatonta todellisuutta. Toisena tärkeänä kriteerinä pitäisin sitä, että klassikolla on oltava jotakin oikeaa ja painavaa sanottavaa. Toisaalta voidaan ehkä puhua myös viihdekirjallisuuden klassikoista, mutta itse lasken todellisten klassikoiden kaanoniin kuuluvaksi lähinnä teokset, jotka kertovat jotakin tärkeää elämästä ja ihmisyydestä. Ja kolmanneksi: klassikon täytyy olla taitavasti kirjoitettu. Nämä kriteerit täyttyvät hyvin - tai jopa erinomaisesti - Sinuhe egyptiläisen kohdalla.

Muinaiseen Egyptiin sijoittuva Sinuhe egyptiläinen on tarina Sinuhe-nimisestä lääkäristä ja hänen elämänkohtalostaan. Samalla se on tarina ihmisyydestä ja ihmisen pahuudesta sekä niiden muuttumattomuudesta. Se, että tämä vuonna 1945 kirjoitettu tarina on sijoitettu muinaiseen menneisyyteen, alleviivaa teoksen sisällön ajattomuutta. Sinuhella on vuosituhansiensa takaa myös jotakin sanottavaa ja kerrottavaa nykyihmiselle. Lisäksi sillä oli paljonkin sanottavaa sodan sukupolvelle kirjoittamisajankohtanaan. Teosta nimittäin pidetään allegoriana toisesta maailmansodasta. Itse en välttämättä tätä yhteyttä olisi huomannut, ellen olisi opettanut Suomen kirjallisuushistorian kurssia ja lukenut sitä oppikirjastamme.

Teos on metafiktiivinen ja ikään kuin päähenkilönsä omaelämäkerta. Vanhuuden päivillään elämää nähnyt Sinuhe haluaa kirjoittaa muistiin kaiken näkemänsä ja kokemansa. Tämän metafiktiivisyyden tulos on siis Sinuhe egyptiläinen, alaotsikoltaan Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390-1335 eKr. Sinuhe kertoo tarinansa hyvin perinteisen tarinankerronnan keinoin aloittaen syntymästään ja päättäen siihen tilanteeseen, kun hän vanhana ja yksinäisyyteen karkotettuna kirjoittaa kirjaansa.

Se tarina on hyvin pitkä ja monivaiheinen - sekä 785-sivuinen ja todella paksu. Sinuhen valtaisa fyysinen olemus aiheutti pientä kauhuntunnetta, kun aikoinaan siihen kirjaston hyllyllä tartuin. Hyvin pitkä tovi menikin teoksen kanssa tarpomiseen. Aloitin 1. heinäkuuta ja lopetin 28. heinäkuuta. Välipalaksi piti lukea monenlaista muutakin teosta. Lupaavissa ja koukuttuneissa tunnelmissa käyntiin lähtenyt luku-urakka oli jossain vaiheessa myös aika takkuamista, mutta lopussa koin jälleen mahtavaa lukuflow´ta. Viimeisen sivun luettuani teki mieleni taputtaa itsenäni päähän ja sanoa: "Hyvä, Anna." Oli aikamoinen voittajafiilis. Sain kuin sainkin luettua teoksen, sekä henkisesti että fyysisesti suurenmoisen klassikon - ja koin sivistyneeni suuresti.

Se tunne, kun olet lukenut Sinuhen loppuun!

Sen lisäksi, että Sinuhe on pitkä, monivaiheinen ja suurenmoinen, oli se myös hieman sekava - kuten usein pitkät ja monivaiheset tarinat ovat. Tai luulen, että sekava sen sijaan saattoi olla aivotoimintani lukemisen aikana, sillä keskittymiskyky ei ollut aina aivan parasta luokkaa. Siksi on vaikea tiivistää fiksusti teoksen juonta. Yritän nyt kuitenkin.

Sinuhe pienenä vauvana purjehtii Niiliä pitkin hylättynä kaislaveneessä kuin Raamatun Mooses konsanaan ja päätyy ottolapseksi Senmut-nimiselle köyhien lääkärille ja tämän vaimolle Kipalle. Vartuttuaan opiskelee Sinuhe ottoisänsä ammattiin, lääkäriksi. Naiset ovat kuitenkin miltei kaiken pahan alku ja juuri tässä teoksessa (tai sittenkin pahempaa on miesten vallanhimo ja jumalat), ja Sinuhe joutuu Nefernefernefer-nimisen kurtisaanin pauloihin, joka kynii miehen köyhäksi kuin kirkonrotta, mikä johtaa myös Sinuhen ottovanhempien tuhoon. Se on Sinuhen onnettomuuden alku, ja jonkinlainen onnettomuus ja yksinäisyys näyttää aina seuraavan häntä. Elämä kuljettaa Sinuhen moniin Välimeren maihin, mutta lopulta hän palaa kuitenkin takaisin Egyptiin - tullakseen karkotetuksi pois maasta ja elääkseen loppuelämänsä yksinäisyydessä, erossa muista ihmisistä. Elämänsä matkan varrella Sinuhelle sattuu paljon kaikenlaista, ja hän jossain määrin saavuttaa suurtakin maallista menestystä, sillä pääsee muun muassa faaraon hoviin faaraon henkilääkäriksi. Kuitenkaan maallinen menestys ei Sinuhelle merkitse mitään, ja minne hän meneekin, hän joutuu samojen synkkien pohdintojen äärelle. Ihminen on paha ja pahana pysyykin, sillä se on ihmisyyden ikuinen luonne. Ja yleensä ihmisen vallanhimo ja jumalat, jotka sokaisevat ihmiset, ovat kaiken pahan takana - tai naiset, jotka sekoittavat miesten pään. Teoksessa sota on keskeisellä sijalla, ja sota onkin juuri se asia, jossa ihmisen pahuus parhaiten tulee esiin. Teoksessa tiivistyy maailmansotien sukupolven kokema pettymys ihmisyyteen, mikä oli yleinen teema aikansa kirjallisuudessa.

Waltaria on paljon kiitetty ja ylistetty teoksen historiallisesta kuvasta, eikä syyttä. Sinuhe on historiallinen romaani ja osa sen henkilöistä on aivan todellisia historiallisia henkilöitä. Waltari on mielestäni uskomattoman tarkasti tavoittanut ajan hengen. On miltei vaikea uskoa, että teos on kirjoitettu 1900-luvulla, eikä esimerkiksi muutama tuhat vuotta sitten. En ole kyllä mikään muinaisen Egyptin asiantuntija, mutta teos tuntuu äärettömän uskottavan muinaiselta. Teoksen kielestä ja maailmankuvasta välittyy hyvin samanlainen tunnelma kuin Vanhan testamentin kirjoista. Raamattu lieneekin ollut kirjoittajalla yhtenä inspiraation lähteenä, sillä teoksessa toistuu monet Saarnaajan kirjan sanat, kuten "ei ole mitään uutta auringon alla" ja erityisesti "Niin on aina ollut, niin on aina oleva". Sinuhe itsekin näyttäytyy jonkinlaisena saarnaajana, joka on kyllästynyt kaikkeen siihen turhuuteen ja tuulen tavoitteluun sekä ennen kaikkea ihmisen pahuuteen,  mihin myös Raamatun Saarnaajan kirjan saarnaaja on kyllästynyt.

Aika monta kuppia teetä tarvittiin Sinuhen päihittämiseen.

Sinuhen maailmankuva ei ole kovin kaunis ja ruusuinen kuten teemukini, vaan hyvin pessimistinen. Koin silti - ja ehkäpä juuri siksi - saaneeni jonkinlaisen ystävän ja sukulaissielun Sinuhesta. Kun suljin kirjan kannen ja jätin Sinuhen pohjattomaan yksinäisyyteensä, palasin myös minä omaan yksinäisyyteeni ja jäin kaipaamaan ystävääni Sinuhea.

Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvyydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja väkevyydessä. Ihmisenä olen elävä ihmisessä ikuisesti enkä sen tähden kaipaa uhreja hautaani tai kuolemattomuutta nimelleni. Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät.

Mika Waltari
Sinuhe egyptiläinen (1945)
WSOY
786 s.


tiistai 19. heinäkuuta 2016

L. M. Montgomery: Tiedän salaisuuden


Tiedän salaisuuden on rakastetun tyttökirjakirjailijan L. M. Montgomeryn tarinakokoelma.
Erityisesti Anna- ja Runotyttö-kirjojen kirjoittajana tunnettu Montgomery tehtaili elämässään suunnattoman määrän myös lyhempiä tarinoita, jotka ovat ainakin suomenkielisille lukijoille melko tuntemattomia hänen moniin romaaneihinsa verrattuna. Taustaa Tiedän salaisuuden -kokoelmasta ja Montgomeryn lyhytproosatuotannosta voi lukea enemmän esimerkiksi tästä Sinisen linnan kirjaston Marian bloggauksesta.

Tiedän salaisuuden sisältää 14 toinen toistaan ihanampaa ja ihastuttavampaa tarinaa. Koska kokoelman lukemisesta on ehtinyt vierähtää jo ainakin kuukausi, ovat monet yksityiskohdat valitettavasti haalenneet mielessäni. Useimmat tarinat ovat rakkaustarinoita ja sävyltään hyvin idealistisen romantisoituja, mutta osaan sisältyy myös riistävää haikeutta ja surua. Rakastavaiset saavat kuin saavatkin toisensa kaikista esteistä ja mutkista huolimatta - vaikka se tarkoittaisi vuosikymmenten odottelua jan jo pois heitettyä toivoa.  Tarinat olivat minulle kepeää kesäluettavaa ihanalla Hangon matkallani. Uppoaminen Montgomeryn elämäniloiseen ja kauneudentäyteiseen maailmaan, jossa kaikki lopulta päättyy aina parhain päin, tekee välillä hyvää. Se saa omankin elämäni näyttämään silmissäni jälleen kauniimmalta ja saa minut uskomaan kaikkeen hyvään ja unelmiini.





L. M. MontgomeryTiedän salaisuuden
The Doctors´s Sweetheart and Other Stories
Karisto
227 s.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Aiheenani ovat muistot - tuo siivekäs joukko, joka kaarteli ympärilläni eräänä harmaana sota-aamuna.

Nämä muistot, jotka ovat yhtä kuin elämäni - sillä me emme omista mitään muuta todella varmaa kuin menneisyyden  - seurasivat minua aina. Ne olivat kaikkialla kuin Pyhän Markuksen torin kyyhkyset - jalkojeni alla yksitellen ja pareittain, pieninä, hunajaisesti kuhertelevina laumoina, jotka nyökyttelivät, tepastelivat, räpyttelivät silmiään, pöyhistelivät hentoja kaulahöyheniään, lehahtivat joskus olalleni, jos seisoin hiljaa, kunnes kahdentoista tykinlaukaus ammuttiin ja koko jalkakäytävä tyhjeni yhtenä ainoana lehahduksena ja siipien räpistelynä ja linnut pimensivät koko taivaan. Juuri näin oli tuona sota-aamuna.


Evelyn Waughin klassikkoteos Mennyt maailma on viehättävä ja upeasti kirjoitettu romaani, joka on kuin kirjoitettu minua varten. Älykkäästi ja aistikkaasti kirjoitetussa teoksessa on viipyilevää, aivan nimensä mukaisesti menneen maailman tunnelmaa. Kirjoitustyyli sai minut haukkomaan henkeäni - niin osuvasti kirjailija on kuvannut menneiden hetkien tunnelmia ja vaikutelmia. Tyylissä on vahvasti mukana oma tapani kokea ja tuntea maailma, ja Waugh on onnistunut vangitsemaan sanoihin jotakin minun sielustani ja maailmastani.  Teos kuljettaa lukijan minä-kertojan, nyt jo varttuneen, keski-ikäisen miehen nuoruuden muistoihin ja ikuistaa samalla sanoihin vanhat, jo miltei kadonneet muistot.

Päähenkilö Charles Ryder näkee Brideshead-nimisen vanhan aateliskartanon marssiessaan komppaniansa kanssa toisen maailmansodan tiimellyksessä.  Kartano tuo miehen mieleen vanhat muistot, kuljettaa hänet muistojen matkalle opiskeluvuosiinsa ja siitä pidemmälle elämään, sillä kartano on kuulunut vahvasti hänen nuoruuteensa.

Opiskelleessaan yliopistossa Charles tutustuu Sebastian Flyte -nimiseen rikkaan aatelisperheen vesaan. Nuorista miehistä tulee läheiset ystävykset, ja Charlesin silmin kerrottu tarina on enemmän tarina Sebestianista ja tämän perheestä kuin Charlesista itsestään. Sebastian on outo lintu, hieman boheemi nuorukainen, jota rappio ja alkoholi vetävät puoleensa. Perheeseensä hän suhtautuu vältellen, mutta ajan myötä Charles pääsee tutustumaan Sebastianin pienen mystiikan peittämään perheeseen ja sitä kautta myös perheen asuttamaan hulppeaan kartanoon, Bridesheadiin. Pian perhe imee Charlesin mukaan elämäänsä, mutta sitä mukaan Charles kadottaa Sebastianin yhä kauemmas itsestään.

Muistoissa viipyilevä teos on sisällöltään hieman poukkoileva ja merkityksen etsijälle hieman hämmentävä. Teoksesta on loppujen lopuksi mielestäni äärettömän vaikea sanoa mitään järkevän analyyttistä. Uskonnollisuus on ainakin tärkeä teema teoksessa. Sebastianin perhe on syvästi katolinen, ja uskonto vaikuttaa vahvasti perheen elämään - eikä aina niin hyvällä tavalla. Uskonnoton Charles seuraa läheltä perheen elämää ikään kuin ulkopuolisen tarkkailijan silmin ja samalla asettaa perheen katolisen uskon kyseenalaiseen valoon saaden sen näyttämään irrationaaliselta. Kirjan suurin anti on kuitenkin mielestäni pienissä hetkissä, kielen vivahteissa sekä siinä ajatuksessa, että sanoin voi tavoittaa ja ikuistaa muistot ja menneen, kadonneen maailman.


Evelyn Waugh
Mennyt maailma
(Brideshead Revisited, 1945)
Otava
333 s.


lauantai 9. heinäkuuta 2016

Blogistanian kesälukumaraton: virallinen (päivittyvä) maratonpostaukseni

Ilta on saapunut ja on vihdoin aika oman lukumaratonini. Tämä on virallinen maratonpostaukseni, jota päivitän silloin tällöin maratonin aikana. Tervetuloa seuraamaan edistymistäni!

10.7.2016 vietetään siis Blogistanian perinteistä 24 tunnin kesälukumaratonia. Maratonin voi aloittaa omaan aikatauluunsa sopivasti siten, että ainakin osa lukemisesta ajoittuu 10. päivän puolelle. Itse aloitan lukemiseni siis nyt jo virallista maratonpäivää edeltävänä iltana ja luen ainakin muutaman tunnin, ennen kuin menen nukkumaan. Huomenna jatkan koko päivän, kunnes 24 tuntia on tullut täyteen.

Päivällä bloggasin jo maratonin lukusuunnitelmista. Ensimmäiseksi maratonkirjaksi aion ottaa Sinuhen, jota olen jo aiemmin lukenut reilu 300 sivua ja joka jäi aamulla niin koukuttavaan kohtaan, että on pakko jatkaa sitä.


Klo 22.40 maraton alkaa

Maraton starttaa juuri tasan nyt! Tee on keitetty, kynttilät sytytetty ja Sinuhe odottaa lukijaansa sohvalla! Innostus huipussaan! :)





Klo 1.00, luettu 58 s.

Lukumaratonini käynnistyi verkkaisesti, mutta mukavasti Sinuhella. Sohvalla, kynttilöiden valossa ja viltin alla teekupin kera oli ihana lukea. Välillä sometin ja tein myös iltapalaa. Sinuhe tuntuu kiinnostavalta, mutta myös hyvin traagiselta. Vähän aikaa sitten menetti Sinuhe rakkaansa julmalle jumalalle.

Nyt suuntaan sänkyyni ja jatkan huomenna! Hyvää yötä!





Klo 16.40, luettuna 142 s.





Heipä hei pitkästä aikaa! Sunnuntain eka päivitys venähti, sillä tuli mutkia matkaan. Mutkista kerron tarkemmin videobloggauksellani, joka muuten on elämäni toka videobloggaus. (Tässä eka videobloggaukseni!) Mutkien vuoksi en ole ehtinyt kovin paljoa lukemaan, mutta nyt yritän laittaa loppukirin päälle. Edelleen menossa Sinuhe, mutta ajattelin, että kohta voisi vaihtaa kirjan Krokotiilin keltaisiin silmiin, jonka olen lukenut kesäkuussa suurimmaksi osaksi, mutta jota on vielä noin kaksi ja puoli sataa sivua lukematta ja joka olisi kiva saada loppuun tämän maratonin aikana.

Klo 22.40, luettuna 371 sivua
Tämä lukumaratoonari on saavuttanut vihdoin maalinsa! Jatkoin edellisen päivityksen jälkeen vielä
jonkin verran Sinuhea, mutta vaihdoin sitten maratonkirjani Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisiin silmiin. Välissä tuli jälleen myös kaikenlaista muuta puuhaa: pientä ruuanlaittoa ja kaupassakäyntiä ja ärsyttävää kyllä, uusi puhelimeni änkesi itsensä aivan liian usein käteeni miltei omasta tahdostani riippumatta. IPhonen uusia selfie-ominaisuuksia piti esimerkiksi aivan välttämättä testailla, ja lisäksi piti puhella ja viestitellä useiden henkilöiden kanssa. Rikkoutuneen puhelimen, sitä seuranneen kännykkäshoppailureissun ja uuden kännykän asennuksen aiheuttama ärsytys ja stressireaktio haittasi aika pitkään keskittymistäni lukemiseen. Ihan loppumaratonin aikana aloin vihdoin taas oikeasti nauttia lukemisesta. Keitin teetä ja menin parvekkeelle istumaan kirjan ja teen kera. Koin jälleen olevani onnellinen päivän lukuisten hermojen menetyksien jälkeen. Teekupin ääreen, seesteisissä tunnelmissa oli hyvä päättää maraton.




 Koonti
Vaikka lukumaratonini ei mennyt tällä kertaa puhelinsekoilujen vuoksi aivan putkeen ja luettu sivumäärä lienee historiani huonoin maratonsaavutus, tarjosi lukumaraton kuitenkin monta mukavaa lukuhetkeä kaikesta hammastenkiristyksestä huolimatta. Harmi, etten saanut edelleenkään luettua Krokotiilin keltaisia silmiä loppuun, sillä se on ollut jo yli kuukauden kesken.  Lukumaraton on ollut poikkeuksellinen myös monella muulla tapaa: en ole lukenut ollenkaan ulkona (tai ylipäätänsä missään muualla kuin kotona) ja en ole lukenut yhtäkään teosta kokonaan. Olisin mielellään lähtenyt illalla meren ääreen lukemaan, mutta silloinpa sattui satamaan. Monellakin tapaa maraton ei siis vastaa kuvaani siitä, millainen hyvä kesälukumaraton on. Siksipä hampaan kolooni jää hieman kaivelemaan ajatus siitä, että tänä kesänä pitäisi vielä viettää sitten ihan kunnon lukumaraton. Katsotaan, jääkö se vain ajatukseksi.

Luetut kirjat

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen, sivulta 304 sivulle 516 = 214 sivua
Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät, sivulta 446 sivulle 603 = 157 sivua
Yhteensä 371 sivua

Seuraavaksi taidan rientää kierrokselle muiden maratoonareiden blogeihin, sillä en ole ehtinyt käydä lukemassa tai kommentoimassa kenenkään muun maratonbloggarin saavutuksia!