sunnuntai 17. marraskuuta 2019

L. M. Montgomeryn inspiroimaa runoutta: Vappu Kannaksen Morsian

Kun siskoni vinkkasi minulle Vappu Kannaksen Morsian-runokokoelmasta, hykersin ihastuksesta. L. M. Montgomeryn päiväkirjoista väitöskirjansa kirjoittanut Kannas kirjoitti väitösprojektinsa ohessa runokokoelman, joka ammentaa inspiraationsa Montgomeryn elämästä ja tuotannosta.


Suurena Montgomery ja Vihervaaran Anna -fanina odotin paljon teokselta. Jollakin tavalla ehkä hieman petyin, vaikka en sittekään. Kannaksen runot ovat hienoja, virkistävän erilaisia kuin mikään aiemmin lukemani. Niissä on jotakin kirpeää ja raikasta. Yllätyksellisyyttä ja vahvoja kontrasteja.

Mutta jollakin tavalla odotin jotakin, mistä voisin vahvemmin tunnistaa lempikirjailijani Montgomeryn ja hänen maailmansa. Jos en olisi tiennyt kirjan taustasta, tuskin olisin osannut löytää intertekstuaalista yhteyttä.

Yhteys Montgomeryyn on jollakin tavalla viitteellinen, vaikka toisaalta runoissa vilahtelee asioita ja käsitteitä, jotka on helppo mielikuvissa liittää Montgomeryyn ja hänen maailmaansa, jonnekin menneeseen ja kadonneeseen. On lepattavia yksinäisiä kirjeitä, virsiä lukeva isoäiti, kapioita, entinen uuma, puutarhassa uinuvia omenoita, tädin ruskea hääpuku ja äidin koppakuoriaisen vihreä hääpuku. On kukkaiskruunu ja keijaukaiskuningatar pitkine hiuksineen.

Sen lisäksi on jotain, mikä kytkee runot tähän päivään. Esimerkiksi aallot, jotka kantavat muovia. On moderni tulkinta avioliitosta, jota ei ehkä silloin kauan sitten olisi uskallettu pukea suoraan sanoiksi. Esimerkiksi ensimmäinen runo kertoo: "Naimisiin päätyneet naiset imaistuvat helposti unohduksen syövereihin / ja katoavat kartalta. / Kun katsoo lähemmin, huomaa että he olivat vankeja."

Modernia runoissa on kuitenkin ennen kaikkea muoto. Runot ovat hyvin vapaarytmisiä, loppusointuja ei ole, eikä juuri alkusointujakaan. Osa on jaettu säkeisiin ja säkeistöihin, mutta joukossa on myös monia proosarunoja, jotka vyöryvät eteenpäin suorstaan hengästyttävällä rytmillä heittäen lukijan eteen kasoittain vapaita assosiaatioita. 

Itse pidin varsinkin näistä proosarunoista. Monet niistä saivat minut nauramaan yllätyksellisyydellään ja vyöryävällä rytmillään. Esimerkiksi tämä proosaruno, joka alkaa näin, oli minusta riemastuttava:

Kaikkien on tehtävä valinta ennemmin tai myöhemmin, sotkeeko
vaatteensa sokerikuorrutukseen hierooko seiniin linimenttiä päästääkö
tulen leviämään portaita pitkin tauluja jotka kaatuvat seiniltä, liian
pienet kengät vai sama hattu joka kuvassa eikö siinä ole jotakin 
epäilyttävää että lähtee häämatkalleen mukanaan kuusi pukua 
eikä yhtään aviomiestä? Laivan kannelta on huippua hyppiä uimahyppyjä
jäiseen veteen valitettavasti vuosi liian aikaista jäävuoreen törmäämiselle,
voi kiertää kaikki mahtavat paikat kuljimme sadetakeissa arvostimme 
kovasti burnsin syntymäpaikkaa rakkaudella maud, ei ole lainkaan
itsestäänselvää hurmaantuuko kultaisen pullan kaltaisesta tukasta 

Mielestäni hurmaavinta Kannaksen runokokoelmassa onkin modernin tyylin kohtaaminen menneen maailman kanssa.


Toivon, että Morsian olisi runokokoelma, johon palaisin vielä joskus uudestaan, hitaammin ja mietteliäämmin. Uskoisin, että uusintaluku ja pysähtyminen sen äärelle auttaisi löytämään uusia yhteyksiä runojen ja Montgomeryn elämän ja teosten välillä. Tätä olisi myös hauska lukea rinnakkain Montgomeryn päiväkirjojen ja teosten kanssa niin, että tarkistaisi runojen lukemisen lomassa tiettyjä faktoja muista teoksista ja pohtisi sitä kautta yhteyksiä.

Tällä ensimmäisellä lukukerralla kuitenkin ryntäsin runojen läpi, sillä minulla on menossa loppukiri oman blogini Montgomery-haasteen kanssa, joka päättyy tämän kuun lopussa. Vinkkinä muille - haasteeseen ehtii vielä hyppäämään mukaan näin loppumetreilläkin! Osallistumisen minimiehtona on vähintään yhden Montgomeryn teoksen lukeminen, ja silläkin pääsee jo osallistumaan arvontaan.

Vappu Kangas
Morsian, 2018
NTAMO
92 s.

lauantai 26. lokakuuta 2019

Montgomery-haaste jatkuu: Jane ja Saaren kutsu


"Mami", Jane kysyi, "elääkö isä?"
Kummallinen, kauhistuttava humahdus kävi huoneen läpi.
Isoäidin silmät leimusivat. Sylviä-täti veti henkeä ja Gertude-tädin kasvot lehahtivat ruman purppuraisiksi. Mutta äidin kasvot olivat niin valkoiset kuin niille olisi satanut lunta.
"Elääkö hän?" Jane penäsi.
"Elää", vastasi äiti. Hän ei sanonut enempää.



Jane asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa Torontossa Gay Street 60:ssä. Asuinpaikka on kaikkea muuta kuin nimensä veroinen. Materiaalisesti elämä on hyvää. Jane on varakkaan ja ylpeän suvun vesa. Mutta isoäiti hallitsee taloa rautaisella otteellaan, eikä hän selvästikään pidä Janesta, vaikka Jane ei voi ymmärtää miksi. Janen äiti on kaunis ja lempeä. Hän selvästi rakastaa pientä tytärtään, mutta isoäiti pitää huolen siitä, ettei äidillä riitä liiaksi aikaa ja huomiota tyttärelleen. Jane viettää yksinäistä ja kolkkoa lapsuutta suuressa ja ylellisessä talossa.

Jane on luullut koko elämänsä isänsä olevan kuollut. Isään liittyy jotakin mystistä ja hämärää, mistä on vaikea saada otetta ja mikä antaa Janelle aihetta vihata isäänsä. Joskus hän kuulee huhun, että isä ei olisikaan kuollut, vaan olisi jättänyt perheensä Janen ollessa vauva. Eräänä päivänä isältä saapuu kirje. Hän kutsuu tyttärensä luokseen Prinssi Edwardin saarelle viettämään kesää. Jane ei haluaisi mennä, sillä hän vihaa isäänsä. Mentävä kuitenkin on.

Ennakkoluulot osoittautuvat turhiksi. Isä ei olekaan sitä, mitä Jane on luullut. Janen ankeassa elämässä koittaa uusi ja onnellinen luku - ja jotakin vieläkin onnellisempaa on luvassa.

Siinä missä Jane voittaa kirjan tarinan aikana ennakkoluulonsa isäänsä kohtaan, voitin minä tarinaa lukiessani ennakkoluuloni kirjaa kohtaan. Olen joskus kauan sitten aloittanut teosta ja lopettanut lukemisen jo aivan alussa tylsyyden vuoksi. Tunnistin saman tunteen heräävän jälleen minussa lähtiessäni lukemaan teosta, mutta olin tällä kerta sitkeä, sillä halusin saada sen luettua oman blogini  Montgomery-haasteeseen. Lopulta kävin niin, että yllätyin iloisesti: tämä kirja hurmasi minut!


Luulen, että alun vastenmielisyys tarinaa kohtaan johtuu siitä, että kirjan alkupuolella päähenkilön elämää on kuvattu niin ankeaksi. Samoin koin koko kirjan päähenkilön ankeaksi. Suorastaan ärsyynnyin Janesta. Kirjan tunnelmassa ja myös päähenkilössä tapahtuu kuitenkin muutos. Tarina muuttuu valoisammaksi, ja onnellisten elämänkäänteiden myötä myös päähenkilö muttuu paremmaksi itsekseen. Alistettu, laiminlyöty ja huonosta itsetunnosta kärsivä Jane puhkeaa kukkaan päästyään rakastavan isänsä luokse Prinssi Edwardin saarelle, pois isoäidin myrkyttävästä ilmapiiristä. Elämä saarella on vapaampaa ja täynnä uusia iloja. Jane löytää itsensä ja omat vahvuutensa. Hiljaisesta hiirulaisesta kuoriutuu valloittava ja rohkea persoona.

Kirjan luettuani koin jopa huonoa omaatuntoa siitä, etten aluksi pitänyt Janesta, vaan koin hänet ärsyttävänä. Huomasin kompastuvani samoihin ennakkoluuloihin kuin Janen ympärillä olevat ilkeät sukulaiset, jotka eivät arvosta häntä ja joiden vuoksi Janen itsetunto on maahan poljettu. Tietysti Jane ei ole todellinen henkilö eikä suhtautumisellani häneen ole itsessään mitään merktitystä. Mietin kuitenkin, mitä tunteeni Janea kohtaan kertovat minusta ja suhtautumisestani todellisiin ihmisiin.

Huomasin, että lukukokemuksessani toteutui sama ilmiö kuin esimerkiksi usein koulukiusaamisen kohdalla: kiusattu ja syrjitty henkilö omaksuu niin kiusatun roolin, että alistuu osaansa ja kätkee vahvuutensa sisäänsä. Kukaan ei voi tietää, millaisen hurmaavan persoonallisuuden kuori kätkee sisäänsä. Tällaisessa tilassa ihminen herättää helpommin negatiivisia tunteita muissa ihmisissä, mikä voi vahvistaa kiusatuksi ja syrjityksi tulemista. Suhtautumiseni Janeen herätti siis hyvin mielenkiintoisia ja terveellisiäkin pohdintoja - toivon, että tämä auttoi avaamaan omia silmiäni sille, mitä ajattelen muista ihmisistä ja kuinka kohtelen heitä. Kaunokirjallisuuden lukemisen hyviksi puoliksi on tutkimuksissa havaittu mielen teorian vahivstuminen eli ihmisen kyky ymmärtää muita ihmisiä ja heidän kokemusmaailmaansa ja asettua heidän asemaansa. Koen, että tässä suhteessa Jane ja Saaren kutsu oli erinomainen teos.

Minä viehätyn onnellisista lopuista. On ihanaa lukea teos, josta jää tunne, että elämä on hyvää ja kaunista, ja joka saa uskomaan, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Tietysti voi ajatella, että se on vain illuusio, mutta mielestäni sellaiset illuusiot ovat tarpeellisia, jotta jaksaa selvitä elämässä. Pidän myös muunlaisten tarinoiden lukemisesta, mutta Montgomeryn tuotannolla on minun sydämessäni aivan erityinen paikka juuri siksi, että ne ovat sellaisia hyvänmielenkirjoja, jota lisäävät uskoa elämään ja muistuttavat elämän kauneudesta. Juuri sellainen kirja on myös Jane ja Saaren kutsu.

Vaikka tarina valloitti minut, tästä kansikuvasta en pitänyt! Kannen tytön ulkonäkö ja vaatetustyyli eivät sovi yhtään vanhan kirjan henkeen.

Olen tähän mennessä  Montgomery-haasteessani kahlannut läpi niitä lempikirjailijani teoksia, joita en ole aiemmin lukenut. Jane ja Saaren kutsu oli viimeinen näistä. Nyt voin huutaa hurraa - olen lukenut koko L. M. Montgomeryn suomennetun tuotannon! Kirjailijan kaikkia novelleja ei ole suomennettu. Niitä on lisäksi julkaistu suomeksi aivan erilaisissa kokoelmissa kuin alkukielellä, joten suoraan sanottuna en ole ollenkaan kartalla, kuinka paljon minulla on lukematta hänen novellejaan. Joitakin kokoelmia olen nimittäin lukenut myös englanniksi.

Lukuaikaa  haasteessa on vielä hieman reilu kuukausi, marraskuun loppuun. Haasteeseen ehtii siis vielä hypätä mukaan, jos et ole sitä jo tehnyt!

Itse yritän ottaa loppukiriä ja lukea loppuun The Selected Journals of L. M. Montgomery volume 2:n. Lisäksi toivon, että ehtisin sukeltaa vielä johonkin ihanaan Anna-kirjaan - ja olisipa ihanaa, jos ehtisin palata vielä Runotytönkin tarinaan! Minulla on kuitenkin monia työhön liittyäviäkin kirjoja luettavana seuraavan kuukauden aikana, joten katsotaan, kuinka käy.

L. M. Montgomery
Jane ja Saaren kutsu, 2013
(Jane of Lantern Hill, 1937)
Suom. Sisko Ylimartimo
Minerva-kustannus
266 s.

torstai 19. syyskuuta 2019

Grace McCleenin kaunis Ihana maa

Alussa oli tyhjä huone: hieman tilaa, hieman valoa, hieman aikaa.

Minä sanoin: "Nyt minä teen niittyjä", ja tein niitä pannulapuista, matosta, vakosametista ja huovasta. Sitten tein jokia kreppipaperista, muovikelmusta ja kiiltävästä alumiinifoliosta, ja vuoria paperimassasta ja kaarnasta. Ja minä katsoin niittyj ja katsoin jokia ja katsoin vuoria, ja minä näin, että ne olivat hyviä.

Minä sanoin: "Nyt tulkoon valo", ja tein rautalankahäkistä auringon, josta roikkui helmiä, ja tein suikaleen kuuta ja kirkkaita tähtiä ( - -).


Grace McCleen kuvaa esikoisromaanissaan Ihana maa herkällä ja kauniilla otteella 10-vuotiaan koulukiusatun Judith-nimisen jehovantodistajatytön maailmaa. Tyttö asuu kahden isänsä kanssa. Äiti on kuollut tytön syntyessä. Koulussa on ankeaa ja sinne meneminen ahdistaa. Häntä kiusataan hyvin rankasti ja opettaja on voimaton. Isänkin kanssa on kotona on ankeaa. Isä on ankara ja tiukka, suuttuu helposti. Judithista tuntuu, että isä ei rakasta häntä. Vapaa-aikaa rytmittää raamatunluku ja sen pohdiskelu yhdessä isän kanssa sekä naapurien ovilla kiertely jehovantodistajien ilosanomaa levittäen.

Onneksi kuitenkin Judithilla on Ihana maa - omaan huoneeseen taidolla ja huolella askarreltu pienoismaailma, josta hän voi tehdä niin kauniin kuin haluaa. Ja onneksi hänellä on mielikuvitusta. Mielikuvituksen voimalla hän voi paeta elämänsä ankeutta ja muuttaa kaiken hyväksi.

Eräänä päivänä asiat muuttuvat, kun Jumala alkaa puhua hänelle. Jumala antaa hänelle voiman ja hän voi tehdä asioita kuten itse haluaa. Tämä vaikuttaa aluksi hyvältä, mutta pikku hiljaa asiat alkavat muuttua yhä oudommiksi ja sävy Jumalan puheessa alkaa muuttua kummalliseksi. Herää kysymys, kuka Judithin päässä oikein puhuu?

Ihana maa on tarina, joka lumosi minut heti ensi riveillään ja piti lumonsa yllä loppuun asti. Romaani on yhdistelmä kauneutta ja elämän raadollisuutta. Tämä tarina on raskas, mutta silti valoisa ja niin uskomattoman kaunis. McCleen kirjoittaa todella kauniisti, jopa hieman lyyrisesti. Tarinassa hyödynnetään myös vertauskuvallisuutta ja allegoriaa Judithin unien kautta. Teos siis tarjoaa paljon pohdittavaa lukijalleen, mikä on piirre, jota arvostan.

McCleen kuvaa taitavasti ja tarkkanäköisesti lapsen maailmaa ja mielikuvituksen mahtia ja leikkiä. Judithin mielikuvitus tuo hippusen taianomaista lumoa tarinaan. Vaikka hänen mielikuvituksensa tekee hänelle lopulta myös tepposet ja sen mahti kääntyy itseään vastaan, on Judithin tavassa ajatella ja käyttää mielikuvitustaan myös jotakin sellaista ihanaa, mitä voisin pitää esikuvanani. Judithista tuli väkisin mieleeni myös rakkain romaanihahmoni Vihervaaran Anna. Annan tavoin hän pakenee ikäviä asioita mielikuvituksensa voimalla ja luo mielensä mahdilla maailmasta paremman paikan itselleen. Judith on myös Annan tavoin herkkä aistimaan kauneutta ja nauttimaan siitä.

Ihana maa on McCleenin esikoisromaani. Vuonna 2013 suomeksi ilmestyneen teoksen jälkeen häneltä ei ole suomennettu mitään muuta. Hän on kuitenkin julkaissut myös muutamia muita teoksia. Tämän esikoisteoksen lukukokemuksen perusteella minusta on sääli, ettei häntä ole suomennettu enempää.

Grace McCleen
Ihana maa (2013)
(The Land of Decoration, 2012)
Suom. Marianna Kurtto
Otava
336 s.


perjantai 2. elokuuta 2019

Kurkistus kirjakauppiaan arkeen: Shaun Bythellin uutuus Elämäni kirjakauppiaana

Shaun Bythellin uutuuskirja Elämäni kirjakauppiaana vangitsi kiinnostukseni Instagram-kuvasta paitsi ihanalla kannellaan, myös kirjarakkaan kiinnostuksen herättävällä nimellään. Tarkemman tutustumisen jälkeen havaitsin innostuksekseni, että kyseessä on sitä paitsi omaelämäkerrallinen teos. Siis tositarinoita kirjakauppiaan elämästä! Kuinka kiehtovaa!

Teoksessa Shaun Bythell kertoo elämästään Skotlannin Wigtownissa sijaitsevassa The Bookshop -nimisessä antikvariaatissa, jonka hän omistaa. Kaupan omien nettisivujen mukaan kyseessä Skotlannin suurin käytettyjä kirjoja myyvä liike. Myös kauppiaan muistelmateoksen sivuilta välittyy kuva hyvin kookkaasta kaupasta, jonka sokkeloinen ja monihuoneinen olemus kätkee sisäänsä uskomattomat määrät kirjoja. 


Bythellin teos johdattaa lukijan kirjakauppiaan arkeen ihastuttavalla ja kiehtovalla tavalla. Vaikka olen itse kirjarakas, luen paljon ja olen opisellut yliopistossa kirjallisuustiedettä, tulee tämän teoksen kautta kirjamaailma tutuksi aivan eri perspektiivistä. Opin valtavasti kiehtovia yksityiskohtia siitä, kuinka kirjamarkkinat toimivat, kuinka kirjan arvo määräytyy ja mitkä kaikki erikoisuudet voivat korottaa käytetyn kirjan arvoa. Opin paljon siitä, minkälaisia aarteita saatta kätkeytyä käytettyjä kirjoja myyvien kauppojen pölyisiin hyllyihin.

Opin esimerkiksi sen, että Amazon on kaiken pahan alku ja juuri – tai siis ainakin niiden kirjakauppojen kannalta, jotka yrittävät sinnitellä tässä maailmassa kivijalkakauppoina. Opin myös sen, kuinka tosiharrastajat saattavat maksaa aivan tuhottomia summia jostakin harvinaisesta ja vanhasta painoksesta, varsinkin, jos siinä sattuu olemaan vielä vaikkapa itse kirjailijan signeeraus. Opin, että uusina himoitut bestsellerit ovat käytettyjen kirjojen markkinoilla usein niitä arvottomimpia teoksia.

Opin myös kiehtovan yksityiskohdan Florence Nightingalesta: Hänellä oli tapana lahjoittaa ystävilleen usein kirjoja, tietysti omistuskirjoituksella varustettuina. Näitä hänen lahjaksi antamiaan kirjoja on yhä paljon liikkeellä Britannian käytettyjen kirjojen markkinoilla. Kuuluisan sairaanhoitajan omistuskirjoituksella varustettu kirja on tietysti hurjasti arvokkaampi kuin sama kirja ilman sitä.

Opin myös sen, että käytettyjen kirjojen kauppias on vahvasti tekemisissä kuoleman ja ihmiselämän rajallisuuden kanssa. Työ tuo mukanaan monia surullisia ja traagisiakin kohtaamisia. Kirjakauppias kutsutaan paikalle arvioimaan kirjaperinnön arvoa, kun ihminen on kuollut ja hänen kirjansa etsivät uutta kotia. Kirjakauppias kutsutaan myös usein paikalle, kun ihmisen terveys huononee niin, että hänen on muutettava pois rakkaasta kodistaan, siirryttävä laitokseen ja luovuttava kirjoistaan. Yllätyin itse siitä, kuinka toistuvia ja arkipäiväisiä tällaiset kohtaamiset kirjakauppiaan elämässä ovat.

Shaun Bythell on kirjoittanut kirjansa päiväkirjamuotoon. Hän käy kirjassa läpi elämäänsä yhden vuoden ajalta. Jokaiselta päivältä on pieni kirjoitus. Tämä päiväkirjamuoto, jossa on orjallisesti kirjattu jokaisesta päivästä jotakin, tekee teoksesta hyvin autenttisen tuntuisen. Lukija voi todella tuntea pääsevänsä hetkeksi kirjakauppiaan saappaisiin.

Bythell kuvaa elämäänsä kirjakaupassa kuivan ironisesti ja humoristisesti. Minuun hänen kuivalla huumorilla höystetty teksinsä upposi hyvin ja sai minut hykertelemään ihanasti. Bythell ei kaunistele eikä maalaa kirjakauppiaan elämästä kovin ruusuista kuvaa. Tyhmät asiakkaat saavat kyllä kuulla kunniansa. Kirjakauppias kuvaa muita ihmisiä tavalla, joka saa kyllä lukijan nauramaan mutta joka ei aina tee kunniaa kuvattavalle.

Kirjoittajasta syntyy ristiriitainen kuva: tavallaan hän on aivan ihana kirjoihin höperöitynyt ukkeli, joka keksii hyviä juttuja ja viihdyttää muita ihmisiä. Toisinaan hän kohtelee asiakkaita miltei törkeällä tavalla, mutta toisaalta ei aivan syyttä. Jos asiakkaassa on jotakin, mikä ärsyttää häntä, hän luultavasti osoittaa sen omalla käytöksellään tai vähintään sillä, että kirjoittaa päiväkirjaansa pistävän ironisen kuvauksen asiakkaasta. Tätä lukiessani en voinut olla ajattelematta sitä, kuinkahan moni teoksen lukenut ihminen loukkaantuu löytäessään pisteliään kuvauksen itsestään. Bythell on myös muullakin tavalla hieman anarkistinen: hän ampuu symbolisena eleenä Kinde-lukulaitteen ja tekee ammutusta Kindelstä kauppansa nähtävyyden.


Bythellin alaisena kirjakaupassa työskentelevä Nicky on aivan oma lukunsa. Häntä  Bythell ei päästä helpolla kirjassaan. Bythell kuvaa Nickyn niin koomisen surkuhupaiseksi hahmoksi, että välillä mietin, voiko kaikki Nickystä kerrottava olla edes totta. Totta tai ei, Nickyn edesottamukset kirvoittivat minusta parhaimmat naurut. Esimerkiksi seuraava tarina Nickystä ja kadonneiden Creme Eggien mysteeristä aiheutti minussa aika suurta hilpeyttä:

Nicky oli töissä tänään. Kysyin, tiesikö hän, mitä oli tapahtunut kolmen Creme Eggin rasialle, jonka olin saanut äidiltäni pääsiäiseksi ja joka oli ollut tiskin takana. Aluksi hän kiisti tietävänsä siitä mitään, sitten hän sanoi, että oli joutunut antamaan yhden suklaamunan "parkuvalle lapselle, joka oli kompastunut kaupan mattoon". Kun kysyin, oliko hän itse syönyt niistä yhtään, hän vastasi: "Ehkä pikkiriikkisen nakersin." Parkuva lapsi oli selvästikin hän. Lopulta hän tunnusti syöneensä suklaamunat ja sanoi: En tiedä miksi. En edes tykkää Creme Eggeistä."


Bythell myös hauskuuttaa lukijoitaan vähäeleisellä koomisuudella, mikä tulee erinomaisesti esiin vaikkapa tässä niittipistoolin käyttöä kuvaavassa katkelmassa:

Kun yritin laittaa seinälle Random Book Clubin mainosjulistetta, huomasin ettei niittipistooli toiminut, joten kokeilin sitä käteeni, missä vaiheessa se päätti ruveta toimimaan.

Tämän enempää Bythell ei selittele tapahtumaan, vaan jättää täysin lukijan mielikuvituksen varaan kaiken muun. Esimerkiksi sen, mitä kädelle varsinaisesti tapahtui ja miltä niittipistoolilla käteen ampuminen tuntui.

Bythellin teos Elämäni kirjakauppiaana on ihana ja ispiroiva teos. Kirja myös onnistui istuttamaan päähäni aivan uuden, mutta hyvin sitkeän haaveen: minäkin haluaisin joskus perustaa kirjakaupan! En sellaista kunnollista, vaan sellaisen pienen ja sympaattisen, romanttisesti sisustetun pikku kirjapuodin ulkorakennukseemme. Sellaisen, jonka ei edes tarvisi tuottaa juurikaan voittoa ja jossa ei tarvisi aina edes myyjän olla paikalla. Sellaisen ihanan pienen äidinkielenopettajan kesäharrastuksen. 

Valitettavasti mieheni ei ole vielä innostunut kirjakauppa-ajatuksesta ja siitä, että pihallamme lappaisi kesäisin kirjatoukkia kotirauhaamme häiritsemässä. Mutta kuka tietää, mitä vuoden tai muutaman ajatuksen hautominen voi saada aikaan? Ja onneksi haaveilu on ainakin ilmaista eikä häiritse kenenkään kotirauhaa!

Shaun Bythell
Elämäni kirjakauppiaana, 2019
(The Diary of a Bookseller, 2017)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kirjapaja
340 s.


tiistai 23. heinäkuuta 2019

Täydellinen kesäkirja: Astrid Lindgrenin Saariston lapset

Heinäkuu on ollut minulle lasten- ja nuortenkirjakuukausi. Tähän mennessä olen lukenut vain lastenkirjallisuutta sekä vanhoja tyttökirjoja - sekä lisäksi muutaman esseen Silvia Hosseinin Pölyn ylistyksestä. Kuukauden parhaimpiin helmiin kuuluu Astrid Lindgrenin lastenkirjaklassikko Saariston lapset, jota en muista aiemmin lukeneeni. Tämä kirja on täydellinen kirja kesään ja takuuvarma leppoisan kesätunnelman nostattaja!

Odotin kirjalta paljon jo etukäteen, enkä pettynyt. Päinvastoin: Saariston lapset on hurmaavampi kuin osasin odottaakaan! Suurten odotusteni vuoksi halusin lukea sen myös ehdottomasti oikealla tavalla, nimittäin meren äärellä. Siksipä annoin kirjan odottaa siihen, kunnes pääsisin täältä sisä-Suomesta meren äärelle, sinne, mistä olen itsekin kotoisin. Kuuden yön loma Turun seudulla perheeni luona heinäkuun alussa soi siihen mahdollisuuden.

Saariston lapset on hilpeän kesäinen ja suolaisen merituulen makuinen lastenromaani tukholmalaisesta Melkersonin perheestä, johon kuuluu avuton isä ja hänen neljä avuliasta lastaan. Lasten äiti on kuollut, ja äidin virkaa perheessä hoitaa 19-vuotias-Malin tytär, perheen esikoinen. Isä on saanut päähänsä raahata koko konkkaronkkansa mukanaan pieneen ja piskuiseen Saltkråkan-nimiseen saareen erääseen hieman kyseenalaisessa kunnossa olevaan taloon koko kesäksi kesänviettoon. Kaikki perheenjäsenet eivät ole yhtä innoissan kuin isä. 

- Saltkråkan, suolavaris, hän sanoi. - Minä pidän siitä nimestä. Siksi vuokrasinkin sieltä kesäasunnon. 
Malin, hänen yhdeksäntoistavuotias tyttärensä, katsoi häneen ja pudisti päätään. Että ihmisellä pitikin olla noin kevytmielinen isä! Hän täyttäisi pian viisikymmentä, mutta oli yhtä ajattelematon kuin lapsi ja poikamaisempi ja huolettomampi kuin omat poikansa. Nytkin hän oli taas innoissan kuin lapsi jouluaattona ja odotti, että kaikki olisivat ikionnellisia, kun hän oli keksinyt vuokrata kesäpaikan saaresta, jonka nimi merkitsi suolavarista

- On niin sinun tapaistasi mennä vuokraamaan kesäpaikka tuntemattomasta saaresta vain siksi, että sen nimi sattuu viehättämään sinua, sanoi Malin.
- Eivätkö kaikki ihmiset tee siten, puolustautui Melker, mutta sitten hän vaikeni ja mietti. - Vai pitääkö olla kirjailija ja vähän kaistapäinen? Vain nimi... Suolavaris, ha haa! Muut ihmiset menisivät ehkä ensin katsomaan.
- Niin toiset, mutta et sinä.
- Nojaa, nythän minä menen, sanoi Melker huolettomasti. - Minähän olen juuri menossa.

Ja hän katsoi ympärilleen sinisin, iloisin silmin. Hän näki kaiken, mikä oli hänelle rakasta, vaalean veden, saaret, luodot ja rannikot, vanhat talot, laiturit ja ranta-aitat... Hänen teki mieli ojentaa kätensä ja taputtaa niitä kaikkia. Sen sijaan hän tarttui Johania ja Niklasta niskasta.
- Tajuatteko te, miten kaunista täällä on? Osaatteko olla onnellisia, kun saatte asua koko kesän tämän kauneuden keskellä?

Johan ja Niklas väittivät osaavansa, ja Pelle sanoi, että hänkin osasi.


Perhe solahtaa sulavasti saaristolaiselämään ja heistä tulee merkittävä osa saaren yhteisöä. Saari ja saaristolaiselämä lumoavat koko perheen, myös epäluuloisen Malinin. Kesä on täynnä auringonpaistetta, meressä polskimista sekä kalastusta. Lapset löytävät ystäviä ja kaikki ovat onnellisia. Kesän loppu hiipii kuin varkain. Onko heidän todella jätettävä saari ja ihana huoleton elämänsä siellä?

Tämä kirja on ihana hyvänmielenkirja, täynnä naurua, huumoria sekä elämän kauneutta ja suloa. Hahmokuvaus on onnistunutta. Teos on täynnä toinen toistaan herkullisempia ja persoonallisempia henkilöhahmoja. Isä Melker kaikessa ihanassa idealistisuudessaan ja höpsössä käytännöntaidottomuudessaan on ihastuttava hahmo, joka saa lukijan nauramaan monessa käänteessä. Hänen surkuhupaisuuteensa kätkeytyy kuitenkin myös jotakin syvempää viisautta, josta voisi ottaa jopa oppia. Voisinko minäkin löytää itsestäni huolettoman Melkerin, joka osaa ottaa ilon irti silloin, kun elämä antaa parastaan?

Teoksen lopussa koetaan myös jännittäviä hetkiä sekä dramatiikkaa.  Romaani onnistuu kuin onnistuukin yllättämään loppuratkaisullaan. Näissä tunnelmissa olisin viettänyt aikaani pidempäänkin!


Astrid Lindgren
Saariston lapset
(Vi på Saltkråkan, 1964)
Suom. Laila Järvinen
WSOY
235 s.

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Vuoden 1996 Tanssiva karhu -voittaja, Bo Carpelanin I det sedda, vie lukijan levollisiin tunnelmiin

Tänä vuonna Ylen jakama Tanssiva karhu -runopalkinto täyttää 25 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi palkinnon aiemmat voittajat ovat esillä ennen kuin tämän vuoden voittaja julkistetaan. Yle on haastanut myös lukijoitaan lukemaan aiempia voittajateoksia ja jakamaan lukukokemuksiaan verkkosivuillaan ja somessa häshtägillä #tanssivakarhu tai #dendansandebjörnen. Kirjabloggaajat ovat mukana juhlistamassa tapausta ja bloggaavat aiempien vuosien voittajista ja ottavat näin osaa haasteeseen. Nämä bloggaukset pääsevät nostoiksi myös Ylen verkkosivuille. Ihan kaikkille runopalkintovoittajille ei saatu bloggaajaa, mutta suurin osa teoksista löysi lukijansa kirjabloggaajien keskuudesta.

Itse heittäydyin mukaan bloggaajien Tanssiva karhu -tempaukseen viime hetkillä. Kun näin listassa Bo Carpelanin I det sedda -runokokoelman kököttämässä yksinäisenä vailla ketään, joka olisi siitä halunnut blogata, tunsin kutsumukseni. Kokoelmaa ei ole käsittääkseni edes suomennettu, ja koska itse olen opiskellut ruotsia pääaineenani, ajattelin Carpelanin kokoelman olevan sopiva haaste minulle. En ole lukenut Carpelanilta ennen kokonaista teosta, mutta mieleeni on jäänyt hänen eräs työssäni kohtaama mystisen kaunis ja kiehtova runo, joka on joskus ollut lukion äidinkielen preliminäärikokeessa. Tämä muisto loi odotuksia ja kannusti tarttumaan I det sedda -kokoelmaan.

Vaikka olenkin ruotsinopettaja yhdeltä ammatiltani, ei Carpelanin ruotsinkielisten säkeiden sisään sukeltaminen ollut helppoa. Itse asiassa yllätyin, kuinka haastava lukukokemus oli. Silti nautin siitä. Runoutta ei onneksi tarvitse aina ymmärtää nauttiakseen sanojen voimasta ja kauneudesta.

Itse olen lukenut hyvin vähän runoutta ruotsiksi. Kokemukseni rajoittuu lähinnä Edith Södergranin tuotantoon sekä aivan yksittäisiin runoihin muilta runoilijoilta. Södergraniin verrattuna Carpelanin runojen merkitystasolle on huomattavasti vaikeampi päästä, mutta asiaan saattaa vaikuttaa omalta osaltani myös se, että Södergran on minulle hyvin tuttu runoilija myös suomen kielellä. Carpelan on sitä vastoin ollut melko tuntematon.

Ensimmäisen kielihaasteen kohtasin jo I det sedda -runokokoelman nimessä. Hurraa, huusin itselleni, kun tajusin, että minun pitäisi kirjoittaa teoksesta, jonka nimeäkään en ymmärrä. Yritin kaivella sedda- ja sedd-sanoja kaikenmaailman sanakirjoista tuloksetta. Sitten kaivelin sanakirjojen sijaan vähän harmaita aivosolujani ja tulin siihen tulokseen, että kyseessä taitaa olla niinkin tavanomaisen sanan kuin se-verbin (nähdä) partisiipin perfektin määräinen muoto. Näin ollen runokokoelman nimi kääntyisi suomeksi muotoon Nähdyssä.


Tämä käännös sopisi hyvin myös paitsi koko runokokoelman teemoihin, myös itse nimirunon sisältöön. I det sedda -kokoelman monissa runoissa on kyse muistoista, menneen ja nykyisyyden kohtaamisesta. Näin on myös nimirunossa, joka alkaa näin:

I det sedda göms det alltid något mera,
mellan glömda gårdar mer en tystnad.
Öppnar jag en dörr finns där framför mig
någon som gått före på den hårda vägen - 
i ett ensamt rum finns alltid något mera.

Nähtyyn kätkeytyy aina jotakin enemmän,
unohdettujen pihojen välissä enemmän kuin hiljaisuus.
Jos avaan oven on siellä edessäni
joku joka on kulkenut edellä tuon kovan tien - 
yksinäisessä huoneessa on aina jotakin enemmän.

Kuten tässäkin runossa, sävyttää Carpelanin useita runoja hienovireinen alakulo ja melankolinen tunnelma. Tunnelma on pysähtynyt. Surumielistä melankoliaa haetaan joissakin runoissa yöllisistä tunnelmista. Näin on myös tässä runossa, jonka tunnelma on jopa hieman pelottvan ahdistava:

Ett ögönblick stannar världen upp,
sorlande bord tystnar.
I mörkret speglar 
stadens döda fönster
månens splittrande skära.

Silmänräpäykseksi pysähtyy maailma, 

soliseva pöytä hiljenee.
Pimeydessä heijastuu
kaupungin kuollut ikkuna
kuun halkeileva sirppi.

Tämä runo päättyy kuitenkin toiveikkaisiin tunnelmiin: "Tveksamt släcker morgonljuset / stjärnorna, en efter en." - "Empien sammuttaa aamunvalo / tähdet, yhden toisensa perään." Synkeys on poissa ja uusi aamu koittanut. Melankolisuus yhdistyykin runoissa usein kauneuteen, ja joissakin runoissa lukija kohtaa myös onnellisia tunnelmia. Yksi lempirunojani oli runo, jossa kuvataan sitä paratiisimaista autuuden tunnetta, kun arkiset askareet on tehty ja voi unohtua puutarhan rauhaan. Runo alkaa näin:
Vägen till himlen går genom ett tyst kök.
Allt är rent och undandiskat.
Någon har städat upp sig själv
och sen gått ut i den varma trädgården,


Tie taivaaseen kulkee halki hiljaisen keittiön.
Kaikki on siistiä ja tiskattu syrjään.
Joku on siivonnut pois itsensä
ja sitten mennyt ulos lämpimään puutarhaan.

Vaikka itse olen monessa suhteessa runsauden ystävä, ovat Carpelanin runot mielestäni vähäeleisellä ja minimalistisella tavalla kauniita. Runokieli on hienovireisen korutonta, eikä yksikään sana ei ole liikaa. Tätä vähäeleisyytta korostaa myös se, että runoja ei ole edes nimetty. Lopussa olevaan sisällysluetteloon runojen nimen tilalle on kirjoitettu runon ensimmäinen säe. 


I det sedda -kokoelman runot ovat lyhyitä, paria poikkeusta lukuunottamatta huomattavasti alle sivun mittaisia. Useimmat runot ovat yksisäkeistöisiä. Lyhyet runot jättävät teoksen graafisesti väljäksi, ja juuri tyhjää tilaa paperilla tarvitaankin runojen aution tunnelman tavoittamiseksi. Tulkinnallisesti runot aukeavat moneen suuntaan ja tarjoavat paljon pohdittavaa lukijalle, joka haluaa pysäshtyä runouden äärelle.


Kertailin runoja vielä eräällä venematkalla järvimaisemissa!

Nautin näiden runojen lukemisesta, ja koin hedelmällisenä sen, että minun oli yhteisprojektin nimissä paneuduttava paremmin runoihin ja pienen paineen alla kirjoitettava niistä. Luettuani kokoelman kerran läpi lueskelin joitakin runoja uudestaan pysähtyen pohtimaan niitä tarkemmin. Luen hävettävän vähän ruotsiksi, ja ruotsiksi lukeminen olikin yksi tälle vuodelle itselleni asettamia lukutavoitteita. Carpelan johdatti minut miellyttävällä ja lempeällä tavalla askeleen eteenpäin tässä tavoitteessani.

Siteeraan lopuksi vielä kokoelman viimeisen runon muutamaa säettä, jotka olivat mielestäni aivan ihanat! Näihin levollisiin säkeisiin on hyvä lopettaa.


Du öppnar dörren i trädens stam.
Där finns ett ensamt rum för var och en av oss.
Du säger: Kom! och för mig till en säng
som, säger du, redan länge varit bäddad.

Avaat oven puun rungossa.
Siellä on yksinäinen huone jokaiselle meistä.
Sanot: Tule! ja viet minut petiin
joka, sanojesi mukaan, on jo kauan ollut pedattu.


(Huom. tämän postauksen runokatkelmien suomennokset ovat omiani, ja pahoittelen mahdollisia puutteita. Tavoittelin suomennoksissani ajatuksen tarkkuutta, en runouden muotokeinojen noudattamista.)


Bo Carpelan
I det sedda (1995)
Schildts

torstai 20. kesäkuuta 2019

Hyvää syntymäpäivää, Vihervaaran Anna! 111 vuotta Montgomeryn esikoisteoksen ilmestymisestä


Tänään viettää minun lempikirjani, kanadalaisen L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables eli suomeksi Annan nuoruusvuodet, syntymäpäiväänsä. Vuonna 1908 julkaistu teos täyttää tänään kokonaiset 111 vuotta - kunnioitettava ikä kirjalle. Moni muu teos olisi siinä ajassa ehtinyt vaipua historiaan hämärään niin, ettei kukaan enää sitä lukisi. Anna kuitenkin elää yhä. En ole ainoa, joka lukee vielä teosta. Anne of Green Gables on klassikko, jolla on yhä nykyään vankkumattomia ja vannoutuneita faneja ympäri maailmaa.

Anne of Green Gables aloittaa kahdeksanosaisen Anna-sarjan. Samalla se on myös kirjailijansa L. M. Montgomeryn esikoisteos. Tämä teos teki Montgomerystä kirjailijan ja täytti näin hänen unelmansa. 20. kesäkuuta vuonna 1908 kirjoittaa tuore kirjailija seuraavasti päiväkirjaansa esikoisteoksestaan, jonka on juuri saanut käsiinsä:


To-day has been, as Anne herself would say "an epoc in my life". My book came to-day, fresh from the publishers. I candidly confess that it was for me a proud, wonderful, thrilling moment! There in my hand lay the material realization of all the dreams and hopes and ambitions and struggles of my whole conscious existence - my first book! Not a great book at all - but, mine, mine,mine, - something to which I had given birth - something which, but for me, would never have existed. As far as appearance goes the book is all I could desire - lovely cover design, well bound, well printed. Anne will not fail for lack of suitable garbing at all events.



Anne of Green Gables eli Annan nuoruusvuodet on tarina orvosta, punatukkaisesta Anna-nimisestä 11-vuotiaasta tytöstä, joka on kokenut onnettoman elämän: hänellä on takanaan ikäviä vuosia eri sijaisperheissä ja orpokodissa. Onnellinen aika kuitenkin koittaa, kun Anna pääsee naimattoman sisarusparin Marilla ja Matthew Cuthbertin kasvattilapseksi Vihervaaraksi kutsuttuun taloon, joka sijaitsee Prinssi Edwardin saarella Avonlea-nimisessä kauniissa kylässä. Ei-mikään-Annasta tulee Vihervaaran Anna. Hän on vihdoin löytänyt kotinsa. 

Saaren luonto lumoaa runosieluisen Annan ja antaa virikkeitä hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen. Mielikuvitusystävät vaihtuvat oikeaan lihaa ja verta olevaan ystävään: naapurin Diana Barrystä tulee Annan paras ystävä, juuri sellainen ystävä, josta hän on haaveillut. Hän on Annan sukulaissielu. Anna käy koulua, löytää myös muita tovereita ja juurtuu uuteen asuinympäristöönsä. Tytöllä, jota mielikuvitusleikit vetävät usein vahvemmin puoleensa kuin todellisuus, on kuitenkin taipumus joutua kummallisiin ja kiperiin tilanteisiin. Epähuomiossa tulee tehtyä usein kaikenlaista, kuten juotettua paras ystävä vahingossa humalaan, kun vattumehuksi luullussa pullossa onkin kotiviiniä.

Miksi tätä tarinaa rakastan? Tällainen yli 100 vuotta sitten kirjoitettu lastenkirja ei ole tyypillisin lempikirja ikäiselleni lukijalle. Annassa on elämäniloa, kauneutta, runollisuutta ja suurta viisautta. Annaa voin kiittää siitä, että olen oppinut antamaan arvoa elämän pienille ja kauniille asioille ja ammentamaan voimaa niistä. Annaa voin kiittää siitä, että tulen äärettömän onnelliseksi hetken kauneudesta, kun vaikkapa tallustelen yksin metsässä ja kuulen, kuinka suloisesti tuuli suhisee puissa ja kuinka heleästi linnut laulavat. 

Anna on myös kirjallinen omakuvani ja voimahahmoni. En ole ikinä samaistunut mihinkään toiseen sen paremmin fiktiiviseen kuin todelliseenkaan hahmoon yhtä vahvasti. Ja hassua: joskus ihmiset, jotka eivät edes tiedä minun fanittavan Anna-kirjoja, ovat sanoneet minun muistuttavan Vihervaaran Annaa. Se on yleensä kaunein kohteliaisuus, minkä minulle voi sanoa. Annassa minuun vetoaa mielikuvituksen rikkaus ja kyky iloita kauneudesta ja vaalia sitä. Ottamalla mallia Annasta voi omasta elämästään tehdä myös rikkaampaa.


Koska tämä ihana lempikirjani täytti viime vuonna 110 vuotta, julkaisin vuoden lopulla Montgomery-haasteen. Tämän syntymäpäivän kunniaksi muistutan vielä haasteesta blogini lukijoita. Haasteessa on lukuaikaa marraskuun loppuun, joten siihen ehtii vielä hyvin hyppäämään mukaan. Itse olen tähän mennessä lukenut haasteeseen neljä kokonaista kirjaa. Tämän 111-vuotissyntymäpäivän kunniaksi aloitin viime viikolla uusintaluvun Annan nuoruusvuosista. Tarkoitukseni oli saada luettua se tähän päivään mennessä, mutta kesäkiireet ovat vieneet niin mennessään, että en ole ehtinyt kuin vasta noin puoleen väliin. Tähän loppuun laitan muutamia lempisitaattejani tältä uusintalukukierrokselta, jonka arvelisin olevan vähintäänkin 15. kerta, kun luen teosta. 

Olin päättänyt, että ellette tule tänä iltana, menen polkua pitin tuon mutkassa olevan suuren metsäkirsikkapuun luo ja asetun sen oksalle yöksi Ei minua olisi yhtään pelottanut, ja olisi suloista nukkua kuutamoisena yönä metsäkirsikkapuussa, joka on täpötäynnä kukkia.

Anna polvistui ja katseli silmät ihastuksesta säteillen kesäkuun aamun kirkkauteen. Voi, miten ihmeen kaunista! Miten ihana tämä paikka oli! Entä jos hän todellakin saisi jäädä tänne! Hän päätti kuvitella, että saisi jäädä.


Eikö teistä tunnu siltä kuin rakastaisitte koko maailmaa tällaisena aamuna? Ja tänne asti voi kuulla puron nauravan. Ajatelkaas, miten hyvällä tuulella purot ovat, aina ne nauravat!

Tiedän kyllä, mitä tekisin, jos oikein haluaisin rukoilla. Menisin aivan yksinäni suurelle niitylle tai vielä mieluummin syvään, syvään metsään, ja sitten katsoisin ylös taivaaseen - tuohon heleään siniseen taivaaseen, jolla ei näytä olevan äärtä... Ja silloin tuntisin rukoilevani...

 Kirjahyllyssäni on useita versioita lempikirjastani: kolme alkukielistä ja kaksi suomenkielistä.

 Myös itse vietin syntymäpäivää samassa kuussa kuin lempikirjani!