torstai 28. kesäkuuta 2018

Kuulumisia häähumusta kesän kirjoihin


Blogissani on häähumun takia ollut pitkään hiljaista. Huhtikuun viimeisenä lauantaina, tasan kaksi kuukautta sitten, vietimme ihania, kauniita ja täydellisiä häitämme Taulun kartanossa ja pyysimme Jumalan siunausta liitollemme. Samana päivänä muutin virallisesti mieheni luokse eteläisestä Suomesta aina kaukaiseen Etelä-Savoon saakka. Muutos kaupunkilaisesta ja yksinäisestä kerrostaloasujasta pienen metsän keskellä olevan lähes 90-vuotiaan punaisen talovanhuksen emännäksi ja sen talon isännän vaimoksi on ollut suuri, mutta elämänmuutos tähän mennessä on sujunut uskomattoman hyvin. Ihan viime viikkoina on alkanut kuitenkin pieni "koti-ikävä" kolkutella ovella, mutta se kuulunee asiaan. Merta ja avarampia maisemia on ikävä, samoin entisen kotini suurempia ikkunoita ja sisään tulvivaa luonnonvaloa. Onneksi kuitenkin vierellä on maailman ihanin mies, jollaista ei löytynyt entisen, valoisamman kotini nurkista!



Tämän postauksen kuvissa ripaus häätunnelmaa!

Elämäni vaimona ja vanhan talon emäntänä on ollut paljon kiireisempää kuin elämäni yksinäisenä kerrostaloasujana. Kotitöitä, maalauspuuhaa ja sisustamista riittää, ja tietysti varsinkin näin avioliiton alkutaipaleella haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa myös rakkaansa kanssa. Siksipä lukuharrastus jäi pitkäksi aikaa vähemmälle. Huomasinpa jossakin vaiheessa kuitenkin, että liika puuhastelu rauhallisemman ja rakkaimman harrastukseni eli lukemisen kustannuksella vaikutti negatiivisesti hyvinvointiini ja terveyteeni. Olen nimittäin edelleen uupumusoireiden vuoksi sairauslomalla. Siksi kesäkuun puolella olen tietoisemmin yrittänyt järjestää enemmän aikaa lukemiselle, ja välillä viis veisata siitä, että mielessäni kolkuttelee viisikymmenkohtainen tehtävälista. Olen huomannut, että se on tehnyt minulle todella hyvää. Suuri hinku kirjoittaa, vetäytyä sanojen ja ajatusten maailmaan, on myös herännyt, ja samalla kiinnostus ja suoranainen tarvekin blogin kirjoittamiseen pikku tauon jälkeen lisääntynyt.




Viime aikoina olen saanut jo joitakin kirjoja päätökseen, ja kesken aktiivisesti on ainakin kolme. Tämän kevään ja kesän suurenmoisin ja kutkuttavin lukukokemus on Satu Koskimiehen ja Vilja-Tuulia Huotarisen Emilia Kent -teos, joka jatkaa ikimuistoisen tyttökirjasankarin runotyttö-Emilian tarinaa siitä, mihin L. M. Montgomery runotytön tarinansa lähes sata vuotta sitten päätti. Toukokuussa ilmestynyt teos on yksi niistä muutamista harvoista teoksista, joista olen pyytänyt arvostelukappaleen. Se on myös niitä harvoja kirjoja, joiden ilmestymistä olen odottanut aivan täpinöissäni monen monta kuukautta etukäteen. Koska sain kirjan arvostelukappaleeksi, tullaan Emilia Kentistä kuulemaan blogissani varmasti lähiaikoina lisääkin! Sen voin jo etukäteen paljastaa, että teos ei pettänyt suuria odotuksiani. Montgomery on ollut mukana viime aikoina omassa lukuelämässäni muutenkin: vasta tänä vuonna suomeksi julkaistu tarinakokoelma Yrttitarha oli ihanaa kesälukemista - toivon, että ehdin siitäkin jossain vaiheessa kirjoittaa blogiini. Thomas Hardyn vanhan klassikkoromaanin Paluu nummelle -teoksen sain vihdoin myös kesäkuussa luettua - se on ollut kesken useamman kuukauden, ja raahasin sen oikeastaan tänne takapajulaan aina Turun kirjastosta asti, koska en siitä kyennyt vielä luopuumaan.


Parasta hääpäivässä sen lisäksi, että sain maailman ihanimman miehen, oli se, että sain pukeutua maailman ihanimpaan hääpukuun, Maggie Sotteron ihanaan kokopitsiseen Cordeliaan!

Tykkään lukea usein ainakin muutamia, vähän erilaisia teoksia rinnakkain. Tällä hetkellä minulla on menossa ties kuinka mones uusintalukukierros Emily Bronten Humisevasta harjusta - en ole tälle klassikolle aiemmin lämmennyt, mutta koska pidän Emilyn siskon Charlotten kirjoista niin paljon, halusin antaa tälle klassikolle vielä ainakin yhden mahdollisuuden ja kokeilla, jos aika ja ikä olisi kypsyttänyt ajatukseni. Tästä kirjasta haluan ehdottomasti blogata, kun olen sen vihdoin joskus saanut päätökseen! Tämän rinnalla olen aloittanut Julian Fellowesin historiallista Belgravia-romaania, joka kyllä alun perusteella vaikuttaa vähän ärsyttävän pinnalliselta - saa nähdä, jatkanko loppuun. Ja hassua kuin mikä: lainasin juuri viime viikolla kirjastosta Bonnie Bryantin Tallijengi-sarjaan kuuluvan Yllätyksiä tallilla -kirjan. Olen pitkään leikitellyt sellaisella ajatuksiella, että olisi niin hauskaa ja niin nostalgista lukea jokin sellainen hevoskirja, joita nuorena heppatyttönä ahmin. Jännittävän ja muistorikkaan kirjaston hevoskirjahyllyn koluamistuokion jälkeen päätin vihdoin, että tallijengiläisten seikkailujen parissa tahdon tehdä tämän kirjallisen nostalgiamatkan nuoruuteeni.


Piakkoin palaan varmaan blogin päivittämiseen kirja-arvioin! Näiden kuulumisten myötä haluan toivottaa kaikille rakkaille lukijoilleni oikein ihanaa kesää ja hyviä kesäisiä lukuhetkiä! Kertokaahan, mitä ihania kirjoja teidän kesäänne kuuluu?


P.s. Tämän kuulumispäivityksen myötä on vihdoin aika päivittää myös uusi bloginimeni: enää en olekaan Anna J. vaan Anna P.!

torstai 26. huhtikuuta 2018

Kiireisen morsiamen lyhytarvioita: Sielujen saari, Maailman kirkkaalle laidalle ja Vieras kartanossa

Tämän viikon lauantaina juhlitaan häitämme, ja huomenna lähden viimeisen kerran täältä Etelä-Suomesta Etelä-Savoon, jonne asetun asumaan yhdessä mieheni kanssa häidemme jälkeen. Kaappini perukoille on kasaantunut suuri ja vino pino kirjoja, jotka on palautettava paikalliseen kirjastoon, ennen kuin lähden kohti uusia seikkailujani. Siksipä päätin tässä viime tingan hääkiireiden keskellä blogata lyhyesti muutaman ihanan teoksen, jonka olen tänä vuonna lukenut ja jotka ovat kaapin perällä odottelleet, että pääsisivät blogiini.



Viime perjantaina kävimme tekemässä minusta rouvan Turun maistraatissa ja juhlimme sen jälkeen tapausta Paraisilla kakun äärellä.

Johanna Holmströmin upea Sielujen saari


Johanna Holmströmin Sielujen saari lähes salpasi hengitykseni upeudellaan. Viime vuonna julkaistu tuore teos sijoittuu Seilin saarelle ja käsittelee mielisairauden historiaa. Näkökulmatekniikkaa hyödyntävä ja historiallisista tosiasioista kehyksensä ammentava romaani kertoo kolmen eri naisen tarinan, joka ulottuu lähes vuosisadan yli 1900-luvun loppupuolelle.  Sisälehdellä oleva omistuskirjoitus "Sinulle, joka olet joskus epäillyt olevasi hullu tai tulevasi hulluksi. Olet luultavasti oikeassa." puhutteli minua vahvasti ja sai minut heti ensiriveiltä kokemaan, että tämä on juuri minun kirjani.

Teos käsittelee tärkeitä teemoja: kuka on terve, kuka on sairas? Mikä erottaa terveen sairaasta - vai olemmeko vähän hulluja kaikki? Teos herättää myös kysymyksiä mielisairaiden hoidosta ja sen historiasta. Nykynäkökulmasta katsottuna mielisairaiden hoidon historia on aika synkkä ja herättää lukijan ajattelemaan, että monet hoitomuodot varmasti sairastuttivat mieltä entisestään sen sijaan, että olisivat parantaneet.


Sielujen saari on tarina Kristinasta, joka synnytyksen jälkeisen masennuksen uuvuttamana surmaa lapsensa - koska haluaisi levätä edes hetken. Se on myös tarina porvaristyttö Ellistä, joka tekee hurjan pakomatkan erään miehen kanssa ja joka siksi leimataan hulluksi. Heidät lähetetään Seilin saarelle, jossa on mielisairaiden hoitokoti. Siitä kodista ei yleensä ole paluuta. takaisin. Eräällä tavalla saaren vankina on myös Sigrid, joka tuo tarinaan kolmannen ja hieman erilaisen näkökulman. Hän on potilaiden hoitaja samassa hoitokodissa, jossa Kristina ja Elli ovat hoidettavina. Kuitenkin teos kysyy lukijalta, eroaako hän loppujen lopuksi niin paljon potilaistaan? Eivätkö he ole samanlaisia ihmisiä kaikki?

Holmströmin kieli lumoaa. Se on ilmaisuvoimaista, hieman lyyristäkin. Tarina on puhutteleva, hyvin samaistuttava. Mielestäni kirjailija on tavoittanut upeasti särkyneen ja hajoilevan ihmismielen liikeet. Tämä oli minulle vaikuttavin ja upein lukukokemus pitkään aikaan.

Johanna Holmström
Sielujen saari
(Själarnas ö, 2017)
käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava
365 s. 


Sarah Watersin kutkuttava Vieras kartanossa

Vieras kartanossa on tiivistunnelmainen romaani, jota tuskin maltoin laskea käsistäni. 1940-luvun Englannin maaseudulle kartanomiljööseen sijoittuvassa teoksessa on viehättävän nostalgista tunnelmaa sekä kutkuttavaa jännitystä - mikä mahtava yhdistelmä!




Nukkavieru ja köyhä maalaislääkäri, tohtori Faraday, saa kutsun potilaskäynnille Hundreds Hallin kartanoon, jota asuttaa Ayresin perhe. Vuosisatoja suvun omistuksessa ollut kartano on pahoin rapistunut, ja sen loiston päivät ovat jääneet jo kauan sitten taakse; teos käsitteleekin yhtenä keskeisenä teemanaan englantilaisen luokkayhteiskunnan murenemista. Potilaskäynti kartanossa virittääkin tohtorin ja Ayresin perheen välille syvän ja tiiviin tuttavuuden, jonka myötä Faradaystä tulee perheen luottoystävä, joka vihkiytyy perheen ja kartanon syvimpiin salaisuuksiin. Samalla kaksi maailmaa ja kaksi luokkaa kohtaavat toisensa. Pikku hiljaa tohtori joutuu ikään kuin salapoliisin asemaan. Hänen tärkeäksi tehtäväkseen tulee selvittää, mikä on niiden kummallisten ja mystisten tapahtumien taustalla, joiden päänäyttämönä kartano toimii. Lukija saa pohdittavakseen, alkaako kaikkien Ayresin perheen jäsenten mielenterveys rakoilla ja tapahtuuko kaikki kumma vain heidän päänsä sisällä vai onko kenties niin, että kartanolla on oma tahto ja oma sielu ja se elää?


Lukukokemus oli hyvin mukaansatempaava. Loistava lukuromaani.

Sarah Waters
Vieras kartanossa
(The Little Stranger, 2009)
Suom. Helene Bützow
Tammi
592 s.


Eowyn Iveyn Maailman kirkkaalle laidalle

Viime syksynä lukemani Eowyn Iveyn Lumilapsi oli niin lumoava ja vangitseva lukukokemus, että sen jälkeen ei voi tehdä muuta kuin pettyä, jos odottaa jotakin yhtä huikeaa lukukokemusta samalta kirjailijalta. Jos en olisi ollut niin Lumilapsen lumoama, tuskin olisin kokenut minkäänlaista pettymystä Iveyn toisesta romaanista. Pilvilinnoista on kuitenkin suunta vain alaspäin. Kuitenkin jos unohdetaan Lumilapsi, on Maailman kirkkaalle laidalle -romaanissa kaikki, mitä tarvitaan hienoon kirjaan ja upeaan tarinaan.



Maailman kirkkaalle laidalle on paitsi seikkailutarina, myös rakkaustarina 1800-luvun lopusta. Vasta-avioitunut everstiluutnantti Allen Forrester on lähdössä tutkimusmatkalle Alaskaan kartoittamaan ennestään tuntemattomia seutuja. Hänen nuori vaimonsa Sophie on aikalaisnaisiinsa nähden tavaton seikkailusielu, joka on innolla lähdössä miehensä mukaan. Kuitenkin juuri lähdön kynnyksellä hänen havaitaan olevankin raskaana, ja niinpä on hänen jäätävä kotiin odottamaan miestään. Ero on tuskallinen ja raastava ja vaatii molemmilta voimaa ja rohkeutta. Moniääninen teos kulkee eteenpäin pääosin näiden kahden päähenkilön päiväkirjamerkintöjen ja kirjeiden avulla, mutta teoksessa on myös muunlaisia ääniä ja tekstejä. Osa äänistä on myös kahden nykyajassa elävän miehen, jotka tutkivat Allenin ja Sophien elämää niiden historiallisten dokumenttien valossa, joita nämä ovat jättäneet jälkeensä.

Tarina on kaunis, koskettava ja riipaiseva. Koska teoksessa on niin monenlaisia ääniä ja tekstejä, kokemukseni teoksesta vaihteli hyvin paljon. Kaikista eniten pidin Sophien päiväkirjateksteistä. Odotin aina malttamattomana, milloin Sophie pääsee jälleen ääneen. Hänen päiväkirjateksteistään löysin jotakin sellaista kauneutta ja kuulautta, josta pidin kovin. Koko teoksen teksti on kuitenkin mielestäni hyvin hengittävää ja keveää, vaikka siinä käsitelläänkin monia raskaita ja synkeitäkin teemoja.

Jään odottamaan malttamattomana, julkaiseeko  Ivey tulevaisuudessa vielä muutakin. Hänen kahden teoksen mittainen kirjailijanuransa vaikuttaa mielestäni hyvin lupaavalta ja kiinnostavalta.


Eowyn Ivey
Maailman kirkkaalle laidalle
(To the Bright Edge of the World, 2016)
Suom. Marja Helanen
Bazar


maanantai 5. maaliskuuta 2018

Upea suomentamaton klassikko: Elizabeth Gaskellin North and South

Margaret opened the door and went in with the straight, fearless, dignified presence habitual to her. She felt no awkwardness; she had too much the habits of society for that. Here was a person come on business to her father; and, as he was one who had shown himself obliging, she was disposed to treat him with full measure of civility. Mr. Thornton was a good deal more surprised and discomfited than she. Instead of a quiet, middle aged clergyman, a young lady came forward with frank dignity - a young lady of different type to most of those he was in habit of seeing. Her dress was very plain: a close straw bonnet of the best material and shape, trimmed with the ribbon; a dark silk gown, without any trimming or flounce; a large Indian shawl, which hung about her in heavy folds, and which she wore as an empress wears her drapery. He did not understand who she was, as he caught the simple, straight, unabashed look, which showed that his being there was of no concern to the beautiful countenance, and called up no flush of surprise to the pale ivory of the complexion. He had heard that Mr. Hale had a daughter, but he had imagined that she was a little girl.

Elizabeth Gaskellin North and South -teos on kirja, jonka olisin lukenut jo aikapäiviä sitten, jos se olisi suomennettu. Ihme ja kumma, tämä upea englantilainen klassikko on kuitenkin säilynyt suomentamatta näihin päiviin asti - kuten suurin osa muutakin Gaskellin tuotantoa. Gaskellilta on suomennettu vain kaksi teosta, viime syksynä lukemani Cranfordin naiset sekä Sylvian kosijat, jotka olen lukenut joskus jo ennen kirjablogiaikaani. North and South -teoksen tarina on kuitenkin jäänyt värjymään mieleeni joskus kauan sitten näkemäni BBC:n minisarjan vuoksi - eikä ole jättänyt minua rauhaan.

Koska pelkkä tahdonvoimani ei ole ketään suomentajaa vielä edelleenkään saanut suomentamaan teosta, päätin vihdoin viime vuoden lopulla käydä tuulta päin ja yrittää lukea teoksen alkukielellä. Yli 500-sivuisen 1800-luvulla kirjoitetun englanninkielisen teoksen lukeminen oli minulta hyvin uhkarohkea yritys, joka ihan omaksiksin yllätyksekseni päättyi hyvin onnellisesti: sain kuin sainkin teoksen luetuksi, vaikkakin kaksi kuukautta siihen meni kaikkien muiden, vähän nopeampien lukuprojektien ohella. Kun "The End" -teksi teoksen viimeisellä sivulla, sivunumerolla 547, kohtasi katseeni, oli aikamoinen voittajaolo. En nimittäin ole ikinä jaksanut lukea näin vanhaa teosta englanniksi - ja hyvin harvoja uudempiakaan.



North and South -teoksen juoni tuo väkisinkin mieleen Ylpeyden ja ennakkoluulon. Silti teosten maailmat poikkeavat hyvin rajusti toisistaan. Austenin tanssin ja naurun täyteisistä seurapiirisalongeista on hyvin pitkä matka niihin teollisuuskaupungin synkkiin huoneisiin, joissa ihmismieltä varjostaa paitsi kaupungin sankka sumu, myös työntekijöiden ihmisoikeudet sekä kovat henkilökohtaiset menetykset. North and South ja Ylpeys ja ennakkoluulo -teosten suurimmat erot selittyvätkin pitkälti sillä, että edellinen edustaa englantilaista romantiikka kun taas jälkimmäinen realisimia.


North and South teoksen päähenkilönä on Margaret, joka on varttunut eteläenglantilaisella maaseudulla Hellstone-nimisen pikku kylän pappilassa, puiden ja vihreyden ympröimänä. Nuoruusvuosiaan hän osin viettää rikkaampien sukulaistensa hoivissa Lontoossa, jossa on päässyt oppimaan hienon maailman tapoja. Margaretin sydän kuitenkin halajaa takaisin Hellstoneen, vehreän idyllin keskelle. Siksipä Margarethille on aikamoinen shokki, kun hänen isänsä päättää erota vakaumuksellisten erimielisyyksiensä takia papinvirastaan ja aloittaa alusta aivan toisaalla. Tuo uusi alku on yksityisopettajan paikka Pohjois-Englannissa sijaitsevassa Milton-nimisessä teollisuuskaupungissa, joiden synkkiäja tehdassavun sumentamia katuja raahustavat väsyneet työlaiset.

Isän yksityisoppilaaksi sattuu eräs John Thornton -niminen nuori herra, joka on merkittävässä asemassa oleva tehtaanomistaja. Margaretin ensivaikutelma herrasta on konsanaan yhtä töykeä yrmy kuin neiti Elizabeth Bennetin ensivaikutelma herra Darcystaan Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Margaret ja herra Thornton edustavat monessa suhteessa pitkälti toistensa vastakohtia, ja heidän näkemyksensä asettuvat monissa keskusteluissa täysin vastakkain. Heidän erimielisyytensä palautuvat lähinnä teoksen nimenkin osoittamaan vastakkaiasetteluun: Margaret edustaa arvoillaa ja ajatuksillaan etelän pehmeämpia arvoja, herra Thornton puolestaan kovempia pohjoisen työläiskaupungin arvoja, joissa raha ja tehokkuus ratkaisevat.


Jostakin kumman syystä näiden kahden, hyvin erilaisen ihmisen välille kehittyy kuitenkin vetovoima. Suhteen vastuksena on kuitenkin monet väärinkäsitykset, ennakkoluulot, ylpeys ja katkeruus. North and South ei ole kuitenkaan vain tarina herra Thornton ja Margaretin suhteesta, vaan siihen mahtuu myös paljon muuta.

Yksi tärkeä juonellinen jännite on Margaretin veli Frederik ja hänen tarinansa. Frederik on ollut maanpaossa laivastossa syntyneen kapinan vuoksi. Siksi hän on kotimaassaan Englannissa lainsuojaton. Uhkarohkea Frederik kuitenkin tulee katsomaan perhettään, kun kuulee äitinsä olevan vakavasti sairaana. Margaret haluaisi todistaa veljensä syyttömyyden, jotta tämä voisi palata pysyvästi kotimaahansa. 

North and South -teoksessa otetaan kantaa myös työlaisten oloihin sekä yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen. Lisäksi teoksessa pohditaan oikeaa ja väärää, valhetta ja totuutta. 

North and South -romaani tarjosi minulle antoisan lukukokemuksen. Se on yksiä niitä kirjoja, joiden viimeisellä sivulla oli äärimmäisen vaikeaa ja haikeaa jättää tarina taaksensa. Kun on elänyt, kokenut, surrut ja iloinnut niin monet tapahtumat niin suurella sydämellä romaanihenkilöiden mukana, on eron hetki tuskaisa - vaikka samalla tuntuikin upealta, että olin kuin olinkin jaksanut lukea näin paksun ja vanhan englanninkielisen kirjan loppuunsa.

Omassa mielestäni North and South -teoksen voi hyvin asettaa sellaisten suurten englantilaisten klassikkokirjailijoiden kuin Dickensin ja Austenin teosten rinnalle. 1800-luvun englantilainen kirjallisuus on hyvin lähellä sydäntäni, ja North and South -romaanissa on juuri samanlaista lumovoimaa kuin muissakin rakastamissani vanhoissa englantilaisissa klassikoissa. Suosittelen muillekin kaltaisilleni vanhojen klassikoiden ystäville - jos ei englannin kieli liikaa pelota!





Elizabeth Gaskell
North and South, 1855
Vintage Books
547 s.


maanantai 26. helmikuuta 2018

Pascal Mercierin tunnelmallinen Yöjuna Lissaboniin

Sain siskoltani joululahjaksi Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin - nimisen romaanin. En ollut sitä ennen kuullut edes koko kirjasta, enkä tainnut lukea kokonaan edes takakantta, vaan heittäydyin lukuseikkailun vietäväksi yhtä suin päin ja avoimin mielin kuin teoksen päähenkilö heittäytyy omaan seikkailuunsa.

Siskoni oli askarrellut minulle lahjaksi myös vallan ihanan kirjanmerkin, jossa on eräs osuva lainaus tästä lahjakirjasta.

Yöjuna Lissaboniin on hidas, tunnelmallinen, hieman haikean surumielinen ja melankolinen sekä filosofinen romaani. Sen lukeminen sopi mielestäni juuri siihen ajankohtaan ja tyyliin kuin milloin ja miten minä sitä luin: yöhön viittava nimikin houkuttelee pistämään kynttilät palamaan vuoden pimeimpänä aikana ja heittäytymään tunnelmallisen tarinan vietäväksi.



Päivä, jonka jälkeen Raimund Gregoriuksen elämässä mikään ei ollut enää oleva niin kuin ennen, alkoi lukuisten muiden päivien tavoin. 

Näin alkaa tarina sveitsiläisestä latinanopettajasta, joka on elänyt tavallista ja turvallista elämää, jossa jokainen päivä on edellisensä kaltainen. Eräänä päivänä tämä tunnontarkka opettajaihminen kuitenkin ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja tekee jotakin täysin luonteensa vastaista ja uutta: hän jättää oppikirjansa opettajanpöydälle eikä enää palaa. Hän lähtee yöjunalla Lissaboniin. Matkalukemisena hänellä on erään portugalilaisen lääkärin Amadeu de Pradon kirja, jonka hän sattumalta on saanut käsiinsä. Filosofinen, kirjoittajan elämää käsittelevä kirja imaisee Gregoriuksen niin mukaansa, että hän saa pakkomielteen selvittää kirjoittajasta kaiken selvitettävissä olevan. Lissabonissa Gregorius lähtee kulkemaan askel askeleelta jo kauan sitten kuolleen kirjailijan jalanjälkiä ja tekee samalla pitkän ja syvän matkan itseensä.

Nautin kovin tämään kirjan lukemisesta. Tarinan melankolisessa, yöllisessä tunnelmassa oli tenhoa ja taikaa. Hidastempoinen tarina kietoi minut otteeseensa vähin erin, eikä ollut lopulta päästää irti.

Pascal Mercier
Yöjuna Lissaboniin
(Nachtzug nach Lissabon, 2004)
Suom. Raija Nylander
Tammi 
612 s.





lauantai 17. helmikuuta 2018

Somerunouden kuuluisuus: Rupi Kaurin Maitoa ja hunajaa


Minulle tarjottiin arvostelukappaleeksi maailmalla mainetta somerunoudellaan niittäneen Rupi Kaurin esikoisrunokokoelmaa Maitoa ja hunajaa. Teokseen en olisi varmaan tarttunut, ellei minulle olisi sitä suoraan tarjottu luettavaksi ja blogattavaksi. Minulla oli pieniä ennakkoluuloja teosta kohtaan, vaikka toisaalta teos vaikutti aika mielenkiintoiselta - kenties virkistävän erilaiselta tapaukselta. Lukukokemus osoitti, että sitä teos todella on.

Teos herätteli minut lukijana mukaan kirjoittajan matkalle koskettavalla "johdantorunolla" ennen sisällysluetteloa:

heräsin viime yönä surevan sydämeni itkuun
miten voin auttaa, kysyin
sydämeni vastasi
kirjoita kirja

Näistä sanoista tiesin, että tulisin pitämään kokoelmasta. Silti en voi sanoa ihastuneeni täysin varauksetta. Kokoelmaan mahtuu monenlaista runoa, enkä pitänyt läheskään kaikista. Kokonaisuutena kokoelma jäi kuitenkin enemmän positiivisuuden puolelle.

Teos jakaantuu neljään osaan, jotka on otsikoitu satuttaminen, rakastaminen, hajoaminen ja paraneminen. Kuten näistä otsikoista voi päätellä, teos ei ole mitään keveää luettavaa, vaan sisältää aika raskaita ja rankkoja teemoja. Kuitenkin teos tuo myös toivoa ja voimaannuttaa.

Satuttaminen-osiossa käsitellään esimerkiksi aika paljon seksuaalista hyväksikäyttöä, minkä lukeminen tuntui varsin raadolliselta, jopa kipeältä. Tajusin, miten onnekas itse olen, kun en esimerkiksi koskaan ole joutunut raiskatuksi, vaan olen saanut pitää oman kehoni itselläni. Samalla koin syvää tuskaa kaikkien niiden naisten puolesta, joilla asiat eivät tämän asian suhteen ole olleet yhtä hyvin kuin itselläni. Intialaissyntyinen Kaur tulee kulttuurista, joissa naisilla on täysin erilainen asema kuin omassani ja joissa seksuaalinen hyväksikäyttö lienee paljon yleisempää.


Kokoelmaa voikin luonnehtia vahvasti feministiseksi. Kaikista kipeistä kokemuksista huolimatta Kaurin runot julistavat naisen voimaa. Runoissa kritisoidaan myös länsimaista kauneusihannetta, johon intialaiset naiset eivät niin sovi edes senkään vertaa kuin länsimaalaiset.

Maitoa ja hunajaa -kokoelman runoissa on paljon raadollisuutta ja ankaraa kritiikkiä, mutta sen lisäksi myös paljon kauneutta, herkkyyttä, suloa - ja voimaa. Kaikki runot eivät sytyttäneet, mutta monen runon äärelle jäin pidemmäksi aikaa pohtimaan ja hämmästelemään sitä, miten viisaita ja tarkkanäköisiä ne olivat. Monissa runoissa pystyin näkemään myös itseni ja omat kokemukseni.


Nämä Kaurin runot sykähdyttävät suoruudellaan. Runojen tyyliä voisi luonnehtia lakoniseksi. Kaur ei kaunistele eikä kiertele asioita, vaan sanoo asiansa kaikessa yksinkertaisuudessaan juuri niin kuin se on.

Kokoelman runot ovat vapaarytmisiä ja hyvin moderneja. Isoja alkukirjaimia eikä välimerkkejä käytetä, vaan ainoastaan säe- ja säkeistöjako rytmittävät runoja. Joukossa oli myös muutamia proosarunoja. Kuitenkin kaikkien runojen tyyliä luonnehtii vahvasti proosanomaisuus.

Runokokoelmaa piristää kuvitukset, jotka kirjailija itse on tehnyt. Kuvitusten tyylissä on jotakin samaa kuin itse runoissa: niiden selkeä, yksinkertainen viiva kielii samasta suorapuheisuudesta kuin itse runot. Joissakin kuvituksissa on myös ripaus huumoria mukana. Oma lempikuvitukseni oli tämä, jossa vähän liioitellaan naisten luonnollisella karvankasvulla:


Vaikka koin tämän kuvan huvittavan lisäksi myös hyvin puhuttelevaksi, ajattelin kuitenkin itse ajella sääreni myös vastaisuudessa - mutta en missään nimessä kenekään pojan takia.

 Rupi Kaur
Maitoa ja hunajaa (2015)
Suom. Riikka Majanen
Kustannusosakeyhtiö Sammakko
204 s.




perjantai 16. helmikuuta 2018

Jatkoa Pikku naisille: Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat


Palasin tänä vuonna yhden ikimuistoisen tarinan pariin, jonka ensimmäisten osien lukemisesta on vierähtänyt jo useampi vuosi. Louisa May Alcottin Pikku naisia on maailmankuulu tyttökirja, joka kertoo Marchin perheen neljästä sisaruksesta Megistä, Josta, Bethistä ja Amystä, ja heidän seikkailuistaan.  Pikku naisia I:n ja Pikku naisia II:n (tunnetaan myös nimellä Viimevuotiset ystävämme) päähenkilöt ovat sarjan jatko-osissa Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat varttuneet jo täysin aikuisiksi ja  siirtyneet enemmän sivuhenkilöiksi. Päärooliin nousee sen sijaan näiden jälkikasvu sekä Jon ja hänen miehensä pitämän koulun kasvatit. Siinä missä edeltävät osat ovat täysiverisiä tyttökirjoja, kallistuvat Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat enemmän poikakirjojen suuntaan, sillä päähenkilöinä on poikia.

Pikku miehissä päähenkilöt ovat vielä aika pieniä koululaisia, joiden päivät kuluvat läksyjen ja vallattomien jekkujen parissa. Plumfieldin pojissa aikaa on kulunut kymmenen vuotta edeltävän osan päättymisestä ja pojat ovat varttuneet suurimmaksi osaksi jo nuoriksi aikuisiksi ja monet heistä ovat lentäneet pesästään maailmalle mitä erilaisimpiin toimiin. Yksi keskeisimpiä juonen kiemuroita on poikien seikkailut sen paremman puoliskon etsinnässä ja romanttiset ihastukset. Myös poikien äitihahmo Jo nousee edellistä osaa vahvemmin esiin. Hänestä on kehittynyt maailmankuulu kirjailija, jota ihailijat piirittävät häiriöksi asti.

Nautin hirveästi näiden kirjojen lukemisesta! Eniten pidin sarjan viimeisestä osasta, Plumfieldin pojista. Hämmästyksekseni huomasin pitäväni siita jopa enemmän kuin mitä muistan pitäneeni sarjan ensimmäsistä kirjoista, Pikku naisista. Tai sitten aika on hämärtänyt muistoni. Plumfieldin pojat sisälsi niin hulvattomia, jänniä ja hassunhauskoja juonenkiemuroita, etten voinut olla ihastumatta. Ehkäpä myös romanttiset juonikuviot vetosivat minuun. Pikku miehiä on myös sympaattien teos, mutta siinä minua välillä ärsytti liika kasvatuspainotteisuus. Teoksessa kuvataan, kuinka pikku miehistä yritetään kasvattaa kunnon miehiä, ja kaikki käytetyt kasvatusmetodit eivät ehkä kestä nykypäivänä kovin kriittistä tarkastelua.  Se, miten paljon teoksessa korostetaan pyrkimystä hyvään elämään, tuntui jopa vähän ahdistavalta.


Kuitenkin molemmissa teoksissa on sellaista hyvyyttä, viattomuutta ja suloisuutta, että niiden lukemisesta ei voi jäädä muuta kuin hyvä ja onnellinen mieli. Suosittelen ehdottomasti kaikille tyttökirjojen ystäville!

Lopetan bloggaukseni niihin kauniisiin sanoihin, joihin Pikku miehiä päättyy:

Sillä rakkaus on kukka, joka juurtuu millaiseen maaperään hyvänsä. Se kasvaa ja tekee ihmeitään syksyn kylmistä ja talven pakkasista huolimatta. Se kukkii ja tuoksuu kauniisti tuottaen siunausta niille jotka antavat sekä niille jotka saavat. 


Louisa May Alcott
Pilku miehiä
(Little Men, 1871)
Suom. Wille Hynynen
Wsoy
280 s

Louisa May Alcot
Plumfieldin pojat
(Jo's Boys, 1886)
Suom. Elma ja Aarni Voipio
Wsoy
2010 s.

torstai 8. helmikuuta 2018

Vuoden 2017 kirjat ja kuulumisia

Vuosi on jälleen vaihtunut ja uusi vuosi jo kovassa vauhdissa. Vaikka katseeni on jo kohti kevättä, on vuoden vaihduttua aina mukava katsoa myös taakseen ja miettiä, mitä mennyt vuosi piti sisällään. Tämä postaus on ollut minulla tekeillä jo noin kuukauden päivät, joten tämä on tällainen todellisen maijamyöhäisen vuosikatsaus.

Minulla mennyt vuosi on pitänyt sisällään vaikka mitä - se on ollut sekä elämäni paras että kamalin vuoteni. Vuosi sisälsi monia ihania matkaseikkailuja ja monta ihanaa lukuhetkeä. Vuosi toi sormeeni kihlasormuksen. Vuosi kuitenkin toi myös tulleesaan pahan työuupumuksen ja kaatoi minut sänkyyn. Sairauslomalla olen edelleen noin neljän ja puolen kuukauden lomailun jälkeen. Edellisviikolla sain käteeni sairauslomatodistuksen, joka kattaa lopputyösuhteeni huhtikuun alkuun.


Entäpä sitten kuluneen vuoden kirjat? Läheskään kaikista vuoden 2017 kirjoista en ole blogannut. Instagramiini kuitenkin kuvaan yleensä kaikki lukemani kirjat, ja vuoden kuvien läpikäynti paljasti, että olen lukenut 38 kirjaa. Oikeastaan hämmästyin lukumäärää - se kuulosti minusta uskomattoman vähäiseltä. Toisaalta Instagram-historiani paljasti myös sen, kuinka monta keskenjäänyttä kirjaa vuoteen mahtui, ja siitä hämmästyin myös. 18 keskeneräistä kirjaa on todella paljon!  Tämän vuoksi nimenänkin vuoden 2017 keskeneräisten kirjojen vuodeksi. Osa näistä 18 kirjasta on toki sellaisia, jotka ovat vielä ihan aktiivisestikin kesken, ja pääsevät varmasti päätökseensä tämän vuoden aikana.



Kesäkuisella ihanalla Tanskan matkallani luin tanskalaista kirjallisuutta, kävin moikkaamassa Pientä merenneitoa ja söin patsaan mukaan nimetyn jäätelön.

Olen oikeastaan jo pidemmän aikaa ihmetellyt, miksi minun on vaikea lukea kirjoja loppuun ja miksi aina pitää aloittaa uusia kirjoja, vaikka on jo vino pino edellisiäkin kesken. Lukeminen on muutenkin muuttunut hitaaksi ja luetun ymmärtäminen heikoksi, sillä minun on vaikea keskittyä lukemaani - tai ylipäätänsä mihinkään. Viime aikoina olen oppinut näkemään tämän merkkinä uupumuksestani, joka on kolkutellut ovella jo pitkään.

Toivon, että tuleva vuosi toisi tuleessaan monia uusia tarinoita elämääni sekä kirjojen että elämän seikkailuiden muodossa. Toivon, että se toisi mukanaan myös eheämpiä lukukokemuksia ja että ensi vuonna voisi keskeneräisten kirjojen lista olla vähän lyhyempi. Itse asiassa näistä keskeneräisten kirjojen laskelmistani järkttyneenä - tai innostuneena - olen alkuvuonna 2018 lukenut jo loppuun muutaman viime vuonna aloittamani kirjan, jopa sellaisia, joihin en ole aiemmin yli puoleen vuoteen koskenut. 
Hangon ihanissa huviloissa olen viettänyt vuoden 2017 ehkä parhaimmat hetket. 

Tässä listassa koonti vuoden 2017 kirjoista. Niihin, joista olen blogannut, olen lisännyt linkin kirjabloggaukseeni.


Loppuun luetut kirjat:

1. John Bunyan: Kristityn vaellus 
6. A. S. Byatt: Lasten kirja
8. Elina Karjalainen: Uppo-Nalle
11. Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani
12. Anne Bronte: Agnes Kotiopettajatar
17. Peter Höeg: Kuvitelma 20. vuosisadasta
19. Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
22. L. M. Montgomery: Anna omassa kodissaan
29. Ilmari Kianto: Vanha postineiti
31. Susan Abulhawa: Jeninin aamut
32. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
33. Anni Swan: Sara ja Sarri
34. Anni Swan: Sara ja Sarri matkustavat
35. Sirpa Kivilaakso: Satukuningatar Anni Swan
36. L. M. Montgomery: Tie eiliseen
Anni Swan on menneen vuoden suurin uusi kirjailijarakkauteni!

Kesken jääneet kirjat:

1. Rebecca Mead: Road to Middlemarch
2. The Selected Journals of L. M. Montgomery, volume II
3. Laura Ingalls Wilder: Pioneer Girl
4. Joka tytön runokirja
5. Heli Heiskanen: Herkkyyden voima
6. Markus Zusak: Kirjavaras
7. H. C. Andersen: Kaksi paronitarta
8. Saima Harmaja: Kootut runot
9. Edith Södergran: Kootut runot
10. L. M. Montgomery: Anne of Green Gables
11. Vetta elefanteille
12. Zacharias Topelius: Talvi-iltain tarinoita
13. Charlotte Bronte: Jane Eyre
14. Emily Bronte: The Night is Darkening Round Me
15. Su Tong: Uskollisen vaimon kyyneleet
16. Yhdeksän mustaa joutsenta
17. Elizabeth Gaskell: North and South

18. Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin

Kuulumisia ja katse kohti tulevaa

Sen lisäksi, että uusi vuosi tuo minulle tullessaan varmasti uusia lukuseikkailuja, tuo se tulleessaan myös minulle ison elämänmuutokset. Huhtikuun lopussa menen naimisiin elämäni rakkauden kanssa ja samalla muutan Etelä-Suomesta Etelä-Savoon, jossa sijaitsee pieni punainen tupamme. Ihanaa, mutta toki myös stressaavaa.

Viime viikolla pääsin vihdoin sovittamaan omaa morsiuspukuani!

Hääsuunnitelmat ovat jo kovassa vauhdissa. Vaikka omien häiden suunnitteleminen on yhden suurimman unelmani täyttymys, on niitä varjostanut uupumukseni. Alkuperäinen hääpäivämme siirtyi noin kahdella kuukaudella eteenpäin. Jossakin vaiheessa mietimme jo häiden perumista uupumukseni vuoksi ja menemistä naimisiin hyvin pienesti ja vaatimattomasti. Vointini on kuitenkin onneksi huomattavasti parempi kuin pahimpina aikoina. Sen vuoksi uskalsimme lähettää toissa viikolla kutsukortit ja viime viikolla vastaanotimme ensimmäisiä ilmoittautumisia häihimme. Se on vähän hurjaa - ihanaa, mutta jännittävää. Uupumus saa tietysti jännittämään itse häitäkin tavallista enemmän, mutta yritän suunnitella hääpäivästä sen näköisen, että uupunut morsian jaksaisi mahdollisimman vaivatta ja jännityksettä ne juhlia.





Uupumuksen keskelle häiden suunnittelu on tarjonnut kuitenkin ihania iloja ja merkityksellistä pikku puuhasteltavaa. Olen iloinnut esimerkiksi suuresti siitä, kuinka hääkukkia pohtiessani olen tutustunut aiempaa tarkemmin kukkien ihmeelliseen maailmaan ja kierrellyt kukkakaupoissakin ihastelemassa kukkalavalikoimaa. Parasta kuitenkin on ollut kutsukorttien askartelu. Siitä nautin aivan valtavasti! Hääkorttien askartelun kautta tutustuin myös ensi kertaa elämässäni sinettien tekemiseen ja menetin täysin sydämeni sille puuhalle ja aion ottaa sen uudeksi harrastuksekseni. Mikäs sen romanttisempaa kuin sulatella pientä vahanokaretta lusikassa kynttilän päällä ja odotella, kuinka se hiljakseen alkaa sulaa! Rauhoittavaa, suorastaan meditatiivista - mitä parhainta terapiaa uupuneelle morisiamelle.



Tällä hetkellä mahdollisesti blogattavia kirjoja on vino pino, eikä aikaa ja mahdollisuutta koko pinon selättämiseen varmasti ole, vaikka sinänsä intoa ja halua riittäisi. Saa nähdä, miten blogini tulee pysymään mukana kaikissa elämän mullistuksissa mukana. Luulen, että taukoja tai pitkiä bloggausvälejä saattaa tänä vuonna olla tiedossa, mutta haluan kuitenkin jatkaa bloggaamista ja blogata aina silloin, kun ehdin ja jaksan ja kun se tuntuu mielekkäältä.