sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Uudesta Lastensairaalasta, Tove Janssonin ihanuudesta ja Kuvanveistäjän tyttärestä


Luin hiljattain kirjoituksen Veden alta avaruuteen – Uusi Lastensairaala sukeltaa syvälle Tove Janssonin filosofiaan . Siinä esiteltiin Helsinkiin rakenteilla olevan uuden Lastensairaalan sisustusta, jossa tulee näkymään vahvasti Toven Janssonin filosofia ja muumikirjojen teemat. Inspiroiduin valtavasti kirjoituksesta ja sen ihanista, sydämeeni käyvistä kuvista. Tekstissä minut pysäytti erityisesti tämä kohta:

Arkkitehti Anita Kiiveri valittiin projektiin mukaan muumiasiantuntijana, jolle Janssonin filosofia ja tarinat ovat jo entuudestaan tuttuja ja merkityksellisiä. ”Toven tarinoissa tärkeänä osana esiintyvät luonto, saaristo ja meri ovat myös itselleni tärkeitä, joten tuntui luontevalta tuoda nämä mukaan suunnitelmiimme osana kokonaisuutta”, Kiiveri kertoo. ”Emme toivo seinille niinkään muumihahmoja, vaan kokonaisvaltaista tarinankerrontaa ja teemoja, joiden avulla sairaalan tiloista saadaan miellyttävät eri ikäisille vaikeasti sairaille lapsille”, Kiiveri jatkaa.

Tämä mahtava analyysi Janssonin tarinoista toi elävänä pitkästä aikaa taas mieleeni sen, miten ihana ja terapeuttinen maailma Tove Janssonin tarinoissa on. Se muistutti, kuinka merkityksellisiä lukuhetkiä Janssonin teokset ovat minullekin tarjonneet.  Itsellenikin Janssonin tarinoista nousee heti mieleen vahvasti luonto, saaristo ja meri - ja se, kuinka niissä osataan vangita sanoihin elämän pienet merkityksettömyydet, jotka sanoihin vangittuina nousevatkin esiin kauniina ja merkityksellisinä. Varsinkin muumikirjoissa on tunnelmaa - sellaista tunnelmaa, joka tekee lukijan onnelliseksi. Ainakin minut. Se onni ei rajoitu myöskään pelkkään lukuhetkeen, vaan saa silmäni avautumaan kaikelle kauniille ja pienille merkityksellisille asioille omassa elämässäni ja ympärilläni. Muumit saavat tarkastelemaan elämää uudessa valossa.


Lyhyesti sanottuna kirjoitus herätti minussa aivan suunnattoman ja äkillisen Janssonin nälän. (Lisäksi se herätti voimakkaan ja irrationaalisen halun olla pieni ja sairas lapsi, jotta voisi päästä noin ihanaan sairaalaan parantumaan! Olen myös varma, että noin ihanassa miljöössä paraneminen sujuisi huomattavasti paremmin kuin missään muualla!) Tätä Janssonin nälkääni lähdin tyydyttämään hetimiten etsimällä kirjahyllystäni jotakin ihanaa Janssonia luettavaksi. Meinasin ottaa käteeni jonkin muumin, mutta koska ne on jo kaikki luettu, päätinkin käydä ennen lukemattoman Kuvanveistäjän tyttären kimppuun.

Kirjan tunnelman ja kirjoitustyyli tempaisivat minut vahvasti mukaansa. Kuvanveistäjän tytär on ihanasti kirjoitettu. Lapsipäähenkilön näkökulmasta minäkertojan avulla kirjoitettu teos vangitsee kauniilla tavalla lapsen kokemusmaailman. Kertoo niistä pienistä ja ihmeellisistä, lapselle merkityksellisistä asioista. Se piirtää kiehtovan kuvan maailmasta lapsen silmin, maailmasta, jossa tosi ja mielikuvitus sekoittuvat.

Hyökkäsin suuressa Janssonin nälässäni niin oikopäätä lukemaan teosta, että vasta luettuani sen loppuun kurkkasin takakanteen. Se olisi kannattanut tehdä jo aiemmin, sillä vasta silloin tajusin, että teos on kirjailijan muistelmateos. Tämän jälkeen googlailin teoksesta tietoa netistä, ja sain tietää, että teos on koostuu novelleista tai tarinoista. Hups. Minä nimittäin jostain syystä olin kuvitellut Kuvanveistäjän tyttären olevan fiktiivinen romaani (lie mistä moinen harhakäsitys eksynyt päähäni), ja tällä oletuksella luin teosta. Oletuksen paljastuminen vääräksi asetti kuitenkin lukukokemuksen uuteen valoon. Mietin nimittäin lukiessani, että teos vaikutti kumman katkelmalliselta. En löytänyt siitä myöskään mitään kokonaisvaltaista teemaa. En oikein ymmärtänyt, mihin kirja loppujen lopuksi tähtää. Mutta silti nautin sanoista, Janssonin kirjoitustyylistä ja kirjan luomista vaikutelmista ja hetkistä.


Teoksen mieltäminen kirjailijan muistelmateokseksi avasi lukukokemusta aika paljon. Ymmärsin, että tarinoihin on vangittu hetkiä ja muistoja lapsuudesta - mitään suurta yhtenäistä teemaa ei kirjasta kaiketi edes ole tarkoituskaan löytää. Toisaalta täysin todellinen Kuvanveistäjän tytär ei kuitenkaan liene, vaan siinä sekoittuu tosi ja mielikuvitus. Teos on hyvin mielikuvituksekkaasti ja kaunokirjallisesti kirjoitettu. Erikoista muistelmiksi siitä tekee sen, että teosta ei ole kirjoitettu lapsuuttaan muistelevan aikuisen äänellä, vaan kirjailija on luonut siihen minäkertojan, jonka ääni ja näkökulma jäljittelee pienen lapsen tapaa hahmottaa maailmaa. Tämä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että teos on itse asiassa hyvin vaikeasti tulkittava. Lapsipäähenkilön mielessä tosi ja mielikuvitus sekoittuvat niin iloisesti, että loogisesti ajattelevan aikuisen lukijan on vaikea ymmärtää monia kohtia ilman harrasta filosofista pohdintaa. Ja hartaan pohdinnankin jälkeen moni asia on lukijalle pelkkää kysymysmerkkiä. Toisaalta tämä on mielestäni yksi teoksen viehätyksistä: se jättää lukijan kauniin hämmennyksen valtaan pohtimaan tuhansia merkityksiä.

Teoksen takakannessa kuvataan Kuvanveistäjän tytärtä mielestäni osuvasti: Kirjassa lomittuvat lapsen arkipäivän tyyni realismi, idylli ja satu, jota rohkea mielikuvitus kuohuttaa. Ja niin ymmärrämme, mistä muumipeikot ovat peräisin.

Tähän täytyy todeta, että kirjan luettuani taisin todella ymmärtää muumipeikkojen alkuperän.

Tämä on teos, jonka haluan joskus lukea vielä uudestaan. Hitaammin ja pohtivammin ja jääden miettimään monia teoksen arvoituksia. Esimerkiksi sitä, miksi Janssonin Jumala asuu kivikkopuutarhan takana.

Jumala asui vuorella, sielläpäin oli suo, jonne oli pääsy kielletty. Auringon laskiessa hän levittäytyi lepäämään usvana talon ja niityn yllä. Hän osasi tehdä itsensä kapeaksi ja ryömiä sisälle mihin tahansa nähdäkseen mitä toinen puuhasi, ja joskus hän oli pelkkä iso silmä. Hän oli muuten ukin näköinen.
Tove Jansson
Kuvanveistäjän tytär
(Bildhuggarens dotter, 1968)
Suom. Kristiina Kivivuori
WSOY
117 s.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Kiireisen opettajan lyhytarvioita: Viattomuuden aika, Kolmastoista kertomus, Anna Liisa ja Arkielämää

Koska bloggaaminen on työ- ja muiden kiireiden vuoksi jäänyt vähälle viime aikoina, kuittaan nyt tällä samalla bloggauksella monet syyslukukauden aikana luetut ja rästiin jääneet kirja-arviot. Minulla on pakkomielle kirjoittaa suurin piirteiden kaikista lukemistani kirjoista, ja olen sitä mieltä, että lyhyt ja hutaistu bloggaus on parempi kuin ei bloggausta ollenkaan.


Edith Whartonin viehättävä Viattomuuden aika

Viattomuuden aika on teos, jonka olen pitkään halunnut lukea. Johtuiko kenties pitkästä halusta vai mistä, mutta sen lukeminen oli myös hyvin pitkä, monikuukautinen tapahtuma, mistä hienon kirjan lukukokemus valitettavasti jonkin verran kärsi.

Viattomuuden aika on romaani, joka tuoksuu vienosti ruusuiselta parfyymiltä ja säihkii menneen maailman kadonnutta loistoa ja salonkielämän muodollisuuksia. New Yorkin hienoston seurapiirielämää 1800-luvun lopulla kuvaava romaani on tarkkanäköinen, yhteiskunnallisesti kantaaottava teos, joka ruotii vanhan maailman seuraelämän muodollisuuksia ja kritisoi naiseuden ihanteita. Siitä tulee tulkintani mukaan teoksen nimikin: tämä on kuvaus viattomuuden ajasta, keinotekoisuuden ajasta, jolloin naiset kasvatettiin tekosiveiksi, tekopyhiksi viattomiksi nukeiksi, tyhjiksi tabula rasoiksi, jotka heidän tulevat aviomiehensä voivat muokata haluamansalaisiksi.


Setterfieldin ihastuttava Kolmastoista kertomus

Margaret Lea on töissä isänsä antikvariaatissa. Hän lukee vain kuolleiden kirjailijoiden teoksia ja kirjoittaa harrastuksekseen elämäkertoja unohdetuista kirjailijoista. Eräänä päivänä hän saa kirjeen Vida Winteriltä, joka on kuuluisimpia ja rakastetuimpia nykykirjailijoita. Vida Winter haluaa, että Margaret kirjoitta hänen elämäkertansa. Kirjailija on aina ollut salamyhkäinen ja keksinyt menneisyydestään mitä uskomattomampia versioita vuosien varrella. Nyt hän on jo vanha ja haluaa kertoa totuuden.

Näin kerrotaan Diane Setterfieldin teoksen Kolmastoista kertomus takakannessa, ja tämä kuvaus johdattelee myös loistavasti kirjan tunnelmaan, joka tuoksuu ihanasti pölyisiltä kirjoilta, tarinoilta ja menneiltä muistoilta. Sain tämän teoksen alkusyksystä kollegaltani, joka oli saanut koulumme kirjastoon kasan kirjaston kirjoja, mutta oli noukkinut tämän kirjakasasta minua varten. Se nimittäin kuulosti hänen mielestään takakannen perusteelta aivan minulta. Oikeassa oli!

Kolmastoista kertomus on vetävä lukuromaani, jonka tunnelmassa on tenhoa, menneisyyden lumoa ja antikvariaatin hämärien nurkkien ja vanhojen kirjojen salaperäisyyttä. Arvoituksellinen juoni johdattaa lukijan jännittävällä tavalla mystisen kirjailijan menneisyyteen. Parasta teoksessa on kuitenkin juuri tunnelma. Itsekin kun tykkään nostalgisoida ja lukea enemmän kuolleita kirjailijoita kuin eläviä, löysin vahvaa samaistumispintaa tämän teoksen persoonallisesta päähenkilöstä.


Minna Canthin vavahduttava Anna Liisa

Anna Liisa on vahva ja koskettava näytelmä nuoresta tytöstä ja hänen menneestä, epätoivossa tehdystä salaisesta synnistä, joka uhkaa tulla päivänvaloon ja pilata hänen koko elämänsä ja tulevaisuutensa.

Minna Canthin tyyliin näytelmä käsittelee vahvasti naisen asemaan liittyviä kysymyksiä. Miksi nainen joutuu kantamaan vastuun synnistä, jonka tekemiseen tarvitaan sekä mies että nainen? Missä on miehen vastuu tapahtuneesta?

Anna Liisa oli minulle intensiivinen ja mukaansatempaava näytelmä, joka kosketti, vavahdutti ja pohditutti. Näytelmä on nopealukuinen ja siksi varsin helppo tapa kasvattaa yleissivistystään. Tämä teoshan on klassikko ja mielestäni täysin maineensa veroinen.


Maria Jotunin Arikielämää

Maria Jotunin vanhassa realistisessa tyylissä on sitä jotakin! Tämä yhdenpäivänromaani kuvaa suomalaista maaseutuelämää kauan sitten hieman humoristisesti, tarkkanäköisesti ja lempeän ymmärtävästi. Kiertelevä pappi Nyman, hieman viinaanmenevä mies ja taivaanrannamaalari, saapuu savolaiskylään ja ottaa osaa kyläläisten elämään yhden päivän ajan. Kuvataan monia ihmiskohtaloita, joista syntyy koko ihmiselämän kirjo. Viipyilevästi kirjoitettu kirja keskittyy arkielämän pieniin hetkiin. Vaikka ihmiselo näyttäytyy kirjan valossa varsin raskaaltakin, leijailee kirjan tunnelmassa myös ihana aurinkoisen kesäpäivän verkkainen ja tenhoava tunnelma. Myös luonto nousee kerronnassa kauniisti esille.

Ja sitä lepoa ajatellessa tuntui ihanimmalta. Tämä maailma oli silloin kuin kultainen paratiisi, elämä siinä kuin ihana uni, joka ihanampaan uneen loppui. Ja joka askel, jonka kulki, askel sitä ihaninta kohti.

Ja kevyeltä tuntui siinä kulkiessa taas. Askeleet kevyitä, kevyitä, niin kuin ei hän maassa kulkisikaan. Hän katseli taivaan sineä, katseli maan vihreätä. Hänen katseensa oli avonainen ja kirkas kuin lapsen, ja hänen sielunsa nuori, niinkuin vuosikymmenien painoa ei hartioilla olisikaan eikä hapsissa talvien lunta.



Edith Wharton
Viattomuuden aika
(The Age of Innocence)
Suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja
Otava
388 s.

Diane Setterfield
Kolmastoista kertomus
(The Thirteenth tale, 2006)
Suom. Salme Moksunen
Tammi
419 s.

Minna Canth
Anna Liisa (1895)
(Muut tiedot puuttuvat, koska teos jo palautettu)

Maria Jotuni
Arkielämää
SKS
132 s.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Klassikkohaaste: John Bunyanin Kristityn vaellus

Tänään 31.1.2017 kirjablogistit taas yhteistuumin sivistävät itseään lukemalla klassikoita Klassikkohaasteen nimissä. Tämä klassikkohaaste on jo neljäs laatuaan. Klassikkohaasteessa ideana on sivistää itseään klassikolla, jonka on jo pitkään halunnut lukea, ja blogata siitä. Kooste kirjabloggaajien yhdessä lukemista klassikoista löytyy täältä, haastetta emännnöivästä Yöpöydän kirjat -blogista. Tällä erää hyppäsin itse haasteeseen mukaan ihan viime metreillä ja tämä postaus on myös laadittu viime tingassa, hiki hatussa ja kello kädessä.

Luettavakseni tällä erää valikoitui hieman pölyisempi klassikko vuosisatain takaa. Klassikkoni on nimittäin John Bunyanin Kristityn valellus (Pilgrims´s progress), joka on julkaistu alun perin vuonna 1678. Wikipedian mukaan Kristityn vaellus on  "todennäköisesti luetuin ja käännetyin alun perin englanniksi kirjoitettu kirja", joten ihan pienestä ja mitättömästä klassikosta ei ole kysymys. Tämä klassikko on jo vuosia kummitellut mielessäni sen vuoksi, että Louisa M. Alcottin Pikku naisissa viitataan vahvasti Kristityn vaellukseen. Teoksen alkusanat on tehty Bunyanin sanoja mukaillen ja  Marchin perheen "pikku naiset", siskokset Meg, Jo, Beth ja Amy, lukevat ahkerasti Bunyanin klassikkoteosta ja leikkivät Kristityn vaellusta leikeissään. Kokonaisuudessaan myös Pikku naisia voidaan nähdä vertauskuvana Kristityn vaelluksesta: Marchin perheen pikku naiset Kristityn vaelluksen päähenkilön tapaan yrittävät kasvaa hyviksi kristityiksi ja saavuttaa taivaallisen määränpäänsä. Yksi heistä saavuttaa Taivaan kaupunkinsa jo teoksen aikana - lukijan suureksi suruksi. Näin ohjeistaa Marchin perheen äiti pikku naisiaan lapsuudesta tutun leikin pariin:


Me emme ole koskaan liian vanhoja vaellusleikkiin, koska leikimme sitä tavalla tai toisella koko elämämme ajan. Taakat ovat selässämme ja tie edessämme, ja jos yritämme olla hyviä ja tyytyväisiä, saavutamme monien vaikeuksien ja erehdyksien jälkeen sen rauhan, joka on todellinen Taivaan kaupunki. Kuulkaapa te minun pienet vaeltajani: mitä jos te aloittaisitte matkanne uudelleen, mutta ette leikkisi vaan aivan oikeasti, ja katsoisitte miten pitkälle pääsette ennen kuin isä tulee kotiin.



Rouva Marchin kuvaus vaellusleikistä tiivistääkin aika hyvin John Bunyanin Kristityn vaelluksen idean. Kristityn vaellus on allegorinen tarina ihmisen tiestä Jumalan luokse. Päähenkilönä on Kristitty-niminen henkilö, joka on juuri sitä, mitä nimi hänestä kertoo. Allegorisen kertomuksen tapaan myös muut henkilöhahmot on nimetty sen mukaan, mitä he edustavat. Kristitty kohtaa tiellään muun muassa Epäluulon, Pelkurin, Alttiin, Ateistin, Ylpeyden, Maallisen Kunnian, Toivon ja Tietämättömän - vain muutamia henkilöhahmoja mainitakseni. Kristitty asuu alussa Turmion kaupungissa, mutta tuntee raskaan taakan selässään. Kaiken lisäksi hän on saanut varman tiedon siitä, että hänen kotikaupunkinsa tulee tuhoutumaan. Myös asukkaat tuhoutuvat, elleivät etsi tietä pelastukseen, ja sen Kristitty haluaa löytää. Muut turmiolaiset pitävät Kristityn puhetta kuitenkin hulluutena, eivätkä ota varoituksesta vaaria. Niinpä Kristitty joutuu jättämään vaimonsa ja lapsensa niin sanotusti turmion omaksi ja lähtemään etsimään tietään pelastukseen. Matka on pitkä, eikä se ole helppo. Monessa kohtaa matkan vaarat meinaavat viedä hänet mennessään. Lopussa Kristitty kuitenkin saapuu Taivaan kaupunkiin.


Lukukokemukseni teoksesta oli mielenkiintoinen, mutta kokemus kärsi jonkin verran kiireisestä lukemisesta. Tämä on teos, johon olisi hyvä syventyä rauhassa. Teoksen aihe on vakavan uskonnollinen, ja jonkinlaiseksi vakavan ohjailevaksi kertomukseksi teos on alun perin tarkoitettukin - johtamaan kristittyjä Turmion kaupungista Taivaan kaupunkiin. Bunyanhan kirjoitti teoksen ollessaan vankilassa kärsimässä rangaistusta luvattomasta saarnaamisesta. Saarnaamisintonsa hän varmaan vuodatti sitten tähän klassikoksi nousseeseen teokseensa. Teoksen vakava aihe ei kuitenkaan tarkoita, että sitä olisi liian ryppyotsaisesti kirjoitettu. Bunyan ilottelee teoksessaan myös huumorilla ja ottaa allegoriastaan kaiken irti. Hahmot ovat karikatyyrimäisiä, mikä luo teokseen myös hieman satiirisen otteen. Mustalta huumorilta ei voida myöskään välttyä.


Sanoisin, että teosta voidaankin lukea kahdella tavalla ja tasolla. Teosta voidaan lukea kaunokirjallisuutena, helmenä klassikoiden joukossa, ja tähän lukutapaan teoksella on varmasti paljon annettavaa lukijalle, jota kiinnostaa itsensä sivistäminen ja maailmankuvansa laajentaminen vanhalla klassikolla. Teos on hyvin kirjoitettu, ja allegorisuuden pohtiminen tarjoaa mielenkiintoisia pähkinöitä lukijalle. (Tosin mainittakoon, että allegorisuus on melko suoraviivaista, eikä vastaavuuksien löytämiseksi tarvita kovin suuria älynlahjoja.) Tosin pelkään pahoin, että keskivertonykylukijalle Bunyanin alleviivatun uskonnollinen ja vanhahtava klassikko voi olla puuduttava lukukokemus. Kaunokirjallisen lukutavan lisäksi kristitty lukija voi lukea teosta uskonnollisena kirjallisuutena uskonsa tukemiseksi. Minun lukemani painos teoksesta johdatteleekin esipuheessaan lukijaa itsetutkiskeluun teoksen parissa ja antaa neuvoja hartaushetkiin teokseen pohjautuen. Itse uskovaisena kirjallisuudenharrastajana luin teosta molemmilla tavoilla. Itse olen aina rakastanut suuresti allegoriaa, ja mielestäni se on erityisesti se juttu, mikä tekee tästä teoksesta kaunokirjallisesti kiehtovan.

Tunnelmaltaan teos on mielestäni jopa vähän ahdistava. Tarinaa sävyttää aika vahvasti helvetin tulen katku. Tämä tulee lopussa jopa ironisen alleviivatusti esiin. Lukijaa ei jätetäkään lopussa yksinomaan onnellisiin tunnelmiin iloitsemaan Kristityn pääsystä Taivaan kaupunkiin, vaan taivaallisten ilojen kuvailun jälkeen kerrotaan vielä aivan viimeiseksi: "Silloin he tarttuivat häneen [Tietämättömään]  ja kantoivat hänet ovelle, jonka huomasin vuorenkupeessa. Siitä he heittivät hänet sisään. Tästä käsitin, että vielä Taivaan portiltakin johtaa tie helvettiin."

Tämän jälkeen todetaan kuitenkin vielä lieventävästi: "Sitten heräsin, ja katso, se oli unta." Minä en yleensä tykkää näistä unitarinoista. Se heikentää kirjallisuuden lumoa ja toden tuntua, kun kerrotaan, että "kaikki olikin vain unta". Toisaalta Kristityn vaelluksessa tämän keinon käyttäminen on ehkä hieman anteeksiannettavampaa sen vuoksi, että unennäkemiseen viitataan jo ihan alussa, eikä mattoa vedetä lukijan jalkojen alta täydellisesti kuittaamalla kaikki tapahtunut uneksi vasta lopussa. (Ette ymmärräkään, miten syvästi pettynyt olin Liisa ihmemaassa -teokseen loppuun päästyäni!) Toisaalta minä-kertojan uni, johon viitataan paitsi alussa ja lopussa, myös joitakin kertoja sillä välillä, tuo jonkin kauniin kiehtovan unenomaisen hohteen tarinalle.

Unta tai ei, todettakoon vielä lopuksi, että mielestäni Kristityn vaellus on klassikkomaineensa ansainnut klassikko, jonka lukemisen koin yleissivistäväksi. Olen iloinen, että sain vihdoin haasteen kannustamana luettua klassikon, jonka olen pitkään halunnut lukea. Kristityn vaellus avaa mielestäni ymmärtämään paremmin Pikkunaisia, ja siksi sitä voi mielestäni suositella ainakin kaikille pahimmille tyttökirjafriikeille, jotka haluavat ymmärtää syvemmin Pikku naisten maailmaa.

"Minne minun pitäisi paeta?"
Evankelista osoitti sormellaan laajan tasangon yli: "Näetkö tuon ahtaan portin tuolla?"
"En."
"Näetkö sitten tuolla loistavan valon?"

"Taidan nähdä."

"Pidä katseesi kiinnitettynä siihen valoon ja kulje suoraan sitä kohti, niin näet portin. Kun sille portille kolkutat, sinulle sanotaan, mitä sinun on tehtävä." 


John Bunyan
Kristityn vaellus
(Pilgrim´s Progress)
Suom. Oili Räsänen
Päivä Osakeyhtiö
176 s.


maanantai 26. joulukuuta 2016

Kirjoja ja joululomatunnelmia

Heipä hei pitkästä aikaa, lukijani!

Matkani Mikä-Mikä-Mikä-Maahan on ollut hieman hiljaista syyslukukautena, sillä olen ollut niin töideni syövereissä, ettei blogille ole jäänyt kauheasti aikaa. Mutta hei - nyt on joulu ja kauan odotettu joululoma! Aikaa blogille, lukemiselle, itselle ja kaikelle ihanalle!

Haaveilua järven rannalla joulupäivänä

Viimeiset oppitunnit pidin vielä torstai-iltana iltalukiossa. Sen jälkeen oli aikamoinen voittajafiilis ja teki mieli ihan taputtaa itseäni päähän. Selvisin kuin selvisinkin syyslukukaudesta - jopa siitä kauheasta kakkosjaksolla, jossa minulla oli sata prosenttia ylitöitä. (No, en kuitenaan taputtanut, mutta ostin itselleni lomalahjaksi Tommi Kinnusen Lopotin.)

Joululoma alkoi tietenkin kaikenlaisella jouluahkeroinnilla joulusiivouksineen ja joululeipomisineen, eli ihan heti en voinut heittäytyä ylhäiseen yksinäisyyteeni kirjojeni kanssa (paitsi ihan pienen hetken luin Lopottia!). Me vietimme tänä vuonna, kuten myös viime vuonnakin, joulua perheen kanssa minun luonani. Hetki sitten lähtivät viimeisetkin jouluvieraat ja talo on rauhoittunut. On ollut ihanaa olla kunnolla perheen kanssa pitkästä aikaa, mutta itse asiassa nyt alkaa joululomani paras ja ihanin osuus. Yksinäisyys. Kirjat. Hiljaisuus. Tunnelmointia kynttilänvalossa. Ja niin tietysti, Porvoo. Se ihan kaikista paras. Huomenna nimittäin lähden yksin kaksiöiselle lomalleni Porvoon vanhaan kaupunkiin, iki-ihanaan Helmen budoaariin - ja otan tietysti kasan kirjoja matkaseurakseni! Maltan tuskin odottaa! <3

Middlemarcia, kakkua ja teetä <3
Syksy on ollut niin kiireinen, että lukemiselle on jäänyt tavanomaista vähemmän aikaa. Toisaalta olen kuitenkin lukenut todella monia eri kirjoja. Syyslukukaudella olen nimittäin kärsinyt aikamoisista keskittymisongelmista hieman joka asian suhteen, mikä on heijastunut lukemiseeni siten, että mistään ei meinaa tulla valmista ja luen hieman sitä sun tätä. Minusta on tullut todellinen kirjallisuuden sekakäyttäjä, ja keskeneräisiä kirjoja on kertynyt ihan ennätysmäärä. En edes pysy enää laskuissa itsekään.

Yksi joululoman missioista onkin saada jonkin verran keskeneräisiä lukuprojekteja päätökseen. Jouluaattoyönä sain jo loppuun Anne Frankin päiväkirjan, ja tänään luultavasti saan George Eliotin Middlemarch II:n päätökseen. Luulen, että Upponalle pitää lukea myös joululomalla loppuun! Sen lisäksi tarvitsen tietysti täydelliseen lomalukemistooni myös aivan uusia, lomalla aloitettavia kirjoja. Sellaisia kävinkin lainaamassa kirjastosta vinon pinon juuri ennen loman alkamista. Esimerkiksi John Greenen Let it Snow -kirja täytyy ehdottomasti lukea tällä lomalla!

Olen lukenut kaksiniteistä Middlemarchia miltei koko syyslukukauden kaiken muun ohella ja on toisaalta ihana saada se vihdoin loppuun, mutta samalla se on ääretön sääli: Middlemarch on ihan täydellistä joululomalukemista! En tiedä, mistä johtuu, mutta mielestäni 1800-luvun englantilaisessa kirjallisuudessa on ehdottomasti sitä jotakin, mikä sopii aivan täydellisesti joululomaan ja tuo joulumielen. Useamman kerran olen nostattanut joulutunnelmaa Dickensin avulla, mutta George Eliot toimii myös hyvin. Mutta kun Middlemarchin ilo on kulutettu loppuun, voinkin tarttua Johanna Spyrin Heidi-kirjoihin, sillä toinen joululomaan ehdottomasti kuuluva kirjallisuuden laji on tyttökirjat!


Mitäs ihanaa te muut olette jouluna lukeneet tai aiotte vielä lukea? Onko teillä mitään jouluisia lukutraditioita?


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Svenska dagen: muumeja ja Maamme-laulua - mitä merkitsee suomenruotsalainen kirjallisuus?

Tänään 6. marraskuuta vietetään svenska dagenia eli ruotsalaisuuden päivää. Se on Suomessa päivä, jolloin juhlitaan suomenruotsalaisten oikeutta käyttää äidinkieltään sekä myös Suomen kaksikielistä isänmaata.

Suomenruotsalaisten oikeus äidinkielensä käyttämiseen ja sen aiheuttama pakkoruotsin opiskelu on asia, josta nykyään väännetään paljon. Suomen kaksikielisyys on kuitenkin myös suuri rikkaus. Jos mietitään Suomen kirjallista kulttuuriperintöä, olemme paljosta velkaa Suomen ruotsinkielisille kirjailijoille.

Suomen kirjallisuuden alkuaikoina kaikki kirjallisuus oli ruotsinkielistä. Suomi sai odottaa ensimmäistä suomenkielistä romaaniaan aina Kiven Seitsemään veljekseen asti eli vuoteen 1873. Siitäkin eteenpäin ruotsi Suomen sivistyneistön kielenä hallitsi pitkään suomalaisen kirjallisuuden kenttää, vaikka pian realistisen kirjallisuuden nousun myötä saimme sellaisia upeita suomeksi kirjoittavia kirjailijoita kuin Minna Canth ja Juhani Aho.

Mutta mitä olisi Suomen kirjallisuus ilman ruotsinkielistä kirjallisuutta? Tai mitä olisi koko Suomi ilman niitä monia ruotsinkielisiä, kirjallisuudenkin saralla vaikuttaneita fennomaaneja, jotka rakensivat suomalaista identiteettiä ja kansakuntaa pitkälti ruotsinkielisillä kirjoituksillaan? Kuka olisi kansallisrunoilijamme, mikä olisi kansallislaulumme? Nimittäin Suomen kansallisrunoilija Runeberg oli ruotsinkielinen ja kirjoitti ruotsiksi. Hänen Vänrikki Stoolin tarinoistaan olemme saaneet myös Maamme-laulumme, joka alkukielellä onkin nimeltään Vårt land. Vänrikki Stoolin tarinat kansallisromantiikan hengessä myös rakensi Suomelle omaa ylevää identiteettiä. Ilman ruotsin kieltä meillä ei olisi myöskään ihanaa Topeliusta, jonka sadut ovat kasvattaneet suomalaislapsia sukupolvesta toiseen ja jonka Luonnonkirjan ja Maamme kirjan viitoittamana moni lapsi on aloittanut opintaipaleensa. Vaikka näitä teoksia pidetäänkin nykyään monin tavoin vanhentuneina, elävät Topeliuksen opit yhä suomalaisten mielissä mielikuvina esimerkiksi hitaista hämäläisistä ja vilkkaista karjalaisista. Ilman Topeliusta emme voisi myöskään laulaa jouluisin Varpusta jouluaamuna tai En etsi valtaa loistoa.

Runebergin ja Topeliuksen ajoista on pitkä matka tähän päivään ja paljon on ehtinyt tapahtua. Ruotsi ei ole enää sivistyneistön valtakieli ja suomen kielisellä kirjallisuudella on jo pitkät ja vahvat perinteet. Kuitenkin ruotsi elää yhä vahvasti toisena kotimaisena kielenä suomen rinnalla edelleen myös kirjallisuuden saralla. Muutaman vuoden takainen Finlandia-voittaja, kirjablogeissakin suurta ylistystä osakseen saanut Ulla-Lena Lundbergin Jää eli Is, on alun perin ruotsinkielinen. Tällä viikolla julkaistuissa tämän vuotisissa Finlandia-ehdokkaissa on mukana myös yksi ruotsinkielinen ehdokas, Peter Sandstömin Laudatur.


Mitä Suomen ruotsinkielinen kirjallisuus on minulle? Eniten se ehkä merkitsee minulle jotakin, mikä sijoittuu ajallisesti 1800-luvun fennomaanien ja 2000-luvun Finlandioiden väliin. Minulle suomenruotsalainen kirjallisuus on eniten Tove Janssonin ihastuttavia ja tunnelmallisia muumeja, jonka monipuolisesta hahmogalleriasta varmasti jokainen suomalainen ja moni muukin voi löytää omakuvansa. Olen pelokas Nipsu, tuittupäinen Pikkumyy ja nilkkarengastaan kilisyttävä, hieman turhamainen ja tyttömäinen Niiskuneiti. Olen kuitenkin tosielämässä kohdannut myös paljon huolehtiva Muumimammoja, joiden sydämen ja hillovarastojen laajuus on pohjaton, filosofisen pohdiskelevia ja hieman tärkeileviä Muumipappoja sekä yksinäisyydestä ja vaeltamisesta onnensa löytäviä Nuuskamuikkusia. Olen nähnyt myös yksinäisiä Mörköjä, jotka eivät löydä ymmärtäjää ja joiden yksinäisyys jäätää kaiken, sekä huonosta kohtelusta näkymättömiksi muuttuvia Näkymättömiä lapsia. Muumien maailma ei ole vain todellisuuspakoinen satumaailma idyllisessä Muumilaaksossa, vaan psykologisesti tarkkanäköinen kuvaus ihmisyydestä ja loputon elämänviisauksien lähde.

Muumien lisäksi suomenruotsalainen kirjallisuus merkitsee minulle pitkälti Edith Södergranin modernistista, elämänvoimaista - mutta myös kuolemankaipuista ja raastavan kaunista runoutta. Suomenruotsalainen kirjallisuus on minulle Maa jota ei ole - Landet som icke är, jonka pariin palaan aina, kun olen kyllästynyt ja väsynyt siihen maahan, joka on.  Toisinaan se on taas suunnatonta Olemisen riemua tai sitä, kun Metsän vaalea tytär varisuttaa siemensä ihmisten sydämiin. Suomenruotsalainen kirjallisuus on minulle myös Vierge Moderne, josta voi löytää vahvan ja itsenäisen naiskuvan sekä myös nauravan häiveen helakanpunaista aurinkoa.

Mutta suomeruotsalainen kirjallisuus on minulle myös jotakin paljon vanhempaa ja perinteisempää. Se on minulle myös Topeliusta. Topelius on ihana! Tämän ihanuuden löysin kääntäessäni opiskeluaikoina parissa suomennosprojekstissa Topeliuksen ennen suomentamattomia novelleja.

Suomenruotsalainen kirjallisuus on siis aika paljon minulle ja vielä enemmän koko Suomelle. Haluatko kertoa, mitä se on sinulle?

Kahden Topeliuksen novellin kääntäminen kokoelmiin Tilinteon päivä ja muita kertomuksia sekä Morsian ja muita kauhunovelleja on saanut minut ihastumaan Topeliukseen.

torstai 3. marraskuuta 2016

Supernaiivisti Supernaiivista

Luin Erlend Loen Supernaiivin. Itse asiassa jo kolmatta kertaa elämässä. Kaksi kertaa töiden tähden, ekan kerran vapaaehtoisesti joskus teininä. Nyt löysin kirjasta paljon enemmän kuin koskaan aiemmin.

Supernaiivi on kiva kirja. Se on sympaattinen ja saa hymyn lukijan huulille. Mutta se voi olla myös tylsä kirja ja ärsyttävä kirja. Sitä mieltä olivat suurin osa oppilaistani, jotka joutuivat lukemaan teoksen. En ole itse samaa mieltä.Ymmärrän kuitenkin, miksi joku on.


Sillä Supernaiivi on erilainen. Siinä ei tapahdu mitään. Mutta kuitenkin siinä tapahtuu ihan hirveästi. Päähenkilön elämä on suurten muutosten kourissa. Teoksen päähenkilö on 25-vuotias nuori mies. Nimeä ei kerrota. Hänellä on eksistentiaalinen kriisi. Hän on kadottanut elämänsä merkityksen ja hän ei ymmärrä aikaa. Hän haluaisi löytää kadonneen merkityksen ja hän haluaisi ymmärtää aikaa. Siksi hän teoksen alussa lopettaa yliopiston, myy lähes kaiken omaisuutensa ja muuttaa veljensä luo, joka on lähtenyt kahdeksi kuukaudeksi Afrikkaan tai sitten jonnekin muualle. Päähenkilö ei oikein ole edes varma. Veljensä asunnossa ollessaan hän tekee listoja, etsii ratkaisua, ostaa pallon ja ostaa hakan. Silloin kun hän ei heittele palloa tai hakkaa hakalla, lukee hän professori Paulin kirjaa, joka kertoo ajasta. Tai tekee jotakin vähän muuta.

Onkohan koko aikaa olemassa? Onko elämällä mitään merkitystä? Kääntyykö kaikki lopulta hyväksi?

Supernaiivi on nimensä mukaisesti hyvin lapsellinen kirja, joka on kirjoitettu yksinkertaisella ja lapsenomaisella tyylillä. Aivan kuten tämä bloggauskin. Tyyli tarttuu, ja haluan kokeilla kirjoittaa supernaiivisti. Haluan päähenkilön tavoin löytää sisäinen lapseni ja sitä kautta itseni.

Sitä kautta myös ehkä elämän merkityksen.

Sillä siten tulkitsin teoksen lapsenomaisuuden, joka näkyy paitsi minäkertojalla kirjoitetun romaanin kielessä, konkreettisessa ja yksinkertaisessa tyylissä myös päähenkilön tekemisissä ja ajatusmaailmassa. Hän etsii kadonnutta elämäniloaan silla, että yrittää saada kosketuksen sisäiseen lapseensa. Tekee niitä asioita, jotka olivat hänelle tärkeitä lapsena. Palaa perusasioiden äärelle, yksinkertaisuuteen. Ehkä elämä tarkoitus on niissä?

Supernaiivi puhutteli. Aikuistenkin on hyvä tehdä joskus lapsellisia asioita. Eikä olla niin olevinaan. Olen melkein aina ollut tätä mieltä. Siksi muun muassa luen Anna-kirjoja, jotka ovat lempikirjojani. Pitääkseni yllä kosketustani sisäiseen lapseeni. Siihen ihmiseen joka kerran olin, ja siihen ihmiseen, joksi kerran synnyin. Siihen ihmiseen, joka voi tulla onnelliseksi pienistä ja ihanista asioista. Väreistä, auringonpaisteesta, hitaasti taivaalta leijailevista lumihiutaleista. Katsoa lapsen sädehtivin silmin maailman kauneutta ja ihmeellisyyttä. Mielestäni traagisinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, on se, että hän kadottaa sisäisen lapsensa. Silloin hän kadottaa suuren osan itsestään. Siksi on mielestäni äärettömän tärkeää, että on olemassa sellaisia kirjoja kuin Supernaiivi.

Jos koet tätä lukiessasi piston sydämessäsi siksi, että siitä on niin kauan aikaa, kun olet viimeksi hakannut hakkaa tai heitellyt palloa, mene kirjastoon ja lainaa se Loen punainen kirja. Lue se. Tai sitten menet suoraan päätä lelukauppaan ja ostat pallon tai hakan. Tai ihan vaikka molemmat. Tai vieläkin parempi, jos ostat sekä pallon että hakan ja lisäksi lainaat ja luet kirjan. Elämäsi voi muuttua.

Tai sitten ei. Riippuu siitä, miten ryppyotsaisesti suhtaudut kirjaan.

Se, mitä jäi teoksesta erityisesti mieleen.

Erlend Loe
Supernaiivi
(Naiv. Super, 1996)
Suom. Outi Menna
Like
222 s.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Kirjamaniaa kirjamessuilla ja vaaleanpunaista vaahtokylpyä Kämpissä





















Tänä viikonloppuna tapahtui jotakin suurta ja merkittävää: minä menetin helsinginkirjamessuneitsyyteni ja pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni lukuhetkestä hotellin kylpyammeessa mansikoiden ja suklaan kera. Jo kesällä sain päähäni, että ylellinen hotelli Kämp marmorikylpyammeineen on juuri se paikka, jossa haluan toteuttaa suuren kylpyammefantasiani. Kesällä myös sain päähäni, että tänä vuonna haluan ekaa kertaa kokea Helsingin kirjamessut. Niinpä siis oivalsin, että nämä kaksi haavetta sopivat mainiosti toteutettavaksi samalla kertaa!

Perjantaina töideni päätyttyä suuntasin siis kimpsuineni ja kampsuineni Helsinkiin. Käytyäni ostamassa keskustan marketista kylpymansikat (!) sekä ihanasta Flushista vaaleanpunaisen kylpypallon kävin vastaanottamassa hotellihuoneeni, ennen kuin menin messuille. Hotelli Kämpiin saavuttuani juoduin pienen kulttuurishokin valtaan. Hotelli oli kuin oma maailmansa ja kaikessa prameudessaan alkuun jopa ahdistavan häikäisevä. Tuntui, että tukehdun mahtipontisuuteen ja raskaan tummaan sisustukseen. Tuntui, että olen eksynyt aivan väärään paikkaan - jonnekin paikkaan, joka on tarkoitettu joillekin paljon fiinimmille ihmisille kuin minulle, tavalliselle työläisperheen tyttärelle. Hetken aikaa jo kaduin, että olin maksanut moisesta yhden yön yli ulottuvasta ylellisyydestä miltei 300 euroa.

Kirjamessuille ehdittyäni oli päivä jo pitkällä, joten perjantaina ehdin messuilla vain kolmisen tuntia. Lauantaina onneksi sentään vähän enemmän, lähes kuusi tuntia.

Kylpyunelmia Kämpissä

Kirjamessut olivat mielestäni mahtava kokemus, mutta parasta kaikessa taisi olla se kylpyamme. Rakastan kylpyammeita. Olen aina haaveillut omasta ja vain muutaman kerran elämässäni olen saanut etuoikeuden kylpeä. Mutta koskaan en ole tehnyt sitä tyylillä ja koskaan en ole lukenut kylvyssä. Mutta nyt tein ja nyt luin. Viihdyin yli kaksi tuntia illalla kylvyssä messuilta ostamani A. S. Byattin Lasten kirjan parissa. Seuraa minulle kylvyssä piti myös kylpyhuoneen varustukseen kuuluva vihreä kylpyankka! Tästä ankasta annan ehdottomasti plussaa hotelli Kämpille. Se oli hellyttävä yksityiskohta hotellihuoneessa, ja sen lapsellisuus ja muovisuus toi sympaattista kontrastia hotelli Kämpin mahtipontiselle ja aikuisen vakavalle tyylille. Tunsin itseni kylvyssä kuin pieneksi lapseksi, joka tulee valtavan onnelliseksi pienistä ja hassuista asioista. Pidin kylpypalloa käsissäni ja katsoin silmät säteille, kuinka sen uumenista leviää veteen kauniita värejä. Laskin ammeeseen lisää vettä ja  puristin pullosta vadelma-punaherukka-kylpyvaahtoa ja katsoin riemuissani, miten ihanan vaaleanpunaiseksi vesi muuttui.


Tulin sinuiksi hotelli Kämpin ylellisyyden kanssa palattuani perjantaina messuilta. Opin, että se on vain jotakin, mikä täytyy ottaa vastaan. Vaikka tuntui, että hotellin tummanpuhuva mahtipontisuus alkuun hyökkää päälle, huomasin, että ylellisyyden kanssa voi ystävystyä, jos hyväksyy, että minä olen tämän kaiken arvoinen. Ja miksi en muka olisi, jos olen ihan itse hotellihuoneeni maksanut ihan itse ansaitsemillani rahoilla.


Kirjamessut

Helsingin kirjamessut aiheuttivat minulle alkuun myös pienen shokin, vaikkakin hieman eri tavalla kuin Kämp. Tiesin, että Helsingin kirjamessut ovat Suomen suurin kirjatapahtuma, mutta kun näin sen kaiken ensi kertaa avautuvan silmieni edessä, olin aivan häkeltynyt ja hypomaanisen innoissani. Minusta oli myös huikeaa ajatella, että niin paljon ihmisiä kokoontuu samaan tilaan kirjojen ja kirjallisuuden äärelle.


Pienen maanisen mielentilan ansiosta en perjantaina käynytkään seuraamassa niin monia ohjelmia kuin olin ajatellut. En kyennyt pysymään paikoillani. Oli pakko myös kierrellä ja katsella, selata lukuisia myyntipisteitä ja imeä itseensä messutunnelmaa. Minä rakastan tiloja, joissa on paljon kirjoja. Vaikka en pysty ikinä niitä kaikkia lukemaan, voin imeä itseeni tarinoiden taikaa vain katselemalla kirjojen kansia, hypistelemällä niitä ja lukemalla takakansitekstejä.  Helsingin kirjamessuilla myydään valtavan edullisia kirjoja. Hintataso on huomattavasti edullisempi kuin esimerkiksi Turun kirjamessuilla. Tarjontaa on kuitenkin niin valtavasti, ettei läheskään kaikkea pysty käymään läpi. Minua jäi vaivaamaan pieni epämiellyttävä tunne, jäiköhän minulta moni hyvä löytö tekemättä.

Lauantainen messupäiväni sujui hyvin pitkälti toisten kirjabloggaajien parissa. Itse asiassa tämä olikin mielestäni kirjamessujen paras anti - saada kohdata livenä lukuisia muita kirjabloggaajia livenä! Kiitokset kaikille teille ihanuuksille! Kirjabloggaajien kirjavinkkauspisteelle sovituilla treffeillä kului mukavasti miltei pari tuntia muiden bloggaajien kanssa höpistessä, minkä jälkeen olikin aika Teoksen järjestämän kirjabloggaajatilaisuuden, joka oli ainoa kustantamoiden järjestämä kirjabloggaajatilaisuus, johon olin ilmoittautunut.

Kirjabloggaajat kohtasivat toisensa

Lauantaisessa Teoksen kirjabloggaajatilaisuudessa olivat kirjailijat Kari Hukkila, Leena Parkkinen ja Katarina Baer puhumassa uusimmista teoksistaan. Osallistujat saivat myös ilmaiskappaleet näistä teoksista. 50-luvun Helsinkiin sijoittuva Parkkisen romaani Säädyllinen ainesosa kuulosti kaikkein kiehtovimmalta, ja Parkkinen puhui kirjoittamisesta ja teoksensa syntyprosessista inspiroivasti ja kiinnostavasti. Haluan ehdottomasti lukea teoksen ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta myös Katariina Baer He olivat natseja jäi myös kutkuttamaan. Kirjassa Baer kertoo omista isovanhemmistaan, jotka olivat natseja, ja siitä kipeästä kysymyksestä, kuinka hänen omat läheisensä saattoivat olla mukana jossakin niin kauheassa.



Muutamia muita mieleenpainuvimpia seuraamiani ohjelmia oli perjantaina Kirjakahvilassa Laura Honkasalon haastattelu. Honkasalo on kirjoittanut yksinäisyyttä käsittelevän teoksen Pöytä yhdelle, jossa hän käsittelee aihetta hyvin omakohtaisesti ja kertoo, kuinka on itse selvinnyt yksinäisyydestä. Tilaisuudessa Katriina Järvinen haastatteli Honkasaloa teoksen ja laajemminkin yksinäisyyden teeman tiimoilta ja mielestäni ihailtavalla rohkeudella antoi myös jotakin omasta itsestään kertomalla omista kipeistä yksinäisyyden kokemuksista. Vaikka keskustelu, kuten myös Honkasalon kirja, käsitteli lähinnä yksinäisyyden kipeyttä, nostettiin siinä esille myös vapaaehtoinen yksinäisyys. Mieleeni jäi tarina jossakin Venäjällä yksinäisessä erakkomökissään elelevästä miehestä, jolle kunnan työntekijät tulivat tarjoamaan palvelutaloon siirtymistä parempana vaihtoehtona, mutta ei. Ukkopa halusi elää ehdottomasti mieluummin ypöyksin mökissään luonnon keskellä. Tämä sai minut pohtimaan sitä, kuinka yksinäisyys on syystä tai toisesta tabu ja asia, jota on vaikea ymmärtää positiivisella tavalla. Itse olen aina viihtynyt paljon yksin ja aistinut joskus muissa ihmisissä sen johdosta kummeksuntaa tai jopa tarpeetonta sääliä, mikä osaltaan nakertaa iloa yksinäisyyden ihanuudesta. Honkasalon kirja jäi kiinnostamaan. Ehkä hankin sen käsiini joskus myöhemmin.


Lauantain ohjelmatarjonnasta päällimmäisenä jäi mieleen Jyrki Korpuan haastettelu Katri Vala -lavalla. Haastattelijana toimi Lumiomena-blogin ihana Katja Jalkanen. Korpua on kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen Alussa oli sana, joka käsittelee Raamatun ja kaunokirjallisuuden välistä yhteyttä. Raamattu on teos, joka on vaikuttanut eniten muuhun kirjallisuuteen. Raamattu on läsnä niin Kalevalassa kuin Harry Potterissakin. Vaikka Raamattu itsessään ei ole kovin suuressa huudossa nykyään, on se kuitenkin yhä merkittävässä osassa koko kulttuuriamme, myös kirjallisuutta. Tämä on teema, jota olen itsekin paljon pohtinut kaunokirjallisuutta lukiessani, ja on hienoa, että aiheesta on tehty nyt myös kansantajuinen yleisteos, jossa on aiheesta myös ajankohtaisia esimerkkejä. Ostin teoksen omakseni tilaisuudessa, joten kenties siitä kuullaan lisää blogissani joskus myöhemmin.


Lisäksi olin kuuntelemassa muun muassa Veijo Meri -keskustelua.

Messuilta saavuin kotiini monen monta kirjaa rikkaampana. Tässä kuva messukirjoistani:

Selfie parhaan messuhankintani kanssa! Eikö olekin ihanat kannet?