lauantai 8. heinäkuuta 2017

Ihastuttavia rakkausrunoja: Rakkaudennukkaa-antologia

Lukaisin kepeäksi kesälukemiseksi kirjastosta käteeni yllättäen tarttuneen Rakkaudennukkaa-nimisen runoantologian. Antologia sisältää vuonna 2007 järjestetyn rakkausrunokilpailun satoa. Kilpailun järjestivät yhteistyönä tunnettua rakkausrunot.fi-runosivustoa ylläpitävä Rakkaurunot ry ja Ylen Teksti-TV.

Runokilpailussa oli erikseen yleinen sarja ja nuorten sarja. Antologia sisältää molempien sarjojen finalistirunot sekä läpileikkauksen koko kilpailun runosadosta. Kantavana teemana on rakkaus. Rakkausteema sitoo kokoelman runot yhteen, mutta viehättävää kokoelmassa onkin juuri se, kuinka erilaisia ja erityylisiä runoja se sisältää.

Runojen taiteellinen taso vaihtelee, ja osa runoista antaa myös aavistaa, että ne on kirjoitettu enemmän läpällä kuin rakkauden suurella vakavuudella. Nautin kokoelman lukemisesta suunnattomasti. Runojen kirjoittajat ovat ns. amatöörejä runouden harrastajia, eikä tämä haitannut lukukokemusta yhtään vaan itse asiassa yllättäen miltei päinvastoin: minusta tuntuu, että ihastuin kokoelmassa juuri siihen pieneen epätäydellisyyteen ja hienoiseen hiomattomuuteen, joka silmissäni piirtyi aitoudeksi. Näissä runoissa on tunnetta! Tunnetta, jota ei ole yritetty etäännyttää liian taiteelliseen ja hiottuun muotoon.

Ehdoton lempirunoni kokoelmassa oli nuorten sarjan voittajaruno, Sanni Surkan kirjoittama Earl Grey -niminen runo, johon kirjarakkaan teeriippuvaisen ihmisen on helppo samaistua:


Perin liikuttava oli mielestäni myös Olavi Peltosen kirjoittama Piilotetut sanat -runo, joka kertoo rakkaudesta miesten silmin - osin kyllä vähän kliseisesti, mutta osin niin kovin osuvasti:



Antologia taittui minulta yhdeltä istumalta eräänä kesäisenä iltapäivänä kahvilassa lattekupin äärellä. Runot olivat mielestäni helppolukuisia ja kenties sen vuoksi, että ovat ns. tavallisten ihmisten kirjoittamia, vähän tavallista runoutta helpompitajuisempia.


Rakkaudennukkaa
Pilot-kustannus, 2007
98 s.

torstai 6. heinäkuuta 2017

101 kirjaa ja vuosi 1965: Timo K. Mukan Tabu


Jumala, salaisuutesi olet minulta salassa pitänyt, et ole minulle ilmoittanut tietoasi. Meidän rintoihimme on tullut tuska, murhe on asettunut kotiimme, nauru on talostamme kaikonnut. Jumala, miksi et anna auringon paistaa sieluihimme, miksi sinä meidät hylkäät, miksi sinä lapsesi unohdat? Kyyneleitä et ota silmistämme, kyyneleitä et vieritä sydämeltä. Tuska asuu nyt pienessä rinnassani, lastasi minä kannan sydämeni alla. Anna oi Jumala valon jo paistaa, anna ikävän mennä...

Ylen 101 -kirjaa projekti on sukeltanut vuosikymmenten halki jo 60-luvulle. 100-vuotiaan Suomi-vanhuksen kunniakkaan juhlavuoden kunniaksi Yle on järjestänyt 101 kirjaa -projektin, jossa Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat yhteistuumin valinneet jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan. Valintaperusteista ja valinnan vaikeudesta Puttonen kirjoittaa tarkemmin täällä. Lyhykäisyydessään ideana on, että jokaisen vuoden kirjavalinta tiivistäisi jotain olennaista kyseisen ajan ja vuoden hengestä, ja yhdessä nämä kaikki 101 kirjaa piirtäisivät kattavat kuvan siitä, mitä Suomi, suomalaisuus ja suomalainen yhteiskunta ovat.

Yhtenä osana projektia on, että kirjabloggaajat bloggaavat jokaisesta näistä kirjasta. Teokset arvottiin projektiin mukaan halunneiden kirjabloggaajien kesken. Arvonta herätti minussa, kuten varmaan muutamassa muussakin kanssabloggaajassa, paitsi vatsanpohjaa iloisesti kutittelevan jännityksen, mutta myös pienen pelon ja kauhun tunnetta. Entä jos joutuukin lukemaan jotakin ihan kamalaa? Oma pahin pelkoni oli, että joutuisin lukemaan Alastalon salissa. Tämä pelko ei kuitenkaan toteutunut - tuo suomalaisen modernistisen tajunnanvirtaproosan suurin huipentuma ei yllättävästi lopulta edes päätynyt listalle. (Ironista kyllä, tänä kesänä päätin ottaa projektikseni ihan vapaaehtoisesti lukea Alastalon salissa!)  Sen sijaan mieleeni ei edes juolahtanut, että minua voisi kohdata niin kova kohtalo, että joutuisin lukemaan Timo K. Mukkaa. Kirjallisuustieteen opintojani varten lukemani Maa on syntinen laulu on jättänyt mieleeni pahat traumat mielenrauhaani järisyttäneellä liian naturalistisella ja suorasukaisella seksuaalikuvauksellaan. Hieman siis hampaat irvessä lähdin lukemaan minun kohtalokseni arpoutunutta vuoden 1965 Timo K. Mukan Tabu-teosta.


Jos haluan nähdä teoksessa jotakin hyvää, niin paras puoli siinä on ehdottomasti teoksen lyhyys. Tabu on ainoastaan 128 sivun mittainen pienoisromaani. Mielestäni on äärimmäisen hienoa, että kirjailija on edes sen verran armollinen lukijakunnalleen, että jos hän haluaa kirjoittaa järkyttävän romaanin, että hän kirjoittaa sen vain lyhyeksi pienoisromaaniksi. Siinä suhteessa Tabu voittaa Maa on syntinen laulu -teoksen, joka taisi olla ainakin puolet pidempi.

Tabun aihe ja juoni teoksen nimen mukaisesti on  aika radikaali - teos rikkoo tabuja ja järisyttelee sovinnaisia moraalisääntöjä. Päähenkilönä ja minä-kertojana teoksessa on eräässä pienessä pohjoissuomalaisessa kylässä 50-luvulla äitinsä kanssa asusteleva 15-vuotias Milka-tyttö. Isä on kuollut, ja tytär asuu kahden äitinsä kanssa keskellä karua pohjoista maaseutua. Käy niin, että nuori Milka rakastuu palavasti perheessä auttelemassa käyvään Kristus-Perkeleeksi kutsuttuun mieheen. Mies tuskin suuremmin Milkasta välittää, mutta käyttää tätä leikkikalunaan omien tarpeidensa tyydyttämiseen, eikä korviaan myöten rakastuneella nuorella ja kokemattomalla tytöllä ole siihen mitään vastaan sanomista. Päinvastoin: hän on onnellinen - aina siihen asti, kunnes tajuaa että hänen äidilläänkin on suhde saman miehen kanssa. Pahemmin Milkan maailma kuitenkin hajoaa, kun Kristus-Perkele eräänä päivänä katoaa jäljettömiin. Lukijalle annetaan epämääräistä vihiä siitä, että katoamisen taustalla lienee se, että mies tajuaa saattaneensa Milkan raskaaksi ja haluaa lähteä lipettiin. Niin äiti kuin tytärkin jäävät suremaan kadonnutta miestä, eikä Milkalla, 15-vuotiaalla raskaana olevalla ja jätetyksi tulleella naimattomalla tytöllä, ole edessään kovin ruusuiset tulevaisuudennäkymät.

Teos käsittelee aika rankkoja kysymyksiä, ja sen sävy on toivoton. Teoksen tunnelmaa värittää vahva melankolia ja surumielisyys. Tabu käsittelee pientä ihmistä suurten ongelmien keskellä. Asiat vain ikään kuin tapahtuvat, eikä ihmisellä ole vaikutusmahdollisuuksia kohtalonsa edessä. Siinä mielessä Tabun maailmankuvaa värittää deterministinen asenne, ja niin siitä kuin teoksen tyylistä ja miljöön kuvauksesta johtui etäisesti mieleeni nobelistimme Frans Emil Sillanpään teokset ja niiden maailma.

Tabu ei siis toden totta ole mikään onnellinen hyvänmielenkirja, eikä toki tarvitsekaan olla, mutta omassa lukukokemuksessa pahinta oli teoksen avoin ja vääränlaisen seksuaalisuuden kuvaus, joka aiheutti suoranaista moraalista kuvotusta ja teki lukemisesta vaikeaa. Seksisuhde 15-vuotiaan pienen tytön ja keski-ikäisen miehen välillä on väärin ja rikos. Ehkä yleensä tällaisista suhteista ajattelemme, että tyttö on pieni ja viaton uhri, joka on joutunut ison ja pahan ukon manipuloitavaksi. Tässä suhteessa Tabu kuitenkin rikkoo tabuja: Milka se ensin palavasti ihastuu mieheen ja suorastaan tekee itseään tykö - joskus siis näinkin päin. Toisaalta myös mies tekee väärin. Eikö hänen aikuisena ihmisenä pitäisi toimia järkevästi ja suojella nuorta tyttöä, joka nuoren ihmisen naiivissa ihastumisessa ei ymmärrä parastaan? Mutta toisaalta taas, jos yksinäisen miehen syliin suorastaan hyppää rakastunut tyttö, joka on enemmän kuin valmis menemään tämän kanssa sänkyyn, onko ymmärrettävää, että mies ei osaa vastustaa? Teos siis heittää ilmaan moraalikysymyksiä, joihin ei ole kaikkiin ihan helppoja ja yksinkertaisia vastauksia.

Erityisen vaikeaa ja ahdistavaa luettavaa teoksesta teki mielestäni vielä se, että siinä monin tavoin alleviivataan Milkan ja miehen suurta ikäeroa - Milkan pikkutyttömäisyyttä ja Kristus-Perkeleeksi kutsutun miehen aikuisen miehen kypsyyttä. Milkaa kuvataan hyvin lapsenomaisena ja myös pienikokoisena hahmona, ja myös Kristus-Perkele kohtelee ja puhuttelee häntä kuin pikkuista lasta, toisinaan jopa kuin pikkuista vauvaa - mutta samaan aikaan myös makaa tämän kanssa. Tämä puolestaan alleviivaa heidän suhteensa vääryyttä, nurinkurisuutta ja ikäeron aiheuttamaa epäsuhtaa, joka saa heidän suhteensa vaikuttamaan enemmän hyväksikäytöltä ja pedofilialta kuin tasa-arvoiselta ja terveeltä parisuhteelta.

Raskaaksi tulo ja vastuu lapsesta kuitenkin heittää Milkan ennenaikaisesti aikuisen elämään. Elämän vaikeuksien keskellä kohdataan eksistentiaalisia ongelmia ja pohditaan ikuista kärsimyksen problematiikkaa. Jumala ei vastaa ja maailma on loputtoman lohduton paikka.


Teos oli sen verran ahdistava, että täytyy todeta, ettei se tosiaankaan ollut minun kirjani. Silti teoksen lyhyyden lisäksi löysin siitä edes jotakin muutakin hyvää: teoksessa viehättää taidokas kieli ja karun kaunis ja vähäeleinen miljöökuvaus. Mukan sanat ovat tarkoin harkittuja, ja teoksen kielessä on lyyrisyyttä ja myös herkkää kauneutta - kaiken karuuden keskellä. Yhdessä teoksen synkän ja surumielisen sisällön kanssa teos saakin vähän balladimaisia piirteitä. Pohjoinen maaseutumiljöö on kuvattu sekä karuksi ja rosoiseksi että kauniiksi ja idylliseksi. Joskus olisin halunnut astua teoksen maisemaan. Onkin hämmästyttävää ajatella, että Mukka kirjoitti Tabun vain 20-vuotiaana - teos on kuitenkin todella hyvin kirjoitettu kenelle tahansa kirjailijalle ja varsinkin niin nuorelle.

Tabu kyllä sopii hyvin kuvaamaan vuotta 1965. 60-luvun keskimmäinen vuosi tiivistää koko 60-luvun hengen: vuosikymmen tunnetaan Suomen kirjallisuushistoriassa sinä vuosikymmenenä, jolloin tabuja kaadettiin ja rajoja rikottiin. Meidän suomen kirjallisuushistoriaa käsittelevässä äidinkielen oppikirjassamme 60-lukua käsittelevä luku on nimetty kuvaavasti otsikolla "Radikaali 60-luku".  Kirjallisuudessa ja taiteessa käytiin rajankäyntiä siitä, mistä kaikesta saa kirjoittaa ja mitä saa kuvata. Oli muun muassa oikeudenkäynti Hannu Salaman Juhannustansseista ja sen jumalanpilkkaa sisältävästä pilasaarnakohtauksesta. Timo K. Mukka itse herätti suurta pahennusta vuonna 1964 julkaistulla Maa on syntinen laulu -teoksellaan, joka kyllä omankin muistikuvani mukaan järisyttelee tabuja vielä enemmän kuin itse Tabu seksuaalisuuden saralla. Kenties osittain sen takia Tabu on jäänyt jälkipolvien silmissä Maa on syntinen laulu -teoksen varjoon, joka on Mukan tunnetuin teos ja joka yleensä mainitaan lähes kaikissa kirjallisuushistorioissa, kun puhutaan 60-luvun suomalaisesta kirjallisuudesta. Omasta mielestäni ihan kaikkia niitä tabuja, joita 60-luvulla kirjailijat ja taiteilijat kaatoivat, ei olisi tarvinnut kaataa. Ihan kaikkea en haluaisi itse kirjoistakaan välttämättä lukea, ja tämän bloggauksen kirjoittamisen jälkeen sukellankin helpottunein mielin takaisin Pienen runotytön kauniin viattomaan maailmaan.

Suurin osa luku-urakkaani taittui ruusujen ympäröimänä, mikä auttoi vähän kestämään teoksen ahdistavuutta.

Timo K. Mukka
Tabu, kokoelmassa Tabu, 1965
Gummerus
180 s.


torstai 22. kesäkuuta 2017

Elämää lähetyssaarnaajan vaimona: Eva Nöldeken Jotka kyynelin kylvävät


Siitä päivästä lähtien valeltaminen ei loppunut koskaan. En tiedä, miten selviydyin kaikesta niin nopeasti. Ostin myötäjäiset Afrikkaa varten, pakkasin ne arkkuihin ja aloin katkoa kaikkia niitä siteitä, jotka pitivät minua kiinni kotimaassa. Jäähyväisiä ja taas uudelleen jäähyväisiä, kipeitä ja pysyviä. En ollut pitkään aikaan itkenyt niin paljon. 

Jotka kyynelin kylvävät on tositarinaan perustuva romaani lähetyssaarnaajan vaimosta 1800-luvulta. Teos tarttui kirjastosta matkaani mielenkiintoiselta vaikuttavan tarinan vuoksi.

Tarina olikin mielestäni mielenkiintoinen - ja oman mielenkiinnon hohteensa siihen toikin se tieto, että tiesi tarinalla olevan todellisuuspohjaa. Jotka kyynelin kylvävät kertoo naisen näkökulmasta tarinan hyvin erilaisesta - jännittävämmästä, ankarammasta ja turvattomammasta - maailmasta kuin oma maailmani. Teoksen kirjoittaja Eva Nöldeke on kirjoittanut miehensä isoäidin Emilie Zieglerin tarinan. Tarinan pääpiirteet lienevät totta, mutta paljon lienee mukana myös kirjailijan sepitettä ja eläytymistä.

Emilie kasvaa suuressa saksalaisessa perheessä ja miettii jo nuoresta lähtien isoja kysymyksiä. Hänen oma perheensä ei ole järin uskonnollinen, mutta jo nuorella iällä hän kokee jonkinlaisen uskonnollisen herätyksen ja alkaa haaveilla lähetyssaarnajaelämästä Afrikassa. Niinpä siis kun Emilie on varttunut naimaikäiseksi ja on jo varsinaisessa vanhanpiianiässä ja saa yhtäkkiä naimatarjouksen eräältä lähetyssaarnaajalta, ei hänen tarvitse kauaa epäröidä - vaikka ei ole ikinä miestä nähnytkään. Emilie kokee kohdanneensa kohtalonsa ja kutsumuksena ja ryntää suin päin kohti tuntematonta: hän matkaa pitkän ja vaarallisen matkan kaukaiseen maahan, toiselle mantereelle, Afrikan sydämeen, kirkon alttarille ja sieltä tuntemattoman miehen syliin.

Tarina on jossain määrin hämmentävä. Mielestäni on jokseenkin epäselvää, mitä teos oikeastaan haluaa sanoa. Toisaalta teoksessa välittyy varsin kriittinen suhtautuminen järjestettyyn avioliittoon. Toisaalta monet pettymykset ja vuosien mittainen avioliiton etäisyys päätyykin myöhemmin molempien kannalta tyydyttävään ja onnelliseen ihmissuhteeseen - ikään kuin kaikki olisi ollut vaivan arvoista. Myös suhde uskontoon on ristiriitainen. Uskonnollisen kysymykset nousevat teoksen keskeiseksi teemaksi. Emilien ja hänen miehensä välillä on jokseenkin suuri uskonnollinen muuri: kun Emilie kaipaisi syliä ja lohduttavia sanoja, hänen järkähtämätön miehensä tarjoaa lohdutukseksi vain yhteistä rukousta ja kovasanaista kannustusta luottamaan Jumalaan. Mies ei pysty tunnetasolla kohtaamaan Emilietä. Mies etsii elämän tarkoitusta ulkoisista teoistaan, Emilie puolestaan sisimmästään.  Teoksessa sivutaan myös tasa-arvoteemaa, erityisesti mitä tulee seksuaalisuuteen. Saako nainen nauttia seksuaalisuudestaan siinä missä mies, vai onko naisen nautinto synti?


Mielestäni teoksen tarina tarjosi kiinnostavan aikamatkan menneisyyteen ja tuntemattomaan maailmaan, mutta teosta lukiessani minua häiritsivät jossain määrin sen kaunokirjalliset puutteet. Teosta ei voi kyllä kutsua miksikään kaunokirjalliseksi ilotulitukseksi. Kirjoitustyyli on paikoin töksähtelevää. Toisaalta tyyliin on tavoitettu myös jotakin kaunista ja herkkää, mistä pidin. Välillä tyyli kuitenkin kompastuu nimenomaan yritykseen ilmaista asiat jotenkin hienosti ja herkän kauniisti.

Lisäksi minua häiritsi erityisesti näkökulmatekninen kerrontaratkaisu ja sen kömpelö toteutus. Minä-kertoja Emilie kertoo tarinaansa kronologisesti lapsuusvuosista aikuisuuteen, mutta tämän kertojan rinnalla teoksessa on myös ulkopuolinen kertoja, joka kertoo Emilien kuolinhetkestä. Kuolinhetken kuvauksia on ennakointina varsinaisen "päätarinan" seassa siellä täällä kursiivilla kirjoitettuna – ihan teoksen alusta loppuun asti. Näin ollen Emilien kuolinhetkeä on mielestäni venytetty ihan liikaa, ja kuolemasta tehdään tällaisen loputtoman pitkältä tuntuvan hidastuksen ansiosta hyvin sentimentaalinen. Tämä kuoleman ylisentimentaalinen ja junnaavan hidastettu esitystapa oli mielestäni hieman ärsyttävää.

Yhtä kaikki, nautin kuitenkin kiehtovasta tarinasta, jossa oli samalla sekä vahvaa realismin ja toden tuntua että jännittävää eksotiikkaa. Teos ei ole myöskään pinnallinen, vaan tarjoaa lukijalleen monenmoista pohdittavaa.


Eva Nöldeke
Jotka kyynelin kylvävät
(Die mit Tränen säen, 2002)

Suom. Terhi Hakala 
Aika media

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Se kauan odotettu kesäloma ja kirjahaaveita


"Jo joutui armas aika ja kesäloma suloinen. Kauniisti Annan kättä koristaa kirjanen...."

Kesäloma! Se on jo alkanut! Se opettajan kuuluisa ja pitkä kesäloma, joka ei lopu melkein ikinä ja jonka aikana lukutoukka äidinkielenopettaja ehtii lukemaan vaikka miten paljon kirjoja! Ihanaa!

Tyhjä luokka ja katse kohti kesälomaa

Okei. Sanan varsinaisessa merkityksessähän minulla ei ole kesälomaa vaan olen kesätyötön. Kunnassa, jossa työskentelen, ei nimittäin makseta sijaisopettajille kesäpalkkoja, vaan työsuhde loppuu Suvivirteen. Luotan kuitenkin siihen, että TE-palvelut ei keksi kesällä opettajalle töitä, vaan saan rauhassa nostaa työttömyyskassasta ansiosidonnaista ja lukea ja lomailla koko kesän.


Mennyt lukuvuosi on ollut uskomattoman kiireinen ja työntäyteinen. Olen tehnyt lukuvuoden aikana kurssein mitattuna 1,5 opettajan työt opetusvelvollisuuteen suhteutettuna. Oppitunteja on suunniteltu ja esseitä korjattu monena yönä siihen asti, kun linnut aloittavat aamulaulunsa ja aurinko alkaa jo varovasti kajastamaan. Silmäpussit ovat syventyneet ja teetä on keitelty yön pimeinä tunteina kuppi jos toinenkin. Kun Suvivirsi kajahti ilmoille, oli opettajan olo hyvin kaikkensa antanut. En ole vielä ensimmäisen viikon aikana ehtinyt vielä kunnolla tajutakaan, että nyt tuo kaikki oravanpyörä on ainakin hetkeksi ohi ja voi hengähtää. Ensimmäinen kesälomaviikko onkin sujunut hyvin kiireisissä merkeissä ja on ollut yhtä jos toista toimitettavaa. Synttäreiden juhlintaa, pientä reissua, kirppisvaatteiden koluamista ja hinnoittelua ynnä muuta.  Myös pikku paperihommia on vielä ihan pikkuisen tehtävänä, ennen kuin voin kokonaan unohtaa kaiken koulutyön.


Sain siskoiltani ihan parhaan synttärilahjan: he olivat askarrellet minulle kasan kirjamerkkejä, joissa on lempparisitaatteja lempikirjastani Annan nuoruusvuosista! Yksi kesäloman alun parhaista hetkistä olikin koluta läpi rakasta kirjaani ja etsiä lahjaan sopivia sitaatteja.



Lukuvuoden aikana työkiireiden keskellä on lukeminen ja vielä enemmän bloggaaminen ollut tavallista vähäisempää. Minusta on kiireideni keskellä tullut keskittymishäiriöinen ADHD-lukija, jolla on tuhat kirjaa kesken, eikä mistään kirjasta tule valmista (paitsi ehkä puolen vuoden päästä aloittamisesta). Lainailen kirjastoista vinot pinot kirjoja. Aloitan fiiliksen mukaan mitä sattuu ja seuraavassa hetkessä olenkin pyrähtänyt jo toisen kirjan pariin. En edes jaksa laskea, miten monta kirjaa minulla on kesken. Kirjat toki kärsivät hajanaisesta ja katkelmallisesta lukutyylistäni: loppuun päästyäni minulla voi olla jokseenkin epämääräinen kuva siitä, millainen kirja tulikaan luettua. Moni kirja on varmasti jäänyt myös pysyvästi kesken. Olen kuitenkin todennut, että on loppujen lopuksi täysin epäolennaista, miten paljon lukemistani kirjoista ymmärrän ja muistan. Olennaisia ovat vain kirjojen parissa viettämäni hetket, jotka saavat minut hengittämään.

Samalla tavalla kuin keskeneräisten kirjojen pino on kasvanut lukuvuoden aikana kasvamistaan, on myös bloggaustaan odottavien jo luettujen kirjojen pino kasvanut. Kesälomani aikana yritän koluta bloggauspinoa vähän paremmin läpi, mutta voi olla, että osa tämän lukuvuoden kirjoista jää vaille blogini dokumentointia.

Kesäloman ensimmäisen viikon aikana juhlin synttäreitäni kaksin kakuin

Minulla on tälle kesälle monia haaveita ja suunnitelmia.  Tietysti yksi tärkeimmistä asioista, joita odotan tältä kesältä, on se, että on enemmän aikaa lukea. Niinpä heti viimeisen virallisen koulupäivän jälkeen riensin kirjastoon ja haalin syliini valtavan pinon kirjoja. Ei sillä, etteikö niitä keskeneräisiä kirjoja olisi jo kotona riittämiin. Mutta minun kesälomafiilikseni alkaa aina siitä, kun saan mennä kirjastoon, hivellä lukuisia lukemattomia kirjoja, lukea niiden takakansitekstejä ja haalia niitä suuri pino kotiin ja ajatella sitä ihanuutta, että vihdoin on aikaa kirjoille ja lukemiselle.

Tällaisen kirjapinon haalin kotiini kirjastoreissultani




Kaksi näistä kirjoista on tanskalaisia, jotka lainasin aivan sitä varten, että lähden tänään pienelle Tanskan lomalle ja olen ajatellut lukea matkatunnelmiini sopivasti siellä tanskalaista kirjallisuutta. En ole ennen tiennytkään, että H. C. Andersen on kirjoittanut kuuluisten satujensa lisäksi myös romaaneita, mutta näemmä on. H. C. Andersenin Kaksi paronitarta -romaanissa on kaiken lisäksi aivan ihanat kannet! Peter Høegin monen sukupolven ja monen vuosisadan yli ulottuva tarina Kuvitelma 20. vuosisadasta kuulostaa mielestäni vallan kiehtovalta ja juuri minun tyyliseltäni kirjalta.


Kesäloman alun kunniaksi kirjastosta haalimani kirjapino on sellainen ex tempore -tunteen mukaan kahmittu pino, josta veikkaan monen teoksen jäävän lukematta, mutta luultavasti monen myös tulevan luetuksi. Yhden kirjan näistä, Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan, ehdin jo ensimmäisen kesälomaviikkoni aikana lukemaan. Tämä oli aivan oikea teos aloittaa kesäloma!

Muita kirjoja, jotka erityisesti suunnittelen lukevani kesällä, on keväällä hieman aloitettu Volter Kilven suurromaani Alastalon salissa sekä Ylen 101-kirjaa -projektiin osakseni arvottu Timo K. Mukan Tabu. Toivon myös saavani loppuun keväällä aloittamani Markus Zusakin Kirjavarkaan. Lisäksi aion lukea erään opiskelijoiden kesäkirjasuosituksista kesälukemisekseni arpomani teoksen, josta aion kirjoittaa lähitulevaisuudessa aivan oman bloggauksen. Myös viime kesänä arvoin opiskelijoideni kesäkirjasuosituksista yhden kirjan luettavakseni, ja idea oli mielestäni sen verran kiva, että ajattelin tänä kesänä ottaa uusiksi.


Alastalon salia aloitin jo vähän keväällä

Sen lisäksi, että odotan tältä kesältä lukuisia lukukokemuksia, odotan myös lukuisia kesälomamatkojani! Olen päässyt nyt sen verran käsiksi oikeaan työelämään ja tehnyt sen verran paljon ylitöitä, että minulla on tänä kesänä ensimmäistä kertaa elämässäni varaa oikeasti vähän lomaillakin. Sen lisäksi, että lähden Tanskaan, menen myös kesäkuun lopussa kolmen yön ja kolmen eri huvilan huvilalomalle ihanaan Hankoon, johon ihastuin ikihyviksi viimekesäisellä Hangon matkallani ja jossa olen myös lukuvuoden aikana käynyt muutaman kerran pitämässä yhden huvilayömittaisen irtioton. Heinäkuussa puolestani suuntaan luostarilomalle Valamoon ja Lintulaan, ja matkan varrella yövyn myös ihastuttavassa Taulun kartanossa, jossa vietin keväällä yön myös Jyväskylän kirjamessujen jälkeen. Lisäksi heinäkuussa palaan Hankoon myös lyhyemmän huvilointiloman merkeissä. Näihin kaikkiin matkasuunnitelmiini sisältyy myös ajatus kiireettömistä kirjahetkistä ihanissa miljöissä.

Kertokaahan, mitä kivaa te muut aiotte lukea kesälomallanne!

 Kesäloman alun kunniaksi hankin parvekkeelleni lukutuolin! Kerran testattu "tositoimissa" ja kokemus erinomainen!

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kaksi suomalaista uutuuromaania todellisten ihmisten elämästä : Akvarelleja Engelin kaupungista ja Jäljet

Tänä vuonna olen tehnyt jotakin ennenkuulumatonta: olen lukenut kaksi suomalaista uutuuskirjaa! Luen harvoin uutuuksia ja vielä harvemmin suomalaisia. Jännästi nämä molemmat kirjat muistuttavat myös sisällöltään toisiaan: molemmat ovat kaunokirjallisia romaaneita kahdesta kuuluisasta Suomessa vaikuttaneesta kulttuurihenkilöstä: Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo Suomen arkkitehtuuriin suuren jäljen jättäneestä Carl Ludvig Engelistä. Mila Teräksen Jäljet-romaani puolestaan on tarina Helene Schjerfbeckistä, Suomen kultakauden kuulusta kuvataiteilijasta. Molempia teoksia yhdistää lisäksi surumielinen vire. Mutta kumpi teos kävi syvemmälle sydämeeni?


Jukka Viikilän taidokas Akvarelleja Engelin kaupungista

Viime vuoden Finladia voittaja, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista, houkuttaa lukemaan raikkaan kauniilla ja ilmavalla nimellään, jota tukee kannen hento ja vaaleataustainen kuvitus. Nimi ja ulkonäkö on lupaus sisällöstä: myös Viikilän romaanin sisältöä voisi luonnehtia raikkaaksi  ja kauniiksi. Samalla kuitenkin tarina ja sen kirjoitustyyli on hieman surumielinen, painostava ja etäisen kolea.


Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo kuuluisasta saksalaisesta arkkitehdistä Carl Ludvig Engelistä ja siitä, kuinka hän rakensi Helsingin. Romaani on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Engelin lyhyet päiväkirjamerkinnät johdattavat lukijan arkkitehdin pään sisälle ja 1800-luvun kiehtovaan porvariselämään.

Pidin teoksesta, mutta en löytänyt siitä "sitä jotakin". Odotukseni teoksen nimen ja Finlandia-voiton vuoksi olivat korkealla, mutta lukukokemus jätti sieluni jokseenkin kylmäksi. Viikilän teos on taidokkaasti ja taiteellisesti kirjoitettu. Kieli on huoliteltua ja sanavalinnat hiottuja. Teos on aiemmin runooilijana tunnetun Viikilän esikoisromaani, ja kirjailijan tausta tulee selvästi näkyviin kielen lyyrisyydestä. Kuitenkin jäi tunne, että teos on hieman sieluton: siinä on muoto, mutta missä sisältö?

Teoksen loppua kohden tarina kuitenkin tarttui minuun intensiivisemmin ja pystyin paremmin eläytymään siihen. Kun menestyneen arkkitehdin elämänkohtalo kääntyy onnettomaksi ja traagisuus saa päähenkilön elämässä vallan, uppouduin syvemmälle tarinaan - ja tulin liikutetuksi ja kosketetuksi.

Mila Teräksen herkän kaunis Jäljet

Helene Schjerfbeck on aina ollut minulle tuttu - ja tietyllä tavalla läheinen taiteilija. Varmaan läheiseksi hän on tullut minulle siskoni kautta, jolle Schjerfbeck on taiteilija ylitse muiden.

Minua on aina kiehtonut traagisten, väärinymmärrettyjen, yksinäisten, kärsivien, hauraiden ja herkkien taiteilijoiden kohtalot. Lempirunoilijani on 16-vuotiaasta tuberkuloosia sairastanut ja 31-vuotiaana tautiin menehtynyt Edith Södergran, jonka runous oli liian edellä aikaansa ja joka ei saanut elinaikanaan nähdä sitä, miten syvästi hänen runouttaan voidaan arvostaa. Lempikuvataitelijani on puolestaan hollantilainen postimpressionistinen Vincent van Gogh, joka ei elinaikanaan myynyt kuin yhden taulun ja jonka realismin vaatimuksista rajusti poikenneet impressionistiset töhryt eivät saaneet aikalaisten arvostusta osakseen. Elämän vaikeudet johdattivat van Goghin mielisairaalan seinien sisään ja saivat hänet myös lopulta ampumaan aivonsa pihalle. Olen pohtinut joskus, että ehkä kärsimys synnyttää taidetta ja herkistää ihmisen aistit vangitsemaan elämän ja ihmisyyden kokemuksen syvimpiä tuntoja sanoihin tai kuviin tai muihin taiteellisiin luomuksiin. Tai ehkä kärsimys vain haluaa tulla ilmaistuksi.

 Ihan Södergranin tai van Goghin elämän veroista tragiikkaa ei löydy Schjerfbeckistä, mutta näen yhtäläisyyksiä. Hänen elämäänsä varjosti yksinäisyys. Näen hänet myös hauraana ja herkkänä taiteilijahahmona. Hänen mielenmaisemansa on melankoliasävytteinen, minkä voi helposti aistia hänen tauluistaan. Hän myi taulujaan paljon enemmän kuin esimerkiksi van Gogh, mutta ei saanut aikanaan kuitenkaan nykyisen kaltaista arvostusta. Kaikki tämä tekee hänen elämänkohtalostaan silmissäni kiehtovan - ja tarinan arvoisen.

Mila Teräs on onnistunut vangitsemaan Jäljet-romaaniinsa kauniisti Schjerfbeckin tarinan. Kirjoitustyylissä on herkkää kauneutta, joka koskettaa. Tyyli kuvastanee Schjerfbeckin herkkää ja taiteellista sielunmaisemaa. Sanoissa ei ole mitään liikaa - eikä myöskään mitään liian vähän. Tuntuu kuin jokainen sana olisi viimeistä piirtoa myöten harkittu.

Teoksessa yhdistyy kiehtova elämäntarina upeaan tyyliin ja kerrontaan. Teräksen hitaasti ja verkkaisesti putoilevat sanat kävivät suoraan sydämeeni. Tuntuu kuin romaanin sanat olisivat putoilleet lukijan mieleen kirjan sivuilta kuin hitaasti taivaalta maahan leijailevat lumihiutaleet kauniina ja kuulana talvipäivänä. Siitä ei voi muuta kuin lumoutua ja jäädä ihastuneena katselemaan sanojen verkkaista tanssahtelua.

Lopetankin tällaiseen lumiaiheiseen katkelmaan, jossa tiivistyy hyvin se kerronnan ja tyylin kauneus, johon teoksessa ihastuin:

Talvi hengittää, ja huoneet käyvät päivä päivältä yhä vetoisemmiksi.

Elämän merkitys on pienissä asioissa. Palavissa haloissa, kun lisään niitä uuniin, hengitän niiden tuoksua ja kuuntelen niiden risahtelua.

Elämän merkitys on sen jatkumisessa.

Lumi pehmentää kaupungin hermostuneet ääriviivat. Kynnetyssä maassa on vieretysten tummaa multaa ja lunta, se on kaunista.

Ostin Teräksen teoksen Jyväskylän kirjamessuilta ja aloitin sen ihanissa tunnelmissa sen jälkeen Jyväskylän lähellä sijaitsevassa kartanossa.

Jukka Viikilä
Akvarelleja Engelin kaupungista, 2016
Gummerus
215 s.

Mila Teräs
Jäljet, 2017
Karisto
285 s.




maanantai 22. toukokuuta 2017

Kristan muistolle: Jyväskylän iki-ihanat, mutta surun varjostamat kirjamessut

Jyväskylän kirjamessut olivat jo vaikka miten kauan sitten, 25.-26.4., mutta niistä bloggaaminen on viivästynyt. Messut olivat aivan ihanat, ja hehkutin niitä tuoreeltaan Instagramissa.  Kävi kuitenkin niin, että pian messujen jälkeen, ennen kuin olin ehtinyt blogata, tapahtui jotakin niin järkyttävää ja ravisuttaa, etten oikein tiennyt, mitä sanoisin ja bloggaisin messuista. Sitten taas kiireet veivät minut mukanaan.

Messujen jälkeisenä tiistaina, kun heti herättyäni kurkkasin Facebookiin, en ollut uskoa silmiäni. Ensimmäisenä silmiini osui toisen kirjabloggaajan linkittämä suru-uutinen rakastetun ja tunnetun kirjabloggaajan Krista Airolan poismenosta. Asiasta kertoi Kristan äiti omassa puutarhablogissaan teksissä Rakas tyttäremme on poissa. Tuntui käsittämättömältä, että nuori ihminen, jonka näin muutama päivä aiemmin ihka elävänä, onnellisena ja hymyilevänä edessäni, jonka kanssa puhuin, nauroin ja vietin aikaa - olikin nyt poissa ja siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Tapasin nimittäin Kristan Jyväskylän kirjamessuilla. Kävimme yhdessä kahvilla ja olimme yhdessä seuraamassa muutamaa ohjelmanumeroa. Itse asiassa on Kristan ansiota, että päädyin ylipäätänsä messuille. Ilman hänen Facebookissa esittämäänsä tiedustelua siitä, onko muita kirjabloggaajia tulossa Jyväskylän messuille, ei mieleeni olisi luultavasti tullut lähteä Jyväskylään messuilemaan.

Krista tuli tunnetuksi kirja-arvioihin keskittyvästä Lukutoukan kulttuuriblogi -nimisestä blogistaan. Krista on ollut bloggaajayhteisössä hyvin aktiivinen, ja hänen bloginsa lienee ollut yksi tiheimmin päivittyvistä kirjablogeista. Hänet tuntevat varmasti kaikki kirjabloggaajat ja moni muu kirja-alan ihminen. Hänen poisnukkumisensa jättää jälkeensä suuren ja surullisen aukon kirjamaailmaan. Olkoon tämä messubloggaus samalla omistettu Kristan muistolle. Krista nukkui pois niin yllättäen ja niin pian messujen jälkeen, ettei hän ikinä ehtinyt kirjoittamaan omaa messubloggaustaan. Minä kirjoitan siis meidän molempien puolesta.

Jyväskylän kirjamessut

Tämä vuosi oli ensimmäinen kertani Jyväskylän kirjamessuilla. Jyväskylän kaksipäiväiset messut ovat paljon pienempi tapahtuma kuin Turun (puhumattakaan Helsingin) kirjamessuista, joilla olen aiemmin ollut. Messuilla oli kolme kolme lavaa, joilla järjestettiin samanaikaisesti ohjelmaa. Mutta pienillä messuilla oli tunnelmaa - oikeastaan tuntui helpommalta keskittyä ohjelmatarjontaan, kun oli vähemmän valinnan varaa!

Tässä joitakin ajatuksia niistä ohjelmista, joihin osallistuin

Mila Teräs: Jäljet

Kirjailija Mila Teräs oli haastateltavana uuteen Jäljet-romaaniinsa liittyen. En ollut ennen kuullut tästä Teräksen taiteilija Helene Schjerfbeckin elämästä kertovasta kirjasta, mutta lumouduin täysin kirjasta. Helene Schjerbeck on taiteilija, joka on ollut minulle tavalla tai toisella läheinen ja jonka traaginen elämä on koskettanut minua. Teräs kertoi kirjastaan kiehtovasti ja luki kauniita katkelmia siitä. Olihan siis teos ostettava mukaansa - kirjailijan nimikirjoituksella varustettuna, tietysti!


Mainittakoon kirjabloggareita kiinnostava yksityiskohta, että lopuksi haastattelija siteerasi kahden kirjabloggaajan kirjabloggausta Jäljet-romaanista. Toinen näistä bloggaajista oli Krista ja toinen muistaakseni Leena Lumi.

Tapetaan kirjailija

Messujen viihdyttävin ohjelmanumero, jossa myös yleisö pääsi mukaan! Tämä oli kirjailijoiden välinen kisa, jossa joukko lavalla olleita kirjailijoita joutui vastamaan tiukkoihin kysymyksiin, joihin kaivattiin hyvää ja nokkelaa vastausta. Suurimman osan kysymyksistä esitti ylituomari Tanja Tornaeus, mutta myös yleisö sai esittää kysymyksiä kirjailijoille. Lavalla olivat kilpailemassa ja toisistaan mittaa ottamassa Tanja Kaarlela, Juha Mäntylä, Jasu Rinneoja, Jari Rusanen ja Niina With. Kirjailijoilla oli eriväriset pahvihatut päässään, ja hattujen väri toimi myös kirjailijoiden äänestyskoodeina. Yleisö äänesti oivallisimpien vastausten perusteella kaksi kirjailijaa jatkoon nostamalla oikean värisen lapun ilmaan. Lopuksi nokkelimmiksi vastaajiksi paljastuneet naiskirjailijat ottivat vielä kahden mittaa toisistaan, kunnes yleisön päätöksellä voittajaksi selviytyi Tanja Kaarlela.


Kisaa seuratessani tulin kuitenkin kummastelleeksi suomalaisten kirjailijoiden yleissivistyksen puutetta. Nimittäin kysymykseen, millä sanoilla Kalevala alkaa, ei kukaan osannut vastata mitään! Ei siis yhtään mitään - eli ei mitään sinne päinkään tai edes villiä veikkausta! Olin suorastaan äimistynyt - samalla, kun omat aivoni suorastaan huusivat: "Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi, lähteäni laulamahan, sukuvirttä suoltamahan."

Pidin tästä ohjelmanumerosta tavattomasti - kuten myös vierelläni istunut Krista.


Dekkaripaneeli! Konnat ja Koukut. Rosvot ja poliisit rikoskirjailijan silmin.

Tässä ohjelmanumerossa messujen suurimalla lavalla oli rivistö suomalaisia dekkarikirjailijoita keskustelemassa dekkarien kirjoittamisesta. Lavalla nähtiin Jarkko Sipilä, Markku Ropponen, Tapani Bagge, JP. Koskinen ja Matti Laine. Seurasin tunnin mittaista ohjelmanumeroa vain osan ajasta, ja oli kiehtovaa kuulla minulle nykyään aika vieraan kirjallisuuden genren kirjoittajien keskustelua. Yksi ajatus, mikä jäi keskustelusta elämään: kuulemma jopa rikollisillakin on oma moraalinsa - ja usein kenties jopa tiukkarajaisempi kuin monella muulla - se on vain hieman erilainen tavallisen lainkuuliaisen kansalaisen. Oivalsin myös, että kirjailijana on Jumalan asemassa, ja sellaisen vastuun kantaminen voi aiheuttaa hankaluuksia: dekkaristia nimittäin voi joskus kaduttaa, että meni jossakin aiemmassa kirjassa tappamaan jonkun hyvän hahmon, josta olisikin saanut oivaa jutun juurta myöhempään kirjaansa.


Ajattelun kehitys aikuisuudessa - kohti moninäkökulmaisuutta

Eeva Kallio on tutkinut ajattelun kehitystä aikuisuudessa ja kirjoittanut aiheesta kirjan. Kirjan ja sen aiheen tiimoilta häntä oli haastattelemassa toimittaja Anna-Maija Tuuliainen. Kallion teesinä on, että ihmisen ajattelu muuttuu aikuiselämän aikana joustavammaksi ja ihminen oppii katsomaan asioita monelta näkökannalta. Suomeksi sanottuna ajattelun mustavalkoisuus muuttuu enemmän harmaan eri sävyiksi. Mielestäni aihe oli kiinnostava ja antaa varmasti kaikille ihmisille toivoa. Kallion mukaan  moninäkökulmaisuus on yksi piirre, jonka viisaustutkijat liittävät myös viisauteen. Usein puhutaan paljon vain kognitiivisten kykyjen heikentymisestä, joka ajatellaan prosessiksi, joka on alettuaan vain yhtä ja suoraa alamäkeä hautaan. Mielestäni on siis kiinnostavaa ja rohkaisevaa, että kognitiiviset kyvyt voivat myös jollakin tasolla parantua vanhenemisen myötä.


Messuhankintoja

Kirjamessujen yksi parhaista puolista on tietysti aina hyvät kirjashoppailumahdollisuudet. Näiltäkään messuilta ei tarvinnut lähteä onneksi tyhjin käsin, vaan mukaan tarttui jonkinmoinen pino luettavaa. Tässä lista messuhankinnoistani:

Tove Jansson: Muumien matkassa
Mila Teräs: Jäljet
L. M. Montgomery: Pieni runotyttö
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä


Upein messulöytöni on antikvariaatista löytämäni vanha, Maija Karman kuvittamin kansin varustettu Pieni runotyttö-teos. Onneni tästä löydöstä on miltei sanoinkuvaamaton! Pidä huolta äidistä -romaanista on mainittava sellainen hauska yksityiskohta, että ostin sen ihan sitä varten, että eräs tuntematon henkilö, jonka vieressä kolusin kirjalaareja, suositteli sitä minulle! On kuulemma hyvä, ja kaikkien ihmisten, joilla on äiti, pitäisi suosittelijan mukaan lukea se. En ollut aiemmin edes kuullut kirjasta. Tartuin vihjeeseen, sillä mielestäni oli niin hauskaa, että joku tuntematon tuli suosittelemaan minulle kirjaa. Odotan, että kesälomalla ehdin vihdoin toivottavasti lukea tämän!

Pakollinen messuselfie parhaimman messulöytöni kanssa!

Kirjoja messuilta olisi kenties voinut haalia enemmänkin, ellen olisi mennyt tuhlaamaan niin paljon rahaa erääseen matkan varrella, aivan Jyväskylän naapurissa, Muuramessa, sijaitsevaan Annival interior -sisustuskauppaan, jossa muun muassa myydään fanittamaani Greengate-merkkiä. Tällä reissulla sijoitin enemmän astioihin kuin kirjoihin.


Greengate-tuotteita tarttui messumatkalla mukaan tällainen kasa. Olin ihan fiiliksissä, kun huomasin, miten hyvin uusi matkamukini sopii yhteen uuden Kotiopettajattaren romaani -painokseni kanssa!

Kirjamessujen after partyt kartanolla

Messujen jälkeen suuntasin hieman Jyväskylän ulkopuolella sijaitsevalle Taulun kartanolle viettämään yötäni kirjojeni kanssa. Alun perin yritin etsiä Jyväskylästä majoituspaikkaa, mutta huomasin, että sekä rahapussiani että esteettistä silmääni miellyttävää majapaikkaa oli tavattoman vaikea löytää Jyväskylästä. Google tyrkytti minulle iki-ihanan Taulun kartanon romanttisia huoneita, eikä minulle tarvinnut kauaa tyrkyttää, kun olin jo täysin myyty Taulun kauneudelle, jota ei myöskään hinnalla ollut pilattu.


Oman tunnelmansa Taulun kartanon ihanuudelle toi myös se, että olin tuona yönä ainokainen yöpyjä kartanolla, eikä paikalla ollut edes henkilökuntaa. Minulle oli sovittu itsenäinen sisäänkirjautuminen, ja löysin ohjeet ja avaimet kirjekuoresta etukäteen sovitusta "piilopaikasta". Oli aika hauskaa ja ihanaa (ja ehkä ihan aavistuksen kutkuttavan pelottavaa) yöpyä ypöyksin suuressa ja ylellisessä kartanossa keskellä Keski-Suomen metsiä. Seuraavana aamuna kartanon emäntä tuli valmistamaan minulle – ja vain yksin minulle – runsasta aamiaista, josta olisi riittänyt vähintäänkin neljälle ihmiselle. Ja mikä parasta: aamiaiseen kuului yhtä ylintä lempiruokaani: macaronleivoksia! Macaron-leivoskulho olikin ainoa aamiaisastia, jonka sain syötyä aivan typötyhjäksi.

Macaronia ja kirjaa kartanoaamiaisella

Vanhan ajan romantiikkaa henkivä Taulun kartano oli aivan täydellinen majoituspaikka minun kaltaiselleni kaunosielulle romantikolle. Kartanon jokainen huone on yksilöllisesti sisustettu, ja minun sydäntäni suuresti lämmittävä yksityiskohta on, että jokaisella huoneella on aivan oma nimensä. Itse nukuin Suvituuli-nimisessä huoneessa, joka tunnetaan myös kartanon morsiuskamarina. Olin itse varta vaste toivonut saavani juuri sen huoneen. Taulun kartano on paikka, jonne haaveilen joskus vielä palaavani - mielellään silloin, kun kartanon miljöö on kesäpuvussaan.

Kartanon rauhallinen, kiireetön ja yksinäinen tunnelma oli juuri sitä, mitä kiireinen äidinkielen opettaja kaipaa viikonloppuunsa - varsinkin, kun matkakumppaneina oli vain kasa kirjoja.


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Holokaustin kasvot: Anne Frankin koskettava päiväkirja

Lukuhetkiä päiväkirjan parissa: sukkasunnuntai!

Toivon, että voin uskoa sinulle kaiken, mitä tähän asti en ole voinut kertoa kenellekään, ja toivon, että sinusta tulee minulle suuri tuki ja apu.

Anne Frank, Kesäkuun 12. p. 1942

Korjatessani loppuvuodesta erään opiskelijan Anne Frankin päiväkirjasta kirjoittamaa esseetä tempaisi teksti ja Annen kohtalo minut vahvasti mukaansa, että minun oli pakko marssia miltei hetimiten kirjastoon ja lainattava päiväkirja omaksikin luettavakseni. Olen sen joskus nuorena lukenut, mutta ehtinyt unohtaa siitä paljon. Koskettava tosielämän ihmiskohtaloon perustuva kirja kestää uusintalukemisen jos toisenkin. Nyt teoksen lukemisesta on ehtinyt vierähtää jo jokunen kuukausi (kirjabloggaukseni ovat koko tämän lukuvuoden laahanneet pahasti jäljessä!), ja tätä kirjoittaessani itse asiassa koen jälleen: olisipa kivaa lukea teos uudestaan! En ryhdy siihen kuitenkaan nyt, mutta varmasti vielä joku päivä.

Anne Frank on varmasti yksi tunnetuimmista juutalaisvainojen uhreista. Hänen kirjoittamansa Nuoren tytön päiväkirja on antanut holokaustille kasvot. Nuoren tytön intiimi päiväkirja tulee lähelle ja tekee juutalaisten julmasta kohtalosta lukijalle käsin kosketeltavan ja elävän – se herättää historian henkiin.

Päiväkirja kertoo noin kaksivuotisen ajanjakson Annen elämästä. Tämän ajanjakson Anne viettää perheensä – isän, äidin ja siskon – sekä erään toisen perheen, van Pelsien, kanssa "salaisessa siivessä", erään toimiston salahuoneessa. He ovat siis niin sanotusti kadonneet maan alle vainoa pakoon.  Hieman myöhemmin seuraan liittyy vielä yksi tuttava, hammaslääkäri Dussel.

Elämä salaisessa siivessä on hyvin rajoitettua. On oltava hiljaa ja huomaamatta - tai voi päästä hengestään. Pienessä tilassa tunnelma on tiivis ja ihmissuhteet kärjistyvät usein konflikteiksi.

Lukuhetkiä päiväkirjan parissa: chai lattea, kakkua ja kirjaa Cafe Hallonbladissa.

On hyvä korostaa, että Anne Frankin päiväkirja ei ole pelkästään päiväkirja juutalaisvainon uhrista ja kurjasta ihmiskohtalosta, vaan on tämän lisäksi mielestäni erittäin upea kuva nuoren tytön mielenliikkeistä ja murrosiän kysymyksistä ja kasvusta. Vaikka vainon kohteeksi joutuminen erottaa Annen elämänkohtalon meidän tavallisten ja hyväosaisten ihmisten elämästä, voi kuitenkin huomata, että Anne on monin muin tavoin samalainen tyttö kuin moni muu ikäisensä. Hänen mieltään liikuttaa esimerkiksi pojat, ongelmat vanhempien kanssa ja opiskeluun liittyvät kysymykset. Hän rakastuu ja haaveilee samanlaisista asioista kuin muut. Hän haaveilee tulevaisuudesta vapaudessa ja salaisen siiven ulkopuolella. Hän haaveilee ryhtyvänsä kirjailijaksi.  Vaikka moni hänen haaveensa ei toteutunut ennenaikaisesti ja julmasti päättyneen elämän vuoksi, voi lukija iloita kuitenkin siitä, että Annesta tavallaan tuli kuin tulikin kirjailija. Nuoren tytön päiväkirjasta on tullut todellinen klassikko.

Tämän kaiken lisäksi Nuoren tytön päiväkirjassa on merkittävää se, että se on hienosti ja kiinnostavasti kirjoitettu. Ikäänsä nähden Anne kirjoittaa kypsästi ja analyyttisesti. Voi vain kysyä, mitäköhän muuta Anne olisi saanut aikaan, jos olisi saanut mahdollisuuden elää pidempään.

Kaksivuotinen piileskely päättyi siihen, että piilopaikka tuli ilmi ja sen asukkaat pidätettiin ja lähetettiin keskitysleirille. Salaisen siiven asukkaista vain Annen isä palasi keskitysleiriltä elävänä. Annen muisto ja tarina jäi kuitenkin onneksi elämään hänen päiväkirjansa kautta aina tähän asti.

Kevättä  ilmassa!

Päiväkirjaa lukiessa ei voi olla itkemättä. Se tekee lukijalle juutalaisvainoista niin todellisen. Se saa lukijan pohtimaan sitä ikiaikaista kysymystä, miten julma, julma voikaan olla maailma. Miksi?

Anne Frank
Nuoren tytön päiväkirja
(Het Achterhuis, 1947)
Suom. Eila Pennanen
Tammi
253 s.