perjantai 5. tammikuuta 2018

Joulun taikaa: Pähkinänsärkijä-satu


Minulla on jouluperinteenä ostaa itselleni aina jokin joululahja, yleensä jokin kirja. Joskus ostan jopa useammankin kirjan. Tietysti laitan sen aina pakettiin kuusen alle ja avaan vasta aattona. Tänä vuonna valitsin omaksi joululahjakseni Valeria Docampon kuvittaman Pähkinänsärkijä-kuvakirjan, joka huusi minulle vetoavasti kaupan hyllyltä ihanilla, jouluisen tunnelmallisilla kuvituksillaan. 

Minun sydäntäni lähellä on aina ollut jouluiset kuvasatukirjat, sillä niiden kuvituksista voi usein löytää jotakin sammumatonta joulun taikaa, joka usein johdattaa minut mielikuvissani myös lapsuuden joulutunnelmiin, joiden lumoa on aikuisella iällä ollut vaikeampi löytää. Juuri tässä mielessä Pähkinänsärkija onkin ihan täydellinen joulukirja. Sen ihanista kuvituksista löysin juuri sitä joulun tunnelmaa ja taikaa, jota siltä kaipasin. Joulun jälkeen olen moneen otteeseen selannut kirjaa yhä uudestaa ja uuudestaan ja tunnelmoinut ihastuttavien kuvien jouluisessa maailmassa.


Toki tarinakin on kiva ja jännittävä. Hauskaa itse asiassa nähdä kerrankin kirjoitettuna satuna tarina, joka on minulle tuttu balettilavoilta kolmenakin eri versiona. Tarina on kiehtova ja toimii mielestäni hyvin myös satuna. Itse asiassa vasta tämän sadun kautta sain tietää, että Pähkinänsärkijä alun perin nimenomaan on satu, joka sittemmin on muokattu kuuluisaksi baletikisi. Alkuperäisen sadun on kirjoittanut E. T. A. Hoffman. Tämän kuvakirjan sadun on uudelleen kertonut Rachel Elliot Hoffmannin tarinan pohjalta.

Sadun tarina lienee monelle tuttu: On jouluaatto ja Klaara-niminen tyttö saa kummisedältään lahjaksi pähkinänsärkijanuken. Jouluyönä tapahtuukin kummia: nukke herää eloon ja muuttuu lopulta komeaksi prinssiksi. Pekka-veljen lelusotilaat myöskin heräävät eloon. Jouluyö johdattelee Klaaran ja Pähkinänsärkijän kummiin ja jännittäviin seikkailuihin, joissa on paitsi vauhtia ja vaarallisia tilanteita, myös sadun taikaa ja romantiikkaa.



Pientä kritiikkiä tälle kirjalle voi esittää käännöksestä. Lyhyeen satuun on sujahtanut useampiakin pikku kielivirheitä. Esimerkiksi Klaara on eräässä kohdassa englanninkielisessä asussaan "Clara"  ja eräs joka-sana onkin muuttunut ja-sanaksi. Liekö kustantajalle iskenyt joulukiire?

Pienet virheet eivät kuitenkaan onnistuneet pilaamaan lumoavaa kirjaa. Pähkinänsärkijä toimi minulla oivana joulutunnelman nostattajana!


P.s. Huomasinpa muuten juuri, että Disnelyltä on tulossa vuonna 2018 Pähkinänsärkijä-elokuva! Traileri vaikuttaa lupaavalta, joten jään innolla odottamaan elokuvaa!

Pähkinänsärkijä
E. T. A. Hoffmanin tarinan pohjalta uudelleen kertonut Rachel Elliot
Kuvittanut Valeria Docampo
Suom. Sari Luhtanen
Gummerus, 2017

tiistai 19. joulukuuta 2017

Seikkailut Swanin maailmassa jatkuvat: Pikkupappilassa sekä Ulla ja Mark


Ulla oli vetäytynyt erikseen muista. Hän tuijotti ulos pimeään puistoon, missä kirjavat lyhdyt hohtivat ja kiiltomadot kiilsivät kosteassa ruohikossa.
Elämä oli satu, kirjava, ihmeellinen satu.
Ja hän oli vasta kaksitoistavuotias!
Sisällä oli liian lämmin. Hänen täytyi päästä ulos, tummien, vanhojen puiden suojaan.
Iltatuuli suhisi lehmuksen latvoissa.
Ulla ummisti silmänsä.
- Metsien kaukainen sini!
Se soi kuin vieras laulu, kuin sävel jostakin ihanasta, salaperäisestä maailmasta.

Tänä syksynä vihdoin olen toteuttanut pitkäaikaisen haaveeni ja ryhtynyt lukemaan Anni Swanin tyttökirjoja. Iris rukka oli näistä ensimmäinen. Tämän jälkeen matkani Swanin ihanassa maailmassa jatkui Pikkupappilassa sekä Ulla ja Mark -teoksiin, joista jälkimmäinen on jatko-osa edelliselle. Näiden teosten lisäksi olen ennättänyt myös lukea Sara ja Sarri sekä Sara ja Sarri matkustavat -teokset. Näistä viidestä Pikkupappilassa sekä samaa tarinaa jatkava Ulla ja Mark ovat olleet ehdottomia lemppareitani. Pikkupappilassa sekä Ulla ja Mark ovat todellisia helmiä tyttökirjojen joukossa!

Näissä teoksissa minua ihastutti iloisen huoleton maailma sekä mielikuvituksen rikkaus. Pikkupappilassa-teoksen keskushenkilöinä on pappilan perheen tyttäret: Minna, Martta, Liisi, Ulla ja Lotti. Perheeseen kuuluu myös kaksi poikaa. Suurperheen elämässä riittää vilinää ja vilskettä, iloa ja vallattomuutta - mutta toki toisinaan arkisia murheitakin. Alcottin Pikku naisten sanotaan olleen teoksen esikuvana, eikä tätä ole vaikea huomata: joillakin tytöillä on helposti havaittavat vastineensa Alcottin kuvaamissa Marchin sisaruksissa. Jatko-osassa Ulla ja Mark muut pappilan perheen jäsenet jäävät taka-alalle ja päähenkilöksi nousee toiseksi nuorin tytär Ulla, joka muuttaa tätiensä luokse kaupunkiin opiskelemaan näiden pitämässä koulussa. Hänen tarinansa siellä kietoutuu yhteen Mark-nimisen viuluniekkapojan kanssa, joka on lukijalle tuttu jo edeltävästä teoksesta.


Kaksiosaisen teossarjan keskeisin hahmo Ulla on mielikuvituksekas, luova, herkkä, mutta temperamenttinen tyttö, joka tuo mieleen sellaiset tyttökirjasankarit kuin Jo March tai Anna Shirley. Hän on luonnonläheinen ja luonnossa viihtyvä tyttö, ja varsinkin hänen suhteestaan luontoon tulee vahvasti mieleen Vihervaaran Anna. Swanin sanotaan kuvanneen Pikkupappilassa-teoksessa omaa lapsuudenkotiaan, ja Ulla on ikään kuin kirjailijan omakuva: Ulla on nuori kirjoittajanalku, ja lisäksi yhtymäkohtia kirjailijaan on havaittavissa ainakin hänen luontorakkaudessaan. Ulla on valloittava tyttökirjasankari, ja on suorastaan sääli, että Swan kirjoitti hänestä vain kaksi kirjaa.

Pikkupappilassa sekä Ulla ja Mark -teoksissa välittyy lukijalle paljon lämpoä ja iloa. Myös pienet romanttiset juonikuviot lisäävät teosten hohdokkuutta. Häitään viettää Ulla ja Mark -teoksen alussa Pappilan vanhin tytär Minna, ja näin omien hääsuunnitteluitteni keskellä minusta on erityisen kiva lukea hääjuonista.


Pikkupappilassa-teos valittiin myös Ylen 101 kirjaa -projektiin.  Projektiin liittyvässä haastattelussa kasvatuskouluttaja Kaisa Vuorinen hehkuttaa teoksen myönteistä kasvatusnäkemystä. Hänen mukaansa pappilassa lapsiin suhtaudutaan hyvin arvostavasti ja lapset saavat toteuttaa itseään ja toimia luonteensa mukaisesti. Hän kiinnittää huomiota myös ilolla siihen, kuinka teoksessa lasten ja vanhempien välillä vallitsee molemminpuolinen kunnioittava ja huolehtiva suhde - myös lapset huolehtivat vanhemmistaan ja lohduttavat heitä murheen keskellä. Juuri tämän Vuorisen huomioima myönteinen kasvatusnäkemys lienee ainakin osasyynä siihen kaikkeen lempeyteen ja lämpöön, joka teoksesta huokuu ja sai minut pitämään suunnattomasti siitä.

Anni Swan
Pikkupappilassa (1922)
WSOY
234 s,

Anni Swan
Ulla ja Mark (1924)
WSOY
246 s,

perjantai 15. joulukuuta 2017

Kurkistus muumien luojan elämään: Tove Jansson - tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkertateos Tove Jansson - tee työtä ja rakasta on kiehtova kurkistus erityisesti muumeistaan tunnetun rakastetun suomalaiskirjailijan elämään. Aloitin teoksen lukemisen itsenäisyypäivän juna- ja bussimatkalla sulhaseni luokse ja takaisin, ja ajankohtaan teos sopikin mitä mainioimmin: Tove Jansson on yksi niistä suurimmista suomalaisista, jotka ovat tehneet Suomea ja varsinkin suomalaista kirjallisuutta tunnetuksi maailmalla.


Monille Tove Jansson merkitsee yhä kuin muumit, mutta Karjalaisen teos hienosti valaisee myös Tove Janssonin muita puolia ja sitä, miten paljon hän onkaan enemmän kuin rakastettujen muumikirjojen kirjoittaja. Itse kyllä olin etukäteen ainakin jollakin tasolla tietoinen Janssonin monipuolisuudesta taiteilijana, ja muutamia vuosia sitten kävin myös Tove Jansson -näyttelyssä Ateneumissa. Silti teos onnistui yllättämään: miten paljon Tove onkaan tehnyt kaikkea ja miten valtavan tuottoisa hän on ollut! Kuvanveistäjäisän ja kuvittajaäidin tyttärenä Tove on imenyt jo lapsuudenkodistaan luomisenhalun ja taiteellisuuden. 

Vaikka olen itsekin muumien lisäksi lukenut kirjailijalta kaksi aivan muuta teosta, Kesäkirjan ja Kuvanveistäjän tyttären, ja hyllystäni löytyy näiden kanssa samassa pokkaripaketissa kaksi muutakin Janssonin ei-muumikirjaa, yllätyin elämäkertaa lukiessani erityisesti Janssonin kirjallisen tuotannon monipuolisuudesta ja laajuudesta. Teos toimikin minulla suurena inspiraatiokirjana ja kannusti tutustumaan Janssonin kirjalliseen tuotantoon laajemminkin.


Tove itse halusi ennen kaikkea olla kuvataiteilija, ja vaikka hän saavutti jossain määrin suosiota myös tällä saralla, opiskeli taidekoulussa ja piti elämässään lukuisia näyttelyitä, olivat muumit se, mikä siivitti hänet maailmanmaineeseen. Mielenkiintoinen ja yllättävä pieni kuriositeetti, jonka opin teoksesta, on, että kesti aikansa ennen kuin muumit löivät itsensä läpi Suomessa. Suomalaiset kriitikot väheksyivät muumeja vielä siinä vaiheessa, kun muumit tekivät jo voittokulkuaan maailmalla. Teoksia oli käännetty useille muille kielille, ennen kuin niitä vaivauduttiin kääntämään suomeksi.

"Yksinään ei kukaan nauti edes näkinkengistäkään."

Yksi ilahduttavimpia asioita teoksessa on sen sisältämät suuret, kauniit ja värikkäät kuvat, jotka pääsevät hienosti oikeuksiinsa laadukkaalla paperimateriaalilla. Kuvat saavat hyvin suurenkin osan kirjassa. Enimmäkseen kuvissa on Toven maalauksia ja kuvituksia, mutta jonkin verran myös valokuvia taiteilijan elämästä.

Tämä valokuva Tovesta ja hänen elämänkumppanistaan Tuulikki Pietilästä työn touhussa on yksi teoksen vangitsevimmista kuvista.

Teoksen kirjoittaja Tuula Karjalainen on taidehistorioitsija ja visuaalisen alan ammattilainen, mikä näkyykin teoksessa vahvasti paitsi ansiokkaassa ulkoasussa ja sen visuaalisessa houkuttelevuudessa, mutta myös hänen pätevyydessään tulkita Toven kuvallisia luomuksia. Koska itse olen kuitenkin ennen kaikkea opiskelutaustaltani kirjallisuustieteilijä, ei minua ihan täysin vakuuttanut Karjalaisen tulkinnat Toven kirjallisista luomuksista. Joskus olisi tehnyt mieli väitellä kirjan kanssa tulkinnoista. Karjalaisen teosta vaivaa vähän liian maneerinen tyyli pitäytyä biografistisessa kirjallisuusanalyysissä. Toki ymmärrän, että vaikka biografismi kirjallisuustieteessä kuoli ja kuopattiin jo 1900-luvun alussa, elää se yhä vahvasti juuri kirjailijoiden elämäkerroissa, joissa on nimenomaan tarkoitus tarkastella ensi sijassa kirjailijan elämää. 

Tämän lisäksi minua hieman haittasi teosta lukiessani pienet tyylilliset ja kielelliset kömpelyydet. Äidinkielen opettajan mielestä on äärimmäisen turhauttavaa ja häiritsevää lukea tietokirjaa, jossa kerrotaan toistuvasti fiktiivisten hahmojen paperilla tapahtuvista seikkailuista imperfektimuodossa. Se kuulostaa siltä kuin Muumipappa, Vilijonkka, hattivatit ynnä muut Janssonin luomat hahmot olisivat olleet todellisia henkilöitä, joiden seikkailut ovat historiallisia faktoja. Silmääni pisti myös lauserakenteet, jotka tuntuivat toisinaan vähän kömpelön töksähteleviltä. Toisaalta en tiedä, oliko hyvin yksinkertaiset ja ytimekkäät lauseet myös tietoisesti valittu tyyli, jolla tavoitellaan selkeyttä ja helppolukuisuutta. Voin kyllä itsekin todeta omasta puolestani, että ehkä juuri siksi lukukokemus oli hyvin helppo ja nopea - vaikkakin tämä oli saavutettu kielellisen sujuvuuden kustannuksella.


Yhtä kaikki, muutamista pikku puutteista huolimatta Karjalaisen Tee työtä ja rakasta tarjosi minulle hyviä hetkiä sekä inspiroivan ja innostavan lukukokemuksen. Se kannusti minua myös muiden Janssonin kirjallisten teosten pariin. Tästä teoksesta ja sen upeista kuvista voin myös vähän syyttää tai kiittää sitä, että sisälläni vuosikaudet uinunut kuvataiteilija koki pienen heräämisen ja kävi eilen ostamassa uuden piirustuskynän, jolla aikoo kenties jonakin päivänä ryhtyä tavoittelemaan uudestaan vanhoja unelmiaan, jotka ovat elämän kiireissä olleet melkein kadota ja unohtua.

Tuula Karjalainen
Tove Jansson - tee työtä ja rakasta, 2013
Tammi
303 s.


torstai 23. marraskuuta 2017

Aikamatka 1800-luvulle ja Cranfordin ihanat naiset

"Naimisiin!" Matty-neiti toisti jälleen. "Kaikkiaan! sei ei ole koskaan tullut mieleenikään. Kaksi tuttavapiirimme jäsentä menee naimisiin. Se tulee hyvin lähelle!"
"Niin lähelle, että sydämeni pysähtyi, kun kuulin siitä - olisi ehtinyt laskea kahteentoista", neiti Pole sanoi.
"Ei tässä tosiaan tiedä, kenen vuoro tulee seuraavalla kerralla. Olisi luullut, että Lady Glenmire parka olisi ollut turvassa täällä Cranfordissa", Matty-neiti sanoi lempeän säälittelevästi.
"Pyh!" neiti Pole sanoi niskaansa nykäisten. "Ettekö muista poloisen kapteeni Brownin laulua Tibbie Fowlerista, jolle tuuli toi miehen, vaikka hän istui vuoren harjalla. Se kai johtui siitä, että Tibbie Fowler oli rikas."
"On myönnettävä, että Lady Glenmiressä on viehätysvoimaa, jonka omaaminen nolostuttaisi ainakin minua."
Minäkin ilmaisin ihmetykseni. "Miten hän on voinut mieltyä tohtori Hogginsiin? En ihmettele sitä, että tohtori pitää hänestä."


Elizabeth Gaskellin Cranfordin naiset on teos, jonka olen jo pitkään haaveillut lukevani. Se on niitä kirjoja, joissa pitkä odotus palkitaan eikä lukija joudu pettymään, vaikka onkin odottanut suuria.

Teos kertoo Cranford-nimisen englantilaisen pikkukaupungin säätyläisnaisten elämästä 1800-luvulla. Cranford on naisten valtakunta, todellinen matriarkaatti. Miehiä ei kylässä kauheasti ole, vaan seurapiiri pyörii naisten voimin. Kihlausuutiset ovat yleisen kauhistuksen ja järkytyksen aiheita, naimisiinmeno on valitettava naista kohtaava tragedia. Silti jossakin siellä cranfordilaisten naisten sydänten syvimmissä sopukoissa saattaa olla jokin pieni haikeus nuoruuden menetetyistä mahdollisuuksista. Naisten elämä pyörii arkipäiväisten pikkuasioiden ja sattumusten ympärillä. Mitään suurta ja jännittävää juonta ei ole tiedossa, mutta nämä hieman pikkumaiset naiset saavat kyllä aikaan paljon melua tyhjästä.

Keskushenkilöksi nousee herttainen vanha Matty-neiti, joka lienee teoksen hyväntahtoisin hahmo. Hyvää tahtoa tästä teoksesta löytyy enemmänkin, ja teos on juuri sellainen kirja, joka saa hymyn nousemaan lukijan huulille. Teoksen hienoisen satiirinen ote viihdyttää. Vaikka lukija välillä nauraakin naisten pikkumaisuudelle ja turhamaisuudelle, saa kertoja myös lukijan sydämen Cranfordin naisten puoleen ja tuntemaan syvää ymmärrystä ja myötätuntoa heitä kohtaan.

Cranfordin naiset ovat mitä viehättävin ja kiehtovin ajankuvaus säätyläisnaisten elämästä 1800-luvulla. Teoksessa kuvaillaan arkista elämää sekä niitä kaikkia tapoja ja sääntöjä, jotka seuraelämää ohjaavat. Tässä suhteessa Cranfordin naiset ei liene kuitenkaan aivan kovin edustava kirja ajastaan, sillä Cranford kuvataan myös aikaansa nähden hyvin vanhanaikaiseks paikaksi, jossa eletään aivan omien, vakiintuneiden sääntöjen mukaan. Teos johdattaa kuitenkin lukijan kiehtovaan menneeseen naisten maailmaan, jossa päivän polttavin puheenaihe saattoi olla vaikkapa pitsimyssyt.


Elizabeth Gaskell
Cranfordin naiset
(Cranford, 1851-53)
Suom. Martta Eskelinen
Otava
222 s.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Elinvoimaa tyttökirjoista: Iiris rukka - ensimmäinen Anni Swanini

Minulla oli unelma. Nyt se unelma on toteutunut - olen lukenut Anni Swanin tyttökirjan!


Kun työuupumuksen murtama vointini koheni sen verran, että jaksoin mennä kirjastoon, oli missionani kantaa sieltä kotiin niin monta tyttökirjaa kuin jaksaisin. Ajattelin, että tyttökirjojen viaton ja yksinkertaisen herttainen maailma olisi juuri sitä, mitä ihminen voimaantumisekseen tarvitsee - ja niiden yksinkertaisempi kieli juuri sitä, mitä jaksaa lukea. Alcottin ja Montgomeryn lisäksi tyttökirjapinoani pääsi koristamaan myös kotimainen tyttökirjakirjailija Anni Swan. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, olen elänyt näin vanhaksi lukematta yhtäkään Swanin kirjaa. Jo monta vuotta olen haaveillut jonakin kauniina päivänä lukevani Swanin kuuluja tyttökirjoja, mutta se kaunis päivä on antanut odottaa itseään. Nyt koin hetkeni tulleen, ja olen tähän mennessä lainannut jopa kuusi teosta tuolta kauan haaveilemaltani kirjaililta. Niistä Iris rukka päätyi ensimmäisenä luettavaksi.

Lounaistuuli puhalsi täyttä suuta, niin että järven laaja selkä oli vaahtopäissä. Se raastoi Iiriksen hiuksia, kiskaisi huivin hänen päästään ja kietoi haalistuneen pumpulihameen paljaiden säärien ympäri.
- On tämäkin ilmaa, nauroi tyttö.

Tällaisella kuvauksella alkaa Anni Swanin Iris rukka.

Iris rukka on herttainen ja vanhanaikainen tyttökirja. Rakastamiini Montgomeryn klassikkoihin verrattuna se tuntuu paljon yksinkertaisemmalta tyyliltään - ja siksi myös jokseenkin vielä nuoremmalle väelle suunnatulta. Ehkä siksi se tuntui välillä jopa aavistuksen liian naiivilta. Mutta silti: tykkäsin, ja kirja kannusti minua jatkamaan Swanin tyttökirjojen parissa. Teoksen kielikin on jotenkin ihanan yksinkertaista ja helppoa, mikä sopii lukemishetkeni hieman huonoon keskittymiskykyyni. Lisäksi teoksessa ihastutti vanhanaikaiset sanat ja sanamuodot. Se, että voi lukea "oikeasti vanhaa kieltä" onkin yksi suuri etu vanhoissa kotimaisissa kirjoissa verrattuna vanhaan käännöskirjallisuuteen.

Halusin lukea tyttökirjoja löytääkseni voimaannuttavia lukukokemuksia. Tätä tarkoitusta varten Iiris rukka oli aavistuksen liian synkkäsävyinen tyttökirja. Iiris todella jo kirjan nimen mukaisesti on todellinen "Iiris rukka" - niin onnettomasti häntä kohdellaan ja niin väärinymmärretyksi hän tulee. Lisäksi teoksessa kuolee monta tärkeää hahmoa, eikä herkkä lukija voi välttyä suurilta surunkyyneliltä. Onneksi teoksen loppu oli kuitenkin onnellinen ja sai minut hymyilemään - ja jopa vuodattamaan ilon kyyneleitä.


Anni Swan
Iris rukka (1916(
WSOY
185 s.





perjantai 17. marraskuuta 2017

Kuulumisia työuupumuksesta kihlausuutisiin ja pohdintoja blogin tulevaisuudesta

Syksyinen Hanko

Työuupumus. Mitä se on? Varmaankin vaikka mitä, mutta esimerkiksi sitä, että pitkään ihmettelet, miksi aina väsyttää. Joskus ehkä epäilet, onko sinulla esimerkiksi jokin kamala ja kalvava tauti, kuten syöpä, joka hiljakseen vie voimasi. Nukkui sitten hyvin tai huonosti - tuntuu, että aina vain väsyttää. Menet lääkäriin ja valitat väsymystä ja sinulle määrätään muutamia verikokeita - mutta kaikki on ihan ok ja jatkat vain eteenpäin. Joskus myöhemmin uudestaan lääkärissä valitat samoja asioita ja saat samat verikokeet - ja kaikki on edelleen ok, mutta lääkäri käskee syömään D-vitamiinia. Työt kuitenkin jotenkin hoituvat stessihormonin voimalla, vaikka viikonloppuisin ja lomalla tuntuu siltä, että voisi vain jäädä sänkyyn koko päiväksi ja vajota patjansa uumeniin. Sitten jossain vaiheessa tuntuu, että työt alkavat kasautua, kun sinulla ei ole voimia ja energiaa hoitaa niitä. Alkaa ahdistaa. Öisin ei saa kunnolla nukuttua. Olet vielä väsyneempi ja työt kasaantuvat vielä pahemmin. Ahdistaa vielä enemmän. Tekemättä jääneet työt ovat muodostaneet sellaisen vuoren, että tuntuu, että tuuperrut jo vuoren juurelle, kun edes katsot kohti huippua.  Jossain vaiheessa et pysty juuri ollenkaan enää nukkumaan. Sitten eräänä päivänä tajuat, että on aika mennä lääkäriin, myöntää itsellesi, ettet pysty enää.

Tuntuu vaikealta uskoa, että minulle kävi näin juuri nyt. Raskas, todella ylitöiden täyteinen lukuvuosi oli jo kunnialla ohi, pitkä kesäloma välissä ja uusi, vähän helpompi lukuvuosi aluillaan - joka tosin alkoi vuoden rankimmalla jaksolla ja yli 60 prosentin ylituntimäärällä.  Vieläkin vaikeammalta tuntuu uskoa, että yhä noin 8 viikon sairausloman jälkeen olen vieläkin sänkyni pohjalla. Ensimmäisen 12 päivän sairauslomatodistuksen käteeni saatuani olin huojentunut ja iloinen: nythän tekisin sellaista kaikkea ihanaa ja mukavaa, mitä en ole kunnolla ylitöiden ja muiden kiireiden vuoksi ehtinyt ja jaksanut tehdä. Lukisin, lenkkeilisin, kävisin balettitunneilla, tapaisin ystäviä, kirjoittaisin... Ensin vain vähän nukkuisin univelkoja ja sitten reippaana tekisin kaikkea mukavaa, mikä saisi minut henkisesti palautumaan. Pian kuitenkin huomasin, että hyvänenaika, enhän minä jaksa tehdä mitään - edes niitä kivoja ja rentoja juttuja! Se, miten uupuminen voi olla niin totaalista, on jotakin, mitä minun on ollut vaikea käsittää.



Mutta onneksi on kirjallisuus! Lukeminen on ollut suuri pelastukseni. Jossain vaiheessa en kyllä vielä edes kyennyt lukemaan, mutta sen verran voimani ovat palautuneet, että olen pystynyt löytämään suuren ilon lukemisesta. Sairauslomalla mieleeni tuli, että nyt täytyisi erityisesti lukea tyttökirjoja! Tyttökirjojen iloinen ja huoleton maailma olisi juuri sitä, mitä täällä sairasvuoteeni pohjalla tarvitsen. Päätin vihdoin toteuttaa erään pitkäaikaisen haaveeni ja ryhtyä lukemaan Anni Swanin tyttökirjoja, joita - yllättävää kyllä - en ole vielä aiemmin lukenut. Iris rukasta olen edennyt Pikkupappilassa ja Ulla ja Mark -teoksiin sekä Saraan ja Sarriin. Muutama muu Swan odottelee kirjaston lainauspinossa. Anni Swanin kirjat ovat avanneet minulle kokonaisen uuden maailman, jonka  lumoihin on näin sairauslomalla ollut mukava heittäytyä. Olen ottanut jopa tavoitteekseni lukea läpi koko Swanin tuotannon.


Onneksi kuitenkin kaiken tämän uupumuksen ja siihen liittyvien vaikeuksien keskellä elämässäni on ollut paljon myös kauniita ja iloisia asioita - ihanien kirjojen lisäksi. Muutamia viikkoja ennen kuin vajosin sänkyni pohjalle, olin ihanalla huvilalomalla syystuulen tuivertamassa Hangossa, jonne sattui saapumaan myös visiitille eräs minulle tärkeä ja rakas mies, joka kosi minua. Sain vihdoin virallisesti sormeeni ihanan vaaleanpunaisin safiirein ja pikkuisin timantein koristellun sormukseni, jonka olin omatoimisena ja järkevän taloudellisena naisena ostanut valmiiksi hieman ennakkoon - kun olin huomannut jo vuosia  haaveilemani sormuksen olevan alennuksessa ja kun aavistelin sellaiselle kapineelle koituvan mahdollisesti pian todellista käyttöä.

Täällä sänkyni pohjalla olen siis onneksi voinut ajatella myös suloisia haaveita tulevaisuudesta: suunnitella vähän ensi keväisiä häitämme ja sisustaa mielessäni tulevaa kotiani, joka on pikkuinen pönttöuunilla varustettu punainen talo metsän siimeksessä jossain tuolla kaukana. Sulhaseni nimittäin asuu toisella puolella Suomea, ja minun on tarkoitus keväällä häiden jälkeen muuttaa sulhaseni sieltä viime syksynä ostamaan taloon. Tietysti uupumukseni synkistää hieman hääsuunnitelmiammekin. Alkuperäistä hääpäiväämme olemme siirtäneet jo parilla kuukaudella eteenpäin. Koska en voi myöskään tietää, milloin tolpilleni selviän, saattaa olla, että joudumme luopumaan alkuperäisistä suunnitelmistamme unelmieni prinsessahäistä ja viettämään häät hyvin pienesti ja vaatimattomasti. 

Parasta hääsunnitteluissa on ollut prinsessaleikit hääpukuliikkeissä! (Kuvan puku ei ollut lopullinen valintani,mutta yksi kovimmista kilpailijoista.)

Koska elämässäni on ollut yhtä ja toista meneillään, olen myös pohtinut blogini tulevaisuutta - jopa sitä kiperää kysymystä, onko blogini kulkenut tiensä päähän. Jo pitkään minua on vaivannut tunne, että minulla ei oikein ole aikaa blogilleni. Joskus opiskeluvuosina aikaa riitti ihan eri tavalla. Toisaalta olen pohtinut myös bloggausperiaatteitani ja niiden muuttamista. Minulla on ollut aikaisemmin aika ehdottomana periaatteena blogata edes tavalla tai toisella kaikki lukemani kaunokirjalliset teokset - ja joskus vähän muitakin teoksia. Varsinkin viime lukuvuonna blogini tuntui olevan aika retuperällä, enkä kyennyt pitämään blogiani ajantasalla lukemiseeni nähden. Blogattavia kirjoja kertyi vinopino jonoon, ja kun pääsin kirjoittamisen kimppuun, olin sulavasti ehtinyt unohtaa lukukokemuksen kirkkauden. Kertyvät pinot aiheuttivat stressiä, ja kauan sitten luetuista kirjoista kirjoittaminen tuntui haasvalta. Pitkään minua on vaivannut myös tekstin tuottamisen hankaluus blogia kirjoittaessani. Tekstit ovat syntyneet kovalla työllä ja vaivalla ja useimmiten hyvin monessa eri erässä kirjoitettuina. Monia kirjoja onkin viimeisen vuoden aikana jäänyt kokonaan bloggaamatta, ja pitkää ajattelin, että jonakin kauniina päivänä kirjoitan vielä niistäkin. Odoteltuani tarpeeksi niitä kauniita päiviä olen tullut siihen tulokseen, että minun on ainakin jollakin tavalla kevennettävä asennoitumistani bloggaamiseen.

Pohdittuani siis yhtä ja toista olen tullut lopulta blogini kohtalon suhteen seuraavaan lopputulokseen: Jatkan bloggaamista ainakin vielä. Jatkan sitä niin kauan kuin se tuntuu hyvältä ja kivalta. Viime aikoina olenkin vähän löytänyt jälleen sitä ihanaa bloggaamisen iloa, jota minulla on joskus ennen ollut. Nyt sairauslomalla olen saanut aikaan muutamia bloggauksia, ja mieleni olisi tehnyt kovasti kirjoittaa enemmänkin, mutta blogin kirjoittaminen on kuitenkin sen verran vaativaa henkistä työtä, että kirjoittamisintoni ei ole ihan vielä täysin päässyt konkretisoitumaan valmiiksi bloggauksiksi. 


Lisäksi olen päättänyt, että luovun päähänpinttymästäni blogata kaikista lukemistani kirjoista ja yritän olla ottamatta stressiä siitä, jos blogattavien pino pääsee kasvamaan. Tänä syksynä tein sellaisen päätöksen, että jätän reilusti bloggaamatta kaikki bloggaamatta jääneet kirjat, jotka olen lukenut ennen syyslukukauden alkua. Tämän päätöksen tekeminen oli jossain määrin vaikeaa, sillä voi, miten monta mielenkiintoista ja ihanaa kirjaa jääkään blogini ulkopuolelle! Jatkossa on tilanteen vaatiessa opeteltava samanlaista luopumista. Blogini on ollut lukupäiväkirjani, ja sinänsä ihan itseäni varten on ollut kiva, että sinne on jäänyt muisto kaikista lukemistani kirjoista.

Lisäksi yritän opetella kirjoittamaan tarvittaessa myös tiiviimpiä ja lyhyempiä bloggauksia. Perinteisesti olen kirjoittanut aika pitkiä ja perusteellisia arvioita, lähinnä siitä syystä, että kirjoitustapani aina tekstissä kuin tekstissä on ollut hyvin monisanainen ja yksityiskohtainen. Pitkiin postauksiin menee tietysti paljon aikaa. Olen kyllä hieman jo aiemminkin blogiurallani yrittänyt kehittää itseäni tässä suhteessa ja huomannutkin pientä edistystä.


Näitä kaikkia pohdintoja päässäni pyöritellessäni tuli mieleeni myös noin vuosi sitten lokakuussa kirjoittamani blogin  synttäripostaus. Postaukseen kirjoitin bloggaamisen merkityksestä itselleni näin:

Näiden neljän vuoden aikana blogista on tullut melko merkittävä osa elämääni, vaikka en ihan kaikkein ahkerimpien kirjabloggaajien joukkoon kuulukaan. Olisi vaikeaa kuvitella elämää ilman Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogiani. Blogista on tullut eräänlainen minuuden jatke, rakas lapseni, jota tahdon vaalia ja hoitaa, jotta se pysyy hengissä ja elossa. Blogini tuskin on ikuinen, mutta toivon, että se eläisi vielä pitkään ja kulkisi mukana elämässäni kauas. Jos ja kun se joskus kuolee, olo on varmasti kuin rakkaan ihmisen hautajaisissa.

Näihin ajatuksiin palaaminen sai minut haikein mielin ajattelemaan sitä, miten tärkeä harrastus kirjabloggaaminen onkaan minulle ollut. Ja sitä, miten kamalaa olisikaan, jos oikeasti lopettaisin bloggaamisen! Tuntui miltei epätodelliselta, että näin vahvoista ajatuksista olen vuodessa kulkenut siihen pisteeseen, että olen tullut jopa harkinneeksi blogin lopettamista. Onneksi olen kuitenkin tällä erää haudannut lopettamisaikeet. 


Ehkäpä sairauslomani onkin uusi uljas alku blogilleni? 


Huvilointitunnelmia Hangosta

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Suuren suomalaisen klassikon äärellä: Väinö Linnan Tuntematon sotilas (Sotaromaani)

"Aika velikultia", voi todeta luettuaan erään Suomen kirjallisuushistorian tunnetuimmista teoksista. Väinö Linnan historiaan elämään jäänyt tarina suomalaisista sotilaista tuo sodan hyvin lähelle lukijaa ja tekee historiasta elävää. Sota on julma asia ja niin on Linnankin tarina siitä, mutta teoksen pohjalla on jotakin hyvin inhimillistä ja lämmintä: nuo velikullat, jotka rämpivät rämeessä ja risukoissa suomalaisen sisun voimalla ja ovat niin ihmisiä ja inhimillisiä  - vaikka myös pakon edessä joutuvat tekemään sitä, mikä mielletään epäinhimillisimmäksi asiaksi: tappamaan.


Tähän tarinaan tartuin tänä syksynä toista kertaa elämässäni. Lukiossa luettu Tuntematon sotilas jätti syvät traumat. noin 17-vuotiaan minäni mielestä kirja oli aivan tappavan tylsä ja pitkäveteinen. Ihan loppuun en päässyt, vaikka hienon esseen teoksesta kirjoitin. Siitä asti olen vältellyt tätä merkkiteosta, vaikka tiesin, että äidinkielenopettajan urallani varmasti koittaa joskus hetki, jolloin minun on traumani kohdattava. Se hetki tuli tänä syksynä, kun eräällä kurssillani oli pakko käsitellä tätä teosta. Siispä tartuin teokseen kokien varmaan aivan samaa kauhua kuin opiskelijani suuresta ja haastavasta luku-urakasta. Samalla olin kuitenkin innoissani:mielessäni aavistelin, että nyt vanhemmalla iällä voisin löytää tästä klassikosta jotakin sellaista hienoa, mille lukioilaisena silmäni olivat sokeat.

Olin oikeassa. Linnan suuri klassikko todella tarjosi minulle jotakin hienoa. Toisaalta osan luku-urakkaa rämmin eteenpäin pelkän sisun voimalla, kuten tein lukioikäisenäkin. Tunsin itseni melkein kuin tuntemattomaksi sotilaaksi, joka suomalaisen sisun voimalla ja pakon edessä taistelee tiensä eteenpäin. Tällä kertaa sisuni kantoi kuitenkin pidemmälle kuin lukiossa, sillä suomalaiseen sisuuni oli sekoittunut myös äidinkielenopettajan sisua - tottakai minun oli teos loppuun luettava. Kun teos päättyi ja Suomi hävisi sodan, tunsin minä itseni voittajaksi: Minä tein sen! Luin Linnan suurklassikon.

Tuntematon sotilas ei päästä lukijaansa helpolla.  Henkilöhahmojen käyttämät murteet, mikä on teoksen yksi ylistetyimpiä piirteitä, tekevät teoksesta kielellisesti hyvin haastavan. Oman lisänsä tähän kielen haastavuuteen tuo myös sotaan ja armeijaan liittyvä sanasto, joka on tällaiselle nykypäivän sotakirjallisuuteen tottumattomalle nuorelle naiselle haastavaa.  Teoksen haastava kieli sai luku-urakan etenemään hyvin hitaasti, vaikka teos enimmäkseen tuntuikin nyt mielenkiintoiselta.

Luku-urakan loppuun saattamisen aiheuttama riemu ei kuitenkaan ollut pelkän "selviytymiskokemuksen" ansiota. Teoksen luettuani tunsin lukeneeni todella upean klassikon, joka oli koskettanut minua syvästi. Tunsin katsovani historiaa uusin ja ymmärtäväisemmin silmin. Tunsin syvää myötätuntoa kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat kokeneet sodan. Koin samalla jotakin sellaista, mitä Aristoteles nimittää katharsikseksi.

Teos on todella elävä, rikas ja realistinen kuvaus sodasta. Teos kuvaa sotaa kaikessa kauheudessaan ja karuudessaan. Tuntematon sotilas ei ole runebegiläinen sankaritarina sodasta, vaan se on tarina niistä tavallisista "tuntemattomista" sotilaista, jotka laittavat itsensä ja henkensä likoon vain siksi, että on pakko.   Nämä tuntemattomat sotilaat tulevat kuitenkin teoksen edetessä lukijalle hyvin tutuiksi, osa myös rakkaiksi, ja siinä piileekin tämän karun romaanin lämpö. Linna saa henkilöhahmonsa elämään. Toisin kuin monissa muissa romaaneissa tarina ei kuitenkaan säästä kuolemalta niitä tärkeitä tai hyviä henkilöitä. Henkilöhahmoja kaatuu teoksen edetessä tasaiseen tahtiin. Vahvaksi lempparihahmokseni teoksessa nousi omaa kotoista turkulaista murrettani puhuva Hietanen.


Tällä toisella kertaa luin Tuntemattomasta oikeastaan teoksen alkuperäisversion, joka on julkaistu vasta vuonna 2000 nimellä Sotaromaani. Linnan teos joutui aikanaan sensuurin kohteeksi kustantamon taholta, ja teoksesta poistettiin pieniä kohti sieltä täältä. Nämä poistetut kohdat on Sotaromaaniin kirjoitettu kursiivilla, jotta lukija pystyy erottamaan ne. Oma lukunsa olisikin pohtia näitä kursivoituja kohtia ja miettiä, miksi ne poistettiin vuonna 1954 julkaistusta Tuntemattomasta sotilaasta. Aika monet näistä poistetuista kohdista sisältää sotaan ja sodan johtoon kohdistuvaa kritiikkiä. 50-luvulla Suomi ei ollut vielä valmis kohtaamaan niin sotakriittistä teosta. Toinen selkeästi erottuva kategoria on rivoudet, joiden poistaminen ajankohtaan nähden on mielestäni ymmärrettävämpää. Itse teosta lukiessani ja laajemmin sen taustoihin tutustuessani hämmästyin sitä, kuinka kustantamo oli puuttunut teoksen sotakriittisyyteen, ja koin asian vuoksi itse Väinö Linnan tapaan suurta närkästystä. Vaikka Tuntemattoman sotilaan sotakriittisyyden suurinta terää on hieman siloiteltu, näyttäytyy toki jo vuonna 1954 julkaistu Tuntematon sotilas lukijan silmissä sotakriittisenä sotakirjana, jossa kaikki sodan ihannointi on kaukana. Niinpä Linna on sensuurista huolimatta saanut tärkeimmän sanottavansa perille.

Lopetan bloggaukseni yhteen suomalaisen kirjallisuuden kuuluisimpaan sitaattiin, johon Tuntematon sotilas päättyy. Vaikka teos on karu ja julma ja teoksen loppu sinänsä myös hyvin onneton, valaa nämä teoksen aivan viimeiset sanat lukijaan kuitenkin hivenen lämpöä ja toiveikkuutta.

Keskipäivään kiivennyt syysaurinko lämmitti maata ja maassa makaavia miehiä. Puolukanvarvut kiilsivät mättäillään. Hiljaa häipyi rattaiden lonkutus häviten kaiken nielevään männikkökankaan hiljaisuuteen. Väsyneet miehet nukkuivat. Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan.

Aika velikultia.

Väinö Linna

Sotaromaani (Tuntemattoman sotilaan käsikirjoitus), 2000
WSOY
517 s.