torstai 26. toukokuuta 2022

Kirjailijaunelmista totta: Kustannussopimus!

Iloisia uutisia: olen allekirjoittanut ensimmäisen kustannussopimukseni! 

Kirjoitin huhtikuussa kirjailijaunelmista ja kakkukirjastani, jonka käsikirjoituksen lähetin etsimään onneaan kustantamoista 1.4. Sainkin jo noin kahdessa viikossa vastauksen ensimmäisestä kustantamosta. Avain tarjosi minulle kustannussopimusta!

Tovin mietittyäni päätin hyväksyä Avaimen tarjouksen. Viime viikolla pääsin allekirjoittamaan sopimuksen.

Jos kaikki menee hyvin ja kuten suunniteltu, kirjani kirjoista ja kakuista on tarkoitus ilmestyä ensi keväänä.

Kertauksena kirjani idea: Esittelen lukijalle henkilökohtaisella otteella ihanina pitämiäni kirjoja ja kehittelen näiden kaveriksi kakkureseptejä, jotka ammentavat inspiraationsa kirjojen maailmasta. Ohessa myös taustatietoa kirjoista ja kirjailijoista. Kokonaisuuden kruunaa ja koristaa herkulliset kuvat, joista välittyy sekä kakkujen että kirjallisuuden lumo.

En malttaisi odottaa, että saan kirjan käsiini ja näen, miltä se näyttää! Kauniilta ja ihanalta, siitä olen varma.

Sitä ennen on kuitenkin vielä paljon työtä tehtävänä: kirjoitettava paljon tekstiä, kehitettävä ja laadittava monta uutta reseptiä, otettava kuvia... Onneksi kansalaisopiston opettajalla on erityispitkä kesäloma!

Olen ollut aika onnellinen ja häkeltynytkin siitä, että ensimmäinen käsikirjoitukseni, jonka lähetin kustantamoille, sai niin onnellisen kohtalon, että se hyväksyttiin ensimmäisessä kustantamossa, josta sain vastauksen. 

Joskus voi elämässä käydä hyvinkin - ja joskus ovat minunkin yllä loistavat tähdet juuri oikeassa asennossa.




torstai 12. toukokuuta 2022

Riemastuttavia linturunoja: Jukka Itkosen Tiira tiiraa tiiraa

Jukka Itkosen kirjoittama ja Camilla Pentin kuvittama lasten linturunokokoelma Tiira tiiraa tiiraa oli minulle ihastuttava kirjatuttavuus. Tämä kirja on suorastaan riemastuttava!

Ensimmäinen runo "Säkeiden siivin" toimii hyvänä johdatteluna kokoelman runojen maailmaan. Siinä todetaan: Niin se on täällä / ihmisen laita, / vaikka olisi yllä heliumpaita, // ihminen ei luonnostaan lennä.  Mutta ihmisellä on kuitenkin oma mahdollisuutensa päästä lentoon. Runo päättyy: pompin taikka hiivin // lentoon voin päästä / vain säkeiden siivin. Tämä kokoelma saa lukijan pukeutumaan linnun höyhenpukuun ja pääsemään lentoon säkeiden siivin, tarkastelemaan maailmaa lintuperspektiivistä.

Suurin osa runoista on hauskoja ja saivat hymyn nousemaan huulilleni. Välillä suorastaan purskahdin nauruun. Samalla runot ovat opettavaisia, kahdellakin tavalla. 

Useimmat runot kuvaavat jotakin tiettyä lintulajia, ja ne on myös nimetty lajien mukaan. Nämä runot yleensä opettavat jotakin lajien piirteistä, varsinkin lintujen ulkonäkö ja ääntely tulevat monissa runoissa esille. Esimerkiksi "Taivaanvuohi"-runossa kuvataan näin: "Vuohi lentää ylös / syöksyy / sieltä / alas / ja alkaa mäkättää: "Mäkä, mäkä, mäkä, mäkä / mäkä, mäkä mää!" (Juuri viikonloppuna kuulin taivaanvuohen lentävän ja se kyllä kuulosti juuri tältä!) "Talitiainen"-runossa tutun linnun ulkomuotoa kuvataan hauskoin kielikuvin: harmaa takki / sammalenvihreät liivit.

Tämän lisäksi joissakin runoissa on toinen taso, joka opettaa jotain yleistä elämästä ja arvoista. "Naakka"-runossa kuvattu mustan naakan ja valkean pulmusen kontrasti vie suorastaan filosofisiin sfääreihin. Kokoelman päättää osuvasti "Kuoro"-niminen runo, ja siinä kuvataan, kuinka eri tavalla eri linnut laulavat. Kaikki mahtuvat samaan kuoroon ja kaikilla on oma tehtävänsä. Saa myös näyttää juuri sellaiselta kuin näyttää.  Runon merkitys laajenee lintujen maailman ulkopuolelle. Siteeraan seitsensäkeistöisestä runosta neljättä ja viimeistä säkeistöä:

Kuoro, se on värikäs

siipiniekkasakki.

Kirkkaat värit sallitaan

ja kelpaa musta frakki.

( - - )

Niin ne linnut laulelee

taivaankannen alla.

Ja ikioma äänensä

on joka laulajalla.


Vaikka monet runot olivat humoristisia, oli yksi runo selvästi erilainen sävyltään. "Muistoruno linnunpojalle" on niin koskettava runo, että se avasi kyynelhanani aivan vuolaiksi. Tätä kirjoittaessanikin meinaa vielä tippa nousta linssiin, kun edes muistelen runoa! Runo on niin herkän kaunis ja koskettava kaikessa traagisuudessaan, että siitä tuli ehdoton lempirunoni kokoelmassa. Siinä kerrotaan linnunpojasta, joka tuulisena päivänä tipahtaa pesästään.

Ilta saapuu, se nukkuu nurmikolla,

nukkuu vain ja unen siivin lentää

kauas, kauas,

taivaan valokaareen,


eikä sieltä koskaan poistu.

Camilla Pentin kuvitus on veikeä ja sopii Itkosen humoristisiin runoihin. Piirrostyyli on lapsenomainen ja harkitun kömpelö, mutta kuvissa tulee selkeästi esille lintujen lajityypillinen ulkonäkö. Kuvissa on kirkkaat värit ja selkeä puuvärikynän piirrosjälki, joka tuo lähes nostalgisia muistumia koulujen kuvistunneilta.

Yleensä parhaimmat kirjat ovat sellaisia, että ne sytyttävät jotakin uutta sisälläni. Inspiroivat, saavat sanat kuhisemaan päässäni, herättävät jonkin uuden idean ja saavat ehkä jopa minut itseni tarttumaan kynään. Luomaan jotakin omaa sen pohjalta, mitä olen lukenut. Itkosen kokoelma sai minut sanailemaan oman linturunoni runovihkooni ja minulla oli hyvin hauska pieni oma runohetkeni!

Puukiipijällä on jokin aivan oma erityinen sopukka sydämessäni. Niitä näkee harvoin, mutta silloin kun näkee, niiden kiipeämistä on todella hauska seurata. Puukiipijät kiipeävät puunrunkoa pitkin alhaalta ylöspäin ja yrittävät etsiä kaarnanraoista hyönteisiä ruuakseen. Kun kiipijä on kipittänyt ylös asti, se lehahtaa alas seuraavan puun juurelle ja aloittaa saman urakan alhaalta ylös. Tätä puukiipijälle tyypillistä liikehtimistä yritin kuvata omassa runossani. Runo on vielä editoimaton, yhdessä salamannopeassa inspiraation hetkessä syntynyt - saa nähdä, tuleeko siitä myöhemmin vielä hiotumpi. 

Postauksen piristykseksi lopetan omaan runooni:


Pienen pieni puukiipijä

kipittää kaarnaa ylös,

on kiirettä!


On kiipijällä aina hoppu

ylöspäin,

mutta sitten lennähtää

alas näin!


Ei voi ylös edetä,

ellei välillä käy

maan kamaralla kylässä.


Muuten olisi pää pilvissä,

mutta puukiipijä,

se etsii hyönteisiä!

Jukka Itkonen

Tiira tiiraa tiiraa - Runoja linnuista

Kuv. Camilla Pentti

Lasten keskus (2016)

44 s.

sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Äitienpäivän kunniaksi: Eero Huovisen Äitiä ikävä


On aika outoa, että minun ikäiselläni miehellä on ikävä äitiä.

Olen seitsemänkymmentäviisivuotias ja katson jo kohti viimeisiä aikoja. Luulisi, ettei taaksepäin kohdistuva kaiherrus enää vaivaisi. Luulisi, että tähän mennessä olisi oppinut olemaan omillaan. Luulisi, että pärjäisi jo ilman äitiä.

Outoa on, että ikävöin äitiä, joka kuoli yli kuusikymmentäviisi vuotta sitten. Pian tulee sata vuotta äidin syntymästä. Vuodet eivät kuitenkaan sammuta janoa. Aika ei täytä mielen tyhjyyttä. Pikemminkin on käynyt niin, että aukko sisimmässä on alkanut suurentua.

Outoa on, että en ole varma, etsinkö äitiä vai itseäni.

Mikä olisikaan parempaa lukemista äitienpäiväviikonloppuun kuin emerituspiispa Eero Huovisen muistelmateos Äitiä ikävä? Riipaisevan kaunis teos koskettaa kaikkia, joilla on tai on ollut äiti. Siis ihan jokaista meistä. 

Tämä teos sai silmäni kostumaan kyynelistä moneen kertaan,  sekä myötätunnosta Huovista ja hänen isäänsä kohtaan että omista henkilökohtaisista syistä: Minulla on vielä äiti, mutta kuinka kauan? Ja äitiä on ikävä välillä minullakin - avioliittoni vei minut kauas äidistäni. Milloin oma ikäväni kasvaa ikuiseksi ja pohjattomaksi? Äitiä ikävä saa ennakoimaan ja elämään sellaisia tunteita, jotka minulla on joskus vielä edessäpäin.

Eero Huovinen oli vasta yhdeksän vuotta, kun hänen äitinsä kuoli elokuussa 1954. Ikävöimään jäi isä ja kolme poikaa, joista Eero on vanhin. Avioliitto oli ollut hyvin onnellinen, ja vaimo jätti jälkeensä surusta mykän miehen, joka ei osannut puhua ja kertoa menetetystä äidistä pojille. Äidin muisto haaleni, mutta ikävä oli ja pysyi esikoispojan rinnassa. 

Kun isä kuoli 40 vuotta äitiä myöhemmin, löysi Eero jäämistöstä ison pinon kirjeitä äidiltä sekä muita dokumentteja, jotka alkoivat piirtää tarkempaa kuvaa muistojen äidistä, jonka reunat olivat unohduksesta suhraantuneet.

Kirjeet ja kuitit ensitreffeiltä veivät Eeron matkalle menneeseen, etsimään kadonnutta äitiä. Äiti alkoi saada muotoa, hahmoja ja värejä. Hän tuli eläväksi. Olennainen osa tutkimusmatkaa oli kirjoittaminen; kirjoittamisen Eero sanoo olleen itselleen aina tärkeä tapa jäsentää asioita. Matka konkretisoitu kirjaan Äitiä ikävä. Kirjan kirjoittaminen on ollut selvästi henkilökohtaisesti tärkeää Huoviselle, mutta hän osaa kirjoittaa tavalla, joka tekee hänen äitinsä tarinasta tarinan meille kaikille.

Äitiä ikävä on mielestäni hieno muistutus siitä, että kenen tahansa elämä voi olla kertomisen ja kirjan arvoinen, jos on vain kirjoittaja, joka osaa käsitellä elämää oikealla tavalla ja tuoda tarinan lähelle lukijaa. Ei Eeron äiti mikään suuri ja mahtava ihminen ollut, sellainen, joka olisi jättänyt jälkensä historiaan. Hän oli hammaslääkäri, vaimo ja äiti. Kirja kuitenkin välittää kuvan, että hän oli tärkeä ja rakastettu omassa piirissään, ja kirjan arvoiseksi hänet tekee se, että hänen perheensä menetti hänet liian varhain ja häntä jäi kaipaamaan poika, joka osaa kirjoittaa koskettavasti äidistään ja kaipauksestaan.

Ja kirjoittaa Eero Huovinen osaa. Nautin kovin hänen tyylistään. Kirja on elämänmakuinen, mutta kaiken takaa loistaa kaiho, joka saa kirjailijan kynän välillä kauniin runolliseksikin. Myös äidin oma ääni on vahvasti läsnä: Huovinen hyödyntää paljon sitaatteja äidin kirjoittamista kirjeistä ja muista dokumenteista. Ja kuinka lämmin kuva äitistä välittyykään! Hellittelynimiä riittää kolmelle pojalle. Sairaalasta äiti kirjoittaa: "Rakkaat äidin omunaiset! Mitäs teille oikein kuuluu?" Miten ihana sana tuo omunaiset!

Oli sattumaa, että luin kirjan juuri nyt, äitienpäiväviikonloppuna.  Teos on ollut lukulistallani pitkään, ja pitkään se oli lainattunakin, ennen kuin sen luin. Kirja oli jo myöhässä ja siitä oli varaus, ja koska kirja oli lainattu Keski-kirjastoista (joiden alueella en edes asu), päätin, että tänään äitienpäivänä on minun pakko palauttaa se, kun käymme naapurikunnassa. Luin kirjan pikavauhtia parissa päivässä. Vauhtia lukemiseen toi se, että Eero Huovinen on tulossa kuun lopussa vierailemaan kotikuntani Kangasniemen kirjastoon ja halusin ehtiä perehtyä hänen kirjaansa ennen kohtaamista.

Olen kuitenkin iloinen, että tulin lukeneeksi tämän kirjan juuri nyt!  Äitiä ikävä vei koskettavasti päivän tunnelmaan, varsinkin kun en ole saanut viettää äitienpäivää oman äidin kanssa sen jälkeen, kun menin naimisiin. Oma äidinikävä on läsnä aina äitienpäivänä.

Toivotan onnea kaikille äideille ja lohtua kaikille äitiään tai äitiyttä kaipaaville!


Eero Huovinen

Äitiä ikävä (2020)

WSOY

235 s.

torstai 7. huhtikuuta 2022

Kirjallisia kakkuja ja kirjailijaunelmia

Viime perjantaina tein jotakin huisin jännittävää: lähetin ensimmäistä kertaa elämässäni oman käsikirjoitukseni kustantamoihin onneaan etsimään!

Kyseessä on leivonta- ja kirjallisuustietokirja nimeltään Ihania kirjoja, herkullisia kakkuja.

Ne, jotka tuntevat minut, tietävät varmasti, että kirjallisuus ja kakut ovat elämäni kaksi suurinta intohimoa. Kesällä 2020 sain yhtäkkiä mainion päähänpiston, joka ensin hiipi mieleeni varovaisena kysymyksenä ja pienenä haaveena: voisinko ja osaisinko minä kirjoittaa oman kakkukirjan, jossa yhdistyisivät nämä rakkaat intohimoni? 

Ideanani oli kehittää kakkureseptejä, jotka ammentaisivat inspiraationsa lempikirjoistani, ja ohessa esittelisin näitä kirjoja henkilökohtaisella otteella ja kertoisin kiinnostavaa taustatietoa kirjoista ja kirjailijoista. Ajatuksenani oli, että kirja ei olisi vain kokeiltavaksi ja katsottavaksi, kuten leivontakirjat yleensä, vaan että se olisi myös kirjallisuudenystävän lukunautinto.

Ajattelin nimittäin, että minun on turha kilpailla kakkutaidoissani Kinuskikissan kaltaisten mestareiden kanssa, mutta se, missä voin erottautua, on, että osaan kirjoittaa hyvää ja kiinnostavaa tekstiä. Paikallislehden freelancerina minua on kovin ilahduttanut ja rohkaissut se, että jotkut lukijat ovat kertoneet odottavansa erityisesti minun kirjoittamiani tekstejä, koska ne on kirjoitettu niin kivalla ja kiinnostavalla tyylillä. Siispä ajattelin, että minun leivontakirjani olisi sellainen, joka tarjoaisi myös lukuiloa kaltaisilleni kirjallisuusharrastajille.

Kirjat ja kakut kuuluvat mielessäni erottamattomasti yhteen. Tästä ajatuksesta sai alkunsa kirjaideani.

Niin se vain on: kirja maistuu aina paremmalta kakun kera kuin ilman – ja toisinpäin. Nämä elämäni kaksi suurinta rakkautta sopivat yhteen kuin herttainen ja vanha toisiinsa hioutunut aviopari, joka suloisesti täydentää toisiaan. Jollakin tavalla lukukokemus tuntuu vajaalta ilman herkkuhetkeä. Yhtä lailla kakun maku ei mielestäni pääse oikeuksiinsa ilman kirjaa. Maistellessani sanoja maistan paremmin myös kakun.

(ote käsikirjoituksesta)  

Tein jo kesällä 2020 muistikirjaani pienen listan ideoista, millaisia kakkuja ja kirjoja kirjaani tulisi. Sitten asia unohtui ja jäi hautumaan. Kunnes tuli kevät 2021. Yhtäkkiä ajatus nousi esiin ja päätin: leipoisin ensimmäisen kirjakakkuni, kun kuusenkerkät puhkeaisivat metsään. Niitä tarvitsisin ensimmäiseen kirjakakkuuni, Anni Swanin Pikkupappilassa-teoksen Ullan voimafraasista ammentavaan Metsien kaukainen sini -kakkuun, jonka koristelisin kuusenkerkillä ja pensasmustikoilla. Mustikat olisivat kaukaista sineä ja kuusenkerkät loisivat metsän tunnelmaa.

Ja niin siinä sitten kävi. 

Toukokuun lopussa vajaa vuosi sitten, kun kuusenkerkät olivat vihreimmillään, leivoin ensimmäisen kirjakakkuni. Ja yhtäkkiä se olikin menoa. Kun olin ryhtynyt toimeen, kakut ja kirjallisuus alkoivat elää yhä vahvemmin mielessäni ja luova prosessi viedä mennessään. Ja koska opettajan kesä on vapautta täynnä, päätin omistaa kesäni kakuille. Kesälomalla kehitin ja leivoin yleensä yhden kakun viikossa. Hieman ennen ensimmäistä kakkua olin aloittanut käsikirjoituksen, joka alkoi myös kasvaa ja elää.

Olin oikeastaan jo aivan kahden vaiheilla lähettääkseni käsikirjoitukseni kustantamokierrokselle jo viime kesäkuussa. Minulla oli silloin noin parikymmentä sivua kasassa ja idea suunniteltuna aika pitkälle. Sitten tulikin stoppi. Koin, että tarvitsin etäisyyttä käsikirjoitukseeni ja kustantamoasiaan, ja työnsin molemmat tietoisesti pois mielestäni. Astuminen edemmäs unelmieni polulla kohti kirjailijuutta tuntuikin yhtäkkiä liian jännittävältä. Mietin jopa: haluanko ikinä julkaista yhtäkään kirjaa? Onko se liian jännittävää minulle? Vatsanpohjassa kupliva jännitys oli kasvanut liian suureksi. Olin hyökännyt kirjan tekemiseen liian suurella innolla ja nopeudella, enkä ollut ehtinyt valmistella tunteinani tarpeeksi seuraavaa askelta varten.

Etäisyys kasvoi lopulta suuremmaksi kuin olin suunnitellutkaan, sillä loppukesästä elämäni heitti kuperkeikkaa, enkä voinut keskittyä kirjaprojektiin. Sitten alkoi lukuvuosi, eikä ollut enää aikaa. Ja kun lopulta uskalsin kurkistaa käsikirjoitustani, en ollut enää varma mistään ja koin, että haluan tehdä käsikirjoitukselleni paljon enemmän ennen kuin etsin sille kustantajaa.

Ja tässä sitä ollaan! Viime perjantaina eli 1.4. lähetin käsikirjoitukseni ensimmäiseen neljään kustantamoon. Tällä viikolla aion lähettää sen vielä vähintään muutamaan muuhun, kunhan olen ensin tutkinut ja pohtinut tarkemmin, mihin kaikkialle se kannattaisi lähettää. Lisäksi aion tehdä vielä yhden oikolukukierroksen ennen seuraavia kustantamoita.

Käsikirjoitus on yhä keskeneräinen, mutta paljon olen silti saanut aikaan. (Tietokirjoja ei ole tapana tarjota kustantajille valmiina, vaan osa käsikirjoitusta ja suunnitelma riittävät.) Käsikirjoituksessa on 113 sivua, joista reilu 30 on kuvasivuja.  Siinä on noin 12 500 sanaa ja lähes 100 000 merkkiä. 15 kakkureseptiä ja 10 eri kirjailijaa. 

Lempikirjoilleni eli Montgomeryn Anna-kirjoille olen omistanut kokonaiset kolme kakkua. Mukana on monia tyttö- ja lastenkirjoja – ne ovat erityisen lähellä sydäntäni – mutta lisäksi on myös aikuistenkirjoja, kuten Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani ja Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme.

Hyviä kirjoja on monenlaisia. Olen valinnut mukaan kirjoja, joita yhdistää ennen kaikkea se, että ne ovat mielestäni ihania. Ihanuus on toki usein lukijan silmissä, mutta käsitykseni mukaan monet tähän teokseen valitsemani kirjat ovat sellaisia, joihin lukemattomat muutkin lukijat ovat kehittäneet vahvan ihanuussuhteen.

Minulle ihanat kirjat ovat sellaisia, jotka saavat sydämeni laulamaan. Koska itse olen kaunosieluinen romantikko ja ikuinen lapsi, tässä kirjassa ovat yliedustettuina rakkaustarinat, tyttökirjat ja lastenkirjallisuus. Lempikirjailijalleni Montgomerylle olen antanut muita kirjailijoita suuremman paikan. Hän on sen ansainnut.

(ote käsikirjoituksesta) 

Suunnitelmissa on vielä monen monta ihanaa kakkua. Kun kevät puhkeaa metsään, aion leipoa Ihanan toukokuun mansikkakakun (H. E. Batersin Oi ihana toukokuu) ja Nuuskamuikkusen kevätlaulukakun (Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia). Kaikki kakkuni olen halunnut kuvata ulkona puutarha- ja metsämiljöössä.

Kakkukirjani tekeminen on ollut aivan ihanaa kaikessa luovuudessaan. Koen päässeeni toden teolla toteuttamaan itseäni. Jos mietin viimeistä vuottani, koen, että onnellisimmat hetkeni olen kokenut leipoessani ja kuvatessani kirjakakkujani!

Olen visuaalinen ihminen ja rakastan sitä, kun saan omin käsin luoda jotakin kaunista ja ihanaa. Joskus on toki mennyt myös hampaiden kiristelyksi, kun jokin ei onnistu tai kimpussani on tuhatpäinen ja verenhimoinen hyttyslauma – yritä nyt siinä sitten jähmettyä paikolleen ottamaan täydellistä valokuvaa, kun tekisi mieli huitoa ja hyppiä. Muutamia kuvauskokemuksia olen tuonut mukaan myös kakkukirjaani. Näin kuvailen Anna-kirjoista ammentavan Suloisuuden valkean omenakakun kuvaamista.

Tämän kakun kuvaaminen lähes satavuotiaassa omenatarhassa oli minulle yksi elämäni lumoavimmista hetkistä. Mikä paikka, mikä tunnelma! Aika seisahtui ja kääntyi yli sata vuotta taaksepäin. Koin astuneeni sisään lempikirjaani. Näin ja kuulin, kuinka Anna ja hänen paras ystävänsä Diana istuivat kakkukesteillä omenapuun alla ja nauroivat, ja minä yhdyin heidän nauruunsa.

Kuvani eivät tavoita koko aistimaailmaa, mutta voit ehkä kuvitella lintujen liverryksen, kymmenien mehiläisten korvia huumaavan surinan, auringon lämmön sekä kesän ja vihreyden tuoksun.

(ote käsikirjoituksesta) 

Nyt elän jännittäviä aikoja! Löytääkö kakkukirjani kodin jostakin kustantamosta? 
Uskoisin, että ennemmin tai myöhemmin! Uskon ideaani, kirjoitustaitoihini ja siihen, että tämä on jotakin, minkä juuri minä osaan tehdä. Kustantamoita on Suomessa lukuisia, ja jos ensimmäisellä kierroksella saan vastaukseksi vain ei kiitosta, en aio lannistua, vaan hion tekstiäni lisää ja lähetän sen yhä uusille ja uusille kustantamoille. 
Minua rohkaisee lempikirjailijani L. M. Montgomeryn tarina: Hänen oli todella vaikea löytää kustantajaa esikoisteokselleen Anne of Green Gables -romaanille (Annan nuoruusvuodet). Montgomery oli jo luopua toivosta, kunnes eräs bostonilainen kustantamo hyväksyi käsikirjoituksen. Loppu onkin historiaa. Kirjasta tuli välitön menestys, Montgomerysta kuuluisuus ja pian orpo punapää nimeltään Vihervaaran Anna valloitti koko maailman. Ja tuo Montgomeryn esikoinen, jonka käsikirjoitus oli vähällä päätyä takansytykkeeksi, on yhä lähes 114 vuotta ilmestymisensä jälkeen rakastettu klassikko ja minun lempikirjani.

Maailmanmenestystä en omalle kirjalleni odota, mutta jos jotakin Montgomeryn tarina opettaa, niin sen, että lannistua ei kannata. Ja sen, että hylkäyskirjeet eivät tarkoita, että käsikirjoitus tai kirjaidea olisi huono.

Minua on todella paljon rohkaissut myös somesta saamani kannustus. Olen julkaissut kakkukuviani some-tileilläni ja saanut hyvin paljon kehuja ja rohkaisua.  Tiedän, että minulla on jo jonkinlainen yleisö odottamassa kirjaani. Olen perustanut kirjaprojektiini keskittyvän julkisen Instagram-tilin @kirjojajakakkuja  –  tervetuloa seuraamaan! Koska tili on julkinen, sinne voi kurkkia, vaikkei olisi omaa Ig-tiliä.

Kauhuromantiikkaa Shirley Jacksonin ja Charles Dickensin teoksista.

Odotan myös vähän jännityksellä, mitä kaikkea tämä vuosi tuo tullessaan kirjallisella rintamalla. Oikeastaan vasta muutamien viime vuosien aikana olen tosissani alkanut haaveilemaan kirjailijaunelmia. Olen hidas kirjoittamaan, mutta ideoita kirjoista minulla on runsaasti ja keskeneräisiä käsikirjoitusten raatoja useita.  Tykkään kirjoittaa monia tekstejä rinnakkain. Kun yksi on jumissa ja hautumassa, kirjoitan toista, kolmatta tai neljättä, ja kuukausien tauon jälkeen saatan palata ensimmäiseen. Kakkukirjani käsikirjoituksen työstäminen on eronnut siinä suhteessa muista käsikirjoituksistani, että sen suhteen ei ole tarvinnut odotella inspiraatiota, vaan jos olen päättänyt istua koneen eteen ja kirjoittaa sitä, olen todella voinut tehdä niin. Kaunokirjallisuus onkin sitten toinen juttu. Nyt alkaa kirjoittamisharrastus tuotta pikku hiljaa yhä kypsempää hedelmää. Kakkukirjani oli ihka ensimmäinen käsikirjoitukseni, jota olen tarjonnut kustantamoille, mutta luulen, että tämän vuoden aikana tulen tarjoamaan kustantamoille vielä 1–2 muutakin käsikirjoitusta.

Tällä hetkellä mieltäni kutkuttaakin kovin nämä kysymykset: Missä tunnelmissa päätän tämän vuoden? Onko minulla silloin taskussa ensimmäinen kustannussopimukseni?  Vai voisiko käydä jopa niin hyvin, että kustannussopimuksia olisi kaksi tai kolme?

  Jään mielenkiinnolla odottelemaan! 


maanantai 17. tammikuuta 2022

Lukupiirien lumoa - syyslukukauden lukupiirikirjat

Vuosi on vaihtunut ja takanani on kolmas syyslukukausi kansalaisopiston tuntiopettajana. Vedän Puulan seutuopistossa muun muassa erilaisia lukupiirejä. Tänä lukuvuonna niitä on toteutunut peräti neljä: Kirjallisuuspiiri, Etäkirjallisuuspiiri, Tyttökirjaklassikot-etälukupiiri ja Elämäkerrallinen etälukupiiri.

Korona teki tutuksi etäopetuksen ja huomasinkin, että etäopetuksena on hyvä järjestää sellaisia lukupiirejä, joihin ei yhdeltä pikkupaikkakunnalta löytyisi tarpeeksi paljon väkeä. Erityisen iloinen olen Tyttökirjaklassikot-lukupiirin ideasta ja siitä, että sain sen myös toteutumaan. Voiko edes kuvitella mitään ihanampaa kurssia?

Syyslukukauteen mahtui monta hyvää kirjaa ja monia mielenkiintoisia kirjallisuuskeskusteluita. Koska lukupiirejä on näin monia, olen pyrkinyt käsittelemään osin samoja kirjoja joissakin lukupiireissä. Yllättävän moni syksyn lukupiirikirjoista oli minulle entuudestaan tuttuja. Mutta hyviä kirjoja jaksaa lukea kerta toisensa jälkeen! Vain Juha Itkosen Ihmettä kaikki sekä Elly Griffithsin Siniviittainen nainen olivat minulle aivan uusia lukukokemuksia, muut olen lukenut aiemminkin.

Tässä postauksessa on lyhytarviot menneen syyslukukauden lukupiirikirjoistani. Tosin kahta näistä en lukenut tällä erää, koska ne ovat niin tuoreessa muistissa: L.M. Montgomeryn Pienen runotytön luin viimeksi kesällä ja Annan nuoruusvuodet viime tammikuussa. Kerron silti niistäkin!

Mutta ennen kuin menen itse asiaan, mainostan vielä etälukupiirejäni! Näihin voi tulla vielä mukaan nyt kevätlukukaudellakin ja saat kurssimaksun puoleen hintaan, jos hyppäät mukaan näin myöhään. Lisätiedot ja ilmoittautuminen Puulan seutuopiston nettisivuilla, tässä linkit erikseen jokaiselle kurssille:

Etäkirjallisuuspiiri 

Tyttökirjaklassikot-etälukupiiri

Elämäkerrallinen etälukupiiri

(Huom. nettisivun hinnat ovat koko vuoden hintoja.)

On ollut ihanaa sukeltaa työn merkeissä myös tyttökirjojen maailmaan!

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Stroutin tarkkanäköinen kuvaus amerikkalaisen pikkukaupungin elämästä ja sen ihmiskohtaloista on kiehtova. Elämässä tulee vastaan yhtä ja toista, mutta onneksi on donitseja, jotka tuovat edes vähän pehmeyttä ja lohtua arkeen.

Teos vilisee ihmisiä, mutta kaiken keskiössä tai taustalla on Olive Kitteridge -niminen eläköitynyt opettaja. Olive on vähän hapan ja hankala ihminen, mutta kovan ulkokuoren alla on inhimillisyyttä, joka säteilee välillä esiin. Koskettavin tarina on mielestäni "Nälkä"-niminen luku, jossa Oliven inhimillisyys tulee hienosti ja riipaisevasti esiin. "Pieni säväys" -luku taas tuo Olivesta esiin niin yllättävän puolen, että sitä lukiessani olin tikahtua nauruun.

Episodimainen romaani koostuu toisistaan irrallisista tarinoista, jotka voisi ehkä hahmottaa novelleiksikin. Kerronta poukkoilee eri näkökulmien ja aikatasojen välillä, mikä teki tarinan hahmottamisesta välillä haastavaa. Ihmiskuvauksessa Strout on taiturimainen ja onnistuu vakavista teemoista huolimatta myös naurattamaan lukijaa. Tämä oli toinen kerta, kun luin teoksen, ja yllätyin oikeastaan siitä, miten paljon huumoria löysin teoksesta tällä kertaa – en muista nauraneeni ollenkaan ensimmäisellä kerralla.


L. M. Montgomery: Pieni runotyttö

Pieni runotyttö oli mainio valinta Tyttökirjaklassikot-etälukupiirin ensimmäiseksi kirjaksi.

Kaipaako tämä hurmaava tyttökirjaklassikko edes esittelyä? Trilogian ensimmäisessä osassa Emilia Starr menettää isänsä ja päätyy sukulaistensa hoiviin Uuteen kuuhun. Elizabeth-täti on ankara, mutta onneksi on lempeä Laura-täti ja ymmärtäväinen Jimmy-serkku. Ja välillä tulee leimahdus, tuo ylimaallinen kokemus, joka sytyttää Emilian inspiraation!

Huomaan, että joka kerta, kun luen Runotyttö-kirjoja, pidän niistä enemmän kuin aiemmin! Joskus aikoinani tuli vertailleeksi Runotyttöjä ankarasti lempikirjoihini Anna-kirjoihin, sillä molemmista sarjoista löytyy paljon samaa, ja aina päädyin pitämään Runotyttöjä heikompina kopioina Anna-kirjoista. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minua alkaa kiehtomaan Runotytön erityisyys suhteessa Anna-kirjoihin. Emilia on ihana Emilia, eikä häntä tarvitse verrata muihin! 

Emilian kapuaminen "Alppipolulla" kohti kirjailijaunelmaa on hienosti kuvattu, ja huomaanpa nykyään yhä selvemmin, miten vahva tyttökirjasankari Emilia on: hän kyseenalaistaa aikuisten vallan ja on rohkeasti oma itsensä, omine ainutlaatuisine ajatuksineen.


Jennifer Worth: Hakekaa kätilö I

Worthin muistelmateos kertoo vangitsevasti kirjailijan nuoruusvuosista kätilönä nunnien järjestämässä äitiyshuollossa 1950-luvun Lontoon East Endissä, jonka asukaskunta koostuu pääosin hyvin suurista ja hyvin köyhistä perheistä. Tässä maailmassa kätilöillä riittää vientiä ja teos todella tempaa lukijan mukaansa!  

Worth avaa teoksessa ansiokkaasti myös äitiyshuollon ja kätilön ammatin historiaa sekä piirtää tarkan kuvan siitä, minkälaista oli elämän kirjo kirjan kuvaamassa historiallisessa ja kulttuurillisessa kontekstissa. Kirja on kiehtova matka maailmaan, joka on kovin erilainen kuin omani. Silti on jotakin samaa: ihmiset nauravat ja iloitsevat ja pitävät hauskaa myös slummeissa.

Kirja kuvaa myös tarkasti elämää Nonnatus Housessa, nunnien laitoksessa, jossa kirjoittaja nuoruudessaan asui. Tämä kirja pyyhkii ylimaallisen sädekehän nunnien yltä ja osoittaa, että nunnat ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Jotkut nunnat ovat aikamoisia persoonia ja saavat lukijan nauramaan makeasti. Taustajuonteena teoksessa kulkee kirjoittajan hengellinen haparointi ja vastausten etsiminen suuriin kysymyksiin: jokin nunnien uskossa alkaa pikku hiljaa puhutella häntä.


Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

Burnettin lastenkirjaklassikko on lumoava ja puhutteleva tarina puutarhan ja vihreyden parantavasta voimasta, kadonneen elämänilon löytymisestä sekä ystävyydestä. Omaa hyllyäni koristaa painos, jossa on Inga Mooren hurmaava kuvitus. Kuvitus tuo merkittävästi lisää iloa ja ihanuutta lukukokemukseen.

Intiassa kasvanut Mary jää orvoksi  ja hänet lähetetään Englantiin enonsa luokse suureen kartanoon keskelle nummia. Hemmoteltu, intialaisten palvelijoiden ympäröimänä kasvanut tyttö on hyvin epämiellyttävä ja kärttyisä ja tottunut saamaan kaiken – paitsi rakkautta. Kartanossa hänelle määrätty palvelija ei olekaan samaa sorttia kuin Intian palvelijat ja Mary saa esimerkiksi itse opetella pukemaan itsensä.

Uusi miljöö alkaa pikku hiljaa kiehtoa Marya, varsinkin kartanon kauan lukittu salainen puutarha, jonne ei ole edes avainta. Entä mikä on se itkulta kuulostava ääni, joka joskus öisin kiirii pitkin kartanon käytäviä? 

Kun elämä täyttyy uusista ja mielenkiintoisista asioista sekä ihmissuhteista, Mary alkaa kehittyä paremmaksi itsekseen.


L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

Ihanan Anna-sarjan ensimmäisessä osassa 11-vuotias orpotyttö Anna saapuu Prinssi Edwardin saaren Avonleaan uusien kasvattivanhempiensa, naimattomien sisarusten Marilla ja Matthew Cuthbertin luokse. Vihervaara-nimisestä talosta tulee hänelle rakas koti. Elämän riepottelema orpo kokee vihdoin löytäneensä paikkansa maailmasta, kodin, jossa on hyvä olla ja jossa häntä rakastetaan. Ei-mikään Annasta tulee Vihervaaran Anna.

Uusi ympäristö ja luonto lumoavat Annan, romanttisen haaveilijan, jolla on rikas mielikuvitus. Naapurin Diana-tytöstä Anna löytää kaipaamansa parhaan ystävän ja sukulaissielun. Koulunkäynti kiinnostaa Annaa ja hän on kunnianhimoinen. Annan elämä on saanut uuden ja onnellisemman suunnan, mutta punaiset hiukset ovat Annan elämän suurin murhe. Murhetta – mutta lukijalle naurua aiheuttaa toisinaan myös se, että Anna on kova sähläämään. Marilla yrittää tarmokkaasti kasvattaa Annasta kelpo ihmistä, mutta saakin pian huomata, että vanhemmuus kasvattaa häntä.

Annan nuoruusvuodet on lempikirjani, jonka olen lukenut niin monta kertaa, etten pysty pitämään siitä lukua. Se on kirja, jonka lumo säilyy vuodesta ja lukukerrasta toiseen. Tärkeintä kirjassa minulle on elämänilo, kauniit luontokuvaukset ja Annan romanttinen suhde luontoon sekä huumori. Toisaalta keskeisintä on Annan valovoimainen persoona, joka hurmaa lukijan ja tarjoaa minulle tärkeän samaistumiskohteen. Oli hauska huomata, että tämä tyttökirjaklassikko hurmasi Etäkirjallisuuspiirissäni niin vanhat kuin nuoret.


Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu

Sara Kokkosen teoksessa pääsevät ääneen tyttökirjafanit. Kokkonen on koonnut teokseensa suomalaisten lukijoiden lukukokemuksia ulkomaisista tyttökirjoista. Suurin osa kirjaa koostuu näistä lukijoiden puheenvuoroista, joissa nousee vahvana esiin rakkaus tyttökirjoihin sekä se, miten merkittävä vaikutus kirjoilla on ollut lukijoiden elämään. Itsekin osallistuin aikoinani tämän teoksen aineistonkeruuseen. (Oma ylistykseni Anna-kirjojen ihanuudesta löytyy sivuilta 133137.)

Kokkonen on jäsentänyt teoksen sisällön kirjailijoiden mukaan, ja jokaisen osion alussa on hänen kirjoittamansa lyhyt elämäkerta kirjailijasta sekä esittely tämän tuotannosta. Mukana on 10 kirjailijaa: Louisa May Alcott, Susan Coolidge, Frances Hodgson Burnett, Jean Webster, Lucy Maud Montgomery, Laura Ingalls Wilder, Helen Dore Boylston, Carolyn Keene, Martha Sandwall-Bergström ja Merri Vik. Sekä kirjailijoiden esittelyyn keskittyvät osuudet että lukijoiden lukukokemukset ovat antoisaa luettavaa kaltaisilleni tyttökirjafaneille. Teos tarjoaa kaikupohjaa omille lukukokemuksille ja ajatuksille, antaa uusia näkökulmia tuttuihin teoksiin ja niiden kirjoittajiin sekä toisaalta tarjoaa myös oivia lukuvinkkejä.

Tämä kirja oli mainio teos meidän Tyttökirjaklassikot-lukupiiriin, tarjosi eräänlaisen läpileikkauksen ulkomaisesta tyttökirjallisuudesta. Kokkonen on kirjoittanut teokselle myös sisarteoksen Rasavillejä ja romantikkoja, joka keskittyy kotimaiseen tyttökirjallisuuteen. Lukupiirissä meillä olikin käsittelyssä oikeastaan molemmat: sai valita, kumman näistä lukee tai lukeeko molemmat. Itse keskityin ulkomaiseen tyttökirjallisuuteen. Toisenkin olisin halunnut lukea, mutten ehtinyt.


Sirpa Kivilaakso: Satukuningatar Anni Swan

Jotkut kirjat katoavat muistista, joskus nopeastikin. Jotkut muistaa aina. Muistan selvästi, kun luin ensi kertaa Sirpa Kivilaakson kirjoittaman Satukuningatar Anni Swan -teoksen alkuvuonna 2018. Muistan ajatelleeni: tämä on paras kirjailijaelämäkerta, minkä olen koskaan lukenut!

Tosin on sanottava, että varsinkin siinä vaiheessa elämääni olin lukenut hyvin vähän kirjailijaelämäkertoja tai ylipäänsä elämäkertoja – ehkä vasta niihin aikoihin aloin kiinnostua myös elämäkerrallisesta kirjallisuudesta. Yhtä kaikki, kirja teki suuren vaikutuksen. Varsinkin minuun teki vaikutuksen se, kuinka syvällisesti ja analyyttisesti Kivilaakso lähestyy teoksessaan Anni Swanin satutuotantoa. Kivilaakso onkin kirjoittanut väitöskirjan Anni Swanin satusymbolismista, ja elämäkerrassa hän hyödyntää väitöskirjansa tulkintoja ja avaa Swanin satusymboliikkaa tämän elämää vasten.

Tämä toinen lukukertani teoksesta oli yhä yhtä vangitseva. Nautin erityisesti Anni Swanin ja Otto Mannisen hitaasti kehittyvän suhteen kuvauksesta, joka on esitetty tasa-arvoisena kahden taiteilijan kumppanuusliittona. Ja miten herkullista luettavaa onkaan kilpakosijoiden Eino Leinon ja Otto Mannisen piiritys ja ne lukuisat rakkausrunot, joita he runoilevat muusalleen, tuolle mustalle joutsenelle, Suomen tulevalle Satukuningattarelle! 

Antoisan lisän lukupiirikeskusteluumme toi se, että itse Sirpa Kivilaakso, joka kuuluu myös lukupiiriimme ja josta tuli ystäväni Anni Swanin Lumolinna -kirjaprojektin myötä, oli paikalla. Saimme kuulla häneltä mielenkiintoisia vastauksia lukuisiin kysymyksiin.


Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Tämä kirja on ollut teos, jonka lukemisesta olen haaveillut jo useamman vuoden, varmaan sen ilmestymisestä lähtien. Ja kun jotakin oikein odottaa, voi helposti käydä niin, että pettyy. Ihmettä kaikki tuotti minulle vähintään pienen pettymyksen, mutta jotenkin tuntuu, etten siltikään pettynyt. Odotin jotain, mitä ei olisi pitänyt odottaa, mutta sain jotain, mitä en osannut odottaa. 

Ihmettä kaikki on hieno ja tärkeä teos, jota voisin oikeastaan suositella kenelle vain. Siinä ollaan elämän ja ihmisyyden tärkeiden kysymysten äärellä ja se avaa ansiokkaasti tarinaa, joka on varmasti vieras monelle, myös itselleni: millainen on pikkukeskosen taistelu keskoskaapista sen ulkopuolelle ja kohti normaalia elämää, miten hauras mutta sitkeä on pienen ihmisen elämänlanka.

Autofiktiivisessä teoksessa Juha Itkonen käsittelee omaa kokemusta syntymättömän lapsen menettämisestä ja siihen liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Hän käsittelee toivoa ja huolia, jotka heräävät uuden raskauden sekä ennenaikaisen syntymän myötä. Kirjan luettuaan voi vain todeta: ihmettä kaikki! Ihmeellistä on elämän alku ja syntymä, ihmeellistä myös se, miten lääketiede voi auttaa ennenaikaisesti syntyneitä hyvin pieniä ja avuttomia vauvoja.


Elly Griffiths: Siniviittainen nainen

Englantilaisessa Ruth Galloway -dekkarisarjassa arkeologi Ruth ratkoo poliisin rinnalla murhamysteereitä.

Tässä sarjan kahdeksannessa osassa uskonnollisuudesta tunnetun kylän hautausmaalla nähdään siniviittaisen Neitsyt Marian ilmestys. Seuraavana päivänä lähes samasta paikasta löytyy surmattu nainen sinisiin pukeutuneena. Vanha ystävä ottaa yhteyttä Ruthiin ja kertoo kirjeistä, joissa häntä uhkaillaan naispappeuden vuoksi. Tapahtumat vaikuttavat linkittyvän toisiinsa, ja kohta Ruth sekä paikkakunnan poliisit ovat tempautuneet mukaan mysteeriin, jossa taistellaan aikaa vastaan. Koska tulee seuraava ruumis?

Sarjaa kuvattiin jossakin lähteissä "tunnelmalliseksi", mikä oli yksi syy, miksi ehdotin kirjaa lukupiirilleni. En ole dekkari-ihmisiä, mutta ajattelin, että tunnelmallinen dekkari sopia myös minulle ja lukupiirille, joka ei vertahyytävyyttä kaipaa. Jouduin pettymään. En löytänyt kirjasta mitään tunnelmallista, ainakaan minulle sopivaa tunnelmaa. 

Lukukokemus jätti tyhjäksi. En oikein saanut kirjasta mitään. Toisaalta kirja kulki eteenpäin melko vetävästi, sitä oli helppo ja "ihan kiva" lukea, ja oli jollain tavalla virkistävää lukea jotain tavanomaisen kirjakuplani ulkopuolelta. Myöskään kukaan lukupiirissämme ei ihastunut kirjaan. Sarja on kuitenkin ollut hyvin suosittu, ja loppupäätelmäni on, että kirja ei yksinkertaisesti ollut minun tai meidän juttumme.

Tässä syyslukukaudella luetut lukupiirikirjat. Vain Olive Kitteridge puuttuu kuvasta.

maanantai 21. kesäkuuta 2021

Kolumni: Anna, ystäväni

Se ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä eikä lukaisulla. Se tapahtui sattumalta lukioaikoinani.

Yliopistossa meidät määrättiin tenttikavereiksi. Siitä se sitten alkoi. Kohta olimme erottamattomat ja kirjoitimme kaikki tutkielmat yhdessä.

Tai oikeastaan minä kirjoitin ja hän kannusti. Olimme täydellinen tiimi.

Hän on Anna, ystäväni. Paras ystäväni.  

Hän on kirjaimia paperilla. Jälki sielussani. Anna Shirley, Vihervaaran Anna. Kanadalaisen L. M. Montgomeryn tyttökirjaklassikon Annan nuoruusvuosien (Anne of Green Gables) ja kahdeksanosaisen Anna-sarjan päähenkilö, joka 113 vuotta sitten aloitti maailmanvalloituksensa ja teki tiensä lukuisten lukijoiden sydämiin.

Sanotaan, että totuus on tarua ihmeellisempää. Minulle voimallisimmat tarinat ovat kaunokirjallista fiktiota. Usein tuntuu, että kaunokirjallisuuden rivien välistä löytyy suurempia totuuksia kuin yksikään tietokirja voisi koskaan kertoa. Kuva kuulemma kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Yksi romaani voi kertoa enemmän kuin tuhat tietokirjaa. Kaunokirjallinen tarina ja kieli puhuttelevat tavalla, johon tietoteos ei kykene.

Ystäväni on opettanut minulle tärkeitä asioita elämästä, lohduttanut murheissa, muistuttanut olennaisesta. Hänen seurassaan olen kasvanut siksi ihmiseksi, joka olen. Olen hyväksynyt itseni. Miksi en arvostaisi itseäni, kun pidän sukulaissielustani? Vihervaaran Anna on peilini, jota katsomalla olen oppinut ymmärtämään itseäni ja kehittämään vahvuuksiani.

Tärkeintä minulle Anna-kirjoissa on kauneuden maailma ja mielikuvituksen merkitys. Annalle syvintä onnea tuottavat visuaaliset ilot, varsinkin luonto. Kaimani muistuttaa aina: avaa silmäsi ja näe kauneus. Minulle Anna-kirjojen ytimessä on sama viesti kuin Anni Swanin tuotannossa: satusilmät, joiden läpi katsomalla voi löytää luovuuden ja elämän ihmeellisen kauneuden.

Kun todellisuus ei miellytä, sen voi mielikuvituksen voimalla koristaa kauniimmaksi. Vaatimattomasti puettu orpo voi kuvitella itsensä lady Cordelia Fitzgeraldiksi, upeaksi naiseksi ylellisessä puvussa ja jalokivissä.  

Kun olin erään elämäni tärkeimmän valinnan – morsiuspuvun oston – edessä, tuntui kuin tähtiin kirjoitetulta, että minun oli saatava juuri se Cordelia-niminen puku.  Sen nimi, vintage-henkisyys ja laahus toivat mieleeni lempikirjani maailman.

Annan nuoruusvuodet olen lukenut ainakin 20 kertaa. Kun tuntee kirjan yhtä hyvin kuin sielunsa, voi välillä avata sen ja löytää yhdestä lauseesta kokonaisen maailman.

Joka kesä palaan Annani pariin. Annan nuoruusvuosien tunnelma on mielikuvissani kuulaan keltainen, kuin kesäkuinen aamu. Se on täydellinen kesäkirja. Lue ja ihastu! Ehkäpä löydät satusilmät ja näet puiden vihreyden heleämpänä kuin koskaan.




Tämä kolumni on julkaistu tässä kuussa ilmestyneessä uusimmassa Onnimannin numerossa (lastenkirjallisuusalan lehti).

Samassa lehdessä julkaistiin myös Anna-kirjojen luontokuvaa ja Vihervaaran Annan luontosuhdetta käsittelevä artikkelini, joka perustuu aiheesta kirjoittamaani yleisen kirjallisuustieteen sivuaineen tutkielmaan. Tutkielmani löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Alun perin kirjoitin kolumnini kesällä 2020 Kangasniemen Kunnallislehden Kesälehteen, jossa se julkaistiin laatimani kesäkirjavinkkijutun kainalossa. Myöhemmin tarjosin tekstiä Anna-astikkelini kaveriksi Onnimanniin, jossa se julkaistiin hieman muokattuna.

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Reuna-kustantamon Joulukalenteri: Hotelli Sylvia

Tervetuloa Hotelli Sylviaan

Teidät on kutsutti viettämään joulua hotelliimme. Pyydän, että saavutte kutsun kääntöpuolella ilmoitettuun aikaan.

Olemme varanneet teille huoneen ja juhlallisen jouluaterian ohjelmineen.

Teidän ei tarvitse ottaa mukaan muuta kuin joulumieli. Unohtakaa matkatavarat ja kaikki muu ylimääräinen. Riittää, että saavutte itse paikalle.

Reuna-kustantamon Joulukalenteri: Hotelli Sylvia tuo lukijalle joulumielen ja ripauksen joulun taikaa ja ihmettä. Teos sisältää 24 jouluista novellia, jotka kaikki linkittyvät samaan kehystarinaan.

Hotelli Sylvia on vanha 1700-luvulla perustettu perinteikäs hotelli, joka herää henkiin vain kerran vuodessa jouluksi. Silloin sinne kutsutaan 24 vierasta yhdeksi yöksi viettämään joulua. Vieraat eivät tunne entuudestaan hotellin omistajaa rouva Sylviaa, mutta tuntuu, kuin Sylvia jollakin mystisellä kyvyllä tuntisi heidät. Kaikilla on jokin syy, miksi heidät on kutsuttu ja miksi he ovat hotelliin päätyneet. Kaikki ovat jollain tavalla eksyksissä omassa elämässään, mutta joulun taika kohtaa heidät hotellissa ja samalla vieraat kohtaavat itsensä ja menneisyytensä.

On kutkuttava idea tehdä joulukalenteri kirjan muotoon. Reuna-kustantamolla on jo pitkät perinteet Joulukalenteri-kirjan tekemisessä. Kirjakalenterin 24 novellilla on kullakin eri kirjailija. Yksi heistä on kotikuntamme oma kirjailija Maria Kuutti, jonka mukanaolo olikin syy siihen, miksi kuulin ja kiinnostuin kirjasta. Teosta voi lukea joulukalenterin tapaan: jokaiselle päivälle yksi novelli. Itse kuitenkin luin teoksen kuin tavallisen kirjan omaan tahtiini.

 Kirjan 24 elämänkohtaloa kietoutuvat hienosti saman kokonaisuuden osiksi. Tarinoissa on jotakin samaa, mutta silti erilaista. Olisikin ollut kiinnostavaa tietää, millaiset ohjeet kirjailijat ovat saaneet novellien kirjoittamiseen.

Jokaisen novellin jälkeen on lyhyt esittely kirjailijasta. Esittelyssä he kertovat paitsi keitä ovat ja mitä ovat kirjoittaneet, myös miksi ovat mukana Joulukalenterissa ja mitä joulu heille merkitsee. Mielestäni on kiva, että kirjailijoista on pienet esittelyt. Näin heidän persoonansa, joka välittyy myös novelleista, tulee lähelle lukijaa. 

Myös kirjan tekemisessä on ollut mukana joulumieltä. Joulukalenterin tuotot menevät aina johonkin hyväntekeväisyyskohteeseen. Tämän vuoden kalenterin tuotot lahjoitetaan Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyö-yhdistykselle vähäosaisten auttamiseen.

Joulukalenteri toimi minulle hyvin kevyenä välipalakirjana ja joulumielen nostattajana. Toisaalta osa novelleista tarjosi lukijalle syvällistäkin pohdittavaa, kuten Kari Valton novelli "Huone 25", jota siteeraan näin lopuksi.

Novelli päättyy vasta lopetusmerkkiin. Uutta ei voi syntyä ilman muutosta. Umpikujasta ei pääse ulos tekemättä täyskäännöstä. Minkä olette kadottanut, se löytyy vain etsimällä. Jos olette edelleen jumissa elämänne novellin kuudennella sivulla, tiedätte aikanne vähitellen hupenevan.

Joulukalenteri: Hotelli Sylvia

Juha Mäntylä (toim.)

Reuna, 2020

403 s.