tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kesälomani suurin saavutus: Luin Alastalon salissa!


Hurraa!


Minä tein sen! Luin kuulkaas Alastalon salissa, tuon Volter Kilven suuren modernistisen luomuksen, jonka loppumattomille sivuille on moni lukija tuupertunut ja jonka lukemista kirjaharrastajalle voi pitää samanlaisena suursaavutuksena kuin Mount Everestin valloitusta vuorikiipeilijälle. Itse asiassa minäkin olen tuupertunut kerran aikaisemmin tällä samalla kirjanvalloitusmatkalla, mistä olen kirjoittanut täällä.

Helppo matkani tuon kirjallisen Mount Everestin huipulle ei suinkaan ollut. Ensimmäisten vajaan kolmensadan sivun parissa tarvoin tahmeasti usean kuukauden. Sitten otin suuren loppuspurtin ja alle viikossa kirisin yli 500 sivua, sillä matkani loppuhuipennus alkoi luoda painetta: tavoitteenani nimittäin oli saada teos luettua ennen visiittiäni Kustavin jokavuotisilla Volter Kilpi -päivillä, jonne minun oli määrä mennä siskojeni kanssa perjantaina 14.7. ja joilta minun oli tarkoitus ostaa se kuuluisa paita, jossa lukee ”Olen lukenut Alastalon salissa”. Vähän tiukkaa teki tuon tavoitteen saavuttaminen ajallaan. Viimeisellä viikolla oli ohjelmassa yhtä jos toista, ja monena yönä nukkumaanmeno viivästyi sen takia, että olin yömyöhään nenä kiinni kirjassa. Parikymmentä viimeistä sivua jäi luettavaksi automatkalla Kustaviin. Jossakin Taivassalon kohdalla, ehkä puolisentuntia ennen etappiamme, käänsin vihdoin viimeisen sivun. Viimeisen, noin seitsemän riviä pitkän, virkkeen luin ääneen autossa olleille kahdelle siskolleni raikuvien aplodien saattelemana. Voi sitä suurta onnen tunnetta! Olin paitani ansainnut!

Tuon paidan saaminen oli oikeastaan se juttu, joka minua motivoi suureen ja uhkarohkeaan yritykseen. Sen saaminen minulle merkitsi vähän samaa kuin aikoinaan valkolakin painaminen päähäni tai maisterintodistuksen saaminen käteeni symbolina kovasta uurastuksestani sivistyksen polulla. Illalla tullessamme takaisin Kustavista pysähdyimme ihastelemaan Mannerheimin syntymäkodin, Louhisaaren kartanon, tiluksia. Tyhjällä parkkipaikalla puin paidan vihdoin päälleni ja siskoni räpsi minusta ”valmistujaiskuvia” upeassa kartanomiljöössä.




Alastalon salissa


Alastalon salissa on teos, joka ei monellekaan kauheasti esittelyitä kaipaa. Tämä vuonna 1933 julkaistu modernistinen tajunnanvirtaromaani on Volter Kilven pääteos. Teoksen tapahtumat kattavat kuusi tuntia ja sijoittuvat Alastalo-nimisen herran saliin. Kylän miehet on kutsuttu koolle parkkilaivahankkeen nimissä. Alastalo on tehnyt piirustukset laivasta, ja illan aikana toivotetaan vieraat tervetulleiksi, valitaan piippua tarkasti, poltellaan piippua, nautitaan juomia, luodaan silmäyksiä, ajatellaan syntyjä syviä, kerrotaan kaskuja ja tarinoita, vähän väännetään ja kinastellaan – kunnes päästään asiaan ja esitellään piirustukset sekä merkitään nimet ja osuudet parikkilaivasta asiakirjoihin. Tämän jälkeen herrat kutsutaan illalliselle ja vieraat siirtyvät toiseen huoneeseen. Alastalon sali hiljenee – ja tadaa: teos loppuu!

Juoni ei siis ole järin jännittävä, ja olen pahoillani, jos jonkun mielestä spoilasin kertomalla jopa loppuratkaisun. Kilven viivyttelevä kerronta ottaa jokaisesta hetkestä kaiken irti: henkilöiden kaikki toimet, jokainen askel, jokainen liike ja jokainen katse kerrotaan ja analysoidaan tuiki tarkkaan. Samoin henkilöiden lukuisat mielensisäiset ajatukset ja jokainen ääneen lausuttu sana tuodaan julki. Ja kun salissa riittää populaa kylän joka nurkalta, voi vain kuvitella, että sanoja ja sitäkin enemmän ajatuksia saliin mahtuu illan aikana. Kaikesta tästä Volter Kilpi on onnistunut kirjoittamaan kaksiosaisen suurromaanin, joka on yhteensä yli 800 sivua pitkä. Teoksen kuuluisin kohtaus on ns. piipunvalintakohtaus, jossa vanhapoika Härkäniemi astelee piippuhyllyn luokse ja todellisena piippujenymmärtäjänä liuttaa katsettaan piippuvalikoimaa pitkin analysoiden jokaista piippua päänsä sisällä ja lopulta valiten itselleen sopivan. Tämä noin 70-sivuinen kohtaus, jossa pintatasolla on kyse vain piipuista, on loppujen lopuksi kyse koko maailmasta ja ihmismielen saloista. Se on myös syvääluotaava henkilökuvaus itse Härkäniemestä. Piipunvalintakohtaus tiivistää myös oivallisesti, mistä modernistisessa tajunnanvirtatekniikassa huikeimmillaan on kyse.

Kilpi venyttää kerrontaansa myös sillä, että hän käyttää kuvauksessaan Kalevalan ja kansanrunouden mieleen tuovaa toisteisuutta: sama asia mainitaan usein kahteen tai usempaan kertaan toisenlaisin sanankääntein siten, että kuvattava asia ikään kuin analysoidaan tarkemmin. Upeinta teoksessa onkin Kilven ilmiömäinen kielenkäyttökyky. Kilven kieli on rikkaampaa kuin yhdenkään toisen lukemani suomalaiskirjailijan. Tämä tekee teoksesta myös äärimmäisen haastavan lukijalleen, sillä teos vilisee sanoja, joita en ole ikinä kuullutkaan. Veikkaampa, että monia niistä ei löytyisi minkään maailman sanakirjoistakaan, edes vanhemmista, vaan Kilpi itse on muovannut kieltä mielensä mukaisesti. Teoksen kielessä onkin paljon onomatopoeettisuutta ja kuvailevuutta, ja hyvällä tyyliaistilla varustettu lukija pystyykin monen sanan merkityksen itse aistimaan ja päättelemään.


Lukukokokemukseni Alastalon salista oli hyvin kahtalainen. On tunnustettava, että teoksen lukeminen oli sen vaativuuden vuoksi ajoittain ihan sanoinkuvaamatonta tuskaa. Välillä olin pihalla kuin lumiukko. Tajunnanvirran seuraaminen vaatii ihan ääretöntä keskittymiskykyä, ja toisinaan, kun keskittymiskykyni herpaantui, putosin pahasti kärryiltä ja niille kärryille pääseminen saattoi kestää pitkän tovin. Mutta kuitenkin samalla Alastalon salissa oli minusta ihan äärettömän upea teos! Niinä hetkinä, kun pääsin syvään keskittymisen tilaan ja pystyin lipumaan tajunnanvirran vietävänä, teos avautui minulle loputtoman kielellisen rikkauden ja humoristisen veikeyden lähteenä. Alastalon salissa on oikeasti hauska teos, ja tarjosi minulle monet makeat naurut. Tämän lisäksi teoksen kuvaamassa vanhassa saaristolaiselämässä oli kaunista viehätystä ja nostalgiaa.

Saipa Alastalon salissa minut lopulta myös vähän itkemään haikeudesta: kun sali teoksen lopussa hiljenee ja tyhjenee ja kertoja kuvailee tätä tapahtumaa hieman kaunopuheisin sanakääntein, täyttyi mieleni haikeudesta ja silmät kyynelistä. Kun oli viettänyt teoksen parissa niin monta ja pitkää hetkeä, tuli miltei ikävä teoksen maailmaa ja sen henkilöitä. Luulen, että haluan palata tämän teoksen pariin vielä uudemman kerran elämässäni – mutta en ehkä seuraavaan kymmeneen vuoteen.

Lempparihahmoni teoksessa on ehdottomasti vanhapoika Malakias Härkäniemi, joka sympaattisuudellaan suorastaan valloitti sydämeni. Lopetankin bloggaukseni erääseen mainioon lainaukseen siitä kuuluisasta punvalintakohtauksesta, jossa Härkäniemi valitsee itselleen piippua ja tuumailee yhtä ja toista samalla.

Malakias Afrodite Härkäniemi siis hommasteli piippuhyllyn edessä salin peränurkassa, hän oli semmoisessa toimituksessa, jonka järkimies, ja vasitenkin Härkäniemen kaltainen mies aina suorittaa kiirehtimättä ja visulla harkinnalla. Hyvässäkin talossa ja hyvälläkin piippuhyllyllä on monenkaltaisia piippuja, hyviä ja vielä parempia, ja mies, joka pitää suutansa kunniassa, valikoi hampaisiinsa parhaan. Ei naimisiinkaan mennä kenen kanssa hyvänsä, vaan valikoidaan vaimoväkeä, sortteerataan ja jätetään hyllylle vieläkin parempaa sihdatessa, eikä suinkaan ihminen suutansa huonompana astiana pidä kuin sänkyänsä. Minä, joka olen ymmärtänyt pysyä naimattomana miehenä tähän ikään asti, kuinkas minä piipun vaalissakaan olisin kevytmielinen? arveli Härkäniemi tunnontuskissaan jo ennen kuin oli ensimmäistäkään koreata ehtinyt hypistellä piippuhyllyllä. Tuon Alastalo on ostanut Memelistä! Härkäniemi katseli parastikään korttelin korkuista valkeata posliinipesää viimeisenä vasemmalla: mukavaa sitä oli katsella, heloposkinen mamsellin kuva nauraa hirvitteli kyljessä, niin että mieltä hempeytti, mutta ottikos tupakkamies semmoisen kapineen kouraansa? Omaatuntoakin soimaisi, kun kämmen pitelisi hempukkaa, ja miltäs savu maistuu posliinista? Ei ihminen tupakan makua kädellänsä pitele, hän tuntee sen suussansa, ja posliinipesän haiku on kovaa. Minä en ole koskaan uskonut semmoisiin miehiin, jotka tupakoivat posliinipiipusta, se, jonka suu ei sano tupakan-tuntoa, sen järki hutiloi muissakin miesten asioissa!



Vietimme mukavan kesäpäivän Kustavissa ja kävimme moikkamassa myös herra Kilpeä kirkkomaalla.

Volter Kilpi
Alastalon salissa I ja II ( 1933)
Otava
421 + 405 s.