keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Ishiguron Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on teos, josta olen kuullut pelkkää hyvää ja jonka olen halunnut lukea jo pitkään, useita vuosia. Jo monen monta kuukautta sitten keväällä varattuani kaksiöisen huvilahotelliloman Hangosta (josta olen kertonut sekä kuvabloggauksessa että videobloggauksessa) päätin, että haluan lukea Pitkän päivän illan nimenomaan Hangossa, vanhassa huvilassa, jonka menneen maailman tunnelmaan ajattelin Pitkän päivän illan hyvin sopivan. Tein niin kuin päätin ja olin oikeassa. Hanko, Villa Maija ja Pitkän päivän ilta sointuivat ihanasti yhteen. Mielestäni on tärkeää, että lukumiljöö ja teoksen henki ovat sopusoinnussa - jos vain suinkin mahdollista.


Villa Maijan tunnelmissa oli hienoa lukea Pitkän päivän iltaa, mutta niin myös Hangon ihanilla rantakallioilla.

Pitkän päivän ilta oli upea lukukokemus. Tosin täytynee myöntää, että vaikka pidin teosta hienona ja lukemisen arvoisena, olin ehkä loppujen lopuksi hieman pettynyt. Teos ei ollut aivan niin huikaiseva kuin olin kuvitellut. Niin saattaa käydä silloin, jos on odottanut jonkin teoksen lukemista aivan liikaa ja on kuullut siitä liiaksi kaikkea hyvää. Mutta hieno teos oli ja varsinkin lopetus oli hieno ja kävi suorastaan sieluuni, mikä nosti huomattavasti lukukokemuksen arvoa silmissäni.

Pitkän päivän ilta on kuvaus englantilaisen yläluokan murtumisesta, vanhojen arvokkaiden perinteiden katoamisesta ja maailman muuttumisesta huonompaan. Haikeasävyinen teos on hengeltään nostalginen. Se on tarina taakseen katsovasta vanhasta miehestä, joka haikein ajatuksin muistelee mennyttä hyvää aikaa. Päähenkilönä on elämänsä illassa oleva vanhan englantilaisen kuuluisan kartanon iäkäs hovimestari, ja teos tarjoaa samalla hienon kurkistuksen hovimestarin elämään - tarjoaa palan jostakin menneestä ja kadonneesta, jostakin, mistä oikeastaan 2000-luvun keskivertosuomalaisessa tuskin on aavistustakaan.

Romaanin päähenkilö on Stevenson-niminen hovimestari, joka on suurimman osan elämästään omistanut englantilaisen lordi Darlington-nimisen merkittävän herran palvelemiselle. Lordi Darlington on kuitenkin siirtynyt ajasta ikuisuuteen, ja hänen kartanonsa on myyty amerikkalaiselle rikkaalle liikemiehelle. Stevenson, kartanon vakiovarusteisiin kuuluvana hovimestarina, on ikään kuin myyty kartanon mukana uudelle isännälle. Uusi isäntä ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin vanha. Hän edustaa jotakin uutta ja rappiollista, siinä missä lordi Darlington edusti vanhaa englatilaista aristokraattista perinnettä, jonka kuolemista oikeastaan lordi Darlingtonin kuolema symboloi. Stevenson, oltuaan koko elämänsä fyysisesti sidottuna kartanon elinpiiriin , tekee jotakin tavatonta ja joutuu lähtemään työnsä nimissä pienelle matkalle maaseudulle. Matkan aikana hän muistelee mennyttä hyvää aikaan lordi Darlingtonin palveluksessa, ja suurin osa teoksesta onkin takaumaa menneestä.

Teoksessa on mielenkiintoista hovimestarin näkökulma. Hovimestarit ovat toki "palvelusväen yläluokkaa", mutta silti he kuuluvat palvelusväkeen eli toisin sanoen ovat luokkayhteiskunnan pyramidin alimpaa kerrostumaa. Siksipä ihmisillä - ja ainakin itselläni - on kenties sellainen kuva hovimestareista, että he tekevät jotakin melko yksinkertaista ja vaatimatonta työtä. Hovimestari Stevenson kuitenkin kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti työnsä arkea lordi Darlingtonin palveluksessa, ja sen kautta piirtyy tarkka kuva hovimestarin työnkuvasta ja maailmasta palvelusväen silmin. Yllätyin tajutessani, että hovimestarin työhän ei ole mitään yksinkertaista jäykkää pönöttämistä hännystakissa viiniä herrojen laseihin kaataen - sellaista, mihin kuka tahansa pystyisi - vaan itse asiassa hyvin vaativa ammatti, joka vaatii rautaista ammattitaitoa ja mitä suurinta omistautumista työlleen. Hovimestareilla ja palvelusväellä on suurta ammattiylpeyttä ja oma moraalinsa, joka määrittää heidän työtään. Kunnon hovimestari ja kunnon palvelija omistaa koko elämänsä työlleen. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että kunnon ammatti-ihminen pysyy koko elämänsä naimattomana ja on sen sijaan kihlautunut työlleen. Palvelija, joka menee naimisiin, pettää ja häpäisee koko ammattikuntansa. T'ällaisia varoittavia esimerkkejä kyllä esiintyy romaanissa useita, ja heidän kauttaan piirtyy kuva, että palveluspaikkansa hylkäävää ja alttarille niin sanotusti aivan kunniallisesti astuvaa palkollista pidetään pinnallisena ja moraalittomana hepsankeikkana.

Teos nostaa esiin myös palvelusväen merkityksen. Historia on suurmiesten historiaa, emmekä  tule yleensä ajatelleeksi, että siellä, missä historian suurmiehet kokoontuivat, oli hovimestari ja palvelusväki mahdollistamassa tärkeän kokoontumisen luomalla suotuisat puitteet kokoontumiselle. Stevenson edustaa hovimestareiden aatelia, sillä hän on palvellut kuuluisassa kartanossa, jonka maine tunnetaan kautta maan. Darlingtonin kartanon saleissa on nimittäin kirjoitettu maailmanhistoriaa. Siellä ovat monet historiankirjoista tunnetut suurmiehet käyneet tärkeitä neuvotteluita. Siellä on  solmittu ja hoidettu tärkeitä poliittisia suhteita sotien välisenä aikana ja päätetty Englannin kohtalosta.   Omalla vähäeleisellä tavallaan on myös esimerkiksi hovimestari Stevenson ollut kirjoittamassa sitä historiaa.


Tämä bloggaus kirjoitettiin näissä maisemissa auringon laskua ihaillen Kuusiston linnan raunioilla.

Minä-kertojalla kirjoitettu teos tuo hieman mieleen Kotiopettajattaren romaanin. Mutta tämä ei ole Kotiopettajattaren romaani, vaan Hovimestarin romaani. Tämä on tarina ihmisestä, joka on ehkä osin ylenkatsottu ammattinsa vuoksi, mutta joka on kuitenkin ihminen siinä missä muutkin ja myös hyvin lahjakas ja taidokas ammatissaan. Tietyllä tavalla teos toi mieleeni myös Charlotte Bronten Syrjästäkatsojan tarinan, sillä sen tavoin Pitkän päivän ilta on tarina ihmisestä, jonka osana on olla sivustaseuraajana ylempiarvoisten ihmisten elämässä ja ansaita paikkansa maailmassa kovalla työllä ja aherruksella.

Teoksen loppu tarjoaa hienoja metaforia ja puhuttelee lukijaa niiden kautta.  Vanhuus ei ole kaiken loppu, vaan se voi olla parhaimman alku - ilta on parasta aikaa.
 Me kaikki voimme olla oman elämämme hovimestareita. Me pienet ihmiset, jotka seuraamme syrjästä suurten ihmisten toimintaa ja kulutamme päivämme arkisen, arvottomana pidetyn aherruksen parissa, voimme kuitenkin omalla tavallamme tehdä jotakin tärkeää.

Seuralaiseni lähti jo parikymmentä minuuttia sitten, mutta minä jäin vielä penkille odottamaan äskeistä tapahtumaa - laiturin valojen syttymistä. Ja kuten jo sanoin, ilo jolla laiturille kokoontuneet huvittelijat tervehtivät tuota pientä episodia vahvistaa seuralaiseni sanat: monille ihmisille ilta on päivän parasta aikaa. Ehkä miehen neuvossa on järkeä - ehkä minun pitäisi lakata katsomasta taakseni, omaksua myönteinen asenne ja yrittää nauttia siitä, mitä päivästäni on jäljellä. Sillä mitä me voimme loppujen lopuksi saavuttaa sillä, että tuijotamme jatkuvasti taaksemme ja syytämme itseämme, jos elämä ei olekaan osoittautunut toiveidemme mukaiseksi? Sellaisille ihmisille kuin te ja minä ankara totuus on se, että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa kohtalomme kokonaisuudessaan niiden suurten miesten käsiin, jotka pyörittävät tätä maailmaa ja tarvitsevat palveluksiamme. Mitä siis hyödyttää kiusata itseään liikaa sillä, mitä olisi tai ei olisi voiut tehdä valvoakseen oman elämänsä suuntaa? Eikö riitä, että sellaiset ihmiset kuin te ja minä edes yrittävät antaa oman pienen panoksensa jollekin oikealle ja arvokkaalle asialle. Ja jos joku meistä on ollut valmis uhraamaan  suuren osan elämästään sellaisille tavoitteille, hänellä on jo sinänsä aihetta ylpeyteen ja tyytyväisyyteen lopputuloksesta riippumatta.


Kazuo Ishiguro
Pitkän päivän ilta, 1990
(The Remains of the Day)
Suom. Helene Butzov
Tammi
283 s.


perjantai 24. kesäkuuta 2016

Hanko kuvina: lukumatkalla Hangossa

Viime viikolla koitti kesälomani suurin kohokohta: kauan odotettu hotelliloma Hangossa, vanhassa 1880-luvulla rakennetussa huvilassa nimeltään Villa Maija. Tunnelmiani lomaltani on nähty jo aiemmin ensimmäisen videobloggaukseni muodossa. Tähän bloggauksen teen kuitenkin koosteen matkastani kuvin ja lyhyin tekstein. Kuvia tulikin räpsittyä matkan aikana huima määrä, minkä vuoksi tässäkin bloggauksessa on ennätysmäärä valokuvia.


Olen pitkään haaveillut meneväni joskus ihan ypöyksin jonnekin ihanaan hotelliin tarkoituksena vain olla ja rauhoittua, nauttia elostani ja olostani ja ennen kaikkea lukea kirjoja. Kaksiöinen hotellilomani oli kaiken odotuksen, haaveilun ja menetettyjen eurojen arvoinen. Rakkaiden kirjojeni parissa, kauniissa miljöössä, suolaisen meren äärellä ylhäisestä yksinäisyydestäni nauttien koin olevani ehkä onnellisempi kuin koskaan. Kirjoja en kuitenkaan tullut lukeneeksi ehkä aivan yhtä paljon kuin olin haaveillut, mutta ei se mitään. Luin kaksi kokonasta teosta: Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan ja L. M. Montgomeryn tarinakokoelman Tiedän salaisuuden. Näiden lisäksi aloitin Evelyn Waughin Mennyttä maailmaa. Lukemiseni olin valinnut etukäteen vanhaan huvilamiljööseen sopiviksi.

Hotelli Villa Maija

Tuolla toisen kerroksen oikeassa kulmassa sijaitsi huoneeni
Huoneessa oli myös ihana lasitettu parveke, joka oli kuin luotu kirjojen lukemiseen!


Lukuhetkiä huvilan parvekkeella




Mitä tein viimeisenä aamuna sängyssäni herättyäni



Neljän tuulen tupa - Fyra vindarnas hus

Pienellä mäntysaarella sijaitseva Neljän tuulen tupa muodostui lempiruokapaikakseni paitsi viehättävän miljöönsä ja historiansa, mutta myös nimensä ansiosta. Yli sata vuotta vanhassa, rantakalliolle rakennetussa rakennuksessa toimii viehättävä merihenkinen ravintola. Mannerheim on isännöinyt tupaa vuosina 1927-1933. Neljän tuulen tuvan nimi toi mieleeni Anna-kirjat. Anna omassa kodissaan -kirjassa on Neljän tuulen satama ja Neljän tuulen majakka. Siksi päätin, että täällä tuvassa on luettava Montgomerya!




Cafe Virtaska

Keskustassa sijaitseva menneen maailman tunnelmaa henkivä Cafe Virtaska oli mielestäni oiva kahvila ja mitä parhain lukupaikka. Kävin siellä kahdestikin nauttimassa kahvia leivoksen ja kirjan kera. Pitkän päivän ilta ja Mennyt maailma olivat kuin luotuja kahvilan tunnelmaan!






Meri, ruusut ja kirjat

Hangossa ihaninta on meren läheisyys. Meri tulee vastaan melkein minne meneekin. Olen itsekin asunut aina meren lähettyvillä, minkä vuoksi meri onkin ollut minulle aina tärkeä ja rakas. Hangossa kuitenkin meri tuntuu olevan kaikkialla - paljon laajemmalla kuin siellä, missä minä olen itse asunut - ja meri-ilman suolainen tuoksu menee aivan luihin ja ytimiin saakka. Olen aina myös rakastanut lukemista meren äärellä ja tätä intohimoani pääsin toteuttamaan myös Hangossa. Oli ihanaa levittää vilttinsä jollekin yksinäiselle rantakalliolle ja uppoutua kirjan maailmaan. Toinen asia, mikä oli ihanaa Hangossa, oli se, että ruusupensaita löytyi aivan joka puolelta. Varsinkin Pieni mäntysaari, jossa myös Neljän tuulen tupa sijaitsee, on aivan valtoimenaan kukkivia ruusupensaita.







Löysin myös lokinpesän!






Shoppailijan ja sisustajan Hanko

Hangon keskustaa tuli tietysti myös kierreltyä, ja ennen kaikkea halusin katsastaa kaupungin sisustuspuotitarjonnan. Löysinkin Hangosta kolme ihanaa sisustusliikettä: Villa Himan, Tian verannan sekä Vonnesin. Olin enemmän kuin riemuissani, kun yllättäen löysin Hangosta rakastamaani Greengate-merkkiä myyvän liikkeen, Tian verannan, sillä Greengate omien nettisivujen mukaan Hangossa ei pitäisi olla yhtään heidän tuotteitaan myyvää liikettä. Luottokorttia tuli vingutettua Hangon reissulla enemmän kuin oli tarkoitus, joten julistin itselleni loppukesän kestävän shoppailukiellon.

Villa Hima


 


Tian veranta




Vonnes




Eräs ihana kauppa, jonka nimeä en muista



Ekan shoppailupäivän ostosaalis




Keskustakuvia


Merimaisemasta sai nauttia myös keskustassa shoppaillessaan



Seuraavan hotelliyön Hankoon, samaan ihanaan Villa Maijaan varasinkin jo syyskuulle! En malta odottaa, että pääsen uudestaan. Ensi lukuvuonna minulla on tiedossa hurja määrä ylityötunteja. Opetusvelvollisuudella mitattuna olen ensi lukuvuonna 1,5 opettajaa. Olen miettinyt, että ensi vuodeksi on ihan tietoisesti kehitettävä rentoutumiskeinoja, jotta jaksan ahertaa töissä enkä uuvu.  Hangossa keksin, että yksi loistava keino on silloin tällöin mennä jonnekin ihanaan hotelliin yöksi ihan yksinään, vain kirjat seuranaan ja jättää kaikki työt kotiin odottamaan.Tämä hotelliloma oli kenties vain alku monille tuleville hotelliseikkailuilleni!

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Eka videobloggaukseni: lomatunnelmia Hangosta ja Villa Maijasta



L. M. Montgomery: Tiedän salaisuuden

Muistatko sen tunteen, kun ekaluokalla opettelit koulussa kirjoittamaan ja sinulla oli sellainen kirjoitusvihko, jossa oli sivun alussa kaunis a-kirjain? Sitten oli koko sivu täynnä tyhjiä rivejä ja yritit parhaan kykysi ja tahtosi mukaan kirjoittaa rivit täyteen yhtä kauniita ja tasaisia a-kirjaimia, mutta jostain kumman syystä omat a:si näyttivät perin kummallisilta. Eivätkä ollenkaan niin silmiä hiveleviltä kuin kirjoitusvihon mallikelpoinen malli-a. Ne olivat harakanvarpaita. Mutta kun sinnikkäästi jatkoit harjoittelemista, a-kirjaimesi alkoivat saada kauniimman muodon ja muistuttaa yhä enemmän sitä, mihin pyrit. Muistatko?

Niitä omia harakanvarpaisia a-kirjaimiani muistelin tänään, kun kuvasin ensimmäistä videbloggaustani. Aika kauan meni minulla aikoinaan aikaa, että opin edes a-kirjaimen ja muidenkin kirjainten muodon. Vielä kauemmin meni aikaan, kun opin oikeakielisyyden sekä kyvyn kielentää ajatuksiani - ja oppiminen jatkuu edelleen. Ei siis kai liene ihme ja kumma, että eka vloggaukseni on mielestäni vähän kamala. (Älkää pliis pitäkö mitään tukkimiehen kirjanpitoa lukuisista ööh-äänteistäni!) Lohduttavaa on kuitenkin ajatella, että tästä ei ole suunta kuin ylöspäin - tai eteenpäin. Videon ottaminen itsestään on mielestäni yllättävän vaikeaa. Olo on maailman epäluonnollisin, kun höpöttää itsekseen pelkälle kameralle - ja yrittää näyttää siltä kuin puhuisi muka jollekin elävälle olennolle.  Tulee hieman mielipuolinen olo.

Kirjoittaminen on minulle se juttu, miksi haluan pitää blogiani. Olen kuitenkin miettinyt, että olisi hauskaa silloin tällöin vaihtelun vuoksi tehdä myös vloggauksia. Tavoille opittuani (ja uuden kännykän ostettuani!) se voisi myös olla joskus hyvä ajansäästökeino kiireiden keskellä. Muutaman minuutin kirjahöpötys videolle ja klik - uusi kirjabloggaus on valmis. Ekalla kerrallani aikaa meni huomattavasti enemmän kuin muutama minuutti ja yksi klik. Kännykkälläni menee välillä pasmat täysin sekaisin, kun otan videota. Näyttö menee pimeäksi ja eikä tottele mitään nappeja. Kun vihdoin saan kännykän taas toimimaan, on kuvattu video kadonnut taivaan tuuliin. Niin kävi muutaman kerran nytkin. Toinen ongelma oli videon lataaminen blogiin. Se nimittäin oli liian suuri liitettäväksi sellaisenaan. Onneksi bloggarikaverit auttoivat ja neuvoivat, että yksi hyvä keino on ladata video Youtubeen piilotettuna ja linkittää se sieltä blogiin. Se toimi!

Video on kuvattu jo aamupäivällä, mutta kaikkien teknisten ongelmien ja niitä seuranneiden hermojenmenetyksen vuoksi julkaisen sen vasta nyt yöllä. Mutta nyt, olkaa hyvä vain, tässä on eka vloggaukseni ikinä!

P.s. Videossa mainittu päivän lukutavoite saavutettu! :)

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Mikä-Mikä-Maa liittyi Instaan - tervetuloa seuraamaan!


I did it! Sen, mitä olen kauan suunnitellut! Loin blogilleni eilen Instagram-tilin. Käyttäjätunnukseni on mikamikamaahan ja linkki tililleni löytyy tästä. Tervetuloa siis seuramaan seikkailujani nyt myös Instagramin puolella.

Olen kauan odottamallani lukemispainotteisella kesälomamatkallani Hangossa, eräässä Villa Maija -nimisessä ihastuttavassa vanhassa huvilassa ja ajattelin, että nyt jos koskaan on hyvä tilaisuus perustaa Insta-tili, sillä räpsin matkallani niin monia ihania kuvia.

Olen positiivisesti yllättynyt, miten nopeasti olenkaan Instagramissa löytänyt jo seuraajia. Nyt vain yritän olla uppoamatta liian syvälle Instan lumoihin, sillä enhän minä tänne Hankoon tullut instaamaan, vaan lukemaan! (Hieman hankalaa se on, sillä Instagram on osoittautunut aika koukuttavaksi mediaksi - ainakin näin vasta-alkajalle. Klik-klik-klik ja sydämia satelee!)

 

Kirjaterkut Hangosta, hotelli Villa Maijasta!