Ishiguron Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on teos, josta olen kuullut pelkkää hyvää ja jonka olen halunnut lukea jo pitkään, useita vuosia. Jo monen monta kuukautta sitten keväällä varattuani kaksiöisen huvilahotelliloman Hangosta (josta olen kertonut sekä kuvabloggauksessa että videobloggauksessa) päätin, että haluan lukea Pitkän päivän illan nimenomaan Hangossa, vanhassa huvilassa, jonka menneen maailman tunnelmaan ajattelin Pitkän päivän illan hyvin sopivan. Tein niin kuin päätin ja olin oikeassa. Hanko, Villa Maija ja Pitkän päivän ilta sointuivat ihanasti yhteen. Mielestäni on tärkeää, että lukumiljöö ja teoksen henki ovat sopusoinnussa - jos vain suinkin mahdollista.

Villa Maijan tunnelmissa oli hienoa lukea Pitkän päivän iltaa, mutta niin myös Hangon ihanilla rantakallioilla.

Pitkän päivän ilta oli upea lukukokemus. Tosin täytynee myöntää, että vaikka pidin teosta hienona ja lukemisen arvoisena, olin ehkä loppujen lopuksi hieman pettynyt. Teos ei ollut aivan niin huikaiseva kuin olin kuvitellut. Niin saattaa käydä silloin, jos on odottanut jonkin teoksen lukemista aivan liikaa ja on kuullut siitä liiaksi kaikkea hyvää. Mutta hieno teos oli ja varsinkin lopetus oli hieno ja kävi suorastaan sieluuni, mikä nosti huomattavasti lukukokemuksen arvoa silmissäni.

Pitkän päivän ilta on kuvaus englantilaisen yläluokan murtumisesta, vanhojen arvokkaiden perinteiden katoamisesta ja maailman muuttumisesta huonompaan. Haikeasävyinen teos on hengeltään nostalginen. Se on tarina taakseen katsovasta vanhasta miehestä, joka haikein ajatuksin muistelee mennyttä hyvää aikaa. Päähenkilönä on elämänsä illassa oleva vanhan englantilaisen kuuluisan kartanon iäkäs hovimestari, ja teos tarjoaa samalla hienon kurkistuksen hovimestarin elämään - tarjoaa palan jostakin menneestä ja kadonneesta, jostakin, mistä oikeastaan 2000-luvun keskivertosuomalaisessa tuskin on aavistustakaan.

Romaanin päähenkilö on Stevenson-niminen hovimestari, joka on suurimman osan elämästään omistanut englantilaisen lordi Darlington-nimisen merkittävän herran palvelemiselle. Lordi Darlington on kuitenkin siirtynyt ajasta ikuisuuteen, ja hänen kartanonsa on myyty amerikkalaiselle rikkaalle liikemiehelle. Stevenson, kartanon vakiovarusteisiin kuuluvana hovimestarina, on ikään kuin myyty kartanon mukana uudelle isännälle. Uusi isäntä ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin vanha. Hän edustaa jotakin uutta ja rappiollista, siinä missä lordi Darlington edusti vanhaa englatilaista aristokraattista perinnettä, jonka kuolemista oikeastaan lordi Darlingtonin kuolema symboloi. Stevenson, oltuaan koko elämänsä fyysisesti sidottuna kartanon elinpiiriin , tekee jotakin tavatonta ja joutuu lähtemään työnsä nimissä pienelle matkalle maaseudulle. Matkan aikana hän muistelee mennyttä hyvää aikaan lordi Darlingtonin palveluksessa, ja suurin osa teoksesta onkin takaumaa menneestä.

Teoksessa on mielenkiintoista hovimestarin näkökulma. Hovimestarit ovat toki "palvelusväen yläluokkaa", mutta silti he kuuluvat palvelusväkeen eli toisin sanoen ovat luokkayhteiskunnan pyramidin alimpaa kerrostumaa. Siksipä ihmisillä - ja ainakin itselläni - on kenties sellainen kuva hovimestareista, että he tekevät jotakin melko yksinkertaista ja vaatimatonta työtä. Hovimestari Stevenson kuitenkin kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti työnsä arkea lordi Darlingtonin palveluksessa, ja sen kautta piirtyy tarkka kuva hovimestarin työnkuvasta ja maailmasta palvelusväen silmin. Yllätyin tajutessani, että hovimestarin työhän ei ole mitään yksinkertaista jäykkää pönöttämistä hännystakissa viiniä herrojen laseihin kaataen - sellaista, mihin kuka tahansa pystyisi - vaan itse asiassa hyvin vaativa ammatti, joka vaatii rautaista ammattitaitoa ja mitä suurinta omistautumista työlleen. Hovimestareilla ja palvelusväellä on suurta ammattiylpeyttä ja oma moraalinsa, joka määrittää heidän työtään. Kunnon hovimestari ja kunnon palvelija omistaa koko elämänsä työlleen. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että kunnon ammatti-ihminen pysyy koko elämänsä naimattomana ja on sen sijaan kihlautunut työlleen. Palvelija, joka menee naimisiin, pettää ja häpäisee koko ammattikuntansa. T'ällaisia varoittavia esimerkkejä kyllä esiintyy romaanissa useita, ja heidän kauttaan piirtyy kuva, että palveluspaikkansa hylkäävää ja alttarille niin sanotusti aivan kunniallisesti astuvaa palkollista pidetään pinnallisena ja moraalittomana hepsankeikkana.

Teos nostaa esiin myös palvelusväen merkityksen. Historia on suurmiesten historiaa, emmekä  tule yleensä ajatelleeksi, että siellä, missä historian suurmiehet kokoontuivat, oli hovimestari ja palvelusväki mahdollistamassa tärkeän kokoontumisen luomalla suotuisat puitteet kokoontumiselle. Stevenson edustaa hovimestareiden aatelia, sillä hän on palvellut kuuluisassa kartanossa, jonka maine tunnetaan kautta maan. Darlingtonin kartanon saleissa on nimittäin kirjoitettu maailmanhistoriaa. Siellä ovat monet historiankirjoista tunnetut suurmiehet käyneet tärkeitä neuvotteluita. Siellä on  solmittu ja hoidettu tärkeitä poliittisia suhteita sotien välisenä aikana ja päätetty Englannin kohtalosta.   Omalla vähäeleisellä tavallaan on myös esimerkiksi hovimestari Stevenson ollut kirjoittamassa sitä historiaa.

Tämä bloggaus kirjoitettiin näissä maisemissa auringon laskua ihaillen Kuusiston linnan raunioilla.

Minä-kertojalla kirjoitettu teos tuo hieman mieleen Kotiopettajattaren romaanin. Mutta tämä ei ole Kotiopettajattaren romaani, vaan Hovimestarin romaani. Tämä on tarina ihmisestä, joka on ehkä osin ylenkatsottu ammattinsa vuoksi, mutta joka on kuitenkin ihminen siinä missä muutkin ja myös hyvin lahjakas ja taidokas ammatissaan. Tietyllä tavalla teos toi mieleeni myös Charlotte Bronten Syrjästäkatsojan tarinan, sillä sen tavoin Pitkän päivän ilta on tarina ihmisestä, jonka osana on olla sivustaseuraajana ylempiarvoisten ihmisten elämässä ja ansaita paikkansa maailmassa kovalla työllä ja aherruksella.

Teoksen loppu tarjoaa hienoja metaforia ja puhuttelee lukijaa niiden kautta.  Vanhuus ei ole kaiken loppu, vaan se voi olla parhaimman alku - ilta on parasta aikaa.
 Me kaikki voimme olla oman elämämme hovimestareita. Me pienet ihmiset, jotka seuraamme syrjästä suurten ihmisten toimintaa ja kulutamme päivämme arkisen, arvottomana pidetyn aherruksen parissa, voimme kuitenkin omalla tavallamme tehdä jotakin tärkeää.

Seuralaiseni lähti jo parikymmentä minuuttia sitten, mutta minä jäin vielä penkille odottamaan äskeistä tapahtumaa - laiturin valojen syttymistä. Ja kuten jo sanoin, ilo jolla laiturille kokoontuneet huvittelijat tervehtivät tuota pientä episodia vahvistaa seuralaiseni sanat: monille ihmisille ilta on päivän parasta aikaa. Ehkä miehen neuvossa on järkeä - ehkä minun pitäisi lakata katsomasta taakseni, omaksua myönteinen asenne ja yrittää nauttia siitä, mitä päivästäni on jäljellä. Sillä mitä me voimme loppujen lopuksi saavuttaa sillä, että tuijotamme jatkuvasti taaksemme ja syytämme itseämme, jos elämä ei olekaan osoittautunut toiveidemme mukaiseksi? Sellaisille ihmisille kuin te ja minä ankara totuus on se, että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa kohtalomme kokonaisuudessaan niiden suurten miesten käsiin, jotka pyörittävät tätä maailmaa ja tarvitsevat palveluksiamme. Mitä siis hyödyttää kiusata itseään liikaa sillä, mitä olisi tai ei olisi voiut tehdä valvoakseen oman elämänsä suuntaa? Eikö riitä, että sellaiset ihmiset kuin te ja minä edes yrittävät antaa oman pienen panoksensa jollekin oikealle ja arvokkaalle asialle. Ja jos joku meistä on ollut valmis uhraamaan  suuren osan elämästään sellaisille tavoitteille, hänellä on jo sinänsä aihetta ylpeyteen ja tyytyväisyyteen lopputuloksesta riippumatta.

Kazuo Ishiguro

Pitkän päivän ilta, 1990

(The Remains of the Day)

Suom. Helene Butzov

Tammi

283 s.