Ruislinnun laulua Eino Leinon päivänä

Ruislinnun laulu korvissani
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

 Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Tänään 6.7 vietetään Eino Leinon syntymäpäivän vuoksi Eino Leinon päivää sekä lisäksi myös runon ja suven päivää. 

Yllä lainaamani Eino Leinon Nocturne lienee Leinon tunnetuin runo, ja henkilökohtaisesti se on yksi ylimmistä lempirunoistani sekä yksi niistä muutamista runoista, jotka osaan alusta loppuun  asti lausua ulkomuistista. Minulle Eino Leino merkitsee juuri Nocturnea sekä Helkavirsiä I -kokoelmassa ilmestynyttä Tumma-runoa. Tumma-runoon tutustuin auskultointivuotenani suorittaessani sivuaineharjoitteluani äidinkielen opettamisessa. Aiheenani oli käydä läpi Suomen kirjallisuushistoriaa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa ja symbolismia. Leino oli yksi tärkeimmistä läpikäydyistä nimistä. Oppikirjassa oli eräs kotitehtävä Tumma-runosta, ja minä, joka elin silloin monella tapaa vaikeaa elämänvaihetta "nähden kauhuja kaikkialla" ja "havaiten haltijoita pahoja" löysin itseni Tummasta.  Runosta tuli minulle sen vuoksi läheinen. Sivuaineharjoitteluni oli auskuvuoteni kohokohtia, sillä sen kautta koin löytäväni opettajuuteni ja opettamisen ilon. Siksi kokonaisuudessaan Leino ja Tumma välkkyvät aina mielessäni kauniina muistoina tuolta ajalta. Leino ja Tumma ovat jollakin tasolla oikeastaan viitoittaneet tieni opettajaksi.

Kuitenkin nykyään Nocturne on minulle rakkain Leinon runo. Siinä missä Tumma sisältää nuoruuden tuskani ajalta, jolloin koin vielä harhaillen etsiväni paikkaani ja tietäni maailmassa (erityisesti ammatillisessa mielessä), sisältää Nocturne sen vakaan onnen, jonka (ainakin tämän hetkisen kokemukseni mukaan) koen saavuttaneeni. Kuitenkin näin nuorena ihmisenä myös moni asia elämässä on avoinna, enkä tiedä, mitä hämäräisen tieni päässä olevassa tuvassa häämöttää. Tällä hetkellä hämäräinen tieni näyttäää johtavan uuteen työpaikkaan, äidinkielenopettajuuteen ja niiden myötä ensimmäiseen omaan asuntooni. Nocturne kuvastaa tämän hetkisiä tuntojani elämästä.

Leino on vanginnut Nocturneen hienosti kesäyön tunnelman. Runon puhuja on luonnon edessä vastatusten oman elämänsä kanssa. Itsekin usein luonnon keskellä pysähdyn katsomaan niin eteeni kuin taakseni omassa elämässäni – luonto kertoo tarinaani. Luonnossa elon piiri pienentyy ja ihminen voi kohdata itsensä. Runo voidaan lukea rakkausrunoksi, ja se onkin omistettu Leinon rakastetulle. Mutta se voidaan lukea nähdäkseni myös monella muullakin tapaa (ja ennen kaikkea minusta muulla tapaa). Kuka tai mikä on tuo mystinen "neiti kesäheinä"? Se voi olla nainen, runon puhujan rakastettu tai se voi olla myös esimerkiksi itse Luonto. Nocturne on mielestäni ennen kaikkea luontoruno, joka ylistää luonnon kauneutta. Kuitenkin runo on monitasoinen ja sisältää samanaikaisesti useita merkitysulottuvuuksia.

Leino kirjoitti Nocturnen ollessaan  Kangasniemellä vierailulla Otto Mannisen luona. Mielestäni ihana yksityiskohta tähän liittyen on, että kuulin juuri kesäkuussa ensimmäistä kertaa elämässäni "ruislinnun laulun korvissani" ollessani Toivakassa, miltei runon syntysijoilla, erään juuri Kangasniemellä asuvan ystäväni räpsiessä kuvia minusta sumuista peltoa halkovalla hämäräisellä tiellä. Oli kaunis kesäyö ja tunnelma kuin suoraan Nocturnesta. Ruislinnun eli ruisrääkän rääkyminen ei sinänsä kovin kaunis ääni ole, mutta voi, Nocturnen sanat mielessäni se kuulosti niin kovin runolliselta!

(Tässä bloggauksessa olevat kuvat ovat ystäväni ottamia juuri kyseiseltä kesäyön kuvausretkeltä, jota ruislinnun laulu sulostutti.)

Runollista Leinon päivää!

Eino Leino: Helkavirsiä I

Eino Leinon Helkavirsiä I oli Suomen kirjallisuushistorian kurssin yksi pelätyimmistä koettelemuksista. Mutta nyt luettuani sen, en edes tohtisi sitä koettelemukseksi kutsua. Minut pelasti ensinnäkin teoksen lyhyys. (Enhän aluksi edes tajunnut, että kirjastosta lainaamassani painoksessa oli sekä Helkavirisä I että II samassa. joten ei tarvinnut koko kirjaa lukea!)

Toiseksi olivathan nämä sisällöllisestikin hienoja runoja monet, vaikka kaikille en suinkaan lämmennyt. (Joidenkin runojen kohdalla tämä johtui ainakin osittain siitä, etten aina oikein varsinaisesti tajunnut mitä runossa tapahtuu! - Kieli on nimittäin kovin kiemuiraista ja hankalaa!)

Leinon Helkavirsiä on kalevalanmittaan kirjoitettu runoteos, joka koostuu erilaista myyttisistä henkilöistä kertovista runoista. Runojen sankarit (tai antisankarit) eivät ole kuitenkaan kansanrunouteen kuuluvia tunnettuja hahmoja, vaan Leinon mielikuvituksen tuotetta, kirjailijan oma mytologia.  Runojen maailma mukailee kuitenkin kansanrunouden maailmaa siten, että henkilöhahmojen voisi luulla nousevan ikivanhasta kansanrunoperinteestä.

Runot eivät liity millään tavoin juonellisesti yhteen kuten esimerkiksi Kalevalassa, mutta yhdessä ne piirtävät laajan henkilögallerian, joiden taustalla oleva myyttinen maailma on yhtenäinen. Maailma, jossa kristinuskon elementit yhdistyvät miltei pakanallisella tavalla vanhoihin kansanuskomuksiin ja perinteisiin. Maailma, jossa haltijat, sinipiiat, monet muut henkiolennot sekä itse Herra Kiesus mahtuvat sulassa sovussa saman maailmankuvan sisälle.

Helkavirsiä I -teoksen viimeinen runo "Tumma" oli ainoa runo näistä, joka oli minulle entuudestaan jo hyvin tuttu. Opetusharjoittelussa jouduin läpikäymään tämän runon tulkintaa ja sen keinoja yhdessä 9-luokkalaisten kanssa. Osittain ehkä tästä perusteellisesta ja mieleenpainuneesta runon pilkkomisesta ja märehtimisestä johtuen, tämä runo tuntui rakkaimmalta ja koskettavimmalta. Ja itse asiassa tuo runo iski jo minuun silloin opetusharjoittelussa sen perusteella, että luin "Tummasta" oman elämäntarinani. Runo alkaa näilla sanoilla, jotka jo niin hyvin osaan ulkoa:

Tuo oli tumma maammon marja

syntymässä säikähtänyt,

näki kauhut kaikkialla,

haltiat pahat havaitsi,

ei hyviä ensinkänä.

Tumma on säikky olento, joka kokee sopeutumisvaikeuksia elämäänsä ylivertaisen herkkyytensä ansiosta. Tumma koettaa toimittaa monia eri asioita, monia eri elannonhankintakeinoja, mutta mistään ei tule mitään. Hän näkee "kauhut kaikkialla". Ilmeisesti Tumma ei ole tätä elämää varten, joten hän lähtee "kuolon kuusikkohon, vainajien varvikkohon." Kuitenkin runo saa onnellisen lopun. Tumma ei jääkään Tuonelaan, vaan saatuaan neuvoa esi-isiltä, palaa hän muuttuneena miehenä takaisin elämään, opittuaan paremman tavan elää; hän omaksuu eräänlaisen stoalaista mielentyyneyttä muistuttavan elämänasenteen:

Poika Tuonelta palasi, 

tuli miesnä hiljaisena,

istui tuttuhun tupahan;

kohenti  takassa tulta,

talon töitä toimitteli,

hymysuin hyreksi joskus

sinipiioista saloilla,

vellamoista veen selillä,

meni merelle, metsähänkin,

vei verkon, asetti ansan,

niin eli ikänsä kaiken,

ei iloiten eikä surren,

pannen päivät päälletyksin.

Mitä ovat ne nykyajan Tummat? Tuskin niitä, jotka näkevät pahoja haltijoita ja sinipiikoja saloilla, maasta kohoavia maahisia tai kankahalla hirnuvia hiisiä kuten Leinon Tumma. Sen sijaan he ovat kenties arkajalkaisia Annoja, jotka näkevät seinälle itse maalaamansa pirut, joita kukaan muu ei näe. Annoja, jotka loihtivat mielikuvituksensa uumenista mitä erikoisempia kauhukuvia, joita kukaan muu ei tule ajatelleeksikaan. Monet Leinon luomista henkilöhahmoista ovatkin yleisiä ihmistyyppejä, joista kenties jokainen voi löytää omansa. 

Mikä on sinun helkavirtesi?

Eino Leino

Helkavirsiä, ensimmäinen sarja (1903)

Teoksessa: Helkavirsiä

Otava

104 / 206 s.