sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Klassikkohaaste 3: Mika Waltarin ajaton Sinuhe

Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat. Siksi uskon, ettei tulevinakaan aikoina kirjoittaminen muutu siitä, mitä tähän asti on kirjoitettu, koska ihminen itse ei muutu. Valheen ympärillä parveilevat näet ihmiset kuin kärpäset hunajakakun kimpussa ja sadunkertojan sanat tuoksuvat suitsutukselta hänen istuessaan karjanlannassa kadunkulmassa, mutta totuutta ihmiset pakenevat.

Minä, Sinuhe, Senmutin poika, olen kuitenkin vanhuuteni ja pettymykseni päivinä kyllästynyt valheeseen. Siksi kirjoitan vain itseni tähden ja kirjoitan vain sen, minkä itse olen omin silmin nähnyt tai kuulemani perusteella tiedän todeksi.


Ei ole mitään uutta auringon alla. Klassikko on aina klassikko. Niin on aina ollut, niin on aina oleva. Kirja, joka on syntynyt klassikoksi, on aina klassikko, halki aikojen, vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen. Sellainen kirja on Mika Waltarin vuonna 1945 kirjoittama Sinuhe egyptiläinen, jonka luin kirjabloggaajien klassikkohaastetta varten, joka on jo kolmas laatuaan. Tämä oikein ison K:n Klassikko oli oiva valinta haasteeseen, sillä se on juuri niin klassikko kuin klassikko ikinä voi olla klassikko, vaikka ei olekaan saavuttanut vielä aivan yhtä kunnioitettavaa ikää kuin ehkä moni muu klassikko.

Jos mietitään, mikä tekee klassikosta klassikon, on yksi ehdottomia kriteereitä teoksen ajattomuus. Vaikka jokainen teos on aikansa peili ja kulttuurinsa tuote, on klassikossa jotakin, mikä puhuttelee ja koskettaa ihmisiä kaikkina aikoina. Klassikkoon on vangittu pala ikuisuutta ja muuttumatonta todellisuutta. Toisena tärkeänä kriteerinä pitäisin sitä, että klassikolla on oltava jotakin oikeaa ja painavaa sanottavaa. Toisaalta voidaan ehkä puhua myös viihdekirjallisuuden klassikoista, mutta itse lasken todellisten klassikoiden kaanoniin kuuluvaksi lähinnä teokset, jotka kertovat jotakin tärkeää elämästä ja ihmisyydestä. Ja kolmanneksi: klassikon täytyy olla taitavasti kirjoitettu. Nämä kriteerit täyttyvät hyvin - tai jopa erinomaisesti - Sinuhe egyptiläisen kohdalla.

Muinaiseen Egyptiin sijoittuva Sinuhe egyptiläinen on tarina Sinuhe-nimisestä lääkäristä ja hänen elämänkohtalostaan. Samalla se on tarina ihmisyydestä ja ihmisen pahuudesta sekä niiden muuttumattomuudesta. Se, että tämä vuonna 1945 kirjoitettu tarina on sijoitettu muinaiseen menneisyyteen, alleviivaa teoksen sisällön ajattomuutta. Sinuhella on vuosituhansiensa takaa myös jotakin sanottavaa ja kerrottavaa nykyihmiselle. Lisäksi sillä oli paljonkin sanottavaa sodan sukupolvelle kirjoittamisajankohtanaan. Teosta nimittäin pidetään allegoriana toisesta maailmansodasta. Itse en välttämättä tätä yhteyttä olisi huomannut, ellen olisi opettanut Suomen kirjallisuushistorian kurssia ja lukenut sitä oppikirjastamme.

Teos on metafiktiivinen ja ikään kuin päähenkilönsä omaelämäkerta. Vanhuuden päivillään elämää nähnyt Sinuhe haluaa kirjoittaa muistiin kaiken näkemänsä ja kokemansa. Tämän metafiktiivisyyden tulos on siis Sinuhe egyptiläinen, alaotsikoltaan Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390-1335 eKr. Sinuhe kertoo tarinansa hyvin perinteisen tarinankerronnan keinoin aloittaen syntymästään ja päättäen siihen tilanteeseen, kun hän vanhana ja yksinäisyyteen karkotettuna kirjoittaa kirjaansa.

Se tarina on hyvin pitkä ja monivaiheinen - sekä 785-sivuinen ja todella paksu. Sinuhen valtaisa fyysinen olemus aiheutti pientä kauhuntunnetta, kun aikoinaan siihen kirjaston hyllyllä tartuin. Hyvin pitkä tovi menikin teoksen kanssa tarpomiseen. Aloitin 1. heinäkuuta ja lopetin 28. heinäkuuta. Välipalaksi piti lukea monenlaista muutakin teosta. Lupaavissa ja koukuttuneissa tunnelmissa käyntiin lähtenyt luku-urakka oli jossain vaiheessa myös aika takkuamista, mutta lopussa koin jälleen mahtavaa lukuflow´ta. Viimeisen sivun luettuani teki mieleni taputtaa itsenäni päähän ja sanoa: "Hyvä, Anna." Oli aikamoinen voittajafiilis. Sain kuin sainkin luettua teoksen, sekä henkisesti että fyysisesti suurenmoisen klassikon - ja koin sivistyneeni suuresti.

Se tunne, kun olet lukenut Sinuhen loppuun!

Sen lisäksi, että Sinuhe on pitkä, monivaiheinen ja suurenmoinen, oli se myös hieman sekava - kuten usein pitkät ja monivaiheset tarinat ovat. Tai luulen, että sekava sen sijaan saattoi olla aivotoimintani lukemisen aikana, sillä keskittymiskyky ei ollut aina aivan parasta luokkaa. Siksi on vaikea tiivistää fiksusti teoksen juonta. Yritän nyt kuitenkin.

Sinuhe pienenä vauvana purjehtii Niiliä pitkin hylättynä kaislaveneessä kuin Raamatun Mooses konsanaan ja päätyy ottolapseksi Senmut-nimiselle köyhien lääkärille ja tämän vaimolle Kipalle. Vartuttuaan opiskelee Sinuhe ottoisänsä ammattiin, lääkäriksi. Naiset ovat kuitenkin miltei kaiken pahan alku ja juuri tässä teoksessa (tai sittenkin pahempaa on miesten vallanhimo ja jumalat), ja Sinuhe joutuu Nefernefernefer-nimisen kurtisaanin pauloihin, joka kynii miehen köyhäksi kuin kirkonrotta, mikä johtaa myös Sinuhen ottovanhempien tuhoon. Se on Sinuhen onnettomuuden alku, ja jonkinlainen onnettomuus ja yksinäisyys näyttää aina seuraavan häntä. Elämä kuljettaa Sinuhen moniin Välimeren maihin, mutta lopulta hän palaa kuitenkin takaisin Egyptiin - tullakseen karkotetuksi pois maasta ja elääkseen loppuelämänsä yksinäisyydessä, erossa muista ihmisistä. Elämänsä matkan varrella Sinuhelle sattuu paljon kaikenlaista, ja hän jossain määrin saavuttaa suurtakin maallista menestystä, sillä pääsee muun muassa faaraon hoviin faaraon henkilääkäriksi. Kuitenkaan maallinen menestys ei Sinuhelle merkitse mitään, ja minne hän meneekin, hän joutuu samojen synkkien pohdintojen äärelle. Ihminen on paha ja pahana pysyykin, sillä se on ihmisyyden ikuinen luonne. Ja yleensä ihmisen vallanhimo ja jumalat, jotka sokaisevat ihmiset, ovat kaiken pahan takana - tai naiset, jotka sekoittavat miesten pään. Teoksessa sota on keskeisellä sijalla, ja sota onkin juuri se asia, jossa ihmisen pahuus parhaiten tulee esiin. Teoksessa tiivistyy maailmansotien sukupolven kokema pettymys ihmisyyteen, mikä oli yleinen teema aikansa kirjallisuudessa.

Waltaria on paljon kiitetty ja ylistetty teoksen historiallisesta kuvasta, eikä syyttä. Sinuhe on historiallinen romaani ja osa sen henkilöistä on aivan todellisia historiallisia henkilöitä. Waltari on mielestäni uskomattoman tarkasti tavoittanut ajan hengen. On miltei vaikea uskoa, että teos on kirjoitettu 1900-luvulla, eikä esimerkiksi muutama tuhat vuotta sitten. En ole kyllä mikään muinaisen Egyptin asiantuntija, mutta teos tuntuu äärettömän uskottavan muinaiselta. Teoksen kielestä ja maailmankuvasta välittyy hyvin samanlainen tunnelma kuin Vanhan testamentin kirjoista. Raamattu lieneekin ollut kirjoittajalla yhtenä inspiraation lähteenä, sillä teoksessa toistuu monet Saarnaajan kirjan sanat, kuten "ei ole mitään uutta auringon alla" ja erityisesti "Niin on aina ollut, niin on aina oleva". Sinuhe itsekin näyttäytyy jonkinlaisena saarnaajana, joka on kyllästynyt kaikkeen siihen turhuuteen ja tuulen tavoitteluun sekä ennen kaikkea ihmisen pahuuteen,  mihin myös Raamatun Saarnaajan kirjan saarnaaja on kyllästynyt.

Aika monta kuppia teetä tarvittiin Sinuhen päihittämiseen.

Sinuhen maailmankuva ei ole kovin kaunis ja ruusuinen kuten teemukini, vaan hyvin pessimistinen. Koin silti - ja ehkäpä juuri siksi - saaneeni jonkinlaisen ystävän ja sukulaissielun Sinuhesta. Kun suljin kirjan kannen ja jätin Sinuhen pohjattomaan yksinäisyyteensä, palasin myös minä omaan yksinäisyyteeni ja jäin kaipaamaan ystävääni Sinuhea.

Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvyydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja väkevyydessä. Ihmisenä olen elävä ihmisessä ikuisesti enkä sen tähden kaipaa uhreja hautaani tai kuolemattomuutta nimelleni. Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät.

Mika Waltari
Sinuhe egyptiläinen (1945)
WSOY
786 s.


tiistai 19. heinäkuuta 2016

L. M. Montgomery: Tiedän salaisuuden


Tiedän salaisuuden on rakastetun tyttökirjakirjailijan L. M. Montgomeryn tarinakokoelma.
Erityisesti Anna- ja Runotyttö-kirjojen kirjoittajana tunnettu Montgomery tehtaili elämässään suunnattoman määrän myös lyhempiä tarinoita, jotka ovat ainakin suomenkielisille lukijoille melko tuntemattomia hänen moniin romaaneihinsa verrattuna. Taustaa Tiedän salaisuuden -kokoelmasta ja Montgomeryn lyhytproosatuotannosta voi lukea enemmän esimerkiksi tästä Sinisen linnan kirjaston Marian bloggauksesta.

Tiedän salaisuuden sisältää 14 toinen toistaan ihanampaa ja ihastuttavampaa tarinaa. Koska kokoelman lukemisesta on ehtinyt vierähtää jo ainakin kuukausi, ovat monet yksityiskohdat valitettavasti haalenneet mielessäni. Useimmat tarinat ovat rakkaustarinoita ja sävyltään hyvin idealistisen romantisoituja, mutta osaan sisältyy myös riistävää haikeutta ja surua. Rakastavaiset saavat kuin saavatkin toisensa kaikista esteistä ja mutkista huolimatta - vaikka se tarkoittaisi vuosikymmenten odottelua jan jo pois heitettyä toivoa.  Tarinat olivat minulle kepeää kesäluettavaa ihanalla Hangon matkallani. Uppoaminen Montgomeryn elämäniloiseen ja kauneudentäyteiseen maailmaan, jossa kaikki lopulta päättyy aina parhain päin, tekee välillä hyvää. Se saa omankin elämäni näyttämään silmissäni jälleen kauniimmalta ja saa minut uskomaan kaikkeen hyvään ja unelmiini.





L. M. MontgomeryTiedän salaisuuden
The Doctors´s Sweetheart and Other Stories
Karisto
227 s.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Aiheenani ovat muistot - tuo siivekäs joukko, joka kaarteli ympärilläni eräänä harmaana sota-aamuna.

Nämä muistot, jotka ovat yhtä kuin elämäni - sillä me emme omista mitään muuta todella varmaa kuin menneisyyden  - seurasivat minua aina. Ne olivat kaikkialla kuin Pyhän Markuksen torin kyyhkyset - jalkojeni alla yksitellen ja pareittain, pieninä, hunajaisesti kuhertelevina laumoina, jotka nyökyttelivät, tepastelivat, räpyttelivät silmiään, pöyhistelivät hentoja kaulahöyheniään, lehahtivat joskus olalleni, jos seisoin hiljaa, kunnes kahdentoista tykinlaukaus ammuttiin ja koko jalkakäytävä tyhjeni yhtenä ainoana lehahduksena ja siipien räpistelynä ja linnut pimensivät koko taivaan. Juuri näin oli tuona sota-aamuna.


Evelyn Waughin klassikkoteos Mennyt maailma on viehättävä ja upeasti kirjoitettu romaani, joka on kuin kirjoitettu minua varten. Älykkäästi ja aistikkaasti kirjoitetussa teoksessa on viipyilevää, aivan nimensä mukaisesti menneen maailman tunnelmaa. Kirjoitustyyli sai minut haukkomaan henkeäni - niin osuvasti kirjailija on kuvannut menneiden hetkien tunnelmia ja vaikutelmia. Tyylissä on vahvasti mukana oma tapani kokea ja tuntea maailma, ja Waugh on onnistunut vangitsemaan sanoihin jotakin minun sielustani ja maailmastani.  Teos kuljettaa lukijan minä-kertojan, nyt jo varttuneen, keski-ikäisen miehen nuoruuden muistoihin ja ikuistaa samalla sanoihin vanhat, jo miltei kadonneet muistot.

Päähenkilö Charles Ryder näkee Brideshead-nimisen vanhan aateliskartanon marssiessaan komppaniansa kanssa toisen maailmansodan tiimellyksessä.  Kartano tuo miehen mieleen vanhat muistot, kuljettaa hänet muistojen matkalle opiskeluvuosiinsa ja siitä pidemmälle elämään, sillä kartano on kuulunut vahvasti hänen nuoruuteensa.

Opiskelleessaan yliopistossa Charles tutustuu Sebastian Flyte -nimiseen rikkaan aatelisperheen vesaan. Nuorista miehistä tulee läheiset ystävykset, ja Charlesin silmin kerrottu tarina on enemmän tarina Sebestianista ja tämän perheestä kuin Charlesista itsestään. Sebastian on outo lintu, hieman boheemi nuorukainen, jota rappio ja alkoholi vetävät puoleensa. Perheeseensä hän suhtautuu vältellen, mutta ajan myötä Charles pääsee tutustumaan Sebastianin pienen mystiikan peittämään perheeseen ja sitä kautta myös perheen asuttamaan hulppeaan kartanoon, Bridesheadiin. Pian perhe imee Charlesin mukaan elämäänsä, mutta sitä mukaan Charles kadottaa Sebastianin yhä kauemmas itsestään.

Muistoissa viipyilevä teos on sisällöltään hieman poukkoileva ja merkityksen etsijälle hieman hämmentävä. Teoksesta on loppujen lopuksi mielestäni äärettömän vaikea sanoa mitään järkevän analyyttistä. Uskonnollisuus on ainakin tärkeä teema teoksessa. Sebastianin perhe on syvästi katolinen, ja uskonto vaikuttaa vahvasti perheen elämään - eikä aina niin hyvällä tavalla. Uskonnoton Charles seuraa läheltä perheen elämää ikään kuin ulkopuolisen tarkkailijan silmin ja samalla asettaa perheen katolisen uskon kyseenalaiseen valoon saaden sen näyttämään irrationaaliselta. Kirjan suurin anti on kuitenkin mielestäni pienissä hetkissä, kielen vivahteissa sekä siinä ajatuksessa, että sanoin voi tavoittaa ja ikuistaa muistot ja menneen, kadonneen maailman.


Evelyn Waugh
Mennyt maailma
(Brideshead Revisited, 1945)
Otava
333 s.


lauantai 9. heinäkuuta 2016

Blogistanian kesälukumaraton: virallinen (päivittyvä) maratonpostaukseni

Ilta on saapunut ja on vihdoin aika oman lukumaratonini. Tämä on virallinen maratonpostaukseni, jota päivitän silloin tällöin maratonin aikana. Tervetuloa seuraamaan edistymistäni!

10.7.2016 vietetään siis Blogistanian perinteistä 24 tunnin kesälukumaratonia. Maratonin voi aloittaa omaan aikatauluunsa sopivasti siten, että ainakin osa lukemisesta ajoittuu 10. päivän puolelle. Itse aloitan lukemiseni siis nyt jo virallista maratonpäivää edeltävänä iltana ja luen ainakin muutaman tunnin, ennen kuin menen nukkumaan. Huomenna jatkan koko päivän, kunnes 24 tuntia on tullut täyteen.

Päivällä bloggasin jo maratonin lukusuunnitelmista. Ensimmäiseksi maratonkirjaksi aion ottaa Sinuhen, jota olen jo aiemmin lukenut reilu 300 sivua ja joka jäi aamulla niin koukuttavaan kohtaan, että on pakko jatkaa sitä.


Klo 22.40 maraton alkaa

Maraton starttaa juuri tasan nyt! Tee on keitetty, kynttilät sytytetty ja Sinuhe odottaa lukijaansa sohvalla! Innostus huipussaan! :)





Klo 1.00, luettu 58 s.

Lukumaratonini käynnistyi verkkaisesti, mutta mukavasti Sinuhella. Sohvalla, kynttilöiden valossa ja viltin alla teekupin kera oli ihana lukea. Välillä sometin ja tein myös iltapalaa. Sinuhe tuntuu kiinnostavalta, mutta myös hyvin traagiselta. Vähän aikaa sitten menetti Sinuhe rakkaansa julmalle jumalalle.

Nyt suuntaan sänkyyni ja jatkan huomenna! Hyvää yötä!





Klo 16.40, luettuna 142 s.





Heipä hei pitkästä aikaa! Sunnuntain eka päivitys venähti, sillä tuli mutkia matkaan. Mutkista kerron tarkemmin videobloggauksellani, joka muuten on elämäni toka videobloggaus. (Tässä eka videobloggaukseni!) Mutkien vuoksi en ole ehtinyt kovin paljoa lukemaan, mutta nyt yritän laittaa loppukirin päälle. Edelleen menossa Sinuhe, mutta ajattelin, että kohta voisi vaihtaa kirjan Krokotiilin keltaisiin silmiin, jonka olen lukenut kesäkuussa suurimmaksi osaksi, mutta jota on vielä noin kaksi ja puoli sataa sivua lukematta ja joka olisi kiva saada loppuun tämän maratonin aikana.

Klo 22.40, luettuna 371 sivua
Tämä lukumaratoonari on saavuttanut vihdoin maalinsa! Jatkoin edellisen päivityksen jälkeen vielä
jonkin verran Sinuhea, mutta vaihdoin sitten maratonkirjani Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisiin silmiin. Välissä tuli jälleen myös kaikenlaista muuta puuhaa: pientä ruuanlaittoa ja kaupassakäyntiä ja ärsyttävää kyllä, uusi puhelimeni änkesi itsensä aivan liian usein käteeni miltei omasta tahdostani riippumatta. IPhonen uusia selfie-ominaisuuksia piti esimerkiksi aivan välttämättä testailla, ja lisäksi piti puhella ja viestitellä useiden henkilöiden kanssa. Rikkoutuneen puhelimen, sitä seuranneen kännykkäshoppailureissun ja uuden kännykän asennuksen aiheuttama ärsytys ja stressireaktio haittasi aika pitkään keskittymistäni lukemiseen. Ihan loppumaratonin aikana aloin vihdoin taas oikeasti nauttia lukemisesta. Keitin teetä ja menin parvekkeelle istumaan kirjan ja teen kera. Koin jälleen olevani onnellinen päivän lukuisten hermojen menetyksien jälkeen. Teekupin ääreen, seesteisissä tunnelmissa oli hyvä päättää maraton.




 Koonti
Vaikka lukumaratonini ei mennyt tällä kertaa puhelinsekoilujen vuoksi aivan putkeen ja luettu sivumäärä lienee historiani huonoin maratonsaavutus, tarjosi lukumaraton kuitenkin monta mukavaa lukuhetkeä kaikesta hammastenkiristyksestä huolimatta. Harmi, etten saanut edelleenkään luettua Krokotiilin keltaisia silmiä loppuun, sillä se on ollut jo yli kuukauden kesken.  Lukumaraton on ollut poikkeuksellinen myös monella muulla tapaa: en ole lukenut ollenkaan ulkona (tai ylipäätänsä missään muualla kuin kotona) ja en ole lukenut yhtäkään teosta kokonaan. Olisin mielellään lähtenyt illalla meren ääreen lukemaan, mutta silloinpa sattui satamaan. Monellakin tapaa maraton ei siis vastaa kuvaani siitä, millainen hyvä kesälukumaraton on. Siksipä hampaan kolooni jää hieman kaivelemaan ajatus siitä, että tänä kesänä pitäisi vielä viettää sitten ihan kunnon lukumaraton. Katsotaan, jääkö se vain ajatukseksi.

Luetut kirjat

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen, sivulta 304 sivulle 516 = 214 sivua
Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät, sivulta 446 sivulle 603 = 157 sivua
Yhteensä 371 sivua

Seuraavaksi taidan rientää kierrokselle muiden maratoonareiden blogeihin, sillä en ole ehtinyt käydä lukemassa tai kommentoimassa kenenkään muun maratonbloggarin saavutuksia!


Valmistautumista kesälukumaratoniin: Sinuhea ja Krokotiilin silmiä pääruuaksi, Bombadilia ja Pohjantähteä välipalaksi



Blogistanian yhteistä kesälukumaratonia vietetään sunnuntaina 10.7. Maraton on 24 tunnin mittainen: vuorokauden sisällä luetaan siis niin paljon kuin sielu sietää. Maratonin voi aloittaa oman elämäntilanteensa mukaan haluamanaan ajankohtana siten, että ainakin osa lukemisesta sijoittuu varsinaiseen maratonpäivään eli 10.7. Itse ajattelin aloittaa oman maratonini tänä iltana, arvioilta noin klo 21-22.

En ole tehnyt muita sen kummempia maratonvalmisteluita kuin suunnitellut lukemistani. Tällä maratonilla ajattelin keskittyä keskeneräisiin kirjoihin. Maratonkirjapinoni näyttää tältä:


J. R. R. Tolkien: Tom Bombadilin seikkailut, luettu 46/64 s.
Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät, luettu 445/699 s.
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen, luettu 303/786 s.
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla I, luettu 225/500 s.

Ensisijainen tavoitteeni lukumaratonille on saada loppuun Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät sekä lukea mahdollisimman paljon kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen valitsemaani Sinuhea. Pohjan tähden alla ja Bombadilin seikkailut ovat lähinnä sitä varten, jos kaipaan vaihtelua näihin kahteen muuhun teokseen. Olisin halunnut lainata välipalaksi myös runoutta, mutta huomasin vasta tänään ollessani kirjaston oven takana, että nykyinen kotikaupunkini Salo on niin käpy paikka, ettei tällä ole kesälauantaisin kirjastot auki! Höh! Mutta onneksi minulta löytyy myös kotoa lukemista riittämiin.


 Teen blogiini illalla maratonin aloittaessani maratonpostauksen, joka päivittyy maratonin aikana. Tervetuloa kaikki seuraamaan maratontunnelmiani! Lukumaratonissa on mukana myös joukoittain muita blogeja, ja lista maratoniin ilmottautuneista blogeista löytyy täältä. Maratontsempit kaikille osallistujille!



maanantai 4. heinäkuuta 2016

Hellyttävä hartauskirja lapsille: Ruun rukouspolku


Saara Rikalaisen esikoisteos Ruun rukouspolku on lapsille tarkoitettu hartauskirja, joka päätyi käsiini arvostelukappaleena. Jenni Niemelän suloisesti ja sinisävyisesti kuvittama teos kertoo maanläheisellä ja pienille lapsille ymmärrettävällä tavalla Jumalan rakkaudesta, huolenpidosta, lähimmäisten auttamisesta ja huomioimisesta sekä muista tärkeistä kristillisistä arvoista sekä vastaa moniin suuriin ja pieniin kysymyksiin. Teos on suunnattu lapsille, mutta se toimii mielestäni hienosti myös kaikille lapsenmielisille, kristillisiin arvoihin uskoville aikuisille. Joskus tekee aikuisellekin hyvää palata yksinkertaisten perusasioiden äärelle -  lasten kaltainenhan on Jumalan valtakunta.   

Teos sisältää opettavaisia tarinoita, rukouksia sekä Raamatun jakeita - tietysti ihanin kuvin varustettuna. Jokainen aukeama koostuu näistä kolmesta tekstinosasta: ensin on kerrottu tarina ja lopuksi on tarinan teemoihin liittyvä rukous sekä raamatunjae. Rakenne on mielestäni ihanan pedagoginen ja looginen, ja yhteys tarinan, rukouksen ja raamatunkohdan välillä on aina helppo havaita. Tämä sopii varmasti hyvin käytettäväksi lasten kanssa siten, että lukee yhden aukeaman päivässä (tai illassa) hartaushetkenä.



Teoksen päähenkilönä seikkailee Rusakko Ruu. Lukija tutustuu myös Ruun äitiin ja isään sekä ystäviin Sammakko Samiin, Orava Onervaan sekä Sorsanpoika Sippoon sekä moniin muihin metsän asukkaisiin.  Ruun perhe vaikuttaa täydellisen idylliseltä. Erityisesti äiti on miltei myyttisen täydellinen äiti (en voinut sille mitään, että tuli mieleen feministien äitimyytti-teoria), mutta onhan lapsille hyvä tarjota kauniita ihanteita, joiden lukemisesta tulee hyvä olo. Ruun lempeä ja rakastava äiti toi mieleeni myös oman äitini, jota teoksen lukeminen sai minut lämmöllä ajattelemaan. Kirjoittaja on omistanut teoksensa "isälle ja äidille, jotka jaksoivat lukea iltasadun joka ilta". (Näin ohimennen sanottuna tämä oli ehkä sympaattisin omistuskirjoitus, minkä olen nähnyt.)  Ehkäpä teoksen kauniissa perheidyllissä on myös pala kirjoittajan omaa lapsuutta.  Ylipäätänsä teos antaa lämminhenkisen kuvan kaikista ihmissuhteista ja antaa hyvän esimerkin lähimmäisenrakkaudesta.


Ruun rukouspolun sivuilta välittyy lukijalle lämpö, rakkaus ja Jumalan suuruus. Niin tarinat kuin kuvatkin ovat hellyttäviä. Teoksen vakavamieliseen sisältöön yhdistyy lisäksi lämpöistä ja hieman hilpeääkin leikkimielisyyttä.  Sippo-sorsa ei osaa sanoa r-kirjainta (kuten eivät myöskään hänen lukuisat sorsa-sisarukset), ja solsanpojan l-puhe kuulostaa vallan hullunkuliselta. Joillakin luvuilla on kauniit, miltei runollisen kuuloiset nimet: "Ystävyyden aamu", "Siunauksen sade" ja  "Niin pieni". Muutenkin kielessä oli jotakin kaunista ja suloista, mistä pidin. Isä meidän -rukoukseen ja erityisesti "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme" -pyyntöön keskittyvä Jokapäiväiset porkkanat -luku on mielestäni erityisen hauskasti nimetty. Luku avaa oivaltavasti "jokapäiväinen leipämme" -metonymian merkitystä. En ole ennen tullutkaan ajatelleeksi, mutta se, mitä tarkoitetaan Isä meidän -rukouksen jokapäiväisellä leivällä, voi totta tosiaan olla hieman epäselvää pienille lapsille, sillä kielen konkretiaan takertuvat lapset eivät usein ymmärrä vielä kielikuvia.


- Eikös Isä meidän -rukouksessa pyydetä Jumalalta jokapäiväistä leipää? Ruu yhtäkkiä muisti.
- Pyydetään, isä hymyili.
- Miksi siinä pyydetään juuri leipää? Ruu ihmetteli katsellen salaattiannostaan.
- Mietin vain, että jos pyydettäisiin voikukanlehtiä, niin saataisiin niitä talvellakin, se lisäsi ja isä alkoi nauraa hyväntahtoisesti.
- Eivät voikukanlehdet kasva talvella poikaseni, se hymähti.
Se ravisti sitten korviaan, selitti tarkemmin.
-Leipä kuvaa rukouksessa tarpeitamme. Siinä siis pyydetään, että Jumala antaisi meille kaiken sen mitä elääksemme tarvitsemme. Se voi tarkoittaa voikukkia, mutta myös porkkanoita ja lämmintä kotikoloa. Kaikkea mikä mahdollistaa elämämme tässä paikassa.
- Aivan, Ruu oivalsi, - siinä pyydetään Jumalan huolenpitoa ihan tavalliseen arkeen.
- Juuri niin, pikkuinen, isä hymyili, - muistatkos miten Isä meidän -rukous menikään?

Kokonaisuudessaan olin iloisesti yllättynyt teokseen, ja vaikka en genrea kovin hyvin tunnekaan, pidän teosta erittäin onnistuneena hartauskirjana. Lopetan bloggaukseni katkelmalla teoksen viimeisestä tarinasta, joka oli varmaan lempitarinani kirjassa:


Isärusakko istui hetken hiljaa ja katseli taivalle.
- Voit toki tehdä, toteuttaa unelmasi. Jumala antaa niitä sinulle.
- Minä haluaisin kertoa Jumalan rakkaudesta, Ruu kuiskasi, - mutta minä olen niin pieni, että tuskin kykenen.
- Kuinka pieni sinä olet? Isä kysyi.
- Tosi pieni, katso nyt noita tähtiä. Ne oikein huutavat Jumalan suuruutta.
Ruu katsoi jälleen taivaalle. Tähtien tuike valaisi taivaan.


- Mutta sinä olet tarpeeksi pieni kohtaamaan pieniä, isärusakko huomautti
- Pieni kohtaamaan pieniä? Tarkoitatko jotain hiiriä? Ruu ihmetteli.


Missä luin?
Luin teosta Paraisilla ihanassa Cafe Hallonbladissa kahvin ja herkullisen kakkupalan kera...
...sekä Kuusiston linnan raunioiden muurin päällä mansikoiden seurana.

Saara Rikalainen (kirjoittaja) ja Jenni Niemelä (kuvittaja)
Ruun rukouspolku (2016)
Books on Demand
49 s.