torstai 29. marraskuuta 2018

Historian havinaa lukupiirissä: Jään ja tulen kevät, Ikitie ja Marsipaanisotilas

Aloitin tänä syksynä lukupiirin, jossa on sukellettu historiallisten romaanien pariin. Ensin luimme Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevään, sitten Antti Tuurin Ikitien ja sen jälkeen vielä Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaan. Viimeiseen tapaamiseen en harmikseni päässyt mukaan. Kukin näistä romaaneista avaa näkökulmia Suomen historiaan, ja siksi koin ne kaikki tavalla tai toisella opettavaisiksi. Osa romaaneista tarjosi pieniä tuskan hetkiä ja pakkolukemisen tunteita, mutta lukupiiriharrastuksessa onkin juuri se hieno puoli, että se saa avartamaan omia lukutottumuksiaan ja saa ylittämään oman lukumukavuusalueensa. Loppuun päästyäni ihan jokainen näistä romaaneista tuntuikin palkitsevalta ja avartavalta lukukokemukselta.


Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevät


Tässä kirjassa seurataan työläiskorttelin elämää välirauhan aikana. Keskiössä on etenkin Tuomen perhe: Menneisyytensä vanki Lassi, joka makaa toimettomana punkassaan. Hänen vaimonsa Anna, joka uupuneena yrittää pitää arkea pystyssä ja hoitaa kahta pientä lastaan. Lassin sisar Hilda, joka yrittää työnteolla elättää itsensä lisäksi myös veljeään ja tämän perhettä. Sodan uhka leijuu arjen yllä, ja on pulaa ja puutetta. Henkilögalleria on laaja, ja sen kautta Kähkönen avaa välirauhan aikaista ihmisarkea monella taholla. Keskeiseksi henkilöksi nousee myös esimerkiksi rouva Lehtivaara, joka edustaa varakkaampaa luokkaa, mutta joka sosiaalisesta taustastaan poiketen osoittaa harvinaista luokkarajat ylittävää ystävällsiyyttä ja avuliaisuutta Tuomen perheelle ja myös muille työläiskorttelin asukkaille.

Tämän kirjan keskiö on arjen pienissä hetkissä. Jopa kyllästymiseen asti teos kuvaa tavallisia arjen askareita. Esimerkiksi yhtä ja samaa sikaa teurastetaan sivu kaupalla. Mitään suurta draaman kaarta ei teos ei muodosta, vaan kuvaa ikään kuin elämää itsessään: sitä tavallista ja tasaisen harmaata. Teoksen lopussa tapahtuu se, mikä on pitkään leijunut ilmassa: syttyy sota.

Teoksen arjen kuvauksessa ja kielessä on jopa jotakin pientä inhorealismia. Ehkäpä osin siksi koin teoksen hyvin pitkään tylsänä ja uuvuttavana. Siihen vaikutti myös se, että keskittymiskykyni ei riittänyt aluksi pysymään mukana teoksen kaikissa lukuisissa ihmisissä.  Tämä oli kuitenkin minulle kirja, joka vaati ikään kuin pientä lämmittelyä. Noin puolivälissä teosta suhtautumiseni muuttui, ja aloin pitämään teosta mielenkiintoisena. Pikku hiljaa tarinan myötä myös kiinnyin henkilöhahmoihin ja aloin sen myötä kokemaan ja myötäelämään heidän kanssaan.


Siihen, miksi teos yhtäkkiä muuttui mielestäni niin mielenkiintoiseksi, vaikutti hassusti eräs yksityiskohta: rouva Lehtivaara antaa sairausvuoteella makaavalle Annalle Minna Canthin Työmiehen vaimon, jota tämä alkaa aikansa kuluksi lukea. Minä, joka olin tähän asti lukenut teosta puolikeskittyneenä tylsyyskuoleman partaalla, tunsin heti herääväni kuin unesta Työmiehen vaimon astuttua tarinaan mukaan  Mielenkiintoni heräsi. Työmiehen vaimo on merkittävä teos, jonka tunnen myös itse melko hyvin. Minua alkoi suuresti kiinnostamaan, minkälaiseksi intertekstiksi Työmiehen vaimo kasvaa Kähkösen teoksessa ja mitä merkitysulottuvuuksia se tuo teokseen. Jotenkin ajattelin heti, ettei Työmiehen vaimo ole vain pieni ja merkityksetön yksityiskohta, vaan sillä on selvästi jokin syy, miksi se on tarinassa. Ja oikeassa olinkin.

Anna oppii Canthin tarinasta, että naisten on pidettävä yhtä. Ja siitä oikeastaan koko Jään ja tulen kevät kertookin: tässä teoksessa arkea ja elämää pyörittävät naiset, jotka ovat toistensa apuna ja tukena - myös säätyyn katsomatta. Aivan toisin kuin Työmiehen vaimossa, jossa rikas nainen syyttää päähenkilöä Johannaa varkaudesta, kieltäytyy uskomasta tämän tarinaa ja syöksee Johannan lapsineen perikatoon, vaikka varkauden takana on Johannan hulttioaviomies. Rouva Lehtivaaran ja Tuomen perheen naisten välillä ei ole samanlaista ylemmyyden ja alemmuuden kuilua kuin Työmiehen vaimossa on rikkaan ja työläisnaisen välillä. Kähkönen kuvaa vahvoja naisia, ja siten teoksessa voidaan nähdä ripaus feminististä voimaa.


Yhteys Minna Canthiin löytyy myös teoksen miljööstä: Minna Canth oli kotoisin Kuopiosta, joka toimii Jään ja tulen kevään tapahtumapaikkana. Kaupunki on vahvasti läsnä teoksessa, ja arvelisin sen siksi olevan mielenkiintoinen sellaisille, joille Kuopio on tuttu ja läheinen kaupunki. Henkilöt puhuvat myös vahvaa Kuopion murretta, mikä tosin hankaloitti välillä omaa lukemistani.

Jään ja tulen kevät on myös kolmas osa Kähkösen seitsenosaista Kuopiosarjaa. Tämä oli minulle ensimmäinen teos sarjasta ja ylipäätään koko kirjailijalta. Kuulisin mielelläni mielipiteitä sarjan muista osista niitä lukeneilta!

Sirpa Kähkönen
Jään ja tulen kevät, 2004
Otava
382 s.



Antti Tuurin Ikitie


Ikitie kertoo tarinan Jussi Ketolasta, jonka eräänä yönä Lapuan liikkeen miehet tulevat kesken unien kiskomaan irti sängystä ja kyyditsemään Suomen halki Venäjälle niin sanottua Ikitietä pitkin. Rankasta matkasta hän selviää kuitenkin hengissä ja aloittaa uuden elämän Venäjällä. Suomeen jäi vaimo ja lapset, ja vuosien varrella hän perustaa uuden perheen venäläisellä kolhoosilla. Poliittisten olosuhteiden takia Suomeen takaisin pääseminen vaikuttaa mahdottomalta, mutta hän ei silti ikinä heitä menemään kaikkea toivoaan.

Tämä kirja oli ensimmäinen Tuurini, ja täytyy sanoa, että lukukokemuksena kirja ja sen tyyli eivät olleet kovin positiiviset. Minulla oli suuria suhtautumisongelmia romaaniin hyvin pitkään, lähes loppuun saakka. Tuuri kirjoittaa lakonisesti, äärimmäisen konkreettisesti, vailla mitään pohdintoja tai tunteita. Tämä sai minut kokemaan kirjoitustyylin kuivana ja tylsänä. Luin Wikipediasta, että Tuuri on koulutukseltaan diplomi-insinööri, ja lukiessani en voinut välttää ajatusta, että Tuuri kiroittaa hyvin insinöörimäisesti. Kirja on kuin jokin kuivan asiallinen raportti Jussi Ketolan elämänkohtalosta. Tämä on tietysti vähän mieltymyskysymys, ja on vain todettava, että teos ei ollut minunlaiseni kirja. Toisaalta teos on helppolukuisesti kirjoitettu, ja sivut soljuivat mukavaa vauhtia eteenpäin tylsyydestä huolimatta lukupiirin kannustamana. Ikitie on kyllä teos, jota tuskin olisin saanut luettua ilman lukupiiriä. 

Vaikka Ikitie tarjosi minulle vähän puuduttavia lukuhetkiä, loppuun päästyäni koin kuitenkin kokeneeni teoksen kautta jotakin arvokasta. Teoksen lopun käänteet ravistelivat tunteitani kerronnan kaikesta lakonisuudesta huolimatta niin voimallisesti, että aivan loppumetreillä jollain tavalla jopa kiinnyin Jussi Ketolan tarinaan ja teoksen tapahtumat ja teemat tuntuivat puhuttelevilla. Koin lukukokemuksen myös sivistäväksi, sillä sen avaama kuva elämästä sosialistisessa Neuvostoliitossa ja kolhoosielämästä opetti minulle paljon uutta ja avarsi historiatietämystäni.


Antti Tuuri
Ikitie, 2011
Otava
431 s.


Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas


Tämä kirja oli näistä kolmesta ehdottomasti lempparini! Lundbergin romaani veti minut mukanaan aivan ensimmäisiltä riveiltä lähtien ja tiesin heti, että tulisin rakastamaan tätä kirjaa! Enkä ollut yhtään väärässä: tämä on juuri sellainen romaani, johon voi rakastua.

Lundbergin Marsipaanisotilaassa kuvataan Kummelin kuusihenkisen opettajaperheen elämää sotien myllerryksissä. Perhe asuu Helsingissä. Isä ja äiti Kummel ovat molemmat opettajia, ja perhe asuu koulurakennuksen opettaja-asunnossa. Heillä on kolme poikaa, Petter, Frej ja Göran, sekä kuopuksena tytär nimeltään Charlotte. Sota saapuu keskelle keskiluokkaista arkea. Kun opettaja kertoo koulupäivän aluksi, että sota on syttynyt ja koulupäivä perutaan, 13-vuotias Charlotte koulutovereineen iloitsee: kammoksuttua suomen kielen koetta ei siis pidetäkään! Sota merkitsee hänelle vapautta arkisista velvollisuuksista. Perheen pojista Frej ja Göran lähtevät sotaan, Göran jopa nuoresta iästään huolimatta vapaaehtoisena. Papiksi opiskeleva Petter ei sairautensa takia lähde, vaan jää perheensä luokse. Romaanissa seurataan näiden kaikkien kuuden perheenjäsenten elämää talvisodasta välirauhan kautta aina jatkosodan jälkeiseen aikaan asti. Lukija pääsee osalliseksi siis niin elämään kotirintamalla kuin taistelurintamallakin.

Parasta tässä teoksessa on Lundbergin ilotteleva kirjoitustyyli, joka kuvaa henkilöhahmoja paitsi aivan mahtavalla ironialla, myös ymmärryksellä ja lämmöllä. Lundberg saa hahmot todella elämään ja lukijan myötäelämään henkilöhahmojen koettelemukset. Romaanissa on mukana aimo annos huumoria, ja se syntyy ennen kaikkea kertojan tavasta kuvata henkilöhahmoja. Näin vakavaan sota-aiheeseen saadan ripaus keveyttä.

Keveä romaani ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ole. Se kuvaa sotaa ja sen kauheuksia kaikessa kamaluudessaan. Mielenkiintoisen teoksesta sotaromaanina tekee mielestäni se, että lukija nykynäkökulmasta katsottuna tietää, miten suuren arven teoksessa kuvattavat sodat ovat jättäneet historiaan, mutta romaanihenkilöt vaikuttavat olevan autuaan tietämättömyyden vallassa, eivätkä tunnu tajuavan, miten vakavasta asiasta on kyse. Varsinkin Kummelin perheen lapset - Petteriä lukuunottamatta - tuntuvat ottavan sodan kovin kevyesti, mistä ehkä parhaimpana esimerkkinä Charlotten riemu siitä, kun koulupäivä loppuu sodanjulistukseen.

Kummelin perheen tarina vei minut niin mennessään, että tämän lukukokemuksen innostamana päätin tarttua vihdoin uudestaan Lundbergin Is-romaaniin (Jää), joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2012 ja joka on ikään kuin jatko-osa Marsipaanisotilaalle ja kertoo Kummelin perheen esikoispojan Petterin myöhemmistä vaiheista. Sain teoksen tuoreeltaan joululahjaksi alkukielisenä, mutta silloin sen lukeminen keskeytyi jonnekin sadan sivun jälkeen. Olen odotellut, milloin se saisi uuden tilaisuuden. Marsipaanisotilaan jälkeen koin Jään ajan vihdoin koittaneen. Sain teoksen luettua juuri muutama päivä sitten ja toivon, että siitä tullaan kuulemaan myöhemmin lisää blogissani.


Ulla-Lena Lundberg
Marsipaanisotilas, 2001
Gummerrus
496 s.

1 kommentti:

  1. Kuulostaa ihanalta lukupiiriltä - kelpaisi mullekin sellainen, jossa keskitytään historiallisiin romaaneihin! :-) Näistä olen lukenut muut paitsi Ikitien, sen tosin olen nähnyt elokuvana. Kähkösen Kuopio-sarja on kokonaisuutena upea, Lundbergilta pidin enemmän Jäästä kuin Marsipaanisotilaasta. :)

    VastaaPoista