Marina sanoi kerran, että muistaisimme vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut. Kului iäisyys ennen kuin ymmärsin noiden sanojen merkityksen. Vaan parasta aloittaa alusta, joka tässä tapauksessa on yhtä kuin loppu.
Vuoden 1980 toukokuussa katosin maailmasta kokonaiseksi viikoksi. Kului seitsemän päivää ja seitsemän yötä ilman että kukaan tiesi olinpaikkaani. Ystävät, koulutoverit ja opettajat kävivät jäljittämään karkulaista, jonka jotkut jo arvelivat kuolleen tai eksyneen äkillisessä mielenhäiriössä huonoille teille.
( - - )
Kaikilla meillä on jokin salaisuus lukittuna sielun ullakolle. Omani on tällainen.
Näin kutkuttavasti, mystisesti ja kauniisti alkaa Carlos Ruiz Zafónin romaani Marina. Tarinassa on juuri kaikkea sitä tunnelmaa, mitä alku lupailee, mutta vielä vähän enemmän. Tarina tarjosi nimittäin myös niin selkäpiitä karmivaa jännitystä, että tuskin olisin edes rohjennut tarttua teokseen, jos olisin sen arvannut . niin herkkähermoinen kun olen. Kohtasin Marinassa hyvin mukaansatempaavan lukukokemuksen, joka ei meinannut antaa laskea itseään käsistä. Hotkaisinkin lähes 300-sivuisen romaanin reilussa vuorokaudessa, mikä on hyvin epätyypillistä minulle, hyvin hitaalle lukijalle. Vaikka tämän lukuseikkailun varrella vähän huimasi ja pelotti, en tarinan pyörteisiin hypättyäni voinut enää lopettaakaan.
Zafónin Marina on tarina 60-luvulla Barcelonassa sisäoppilaitosta käyvästä 15-vuotiaasta nuorukaisesta sekä siitä seikkaluista, jonka hän kokee erään Marina-nimisen tytön kanssa. Tuo minäkertojana toimiva Oscar Drai -niminen päähenkilö kertoo lukijalle nuoruutensa tarinaa, joka on tapahtunut 15 vuotta sitten.
Oscar ei ole erityisen motivoitunut koululainen. Oppitunnit sisäoppilaitoksessa hän haaveilee siitä vapaudesta, joka koittaa, kun kello soi ja ilmoittaa päivän oppitunnit päättyneiksi. Sen jälkeen hän ei suinkaan hukkaa iltaansa läksyjen parissa, vaan lähtee kuljeksimaan ja seikkailemaan Barcelonan loputtomille kujille. Noilla retkillään hän omien sanojensa mukaan kokee vapauden huumaa ja mielikuvituksen lentoa. Erään kerran tuollaisella retkellään hän eksyy kujalle, jolta löytää rappeutuneen näköisen kartanon, joka jollain tavalla lumoaa hänet ja vetää puoleensa. Tunkeuduttuaan hoitamattomaan puutarhaan hän kuulee jotakin yliluonnollisen kaunista laulua, jonka houkuttelemana hän uskaltautuu talon sisään. Siellä hän kuuntelee ihmetelleen gramofonista kantautuvaa ihmeellistä laulua ja tutkailee pöydällä olevaa mielenkiintoista taskukelloa. Nojatuolista yhtäkkiä nouseva hahmo kuitenkin säikäyttää pojan niin pahanpäiväisesti, että hän pakenee paikalta niin kovaa kuin jaloistaan pääsee.
Vasta sisäoppilaitoksen omaan huoneeseen palattuaan Oscar huomaa, että tuli ajatuksissaan napanneeksi mukaan taskukellon. Tämä taskukello sinetöi hänen kohtalonsa: varastaminen on väärin, joten hänen on vielä palattava kartanoon, vaikka se pelottaakin suunnattomasti. Varastetusta kellosta lähtevä ystävyys ei ala kovin lupaavasti, mutta kellon palauttaminen johdattaa kuitenkin Oscarin suhteeseen rappeutuneen kartanon tyttären Marinan kanssa. Se on alku paitsi ystävyydelle, rakkaudelle, myös suurelle seikkailulle ja mysteerille.
Tuossa mystisessä ja rappeutuneessa vanhassa kartanossa asuu Marina isänsä kanssa. Äiti on kuollut kauan sitten. Yksinäistä ja eristynyttä elämää elävälle isälle ja tyttärelle Oscarin ilmaantuminen kuvioihin on tervetullut piristys, ja Oscar alkaakin käydä vierailulla uusien tuttaviensa luona varsin usein. Erään kerra Marina johdattaa Oscarin eräälle unohdetulle hautausmaalle todistamaan salaisuutta, joka on askarruttanut hänen mieltään. Hautausmaalla piileskellessään he näkevät, kun eräs tummiin verhoutunut ja kasvonsakin piiloon huputtanut nainen tulee erään nimettömän hautakiven luokse, jossa ei ole muuta kaiverrusta kuin siipensä levittäneen perhosen kuva, ja laskee sille verenpunaisen ruusun. Marina tietää kertoa, että sama nainen, yhtä mystisesti puettuna, toistaa saman näytelmän joka kuukauden viimeisenä sunnuntaina kello kymmenen. Nuoret aistivat nimettömässä haudassa ja sille säännöllisin väliajoin ilmaantuvassa mystisessä, kasvottomassa naisessa salaisuuden, joka on selvitettävä.
Salapoliisien tavoin Oscar ja Marina heittäytyvät selvittämään mysteeriä. Pitkin Barcelonan pimeitä katuja ja mutkikkaita kujia he etsivät menneisyyden haamuja ja pääsevät käsiksi vanhaan, jo unohduksiin vaipuneeseen tarinaan ja ja jännittäviin ihmiskohtaloihin. Tarinan edetessä vähän viattoman kutkuttavasta hautausmaakohtauksesta käyntiin lähtenyt mysteeri saa yhä hurjempia piirteitä.
Tämän kaiken jännittävän rinnalla etenee myös eräs toinen, vähän hidastempoisempi juonikuvio. Oscar on selvästi ensi silmäyksestä lähtien rakastunut Marinaan, mutta mahtaako Marina kaivata Oscarista muuta kuin ystävää ja toveria mysteerin selvittämiseen? Vaikuttaa myös siltä, että Marina salaisi jotakin itsestään Oscarilta.
Marina on paitsi huippujännittävä, myös äärettömän kaunis ja haikea tarina. Kehoitan kaikkia vähänkään herkempiä lukijoita varaamaan kokonaisen paketillisen nenäliinoja tarinan loppua varten!
Monipuolista tarinaa voisi pitää suoranaisena genrehybridinä: Marinassa on niin rakkausromaanin kuin salapoliisitarinan ja jopa scifin piirteitä. Tunnistan Marinassa hurjan paljon samaa kuin muutama vuosi sitten lukemassani Tuulen varjossa, jossa myös salapoliisin tavoin seikkaillaan pitkin Barcelonan hämäriä kujia selvittämässä menneisyyden salaisuuksia. Yhtä paljon Marina ei minua kuitenkaan lumonnut - Tuulen varjo nimittäin oli aivan harvinaisen huikea lukukokemus. Samanlaista, Tuulen varjon tapaista nostalgiaa, jonkin maagisen ja mystisen tarinan taikaa, surumielistä ja hämäräistä tunnelmaa sekä menneiden ihmiskohtaloiden selvittelyä Marina kuitenkin tarjoaa. Marinan takakannessa kuvataankin teoksen olevan "kuin Tuulen varjon nuorena nukkunut isosisko". Tämän lukukokemuksen inspiroimana haluaisin joskus vielä lukea muutkin Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan kuuluvat teokset, joihin Tuulen varjo myös lukeutuu. Zafónin tarinoissa todella tuntuu olevan lumoa!
Carlos Ruiz Zafón
Marina
(Marina, 1999)
Suom. Antero Tiittula
Otava
282 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti