Margaret Mitchellin klassikkoromaani Tuulen viemää päättyy romantiikannälkäisen ja onnellisia loppuja haikailevan lukijan kannalta epätyydyttävästi: rakastavaiset eivät saakaan toisiaan, ja pääparin Scarlettin ja Rhettin suhteen tulevaisuus jää ilmaan roikkumaan Rhettin kääntäessä vaimolleen selkänsä. "Eihän tämän näin kuulu mennä!" on varmaan moni lukija tuumannut vihaisesti mielessään. Onneksi kuitenkin Alexandra Ripley on tarjonnut näillä ärsyyntyneille lukijoille toisen mahdollisuuden, lähes 60 vuotta Tuulen viemän kirjoittamisen jälkeen. Ripleyn teos Scarlett (1991) jatkaa Scarlettin ja Rhettin tarinaa siitä, mihin se Tuulen viemää -teoksessa jäi.
Rhett on jättänyt Scarlettin, mutta Scarlett on päättänyt saada takaisin Rhettinsä. Päättäväinen ja tarmokas Scarlett on tottunut saamaan, mitä haluaa. Hän on jälleen valmis antamaan kaikkensa haluamansa eteen, mutta riittääkö se? Rhett kuitenkin karttaa Scarlettia kuin ruttoa. Onko Scarlettin mahdollisuus iäksi menetetty vai onnistuuko hän voittamaan uudelleen aviomiehensä rakkauden? Scarlett pääpiirteissään rakentuu. Tämän kuvion ympärille Alexandra Ripleyn
831-sivuisen romaanin aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista muutakin, ja Scarlett vaihtaa maisemaa useasti teoksen aikana. Vaihtelevat miljööt tuovatkin mielestä mukavaa jännitystä ja vaihtelua teokseen. Seikkaillaan paitsi useassa eri Amerikan kaupungissa, mutta matkataan myös Valtameren taakse Irlantiin. Isänsä puolelta irlantilaista sukujuurta oleva Scarlett pääse ensi kertaa elämässään tutustumaan isän puoleisiin sukulaisiinsa ja löytää samalla sisäisen irlantilaisensa. Tämä itsensälöytämisprosessi onkin mielestäni rakkausteeman lisäksi tärkein teema kirjassa. Scarlett kasvaa ja kehittyy romaanin kuluessa myös muin tavoin. Muuttuu ja aikuistuu.
Tuulen viemää on minulle yksi elämäni lumoavimmista lukukokemuksista. Se on tiiliskiven kokoinen kirja, joka tempaisi minut niin mukaani, että sitä oli vaikea laskea käsistäni. Se on kirja, joka paitsi viihdytti ja tarjosi suuren tarinan taikaa, mutta joka myös kosketti ja puhutteli, sivisti ja avarsi. Sellaisen kirjan jatko-osalta odottaa paljon, ja pelkäsin pettymystä. Ripleyn Scarlett yllätti minut kuitenkin iloisesti. Sain enemmän kuin odotin.
Ripley on teoksessaan tavoittanut uskomattoman hyvin Mitchellin romaanin maailman ja luonut romaanin, joka elää yhtä vahvasti kuin alkuteos. Toisen kirjailijan kirjoittamassa jatko-osassa lienee usein tärkeintä se, että jatko-osa on uskottava ja istuu hyvin samaan maailman kuin alkuteoskin. Tässä Ripley on mielestäni onnistunut hyvin. Lisäksi hän on saavuttanut jotakin vieläkin enemmän: Tuulen viemää oli ainakin minulle romaani, jonka aloitettuani olisin vain halunnut lukea ja lukea enkä laskea kirjaa ollenkaan käsistäni. Ripley on saanut luotua Scarlett-teokseensa yhtä vahvan lukuimun. Vaiherikas ja luomoava tarina tempaa mukaansa, eikä juonellisesti rikkaasta teoksesta tapahtumien käänteitä puutu!
Se, mikä teoksen kuitenkin erottaa edeltäjästään on se, ettei Ripleyn teos ole mielestäni kuitenkaan temaattisesti niin rikas kuin Tuulen viemää. Scarlett on ennen kaikkea rakkaustarina, mutta Tuulen viemää sen lisäksi niin paljon muutakin. Esimerkiksi sota ja sen kauheus ja pahuus on yksi keskeisimpia teemoja Tuulen viemässä. Ripleyn teoksessa onkin selvästi viihteellisempi ote, ja teoksen perimmäinen tarkoitus onkin tyydyttää uteliaisuus sellaisissa lukijoissa, joita on jäänyt vaivaamaan Scarlettin ja Rhettin kohtalo.
Toinen teoksia erottava seikka on Scarlettin hahmon hienoinen inhimillistyminen ja pehmentyminen. Kirjaneito on myös lukenut teoksen ja huomauttaa Scarlettin tulevan Ripleyn teoksessa "siedettävämmäksi ihmiseksi". Hän sanoo myös pitävänsä Scarlettista enemmän tässä teoksessa. Tässä olen samoilla linjoilla Kirjaneidon kanssa. Tuulen viemän Scarletthan on perin ristiriitainen hahmo: kova, häikäilemätön, jopa julma. Keinoja kaihtamaton nainen, joka ottaa sen mitä haluaa muiden tunteista juuri välittämättä. Ripleyn Scarlettissa nähdään kuitenkin selvästi kehitystä inhimillisempään suuntaan. Hänestä nähdään myös hieman herkkä ja haavoittuvaisempi puoli. Silti hän on yhä se sama vahva ja tulisieluinen Scarlett, suurromaanin arvoinen sankaritar. Hän on kuitenkin vähän kasvanut ja aikuistunut, ottanut opikseen virheistään ja katunut niitä sekä löytänyt vähän inhimillisemmän itsensä.
Alexandra Ripley
Scarlett, (1991)
Suom. Juhani Lindholm
Otava
831 s.
Muistan lukeneeni tämän kirjan teini-ikäisenä. Teiniminääni upposi vahvasti Rhettin ja Scarlettin rakkaustarina ja muistan pitäneeni paljon tästä kirjasta.
VastaaPoistaTämän kirjan suuri ansio oli, että se innosti minut lukemaan Tuulen viemää. Se teki vielä paljon suuremman vaikutuksen - luultavasti juuri siksi, että se oli temaattisesti niin paljon rikkaampi. Osittain jatko-osa meni pilalle sen jälkeen, koska minustakaan jatko-osan Scarlett ei enää ollut ihan samanlainen Scarlett.
Teininä en ihan osannut käsitellä sitäkään, että joku oli ottanut toisen tarinan ja jatkanut sitä. Se tuntui jotenkin väärältä. Tosin en ole tainnut paljon kehittyä tässä asiassa - en vain saa luettua Huotarin ja Koskimiehen Emilia Kentiä! :)
Ah, tämä muistuttaa niin siitä, etten vieläkään ole Tuulen viemää -klassikkoa lukenut. Toisaalta sehän sopisi vaikkapa mainiosti Naistenpäivä-klassikkohaasteen lukukirjaksi, eihän tässä tiedä miten innostuu. Sait ainakin kiinnostumaan siitä tämän kirjan kautta, pitkästä aikaa. :)
VastaaPoistaMinä en ole Scarlettia lukenut, enkä oikein muutenkaan tiedä kuinka siihen suhtautua. Tuulen viemää (joka sekin on lukematta) olen nähnyt useasti elokuvana ja se on tehnyt suuren vaikutuksen. Kertomasi perusteella Scarlett kuulostaa enemmän viihteeltä kuin Tuulen viemää, mutta eihän se toki välttämättä huono asia ole.
VastaaPoistaTuulen viemää on minulta vielä lukematta, joten en ole tarttunut tähänkään kirjaan. Toisten kirjailijoiden kirjoittamia jatko-osia taitaa käsitykseni mukaan olla aika paljon. En oikein tiedä, miten niihin pitäisi suhtautua, sillä tarinahan ei jatku kuten niin sanottu oikea kirjailija haluaisi. Jatko-osa on silloin oikeastaan fanifiktiota. Toisaalta mikäs siinä kirjoittaa lisää maailmasta, joka kiinnostaa monia.
VastaaPoistaLuin Tuulen viemää lukiossa ja se tempasi minut mukaansa täysin. Ne henkilöt, ne teemat, se draama! Taisin silloiseen lukupäiväkirjaanikin kirjoittaa, että on maailman suurimpia vääryyksiä, etteivät Scarlett ja Rhett päätyneet yhteen - olin melkein järkytykseen asti yllättynyt siitä, miten kirja loppui. :D Ja koska en siihen loppuun halunnut hevillä tyytyä, luin vähän myöhemmin Ripleyn Scarlettin, mutta en oikein vieläkään ollut tyytyväinen, eikä se oikein kohdallani lunastanut odotuksia. Tarkkaan en osannut sanoa miksi, mutta ehkä siksi, että Tuulen viemään dramaattinen loppu oli omiaan tekemään lähtemättömän vaikutuksen ja Scarlett teki sen ikään kuin tyhjäksi ja varmaan myös siksi (osaan sanallistaa tämän vasta nyt bloggauksesi luettuani), ettei Scarlett ollut teemojensa puolesta yhtä monipuolinen ja runsas kuin alkuperäinen. Mutta kiva kuitenkin, että viihdyit tämän kanssa paremmin, ehdoton teiniminäni ei päästäisi tätä kaanoniin asti :D
VastaaPoistaTuulen viemää oli nuoruuden suosikkejani. Luin sen useampaan kertaan. Scarlettin luin heti 1991 ja muistan otsikoineeni siitä kirjoittamani arvion "Scarlett riisuu korsetin". Muistan myös, että jatko-osa on paljon viihteellisempi kuin Mitchellin teos. Suosittelen lukemaan Tuulen viemää.
VastaaPoistaMinulla on sellainen mielikuva, että luin nämä teininä putkeen: ensiksi Tuulen viemään, sitten tämän. En muista Scarlettista muuta kuin sen, että teokset osuivat hyvin sujuvasti toisiinsa. Jos ei olisi tiennyt, ei välttämättä olisi tajunnut, että kirjailija vaihtuu välissä.
VastaaPoistaToisten kirjoittamat jatkot ovat mielestäni hieman epäreiluja. Poimitaan toisten idea ja käytetään sitä. Eipä taida olla jatko-osissa yhtään, joka on alkuperäisen ylittänyt. Ei ainakaan Death Comes To Pemberley tai Millenium-sarjan jatkot. Mutta myönnän, molemmat olen lukenut eli markkina on selvästi olemassa.
VastaaPoistaMinäkin olen lukenut sekä Tuulen viemää että Scarlettin jo kauan sitten. Molemmista olen pitänyt ja ovat ne jotain vaikuttaneetkin, kun edelleen muistan tarinat aika hyvin. Tosin alkuperäinen on tosiaankin vaikuttavampi ja rikkaampi. Olen samaa mieltä Kirsin kanssa siitä, että jatkot ovat yleensä heiveröisempiä. (vaikka eihän se nyt niin voinut päättyä, kuin Tuulen viemää-romaanin viimeisellä sivulla...)
VastaaPoistaTuulen viemää on minulle rakas kirja ja minäkin voin sanoa suorastaan lumoutuneeni sen maailmasta. Olen lukenut kirjan kahteen kertaan ja kerrankin minua ei haittaa lukea ihan minipientä tekstiä tiheällä rivivälillä onnettomasta pokkarista, sillä teos on minulle niin tärkeä. Kun innostuin Tuulen viemästä, luin melko pian perään Scarlettin ja hankin senkin omaan hyllyyn. Scarlett ei ole saanut toista lukukertaansa, mutta muistan ajatelleeni, että se kunnioittaa hyvin Mitchellin luomaa maailmaa ja on sille luontevan tuntuinen jatkumo. Uskoisin, että Mitchell olisi siihen tyytyväinen. Käsittääkseni hänellä olikin itsellään aikomus kirjoittaa kirjalle jatkoa, mutta ei sitten ehtinytkään.
VastaaPoistaSen sijaan Donald McCaigin Rhett on aivan uskomatonta soopaa eikä todellakaan tee oikeutta Mitchellin alkuperäisidealle. En suosittele lukemaan kirjaa, vaikka minä innostuksissani niin teinkin. Ensinnäkin Rhettissä sivuutetaan täysin tämä Scarlett-kirja, ihan kuin sitä ei olisi olemassakaan. Muistaakseni siinä myös vaihtuu muutamat selvät faktat, joita Tuulen viemästä oli tiedossa. Kirsi kirjoittaa edellä kommenteissa, että toisen kirjoittamat jatkot ovat aina hieman epäreiluja. Rhettin tapauksessa se todellakin on niin ja mieleen tulee ensimmäisenä rahastuspyrkimys. Toivon, että kaikki unohtavat koko teoksen. (Joo, alan lietsoutua intohimoisen kirjallisuuskeskustelijan rooliini, joten lopetan nyt.)
Luin tämän suht tuoreena pian sen jälkeen kun olin lukenut Tuulen viemää ja minä olin kyllä aika pettynyt. Scarlettista puuttui se kipinä mikä johtui varmaankin tuosta päähenkilönsä aikuistumisesta ja tasaantumisesta.
VastaaPoistaMinua aina vähän nolottaa tunnustaa, että inhosin Tuulen viemää. Tai oikeastaan en vain yksinkertaisesti tullut toimeen Scarlettin kanssa. En sitten tiedä mitä tämä kertoo minusta, näinkö Scarlettissa liikaa itseäni tai jotain sellaista? No, joka tapauksessa symppasin aina enemmän Rhettiä ja olenkin itse asiassa lukenut sen Rhett-kirjan, jossa perehdytään hänen historiaansa ja myös muistaakseni kirjan jälkeiseen aikaan. Muistaakseni se oli kirjana ihan mukiinmenevä.
VastaaPoistaNyt olen kyllä miettinyt, että pitäisikö joskus antaan Tuulen viemälle uusi mahdollisuus, ehkä olisin kypsynyt riittävästi että voisin kestää Scarlettin? Tätä kirjaa en taida kyllä lukea, mutta jollain tasolla olen hirveän iloinen että S tässä kehittyy ja inhimillistyy. :)