Emilian ja Teddyn häistä oli kulunut viisi kuukautta. Lumimorsian Emilia oli astunut sydäntalvisena sunnuntaina Blair Waterin kivikirkon käytävää pitkin valkoisia ja hopeisia helmiä mustissa hiuksissaan. Päivä oli ollut kylmä, huurteiset puut kirkon liepeillä juhlavia jäykissä asusteissaan, ja varpusia oli hakeutunut kirkon räystäiden lämpöön. Teddy näytti Emilian rinnalla Tuhannen ja yhden yön satujen prinssiltä, ja hänen silmissään paloi tuli. Emilialla oli yllään morsiuspuku, joka oli Elizabeth-tädin määräyksen mukaan valmistettu Charlottetownin parhaassa ompelimossa ja jonka nähtyään Jimmy-serkku oli kuiskannut: "Avioliiton satamaan tarvitaan melkoinen pääsymaksu!" Himmeän norsunluunvärisenä läikehtivän kankaan valintaan oli Emilia kuitenkin sanonut sanansa, ja helmet hän oli ripotellut tukkaansa itse.
Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen Emilia Kent on teos, josta kuultuani en meinannut pysyä nahoissani. Nämä kaksi suomalaiskirjailijaa ovat tarttuneet kuuluisan kanadalaisen, jo kauan sitten kuolleen kirjailijattaren L. M. Montgomeryn ikimuistoiseen runotyttöhahmoon ja jatkaneet Runotytön tarinaa siitä, mihin Montgomery tarinansa lähes sata vuotta sitten päätti. Uskalias yritys - Runotytöt nimittäin ovat monelle lukijalle niin rakkaita, lähes pyhiä. Voiko samaan tasoon yltää, pystyykö kukaan muu vangitsemaan runotytön henkeä?
Tämän vuoksi varmasti moni Runotyttö-fani onkin suhtautunut Huotarisen ja Koskimiehen fanfiction-hankkeeseen perin epäilevästi. Itse kuitenkin heti kirjasta kuulutani olin pakahtua uteliaisuudesta ja innosta, tuskin edes maltoin odottaa kirjan julkaisua. Siksipä teinkin jotakin minulle itselleni hyvin tavatonta: pyysin kerrankin arvostelukappaleen kirjasta.
Omat odotukseni kirjan suhteen olivat siis korkealla. Kirja ei kuitenkaan pettänyt niitä - päin vastoin! Emilia Kent lumosi minut täysin ja suorastaan ylitti odotukseni. Alkuperäisen tarinan henki ja tyyli on vangittu hienosti. Teoksen tyylistä löytyy alkuperäiselle vertaansa vetävää herkkyyttä, kauneutta ja runollisuutta - yhdistettynä tietysti pieneen purevaa ironiaan ja huumoriin. Runotytön hahmo todella herää uudestaan eloon näiden suomalaiskirjailijoiden teoksessa.
Vaikka Huotarinen ja Koskimies ovat tavoittaneet runotytöstä jotakin hyvin alkuperäistä, näkee kirjasta kuitenkin monin tavoin, että se on paljon modernimman ajan tuotos kuin alkuperäiset runotyttökirjat. Ja ehkäpä ihan hyvä niin. Huotarinen ja Koskimies ovat tarttuneet sellaisiin teemoihin, mihin Montgomery tuskin olisi ainakaan samalla tavalla kyennyt tarttumaan sata vuotta sitten, ainakaan nuortenkirjan genressä. Heidän tarinansa kirjoituskutsumukselleen omistautuvasta aviovaimosta on sellainen, jota olisi ollut vaikea kirjoittaa Montgomeryn aikana - mutta kuitenkin se on alkuperäisen Runotytön hengen mukainen. Sillä mitä olisikaan Runotyttö, jos hän ei tavoittelisi tähtiä kirjailijana?
Mielestäni oikeastaan Emilia Kent onkin enemmän aikuisten kirja kuin lasten- tai nuortenkirja, toisin kuin Montgomeryn alkuperäiset Runotytöt. Jos pitäisi miettiä teoksen kohderyhmään, niin ajattelisin, että se on ennen kaikkea tarkoitettu sellaisille aikuisille tai jo varttuneemmille nuorille, jotka ovat nuorempina fanittaneet runotyttöä ja haluavat kuulla, kuinka Emilialle kävi "onnellisen lopun jälkeen."
Emilia seisoi Huomispäivän tiellä - siinä, missä se laskeutui Blair Waterin laaksoon. Hän kuuli takanaan Teddyn kiirehtivät innokkaat askelet. Ja edessä tummalla kukkulalla kohosi iltaruskon loisteessa pieni, rakastettu harmaa talo, joka ei enää olisi autio.
Näin päättää Montgomery runotyttötrilogian päätösosan, Runotyttö etsii tähteään. Lukija näkee edessä epämääräisen utuisena kangastelevan Emilian ja Teddyn yhteisen tulevaisuuden Autiossa talossa ja voi aavistella yhteistä onnea. Montgomery ei kuitenkaan vielä paljasta mitään tulevasta, vaan jättää lopun kuin ilmaan leijumaan. Montgomeryn kirjoittama trilogian päätös onkin siis mitä otollisin mielikuvituksen vapaaseen lentoon ja fanfictionin kehittelyyn.
Huotarinen ja Koskimies aloittavat tarinansa siitä, kun Emilia ja Teddy ovat olleet naimisissa jo viisi kuukautta. Häähumusta on selvitty, ja arki on alkanut. Teddystä on jo kuuluisa kuvataitelija, jonka nimi on tunnettu kaikkialla Kanadassa. Hän valmistelee suurta näyttelyä ja on uppoutunut työhönsä. Emilian päivää rytmittää emännän velvollisuudet. Hänen kirjansa julkaisusta on kulunut jo tuskastuttavan kauan, mutta uusi inspiraatio ei ole vielä saapunut. Kirjan kantavin teema onkin kirjoittamisen problematiikka. Kirjan keskiössä on se kuuluisa Emilian "leimahduksen" etsintä. Emilia tasapainoilee kirjoittamiskutsumuksensa ja vaimon velvollisuuksien välillä. Kuinka löytää tila ja luovuus kirjoittamiselle arkisten velvollisuuksien lomassa? Mielessä askartelee myös kysymys mahdollisesta perheen perustamisesta. Onko sen aika vielä, vai onko kutsu kirjoittamiseen vahvempi?
Tarinaan tuo jännitettä myös Emilian entisen rakastetun Dean Priestin ilmaantuminen kuvioihin sekä naistaiteilija, jonka kanssa Teddy on järjestämässä yhteisnäyttelyä ja jolle Emilia on mustasukkainen. Näitä viittauksia Teddyn ja Emilian suhteiden mahdolliseen rakoilemiseen en olisi itse tarinaan kaivannut - jotenkin ne tuntuivat liiallisilta, siltä, etteivät ne kuuluisi Emilian maailmaan. Ilahduttavaa tarinassa oli kuitenkin myös yllättävä romanssi, jota en osannut yhtään odottaa ja joka sai niin hempeän hymyn huulilleni!
Huotarinen ja Koskimies tarjoavat Emilia Kent -teoksellaan kurkistuksen Runotyttö Emilian elämään häiden jälkeen. Kuitenkaan teos ei kanna tarinaa loppujen lopuksi kovin pitkälle ja Emilian elämä tuntuu olevan vasta aluillaan, kun teos päättyy. Suomalaiskirjailijat päättävät tämän tarinansa vieläkin avoimempaan kohtaan kuin Montgomery omansa. Loppu avaa kauniin epämääräisiä mahdollisuuksia, mutta jätti minut lukijana jopa hieman ärsyttävänkin kutkuttavaan tilaan. Jäin janoamaan lisää tarinaa, lisää tietoa siitä, kuinka Emilian ja Teddyn tarina jatkuu. Mutta ehkäpä minun on tehtävä niin kuin tekivät Huotarinen ja Koskimieskin Montgomeryn tarinan suhteen: kuviteltava itse, päätettävä itse, kuinka tarina jatkuu.
Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies
Emilia Kent, 2018
WSOY
308 s.
P.s. Samat kirjailijat ovat kirjoittaneet yhdessä myös aiemmin teokset Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt sekä Runotyttöjen vuosi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti