Annan opissa - Anne of Avonlea

When Anne reached the school first morning, she was confronted by prim rows of ”shining morning faces” and bright, inquisitive eyes. She hung up her hat and faced her pupils, hoping that she did not look as frightened and foolish as she felt and that they would not perceive how she was trembling.

She had sat up until nearly twelve the preceding night composing a speech she meant to make to her pupils upon opening the school. She had revised and improved it painstakingly, and then she had learned it by heart. It was a very good speech and had some very fine ideas in it. The only trouble was that she could not now remember a word of it…

Minun Anna-buumini jatkuu jälleen. Tällä kertaa vuorossa oli Montgomeryn Anna-sarjan toinen osa. Viime aikoina olen blogannut Anne of Green Gables –teoksesta sekä Anne´s House of Dreams –teoksesta.  Siksi minusta tuntuu, ettei minulla ole juuri mitään uutta sanottavaa tästä. Anna on ihana ja sillä selvä!

Anne of Avonlea -teoksessa päästään seuraamaan Annan elämää tämän ollessa 16-18 vuotias. Kirjan alussa Anna on aloittamassa ensimmäistä kertaa elämässään opettajan työn, omassa entisessä opinahjossaan, Avonlean koulussa. Mielenkiintoinen yhteensattuma oman elämäni kannalta, sillä minä – Annan kaima ja sukulaissielu – olen myös aloittamassa vajaan parin viikon kulutta ensimmäistä kertaa sivutoimisen opettajantyön entisessä lukiossani. Mielenkiintoista näin aloittelevana opettajana olikin seurata tässä kirjassa Annan opettajuutta ja sen kehittymistä sekä sitä, millainen Anna on kasvattajana.

Opettajaksi ryhtyessään Annan pää on täynnä suuria ja idealistisia ihanteita siitä, millainen opettaja hän aikoo olla. Auktoriteetti kuuluu luoda voittamalla oppilaiden kiintymys ja luottamus. Ruumiillista kuristusta ei saa ikinä ja missään nimessä käyttää! ... Hienot periaatteet, mutta kuinkas käy?

”There is some good in every person if you can find it. It´s a teacher´s duty to find and develop it. “

Hienostihan Anna koulussa selviää ja lopulta, muutaman mutkan jälkeen, onnistuu voittamaan kaikkien oppilaiden sydämet puolelleen. Monet ylevät ihanteet kuitenkin riisuutuvat loistostaan tosi elämän koettelemuksien keskellä. 

Voi, kun joskus onnistuisin olemaan edes puolet niin mukava ja pidetty opettaja kuin Anna! Mutta on kai hyvä muistuttaa itseään siitä, että tämä on vain fiktiota. Ei kukaan oikeasti kai pystyisi olemaan niin ihana ja täydellinen kuin Anna Shirely?

 

Anna saa myös kokeilla kasvatuskonstejaan Davy ja Dora –nimisiin 6-vuotiasiin kaksosiin, jotka äitinsä kuoleman jälkeen siirtyvät Marillan ja Annan hoteisiin Vihervaaraan. Dora on kuin itse enkeli ja tuskin tarvitsee mitään kasvatusta. Davy sen sijaan on tullessan kuin itse piru, mutta kumma kyllä, Annan taitavassa otteessa hän alkaa osoittaa selviä kehittymisen merkkejä.

Annan salaisuus kasvatusasioissa on selvästi se, että hän saa Davyn, kuten myös oppilaansa, suorastaan palvomaan itseään. Lapsi kuin lapsi on kiltisti, jos tietää palvomansa kohteen tulevan tyytymättömäksi muunlaisesta käytöksestä. Annan lapsikeskeinen kasvatusmetodi asettuu selvästi vastakkain ”vanhan kansan” kasvatusmetodin kanssa, jonka mukaan ”children should be seen but not heard”. Annalla on aina aikaa kuunnella lapsia sekä vastata heidän loputtomiin kysymyksiinsä.

Sen verran kun tiedän historiasta, ovat Annan kasvatusmetodit ja suhtautuminen lapsiin vaikuttanut luultavasti melko moderneilta kirjan ilmestymisajankohtana, 1900-luvun alussa. Siitä hyvästä hatunnosto Montgomerylle!

Lopuksi

Vaikka Anna on tässä kirjassa jo melko varttunut ja vastuullinen nuori naisenalku, on ihanaa, että hän on yhä sisimmässään sama hupsu ja hulvaton, keijukaisiin uskova tyttö kuin hän on Anne of Green Gables –kirjassa. Tämä puunhalaus-kohtaus oli oma lempikohtaukseni kirjassa: 

”What a nice month this November has been!” said Anne, who never guite got over the childish habit of talking to her self. (– –) How quiet the woods are today… Not a murmur exept that soft wind  purring in the treetops! It sounds like surf on a faraway shore. How dear the woods are! You beautiful trees! I love every one of you as a friend.”

Anne paused to throw her arm about a slim young birch and kiss its cream-white trunk. Diana, rounding a curve in the path, saw her and laughed.

“Anne Shireley, you´re only pretending to be grown up. I believe when you`re alone you´re as much a little girl as you ever were.”

“Well, one can´t get over the habit of being a little girl at once”, said Anne gaily. “ You see, I was little for fourteen years and I only been grown-uppish for scarcely three. I`m sure I shall always feel like a child in the woods.”

L.M. Montgomery

Anne of Avonlea, 1909

276 s.

Kaksi Annaa