Täydellinen kesäkirja: Astrid Lindgrenin Saariston lapset

Heinäkuu on ollut minulle lasten- ja nuortenkirjakuukausi. Tähän mennessä olen lukenut vain lastenkirjallisuutta sekä vanhoja tyttökirjoja - sekä lisäksi muutaman esseen Silvia Hosseinin Pölyn ylistyksestä. Kuukauden parhaimpiin helmiin kuuluu Astrid Lindgrenin lastenkirjaklassikko Saariston lapset, jota en muista aiemmin lukeneeni. Tämä kirja on täydellinen kirja kesään ja takuuvarma leppoisan kesätunnelman nostattaja!

Odotin kirjalta paljon jo etukäteen, enkä pettynyt. Päinvastoin: Saariston lapset on hurmaavampi kuin osasin odottaakaan! Suurten odotusteni vuoksi halusin lukea sen myös ehdottomasti oikealla tavalla, nimittäin meren äärellä. Siksipä annoin kirjan odottaa siihen, kunnes pääsisin täältä sisä-Suomesta meren äärelle, sinne, mistä olen itsekin kotoisin. Kuuden yön loma Turun seudulla perheeni luona heinäkuun alussa soi siihen mahdollisuuden.

Saariston lapset on hilpeän kesäinen ja suolaisen merituulen makuinen lastenromaani tukholmalaisesta Melkersonin perheestä, johon kuuluu avuton isä ja hänen neljä avuliasta lastaan. Lasten äiti on kuollut, ja äidin virkaa perheessä hoitaa 19-vuotias-Malin tytär, perheen esikoinen. Isä on saanut päähänsä raahata koko konkkaronkkansa mukanaan pieneen ja piskuiseen Saltkråkan-nimiseen saareen erääseen hieman kyseenalaisessa kunnossa olevaan taloon koko kesäksi kesänviettoon. Kaikki perheenjäsenet eivät ole yhtä innoissan kuin isä. 

- Saltkråkan, suolavaris, hän sanoi. - Minä pidän siitä nimestä. Siksi vuokrasinkin sieltä kesäasunnon. 
Malin, hänen yhdeksäntoistavuotias tyttärensä, katsoi häneen ja pudisti päätään. Että ihmisellä pitikin olla noin kevytmielinen isä! Hän täyttäisi pian viisikymmentä, mutta oli yhtä ajattelematon kuin lapsi ja poikamaisempi ja huolettomampi kuin omat poikansa. Nytkin hän oli taas innoissan kuin lapsi jouluaattona ja odotti, että kaikki olisivat ikionnellisia, kun hän oli keksinyt vuokrata kesäpaikan saaresta, jonka nimi merkitsi suolavarista

- On niin sinun tapaistasi mennä vuokraamaan kesäpaikka tuntemattomasta saaresta vain siksi, että sen nimi sattuu viehättämään sinua, sanoi Malin.
- Eivätkö kaikki ihmiset tee siten, puolustautui Melker, mutta sitten hän vaikeni ja mietti. - Vai pitääkö olla kirjailija ja vähän kaistapäinen? Vain nimi... Suolavaris, ha haa! Muut ihmiset menisivät ehkä ensin katsomaan.
- Niin toiset, mutta et sinä.
- Nojaa, nythän minä menen, sanoi Melker huolettomasti. - Minähän olen juuri menossa.

Ja hän katsoi ympärilleen sinisin, iloisin silmin. Hän näki kaiken, mikä oli hänelle rakasta, vaalean veden, saaret, luodot ja rannikot, vanhat talot, laiturit ja ranta-aitat... Hänen teki mieli ojentaa kätensä ja taputtaa niitä kaikkia. Sen sijaan hän tarttui Johania ja Niklasta niskasta.
- Tajuatteko te, miten kaunista täällä on? Osaatteko olla onnellisia, kun saatte asua koko kesän tämän kauneuden keskellä?

Johan ja Niklas väittivät osaavansa, ja Pelle sanoi, että hänkin osasi.

Perhe solahtaa sulavasti saaristolaiselämään ja heistä tulee merkittävä osa saaren yhteisöä. Saari ja saaristolaiselämä lumoavat koko perheen, myös epäluuloisen Malinin. Kesä on täynnä auringonpaistetta, meressä polskimista sekä kalastusta. Lapset löytävät ystäviä ja kaikki ovat onnellisia. Kesän loppu hiipii kuin varkain. Onko heidän todella jätettävä saari ja ihana huoleton elämänsä siellä?

Tämä kirja on ihana hyvänmielenkirja, täynnä naurua, huumoria sekä elämän kauneutta ja suloa. Hahmokuvaus on onnistunutta. Teos on täynnä toinen toistaan herkullisempia ja persoonallisempia henkilöhahmoja. Isä Melker kaikessa ihanassa idealistisuudessaan ja höpsössä käytännöntaidottomuudessaan on ihastuttava hahmo, joka saa lukijan nauramaan monessa käänteessä. Hänen surkuhupaisuuteensa kätkeytyy kuitenkin myös jotakin syvempää viisautta, josta voisi ottaa jopa oppia. Voisinko minäkin löytää itsestäni huolettoman Melkerin, joka osaa ottaa ilon irti silloin, kun elämä antaa parastaan?

Teoksen lopussa koetaan myös jännittäviä hetkiä sekä dramatiikkaa.  Romaani onnistuu kuin onnistuukin yllättämään loppuratkaisullaan. Näissä tunnelmissa olisin viettänyt aikaani pidempäänkin!

Astrid Lindgren

Saariston lapset

(Vi på Saltkråkan, 1964)

Suom. Laila Järvinen

WSOY

235 s.