Koukuttavaa kauhua: Axel Gabriel Ingeliuksen Harmaa linna

 

 

 

 

Loppusyksyn synkkinä iltoina on mukava käpertyä peiton alle jonkin jännittävän kirjan kera. Minä tartuin Axel Gabriel Ingeliuksen Harmaa linna-teokseen (Det gråa Slottet, 1851), jota tituuleerataan takakannessa Suomen ensimmäiseksi kauhuromaaniksi. Tyyliltään se edustaa kauhuromantiikkaa.

Talonpoika oli jo tarttumaisillaan uudelleen ohjaksiin, kun aivan läheltä kuuluva, omituinen ääni keskeytti hänen puuhansa. Molemmat miehet kuuntelivat.
   ""Mio Padre" (Isäni), sanoin valittava ääni.
   Miehet etsivät katseellaan äänen suuntaan, ja näkivät jonkin päätä ja käsivarsia muistuttavan liikkuvan suossa.
   "Taivaallinen  Jumala", Harald sanoin, "ole ylistetty. Sinä pysäytit hevosemme. Nyt on ihmishenki kyseessä."
   "Io non vorrei morire" (en haluaisi kuolla), ääni jatkoi.
   "Voisiko tuo olla elävä olento, vai mahtaako olla pelkkä kummitus? Mutta..."

Tämä dramaattinen tapahtuma laittaa käyntiin Harmaan linnan. Paljastettakoon, että suosta ei suinkaan löydy kummitus, vaan sinne sysätty kaunis nuori tyttö, Stella nimeltään, jonka ulkomuotoa kuvataan niin "sadunomaiseksi", että "tyttöä olisi voinut luulla kauniiksi maahiskuningattareksi".

 

Nuori 24-vuotias maisteri Harald Thalberg on matkalla kotiopettajaksi Ristilän kartanoon (jonka Stella myöhemmin ristii Harmaaksi linnaksi, mistä kirjan nimi juontuu), kun suohon vajoava tyttö keskeyttää matkan. Ristilän kartanon lapset ovat joutuneet olemaan pitkään ilman kotiopettajaa, sillä kukaan ei uskalla tarttua niin pelottavaan tehtävään...

Koska luvattu palkka ei ollut huono, olivat monet nuorukaiset aluksi hakeneet paikkaa, mutta sittemmin säikkyneet Ristilän ja sen herran huonoa mainetta ja vetäytyneet pelistä. Haraldista tämä kaikki tuntui houkuttelevalta, sillä hän rakasti kaikkea salaperäista: häntä miellytti tutkia sellaisen maineen syitä, joten hän tarttui työhön, johon muut eivät rohjenneet.

Pikku hiljaa Harald vihkiytyy kartanon synkkien muurien sisälle kätkettyihin salaisuuksiin ja saa juuri sitä mitä on halunnutkin - salaperäistä jännitystä! Romaanin jännitys ja kauhu ei kuitenkaan rakennu minkään yliluonnollisen varaan, vaan värisyttävän tunnelman maalailun sekä ihmisen pahuuden - joka tosi joskus saavuttaa melkein yliluonnolliset mittasuhteet - varaan.

 

Mutta pelkää kauhua ei kuitenkaan ole luvassa, vaan sopivasti sen vastapainona romansseja. Harald ei aluksi tiedä, kehen tyttöön sitä rakastuisi - nättejä tyttöjä kun on kaksin kappalein! Stellan kauneus on saanut hänen päänsä pyörälle, mutta toisaalta jo ennen kuin hän tiesi Stellan olemassaolosta, oli hän elätellyt toiveita Ristilän kartanon nuoresta Irene-neidosta, jota ei ollut vielä nähnyt, mutta josta oli kuullut. Ja kun Irene paljastuu myös varsin viehättäväksi, on siinä kunnon soppa nuorelle miehelle! Kumman sitä valitsisi - siinäpä kysymys! Tällaisissa seikoissa ilmenee myös romaanin pieni humoristinen sävy, joka joskus työntyy pintaa keventämään kauhua.
 

 

 

 

 

 

Ajatuksiani ja arvioni: Tämä on kerrassan koukuttava kirja! Kun kunnolla alkuun päästään, on kirjaa mahdotonta laskea käsistä! Tästä kirjasta saan syyttää unirytmini sekaantumista ja yhden koulutehtävän palautuksen myöhästymistä - se vain piti otteessaan niin, että sitä oli mahdoton laskea käsistä. Viihdettä parhaimmillaan.

 

Juonen käänteet olivat moninaiset ja jännittävät sekä yllätykselliset. Välillä aina tuli sellainen olo, että ahaa, nythän tiedän mistä tässä onkin kyse, tämä on aivan ilmiselvää! Mutta sitten.... tapahtui taas jotakin, mikä pisti kaikki lukijan arvaukset ihan uusiksi. Loppua kohden tahti kiihtyy ja salaisuudet alkavat ratketa ja juoni vyöryä eteenpäin huimaa vauhtia. Tulee perinteinen, melkein aivan yltiökliseemäinen onnellinen loppu, jossa kaikki ovat parhain päin. Paha saa palkkansa ja hyvkiset hyppivät onnesta. Kliseiset kirjat loppuisivat juuri tähän, mutta sitten seuraa vielä "lopun jälkeinen loppu", joka kuitenkin haastaa kirjasta käsityksen kliseenä. Onni on vain puolinainen ja sitä sävyttää valtava suru... Juuri tästä pidin: kirja ei ollut sitä, mitä ensin antaa ymmärtää ja yllättä lukijansa kerta toisensa jälkeen.

 

Kirjan kieli on luettavaa ja helposti ymmärrettävää. Monia 1800-luvun kirjoja lukee hitaasti ja vaivalloisesti kiemuraisen kielen vuoksi, mutta tämän kirjan selkeä, helposti ymmärrettävä kieli mahdollisti nopean lukukokemuksen. Jossakin kohdin kirja tuntui hieman naiviilta. En oikein osaa määrittää, mistä tämä kokemus nousi. En kuitenkaan antanut sen häiritä lukukokemustani tippaakaan, sillä kirja piti  kaikesta huolimatta niin tiukasti otteessaan, että heittäydyin mielummin tarinan vietäväksi kuin olisin alkanut ylianalysoimaan tyyliseikkoja ja nyrpistelemään nenääni pikku puutteille.

 

Todellakin voin suositella kirjaa muillekin - erityisesti kauhun ystäville!