Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon pimeä puoli: Charles Dickensin Kaksi kaupunkia

 

Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli uskon mutta samalla epäilyksen aikakautta, valon ja pimeyden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa suoraa päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaiseen suuntaan – lyhyesti sanottuna, aikakausi muistutti siinä määrin nykyistä aikaa, että muutamat sen huomattavimmista auktoriteeteista väittivät, että siinä niin hyvän kuin pahan suhteen saattoi käyttää vain yhtä vertailuastetta.

Näillä värisyttävän juhlavilla ja kammon kaikuisilla sanoilla alkaa Charles Dickensin Kaksi kaupunkia. Voiko tätä kirjaa edes yrittää sanoin kuvata? Yritän kuitenkin.

Olen pitänyt Dickensistä suuresti aiemminkin, mutta Kaksi kaupunkia nosti Dickensin pisteitä silmissäni huimasti ja teos kiisi vauhdilla aivan lempikirjojeni kärkeen. Muuhun Dickensin tuotantoon verrattuna tämä teos, joka englanniksi ilmestyi vuonna 1859 nimellä A Tale of Two Cities, on huomattavan paljon synkkäsävyisempi ja vakavampi.

Kaksi kaupunkia on historiallinen romaani joka kuvaa Ranskan suuren vallankumouksen aikoja Englannin kanaalin molemmin puolin, Pariisissa ja Lontoossa kietoen monen Englannista Pariisiin tulleen henkilön kohtalot Ranskan vallankumouksen pyörteisiin. Ranskan vallankumous riisutaan totaalisesti siitä ylevyyden verhosta, johon monet historian kirjat ovat sen kietoneet. Vallankumous on raaka ja julma. Päitä lentää alas giljotiinin korokkeelta kuin vesipisaroita taivaasta sateella. Vallankumous kuvataan raadollisena lumipalloefektinä, joka vyöryy hallitsemattomasti eteenpäin kerran liikkeelle lähdettyään surmaten tieltä kaikki eteen sattuvat.

Herää kysymys, kenen vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa vaalitaan? Ei ainakaan kaikkien. Herää myös kysymys, olivatko tämä nämä ylevät arvot hintansa väärtejä? Ranskan vallankumous söi monet omat lapsensa, lisäksi monet sellaiset, jotka eivät sitä kannattaneet, mutta eivät olleet tehneet mitään muuta pahaa kuin sattuneet syntymään väärään sukuun.

Tunnen itse pienen omantunnon pistoksen sydämessäni ajatellessani, onko minun kiittäminen niitä giljotiinilta alas lentäneitä päitä tästä hienosta demokratiasta, josta saan nauttia? Toisaalta, jos vallankumous ei olisi puhjennut Ranskassa, olisi se luultavasti puhjennut myöhemmin jossakin muualla. Olisiko se ollut yhtä julma ja kuolemaa kylvävä ja olisiko verenvuodatus ollut joka tapauksessa välttämätöntä, jotta pystyttiin siirtymään ylimystön mahdista koko kansan demokratiaan? Vastaukset näihin kysymyksiin jäävät ikuisiksi arvoituksiksi.

Kaksi kaupunkia ei kuvaa vallankumousta vain yleiseltä tasolta, vaan lähelle tulevien ihmisten kautta, joiden elämää vallankumouksen aikana seurataan. Siispä niille, jotka eivät ole varsinaisesti historiallisesta kuvauksesta kiinnostuneet, kirja tarjoaa joka tapauksessa mielenkiintoisia ja koskettavia ihmiskuvia ja -kohtaloita. Teos yhdistää hienolla tavalla yleisen ja yksityisen.

Kaikkea tätä synkeyttä vastaan nousee kuitenkin myös valo ja toivo paremmasta huomisesta. Teoksen kantavana teeman on pyyteetön ja uhrautuva lähimmäisenrakkaus.  Kaksi kaupunkia antaa esimerkin äärimmäisestä, vilpittömän pyyteettömästä rakkaudesta. Loppu on yhtä aikaa sekä äärimmäisen kaunis että julma. Loppuun päästyäni minun oli melkein mahdotonta lopettaa itkemistä. Mielestäni koskettavin kirja, jonka olen lukenut.

Kirja sai minut myös miettimään aristoteelista katharsiksen käsitettä. Kaksi kaupunkia sai minut kokemaan tällaisen puhdistautumiskokemuksen, jossa sääli ja kauhu viattomien kärsijöiden puolesta saa oman mieleni ja haluni kiinnittymään siihen, mikä on hyvää ja arvokasta elämässä. Tämän kirjan jälkeen haluan oikeasti olla parempi ihminen ja rakastaa kaikkia ihmisiä parhaimman kykyni mukaan!

Tämä alkaa kuulostaa jo melkein liian tunteilevalta ollakseen uskottavaa, mutta teos todella teki minuun syvän vaikutuksen.

Kirjasta kiinnostuneille: Ollakseen Dickensiä, on tämä kirja hyvin lyhyt, kohtuulliset 347 sivua. Siispä niille, jotka ovat pelänneet Dickensiin tarttumista kirjojen järkälemäisen koon vuoksi, voisi tämä teos olla hyvä ensimmäinen kiinnekohta. Ja puolestaan niille, jotka ovat muuten Dickensiä lukeneet, mutta eivät juuri tätä, voin sanoa, että tämä on todella laadukasta Dickensiä ja kannattaa lukea, jos vähänkin arvostaa kirjailijaa. Monet valittavat Dickensin kirjojen olevan kovin raskaslukuisia, mutta Kaksi kaupunkia oli mielestäni erilainen. Hyvin mukaansatempaava kirja, jota oli vaikea laskea käsitä. Luin sen alle viikossa, kun taas esimerkiksi Koleaan taloon minulla aikoinaan vierähti 4-5 kk.

Englanninkielisessä Wikipediassa mainitaan, että Kaksi kaupunkia kuuluu fiktiivisen kirjallisuuden historiassa myydyimpiin kirjoihin maailmalla. Siispä hyvin taattua laatua.

Pieni keskustelunaihe: haluaisin mielelläni kuulla, onko muilla ihmisillä sellaisia kirjakokemuksia, jotka ovat osuneet ja uponneet niin syvälle, että sen jälkeen kokee olevansa uusi, parempi ihminen? Vai olenko minä ainoa, joka näin tunteella heittäytyy mukaan?

P.s.  Löysin kahdesta muustakin blogista jutun Kahdesta kaupungista, joita kannattaa myös käydä kurkkaamassa: Kirjanurkka ja Rakaudesta kirjoihin, jotta kuva kirjasta ei muodostuisi minun kirjoitukseni perusteella aivan yksipuolisen ylistäväksi.