Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja mr Hyde

Äkkiä näin kaksi ihmishahmoa. Toinen oli pieni mies, joka patikoi itäänpäin hyvää vauhtia, toinen oli kahdeksan, ehkä kymmenenkin vuoden ikäinen tyttö, joka tuli kaikin voimin juosten eräältä sivukadulta. No niin, he törmäsivät toisiinsa kulmassa, mikä olikin varsin luonnollista. Ja nyt tulen asian hirvittävään kohtaan: Mies astui kylmäverisesti tytön päälle jättäen hänet lojumaan maahan ja kirkumaan. Kerrottuna se ei kuulosta miltään, mutta sitä oli kammottava katsella. Mies ei vaikuttanut lainkaan ihmisolennolta, pikemminkin hän olisi saattanut olla hornamainen hirviö.

Päätinpä tarttua uteliaisuudesta kauhukirjallisuuden klassikkoon, skotlantilaisen Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja mr Hyde – teokseen (The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde, 1886).  Kirja oli myös minulle ensimmäinen kyseiseltä kirjailijalta, mutta kirjastokirjojen pinossa on odottamassa jo valmiina Stevensonin Huomispäivän laulu: satuja täysikasvuisille, joka edustaakin aivan vastakkaisen tyylistä Stevensonia.

Suurin yllätykseni Tohtori Jekyll ja mr Hyden suhteen tapahtui jo kirjastossa: kirja on hyvin pieni ja ohut! Ainoastaan 111 sivua!  Odotin suurimaineiselta kirjalta suurempaa ulkoista olemusta. Tämä yllätys oli yksinomaan positiivinen kiireisen vuodenajan keskellä.

Pieni pettymys tapahtui sen suhteen, etten kokenut kirjaa lainkaan pelottavaksi. Kauhukirjallisuuden klassikolta odottaisi selkäpiitä karmivaa tunnetta, kauhunhikeä, vilunväreitä ja sydämentykytyksiä. En kokenut mitään näistä. Mietin, olisiko vaikutus ollut erilainen, jos en olisi tiennyt kirjasta mitään. Klassikoiden suhteen saattaa olla ongelmana, että kirjan idea on niin tunnettu, että juonellinen jännite menee pilalle lukukokemuksessa.

Kirja lähtee liikkeelle siitä, että kaupungissa liikkuu kummallinen herra Hyde, jonka omituiset ja rumat kasvot nostattavat jokaisessa hänet nähneessä kammottavan tunteen. Miehessä on jotakin todella omituista, eikä kukaan tiedä hänestä juuri mitään. Hänet liitetään muutamaan ilkeään juttuun – kadulla hän kylmäverisesti tallaa allensa pikku tytön, eikä näytä tuntevan juuri mitään syyllisyyttä tai katumusta. Lisäksi tapahtuu murha, joka myös todetaan herra Hyden tekosiksi. Mutta kun häntä yritetään etsiä, tuntuu kuin maa olisi hänet niellyt. Minne on mennyt herra Hyde ja miksi hänellä on jokin omituinen side arvostettuun tohtori Jekylliin? Miksi Jekyll on testamentannut omaisuutensa kammottavalle herra Hydelle?

Juoni liukuu eteenpäin salapoliisiromaanin tavoin, jossa johtolangat toistensa jälkeen johdattavat pikku hiljaa salaisuuden jäljille. Tarinaa kuvataan lakimies herra Uttersonin näkökulmasta, ja hän etunenässä on selvittämässä tohtori Jekyllin ja herra Hyden arvoitusta. Kirjan jännittävyyden kannalta häiritsevää oli kuitenkin, että tiesin, mikä tämä salaisuus olisi ja koko ajan odotin, milloin tulee ilmi se, minkä jo tiedän. Kirjan viimeinen luku on tohtori Jekyllin kirje, joka palaa tarinan alkujuurille selostaen perinpohjaisesti mistä kaikki lähti ja kuinka asiat etenivät, paljastaen lopulta kaikki juonen aukkokohdat.

Vaikka petyin pelottavuuden puutteeseen, en voi sanoa kuitenkaan, että olisin pettynyt kirjaan kokonaisuudessaan. Pidin kirjasta – se oli mielenkiintoinen, teemoiltaan kiehtova ja ajatuksia herättävä. Kirjaa ja sen teemoja voidaan lähestyä hyvin monelta eri kannalta ja pidän juuri tästä tulkintojen moninaisuuden mahdollisuudesta.

Ensinnäkin teos nostaa esiin ikivanhan hyvä ja pahan teeman ja näiden kamppailusta ihmismielessä. Tämä kamppailu ja kaksijakoisuus, joka on tavallisesti suljettu yhden ja saman ihmismielen sisään, on kirjassa konkretisoitu kaksoisolennon kautta. Freudin jälkeisessä maailmassa lukijalle tulee helposti mieleen myös psykoanalyysi ja Freudin teoria psyyken rakenteen jakautumisesta egoon, superegoon ja id:iin. Teoksessa superego epäonnistuu tehtävässään pitää epätoivotut impulssit alitajunnan kätköissä.

Kirjaa on mielestäni mahdotonta lukea ilman kontekstointia kristilliseen maailmankuvaan. Kirja toimii mielestäni kristillisenä, hieman moralisoivana varoituskertomuksena siitä, kuinka käy, jos antaa pahalle pikkusormen. Toisaalta päähenkilön mielen jakautuneisuudessa tulee ilmi myös perisyntioppi – kuinka kaikki ihmiset ovat perisynnin kautta pohjimmiltaan syntisiä olentoja. Jokaisessa ihmisessä asuu pahuus. Englanninkielinen Wikipedia-artikkeli mainitseekin, että yhtenä Stevensonin innoittajana on toiminut Raamatun Roomalaiskirje 7:20, joka suomeksi kuuluu näin: ”Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.”

Lisäksi englanninkielinen Wikipedia-artikkeli kirjasta mainitsee, että teosta on luettu myös kristillisenä allegoriana itse Saatanasta, langenneesta enkelistä, joka ensin oli hyvä, mutta sittemmin lähti kaidalle polulle. En itse tullut lukiessani ajatelleeksi tätä tulkintaa, mutta siitä Wikipediaan tutustuttuani vaikuttaa se ilmeiseltä ja hyvin mielekkäältä näkökulmalta teokseen.

Mielenkiintoinen teos, joka laittaa itse kunkin miettimään omaa luontoaan. Asuukohan minussakin hirviö?