Jane Austen: Viisasteleva sydän

Kotiopettajattaren romaanin jälkeen kaipasin lisää 1800-luvun romantiikkaa ja avioliittojuonia. (Ikään kuin muka edellisessä ei olisi ollut kylliksi imelyyttä!) Niinpä kaivoin oman hyllyni kätköistä Austenin Viisastelevan sydämen, josta en itse asiassa ole lainkaan varma, olenko koskaan lukenut sitä.

 Muistan jossakin vaiheessa elämää kolunneeni läpi useita Austeneita, ja muistikuvat niistä ovat kovin sekavat. Vain Ylpeyden ja ennakkoluulon sekä Kasvattitytön tarinan muistan varmasti lukeneeni, muut ovat yhtä muistikuvien puuroa toistensa kanssa. Sama koskee Jane Austen -elokuvia tai muita filmatisointeja. Kuinka monta kertaa olenkaan kirjastosta lainannut jonkin Jane Austen -elokuvan tai tv-sarjan ja sitä jonkin aikaa katsottuani pettyneenä todennut, että höh, tämänhän olen nähnyt jo!

Ja ai miksikö? Luultavasti siksi, että  Austenin kirjat kovin paljon toistavat itseään. Kaikissa sama perusjännite: naispäähenkilö seikkailee seurapiireissä ja yrittävää metsästää sitä herra oikeaa. (Tai pikemminkin odottelee, että näköpiiriin ilmestyisi se herra Oikea, joka metsästäisi heidät.)

Viisasteleva sydämen päähenkilö on kolmisisaruksisen perheen  hyljeksitty ja väärinymmärretty tytär Anne, joka on koko elämänsä tottunut jäämään pinnallisten ja kylmäsydämmisiltä vaikuttavien perheenjäsentensä varjoon. Hän on jo 27-vuotias ikäneito, joka kauneus on jo parhaimmat päivänsä nähnyt. (Seikka, jota korostetaan teoksessa ikävän usein.) Nuorempana, noin kahdeksan vuotta sitten hän on ollut kihloissa erään nuorukaisen kanssa, jonka kuitenkin lähipiirin painostamana hylkäsi. Hän ei ollut tarpeeksi rikas ja tarpeeksi ylhäistä syntyperää, vaikka kirkasotsaisena nuorukaisena uskoikin saavuttavansa vielä kyvykkyydellään jotakin suurta. Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin tämä samainen nuorukainen ilmaantuu taas samoihin seurapiireihin kuin Anne, yhä naimattomana, mutta elämänurallaan korkealle kohonneena, ja Annen rinnassa herää outoja tunteita. Mutta mitä liekään tämä herra nykyisin tuumata Annesta, jota tuskin on edes tunnistaa samaksi kauniiksi neitokaiseksi, joka hän joskus oli?

Tässä rakkaustarinassa on monta mutkaa matkassa, eikä ole lainkaan selvää, kenen kanssa Anne vielä päätyy naimisiin (vai päätyykö kenenkään). On nimittäin muutama muukin varsin varteenotettava ehdokas. Esimerkiksi Annen serkkupoika, joka pahoin ihastuu Anneen ja jolla on puolellaan se suuri etu, että hän on perivä Annen kotitalon aikanaan, sillä perheessä ei ole miespuolisia perijöitä. Sekä eräs hengeltään hyvin sivistynyt, kuollutta kihlattuaan sureva nuorimies, jonka Anne henkevillä keskusteluilla onnistuu nostamaan pois epätoivon syövereistä.

Pidin kirjassa siitä yllätyksellisyydestä, jonka kirjailija oli luonut useiden eri kosijaehdokkaiden kautta, jotka vieläpä tuodaan kuvioon eri vaiheissa kertomusta. Kaikilla on omat etunsa ja lukija luulee välillä varmasti tietävänsä, kenen kanssa Anne vielä päätyy naimsiin, mutta sitten pakkaa sekoitetaan vähän lisää ja kaikki varmuus häviää ja vaaka kääntyy jonkin toisen miehen puolelle.

Pienten kehujen jälkeen voidaankin siirtyä kritiikkiin. Sain kirjalta kyllä sitä, mitä eniten lähdin siltä hakemaan: romantiikkaa, avioliittojuonia ja seurapiirien viehätystä. Mutta juuri muuta en löytänytkään. En kyennyt näkemään mitään suurta teemaa tai sanomaa kaiken tämän takana.  Jotenkin kirjasta jäi vähän tyhjä olo. Kirja tuntui kovin pinnalliselta, jossakin määrin kaavamaiselta (vaikka juonessa pientä yllätystä riittikin.) Anne vaikutti romaanihahmona jotenkin persoonattomalta, hahmolta, jonka ääriviivoista on vaikea saada selkoa. Enpä voi sanoa erityisesti pitäneeni Annesta (vielä vähemmän monista muista kirjan hahmoista.)

Kirjassa on surumielinen vivahde, joka syntyy toivottoman vanhanpiian taivaantuuliin lentäneistä toiveista ja nuoruuden ja kauneuden menetyksestä. Siinä mielessä tämä onkin vähän erilainen rakkausromaani, sillä monesti niissä keskitytään nuoruuden kukkeutta eläviin neitosiin, jotka ovat vielä täynnä vaaleanpunaisia toiveita ja unelmia. Mutta kaikesta tästä johtuen kirjaa oli jokseenkin ikävä lukea, ja minua ärsytti se asenne, jolla Anne suhtautui toivottoman tuntuiseen elämäänsä. Ja se, mikä minua myös harmitti, oli se kliseinen asenne, joka koko kirjasta välittyi: vanhapiika ei voi olla onnellinen. Lisäksi suunnattomasti harmitti se, kuinka paljon kirjassa korostetaan ulkonäköä ja sen merkitystä avioliittomarkkinoilla. Alussa Anne esitetään aivan toivottomana ressukkana sen vuoksi, että hänen nuoruuden kukkeutensa on kadonnut ja hän on vielä naimaton. Ja kuitenkin, hän on vasta 27-vuotias, sanoisin, että nainen parhaassa iässä!

Paljon tässä oli harmiteltavaa, joten voisi kai luulla, että melkein inhosin kirjaa. No, en suinkaan! Pinnallisella tasolla kuitenkin se oli viihdyttävää luettavaa, mutta olisin odottanut Jane Austenin kaltaiselta nimeltä vähän suurempia! (Ylpeys ja ennakkoluulo on nimittäin aivan loistava ja Kasvattitytön tarinasta pidin myös kovasti.)

P.s. Tämä oli muuten blogihistoriani sadas bloggaus. Eräänlainen etappi sekin!

Jane Austen

Viisasteleva sydän

(Persuation, 1818)

Suom. Kristiina Kivivuori

WSOY

255 s.