John Irving: Oman elämänsä sankari

John Irving

Oman elämänsä sankari

(The Cider House Rules, 1985)

Suom. Kristina Rikman

Tammi

632 s.

Homer Wells syntyy St. Cloud`sin orpokodissa Mainessa, johon äidit, jotka eivät halua pitää lapsiaan, tulevat synnyttämään lapsensa tai abortoimaan heidät laittomasti, mutta turvallisesti. Homer lähtee pienenä poikana useiden adoptiovanhempien matkaan, mutta aina hänet palautetaan, milloin mistäkin syystä. Homerista tulee siis todellinen orpo, jonka ainoa oikea koti on orpokoti ja jonka "adoptioisä" on orpokodin lääkäri Wilbur Larch, joka työkseen saattaa mailmaan ei-toivottuja orpolapsia ja tappaa niitä, joita ei haluta maailmaan edes ei-toivottuina. Homer kasvaa nuroukaiseksi ja seuraa isähahmonsa toiveesta tämän jalanjälkiä ja opettelee lääkärinammatin salat ilman lääkärinpapereita. Hän oppii selviämään niin synnytyksistä kuin aborteistakin, mutta se, mikä jakaa mielipiteitä oppi-isän ja oppipojan välillä, on abortin oikeudenmukaisuus. Homer haluaisi vaalia elämää, ei tappaa sitä.

Kaikki kuitenkin muuttuu päivänä, jona orpokodin pihaan saapuu upealla autollaan kultalusikat suissaan syntynyt nuori, kihlautunut pari, Candy ja Wally, jotka haluavat päästä eroon nuoren naisen sisällä kasvavasta alkavasta elämästä, jonka syttyminen ei sovi parin suunniteltuihin kuvioihin. Pari tuo tuulahduksen jännittävästä elämästä orpokodin seinien ulkopuolelta, jota eristäytynyttä elämää elänyt Homer ei ole päässyt maistamaan. Kauniin naisen nähtyään on Homer mennyttä miestä, mutta on yksi pikku ongelma: nainen on varattu, ja vieläpä mukavalle miehelle, josta tulee Homerin ystävä. Yhtä kaikki, Homer lähtee parin matkaan kokeillakseen omia siipiään ja jättää taakseen orpokodin sekä kasvatti-isänsä hänelle suunnittelemat haaveet lääkärinammatista. Alkaa täysin toisenlainen elämä Wallyn vanhempien omistamalla omenatilalla omenanpoimijana. On aika iroittaa napanuora lääkäristä, joka saattoi pojan maailmaan ja elää elämää, jota itse haluaa. Mutta kuinka käy mahdottomalta kuulostavan kolmiodraaman kanssa?

 Luin ensimmäisen Irvingini Blogistanian kesälukumaratonin yhteydessä ja olin postitiivisesti yllättynyt. Tämä oli loistava! Harmi vain, että kokemuksen suurin hehku on päässyt jo väljähtämään, enkä pysty varmasti kirjoittamaan niin tuoreesti, sillä olen ehtinyt jo unohtamaan paljon. Mutta yritän silti.

Irving on mielestäni erinomainen kertoja ja hänen kertojaäänensä on lempeä, mutta erittäin humoristinen. Väillä kirjan huumori on aika rajua, mutta myös lempeän lämmintä. Kirjassa on vahvasti elämän makua ja omenan tuoksua. Orpokoti on aivan oma erityinen maailmansa, joka otti valtaansa. Kirjailija on mielestäni hyvin tavoittanut orpojen lasten maailman ja erityisesti lapsen maailman ylipäätänsä ja se, kuinka tärkeää lapselle olisi oma koti ja omat rakastavat vanhemmat. Wilbur Larchin huolenpito pikku orvoista ja omistautuminen tärkeäksi kokemalleen työlle on suorastaan mieltä liikuttavaa. Oli myös mukaansatempaavaa kokea Homerin kanssa ne tunteet, jotka orpokodin suojattujen seinien sisällä kasvanut poika kokee, kun pääsee laajentamaan elämänpiiriään uusien seikkailujen pariin.

Pidin valtavasti Irivingin kielestä. Kieli on mehevää ja täynnä uusia tuoreita kielikuvia, jotka toisinaan jopa yllättävät ja lyövät lukijan ällikällä. Mieleen jäi erityisesti esimerkiksi mustelmansininen vesi. Cadillac puolestaan liikkuu yhtä määrätietoisesti poispäin mereltä kuin osteri tai sen helmi määrätietoisesti huuhtoutuu kohti rantaa Kaunista, eikö totta? Kerronta soljuu eteenpäin houkuttelevan sujuvasti, aina haluaa tietää, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu. Luinkin tämän yli kuusisataasivuisen pikku tiiliskiven melko nopeasti omaan lukutahtiini nähden, alle kolmessa vuorokaudessa.

 Omaan mielikuvitukseeni vetosi kutkuttavasti kirjallisuusviittaukset. Wilbur Larchin ja sitä myötä myös hänen oppipoikansa Homerin mielikirjailija on Charles Dickens. Ja orpokodin poikien osastolla luetaan - kuinkas muutenkaan - pojille joka ilta iltasaduksi David Copperfieldiä. Tytöille puolestaan luetaan Kotiopettajattaren romaania. Kirjallisia orpoesikuvia siis orvoille! David Copperfield kulkee intertekstinä tietyllä tavalla läpi koko teoksen ja Homer Wells vertautuu oman elämänsä sankarina David Copperfieldiin.

 

Vuonna 193-, melkein heti sen jälkeen kuin Homer oli nähnyt ensimmäisen sikiönsä, hän ryhtyi lukemaan David Copperfieldiä poikien osastolla. Kaksikymmentä minuuttia kerrallaan, ei yhtään enempää eikä vähempää; hänestä tuntui, että häneltä menisi kauemmin sen lukemiseen kuin Dickensiltä sen kirjoittamiseen. Lukeminen sujui ilta illalta paremmin vaikka se alussa kangersikin - ja vaikka ne harvat pojat, jotka olivat suunnilleen hänen ikäisiään (häntä vanhempia poikia ei orpokodissa ollut) alussa häntä kiusoittelivatkin. Joka ilta hän mumisi itselleen tuota ääneen tuota avauskappaletta. Se tehosi kuin litania ja soi hänelle silloin tällöin rauhallisen unen.

Tämän kirjan sivujen asiana on osoittaa,
tuleeko minusta elämäni sankari,
vai saavuttaako joku muu sen aseman.

Oman elämänsä sankaria lukeissani mietin, että en yhtään ihmettele, miksi Irving on Katrin lempikirjailija. Ei Irvingistä omaksi lempparikseni ehkä ole, mutta myönnettävä on, että hän on loistava. Mutta ehdottomasti haluan joskus vielä jatkaa lukijauraani Irvingin parissa! Onko ehdotuksia, mikä kirja seuraavaksi?