Marjatta Kurenniemen iki-ihastuttava Onnelin ja Annelin talo

- Katsokaas, tytöt, tämän talon rakentamisessa tapahtui tosiaankin suuri erehdys. Kun tilasin sen rakennusmestarilta, sanoin että siitä piti tulla yksinäisen vanhan rouvan talo. Niin juuri minä sanoin. Ainakin minun olisi pitänyt sanoa niin. Ja jokainen kai silloin tietää, minkälainen semmoisen talon pitää olla. Mutta ajatelkaahan, rakennusmestari on joko kuullut väärin tai sitten hänen piirustuksensa olivat jollakin tavoin sekaantuneet, en tiedä. Tai sitten olin hajamielisyydessäni sanonut jotakina aivan hullua. Mutta joka tapauksessa hän rakensikin kahden pienen tytön talon! Tämä on tosiaankin hyvin viehättävä pieni talo, mutta minulle se ei sovi ollenkaan. Ja sen tähden minä myyn sen, kun vain saan sopivat ostajat.
Minkälaisia ovat sopivat ostajat? Minä kysyin.
- Sopivat ostajat ovat tietenkin kaksi pientä tyttöä, rouva Ruusupuu sanoi. - Sellaiset kuin te kaksi.
Katsoimme hämmästyneinä toisiimme. Rouva Ruusupuu jatkoi:

- Mutta ikävintä on, että kahdella pienellä tytöllä ei juuri milloinkaan ole niin paljon rahaa, että he voisivat ostaa talon. Jolleivät he satu voittamaan arpajaisissa tai veikkauksessa tai saa perintöä tai...

- ... tai? minä kysyin jännittyneenä. Huikea ajatus oli tullut mieleeni.

- Tai satu löytämään rahaa, rouva Ruuspuu sanoi. - Mutta sellaista tapahtuu kovin harvoin.

Onneli ja Anneli ovat parhaita ystävyksiä. Eräänä päivänä he sattuvat löytämään Ruusukujalta kirjekuoren, jossa lukee "Rehellinen löytäjä saa pitää". Kuori kätkee sisäänsä suuren summan rahaa, niin suuren, etteivät kaksi pientä tyttöä tiedä, mitä niin suurella summalla voisi tehdä. Niinpä he päättävät palauttaa kuoren takaisin sinne, mistä sen löysivätkin, mutta Ruusukujalla asuva rouva Ruusupuu keskeyttääkin heidän aikeensa. Rouva Ruuspuu on nimittäin sattumoisin teetättänyt itselleen talon, joka on suunnteltu kahden pienen tytön taloksi.

Ja kas vain, tietysit Onneli ja Anneli ostavat sen, ja niinpä parhaat ystävykset saavat viettää onnellisia päiviä asuen yhdessä ihanassa pienessä ja sievässä talossa, jossa kaikki on kuin unelmaa. Tietysti tähän pikkutyttöjen vaaleanpunaiseen unelmaan on luotu mausteeksi hieman jännitystä ja dramatiikkaa, jota tarjoaa naapurin rouva Rosina Rusina säästöpossuineen, eräs hänen possujaan (tai pikemminkin niiden sisältöä) himoitseva kehveli sekä poliisi Urho Ulpukka. Toisessa naapurissa asuvat Tingelstiina ja Tangelstiina Vappunen puolestaan tuovat hupia ja hauskuutta sekä mielikuvituksen juhlaa omaperääisyydellään. Tiedätkö, mistä ovat oikeat vappuhuiskut tai ilmapallot kotoisin? Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhasta, jossa niitä kasvatetaan!

Onnelin ja Annelin talo on Kurenniemen Onneli ja Anneli -sarjan ensimmäinen osa. Sarja ja erityisesti ehkä juuri tämä ensimmäinen osa oli lapsuuteni ehdottomia kirjasuosikkeja. Lukutoukan kirjablogissa

julistettiin juuri pieni haaste palata lapsuuden lempisatujen ääreen ja postata niistä. Tämä kirja sopiikin siis oivasti haasteeseen ja on kiva miettiä sitä, mikä siinä iski minuun niin lujalla otteella ollessani pieni tyttö ja miltä satu tuntui nyt.

Pienenä minuun vetosi ajatus ihanassa ja sievässä talossa asumisesta ihan kahdestaan oman parhaimman ystävän kera, vailla vanhempia ja rajoja. Aivan kuin saavuttaisi aikuisuuden jo lapsena, kun saa asua omassa talossa. Pienen tytön silmissä siinä oli hohtoa! Etenkin, kun kaikki talossa on niin täydellistä viimeistä piirtoa myöten: leikkihuone täynnä toinen toistaan ihanampia leluja, vaatekaappi täynnä toinen toistaan kauniimpia mekkoja jne.

Nyt aikuisuuden kynnyksellä, kun omaan kotiin muuttaminen olisi täysin mahdollista (itse asiassa asun vielä vanhempieni luona, toisin kuin useimmat ikätovereistani), ei sinänsä tuntunut tietysti niin auvoisalta ajatus asustaa kahden ystävän kanssa. Mutta tietysti osasin myös samaistua tässä siihen pikkutyttöjen maailmaan, jossa tällainen ajatus on taivaallinen ja satumaisen epätodellinen. Ja tietysti unelma täydellisestä pikku talosta, jossa kaikki on kaunista kuin unelma, vetosi edelleen minuun, mutta tietyllä tavalla suurin hohto oli poissa.

Tingelstiinan ja Tangelstiinan taianomainen maailma pääsiäismunia munivine kanoineen ja kukkaruukussa kasvavine ilmapalloineen kutkutti edelleen mukavasti mielikuvitustani. Onnelin ja Annelin ihana ystävyys oli liikuttavan kaunista... Mutta se, minkä nyt huomasin, ja jota en ainakaan muistikuvieni mukaan lapsena huomannut, oli se traagisuus, joka tarinaan sisältyi. Niin, miten on mahdollista, että kaksi pientä tyttöä tuosta vain muuttavat omaan taloon? Niinpä, se onkin se surullinen juttu tarinassa.

Anneli on avioeroperheen ainokainen lapsi, jota hänen vanhempansa vuorotellen pitävät hoivissaan, mutta eivät juuri puhu toisilleen. Niinpä käykin siten, että kesäloman alkaessa oli Annelin isä luullut, että Anneli lähtee äidin kanssa lomamatkalle ja Annelin äiti puolestaan kuvitteli, että Anneli lähtisi isän kanssa lomalle. Kumpikaan vanhemmista ei siis osaa kaivata lastaan.  Onneli puolestaan on yhdeksänlapsisen perheen keskimmäinen, eikä hänen kiireinen äitinsä tule huomanneeksi, että yksi lapsista ei ole lainkaan enää kotona.

Lopussa kuitenkin väärinkäsitykset selviävät ja ystävykset saavat jäädä silti asumaan yhteiseen taloonsa. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Onnelin ja Annelin talo on mielestäni oivallinen satu, jota voin suositella niin kaikille lapsille  kuin lapsenmielisille aikuisillekin.

Marjatta Kurenniemi

Onnelin ja Annelin talo (1966)

Teoksessa: Onnelin ja Annelin kootut kertomukset

WSOY

90/318 s.