Tarina, joka loi valoa: Kate DiCamillon Desperon taru

Tämä tarina alkaa linnan muurien sisältä, missä syntyi hiiri. Pieni hiiri. Vanhempiensa viimeinen poikanen ja pesyeensä ainoa elävänä syntynyt. 
"Missä minun vauvat on?" sanoi uupunut emo, kun koettelemus oli ohi. "Näyttäkää minun vauvat."
Isähiiri nosti korkealle yhden ainoan pienen hiiren.
"Muita ei ole kuin tämä", hän sanoi. "Muut kuolivat."
"Mon dieu, yksi ainoako hiirivauva vain?"
"Yksi ainoa. Antaisitko hänelle nimen?"
Sellainen vaiva tyhjän takia", emo sanoi. Hän huokaisi."Oo, kuinka surullista. Oo, mikä pettymys." Hän oli ranskalainen hiiri ja oli tullut linnaan kauan sitten vierailleen diplomaatin matkatavaroissa. "Pettymys" oli hänen lempisanojaan. Hän käytti sitä usein.
"Antaisitko hänelle nimen?" isähiiri toisti.
"Antaisitko hänelle nimen? Antaisitko hänelle nimen? Tietysti annan hänelle nimen, mutta hän vain kuolee niin kuin muutkin. Oo kuinka surullista. Oo mikä tragedia."
Emohiiri painoi nenäliinaan sieraimilleen ja heilutti sitten sitä kuononsa edessä. Hän niiskautti. "Annan hänelle nimen. Niin. Annan tälle hiirelle nimeksi Despero tämän paikan monien murheiden ja desperaation aiheiden vuoksi. No niin, missä minun peili on?

Kate DiCamillon Desperon taru on tarina pienestä Despero Tilli -nimisestä hiirestä, joka on täysin viallinen yksilö syntyessään: Hän on niin pieni, ettei yksikään hiiri ole aiemmin (edes Tillien suvussa) syntynyt niin pienikokoisena. Kaiken lisäksi hänen korvansa on niin suuret, ettei vastaavaa olla nähty. Kaikken pahin ja varmin merkki hänen viallisuudestaan on kuitenkin se, että hänen silmänsä oli auki jo vastasyntyneenä. Koko suku on yhtä mieltä siitä, ettei näin viallinen ja sairaalloinen hiiri voi jäädä eloon. Kuitenkin, kuten tarinan kertoja ensimmäisen luvun päätteeksi toteaa "silti, lukija, hän jäi eloon."

Kirjailija on omistanut teoksensa "Lukelle, joka pyysi satua epätodennäköisestä sankarista". Ja sitä tämä satu on: tarina hyvin epätodennäköisestä sankarista. Pienestä hiirestä, jonka ei edes olisi pitänyt jäädä henkiin, mutta joka kohoaa sankariksi ja uhmaa kohtaloaan apunaan neula ja lankarulla.

Hän ei uhmaa kohtaloaan pelkästään jäämällä henkiin epätodennäköisistä olosuhteista huolimatta, vaan uhmaa sitä ennen kaikkea tekemällä jotakin täysin ennenkuulumatonta ja täysin hiiren arvolle sopimatonta: hän rakastuu ihmisprinsessaan nimeltä Papu. Ja kaiken lisäksi ritarillisen rohkeasti paitsi seisoo rakkautensa takana, myös syöksyy pohjattomaan pimeyteen pelastamaan rakastettuaan.

Tämä hiiren ja prinsessan rakkaus on mielestäni mitä liikuttavin, mutta samalla se tuntui miltei koomisen ajankohtaiselta: luin tarinaa loppuvuodesta istuessani bussissa matkalla Helsinkiin (kulkien myös Eduskuntatakon ohi!) samana päivänä, jona eduskunta äänesti sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta. Myös tässä kirjassa on kyse tavallaan siitä, mikä on "sopivanlainen" rakkaus ja kuinka sitä on sallittua osoittaa sekä siitä, kuinka yhteistö tuomitsee yksilön, jos hänen rakkautensa ei sovi yleisiin normeihin.

Paitsi, että tämä on tarina epätodennäköisestä sankarista, haluatteko kuulla, mitä muuta tämä tarina on? Lyhyesti sanottuna se on ihanin satu, mitä olen koskaan lukenut! Kate DiCamillo on onnistunut loihtimaan monitasoisen sadun, jossa on elämää suurempia merkityksiä. Sadun, joka varmasti toimii lapsille, mutta riemastuttaa myös varttuneempaa lukijaa, joka osaa nähdä pintaa syvemmälle. Tämä on tarina rakkaudesta ja rohkeudesta, tarina tarinoiden merkityksestä, maagisista sanoista Olipa kerran ja elämänsä onnellisina loppuun asti.

Niin, sitä kaikkea tämä tarina on. Jos haluat tietää, mitä kaikkea muuta se on, niin kehoitan lämpimästi lukemaan itse ja heittäytymään mukaan seikkailuun, joka vie lukijan kuninkaanlinnan vankityrmien kosteisiin ja sokkeloisiin käytäviin, rottien valtakuntaan, mutta myös sieltä ylös valoon ja siihen kaikkeen, mitä valo edustaa.

Yksi aivan ihastuttava piirre Desperon tarussa on se, kuinka kertoja puhuttelee jatkuvasti lukijaa luoden samalla tunteen, että kertoja on täysin läsnä lukijalle. Tunteen, että nämä sanat ovat sanottu juuri minulle. Lopetan siihen, mihin kertoja lopettaa tarinansa:


Muistatko, kuinka Despero istui vankityrmässä vanginvartija Gregoriuksen kämmenellä ja kuiskaili tarinaa ukon korvaan?

Minusta olisi kovin mieluisaa, jos ajattelisit minua hiirenä joka kerron sinulle tarinaa, tätä tarinaa koko sydämestäni, kuiskailen sitä korvaasi, jotta pelastuisin pimeydestä ja jotta sinäkin pelasuisit pimeydestä.

"Tarinat ovat valoa", vanginvartija Gregorius sanoi Desperolle.

Lukija, toivon että olet löytänyt tästä hiukan valoa.

Ja aivan loppujen lopuksi haluan vastata näihin kertojan sanoihin: tämä tarina todella onnistui luomaan valoa ja pelastamaan minut pimeydeltä. Desperon taru kävi suoraan sydämeeni!

Kate DiCamillo

Desperon taru – kertomus hiirestä, prinsessasta, keitosta ja lankarullasta

Suom.  Pirkko Biström

Otava, 2009

262 s.