keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Charles Dickens: David Copperfield


Bloggausjumini on kokenut pienen parannuksen viime aikoina ja jotta sama vire jatkuisi, yritän kuitata takaraivossa hiertävän Charles Dickensin mahtavan suurromaanin David Copperfieldin melko lyhyellä jutulla, vaikka sen mahtavuus ansaitsisi paljon pidemmän ja syväluotaavamman ylistysvirren.

Dickens kuuluu ehdottomiin lempikirjailijoihini ja siksi ehkä on hassua, että minulta on säilynyt näin pitkälle lukemattomana hänen ehkä kaikkein tunnetuimmat suurteoksensa David Copperfield ja Oliver Twist. Olen kyllä näitä teoksia usein käynyt kirjaston hyllyiltä kärkkymässä vuosien mittaan, mutta ikinä ne eivät ole siellä – ainakaan samaan aikaan kuin minä. Joululoman alkaessa päätin vihdoin tarttua härkää sarvista ja käydä tekemässä varastotilauksen David Copperfieldistä. Jotenkin ajattelin, että Dickens ja joululoma sopivat hyvin yhteen. Ja niinhän ne sopivatkin. Suurin osa tästä yhteensä yli tuhatsivuisesta, kaksiniteisestä järkäleestä taittui tammikuun alussa viettämäni Keskeneräisten kirjojen lukumaratonin yhteydessä.


Tämän kirjan sivujen asiana on osoittaa, että tuleeko minusta elämäni sankari, vai saavuttaako joku muu sen aseman.

Näillä pateettisen kuuloisilla ja myös kuuluisilla sanoilla alkaa David Copperfield – kehityskertomus David Copperfield nimisestä pojasta, joka syntyy isättömänä ja joka melko nuorella iällä menettää äitinsäkin ilkeän isäpuolen kidutettua tämän käytännössä hengiltä. Nuoriherra Copperfieldin on itse pidettävä huoli itsestään, otettava vastuu elämästään ja rakennettava epävarma polkunsa kohti onnellista elämää ja aikuisuutta. 

Hän muuttaa jo12-vuotiaana (mikäli muistan oikein!) Lontooseen julman isäpuolensa patistamana elättääkseen itse itsensä työnteolla, mutta karkaa myöhemmin ankaran ja pelottavamaineisen Betsey-tätinsä luokse, joka on hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa. Betsey-täti, eriskummallinen ja ensivaikutelmalta hieman pelkoa herättävä persoonallisuus, jonka lukija on kohdannut ensi kertaa jo David Copperfieldin syntyessä, ottaakin pojan suojelevien siipiensä suojaan ja haluaa tarjota Davidille kunnon koulutuksen turvatakseen hänen tulevaisuutensa. Se on alku uudelle elämälle.

Sanomattakin on selvää, että David Copperfield aivan itse kohoaa elämänsä sankariksi ja voittaa kaikki vaikeutensa. Se kuuluu ikään kuin itsestäänselvyytenä kehityskertomuksen genreen. Se, mikä minusta erottaa tämän kirjan ilahduttavalla tavalla muista Bildungsromaaneista, on että tarina jatkuu myös "onnellisen lopun" jälkeen kohti uutta "loppua", joka on loppujen lopuksi onnellisempi kuin ensimmäinen loppu. En viitsi spoilata ja sanoa kovin tarkkaan, mitä tarkoitan. Sanotaan kuitenkin vaikka näin, että Bildungsromaani tyypillisesti päätyy päähenkilön avioliittoon, joka näyttäytyy ikään kuin päätepisteenä päähenkilön kehitykselle – kuin asia voisi olla näin yksinkertainen!

Dickens on paitsi loistava tarinankertoja, myös oivallinen humoristi. Dickensin huumori kukki mielestäni tässä romaanissa melkein parhaimmillaan (vaikkei ehkä ihan yhtä loistavana kuin Saiturin joulussa, joka taitaa olla lempparidickensini). Voihan Betsey-täti ja hänen aasifobiansa! Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista oli, kun David kokee elämänsä ensimmäisen kunnon pöhnän järjestämässään illanvietossa. Humalakuvaus, jossa David kokee olevansa ikään kuin itsensä ulkopuolella, sai minut suorastaan tikahtumaan nauruun:

Pimeä oli aiheuttanut jonkinlaista sekaannusta, ovi oli kadonnut. Haeskelin sitä uudinten seasta, kun samassa Steerforth tarttui nauraen käsivarteeni ja talutti minut ulos huoneesta. Astelimme portaita alas, toinen toisensa jälkeen. Alemmaksi ehdittyämme joku kompastui ja vieri alas. Toinen sanoi, että se oli Copperfield. Minua tuo valhe harmitti, kunnes havaitsin makaavani eteisen permannolla ja aloin uskoa, että väitteessä saattoi olla jotakin perää.

Eikä siinä kaikki. Tässä tarinassa kuten muussakin Dickensin tuotannossa minuun vetoaa ennen kaikkea se, että Dickens vie lukijan elämän suurten kysymysten ääreen. Hänen tarinoissaan on selkeä moraali, mikä kenties jonkun mielestä on tylsän vanhanaikaista, mutta itseäni tämä piirre viehättää. Tarinat vilistävät toinen toistaan kiinnostavampia henkilöitä, jotka tavalla tai toisella liittyvät itse tarinaan, usein monipolvisten sivujuonten kautta. Ja jokaisella näistä – koko suurella henkilögallerialla – on lukijalle jotakin sanottavaa.

Tämä verkkaisesti etenevä tiiliskivi oli juuri sitä pysähtymistä, jota työn uuvuttama opettaja kaipasi joululomallaan. Kiitokset sinne haudan taakse, arvon herra Dickens!

Charles Dickens
David Copperfield I & II
Suom. J. A. Hollo
WSOY
551 + 569 sivua

8 kommenttia:

  1. Tämähän kuulostaa jo hyvältä -- ja kovin erilaiselta kuin Oliver Twist tai Kaksi kaupunkia. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos siltä kuulostaa, niin lue ihmeessä joskus ja jatka tutkimusretkiäsi Dickensin tuotannon parissa! :) Ainakin todella erilainen kuin Kaksi kaupunkia (jonka olen lukenut ja joka on todella hieno, vaikkakin hyvin vakava!).

      Poista
  2. Ah Dickens ja David Copperfield. MIkä mainio yhdistelmä. Olen muutamiakin kertoja tämän tarinan lukenut ja olisi varmaan aika lukea taas jossain vaiheessa uudelleen. David Copperfieldissa on niin paljon muutakin kuin Davidin tarina - Dickensin henkilögalleria ja sivupolut on niin moniulotteiset. Yksi traagisisimpia ja jollain tavalla säälittävimpiäkin hahmoja tässä kertomuksessa on Steerforth.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olenkin tainnut joskus aiemminkin kuulla rakkaudestasi David Copperfieldiin? Hienoa kuulla, että tarina on sinulle niin tärkeä. Tällaisia suurromaaneita onkin varmasti hyvä lukea uudestaan – tarinassa on varmasti paljon löydettävää joka kerralla. Olen kanssasi samaa mieltä Steerforthista.

      Poista
  3. Voi miten mukava kirjoitus! David Copperfield on minun suosikkini Dickensin kirjoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Margit! Ja voi miten hauska kuulla! :) Kirja on todellakin valloittava! :)

      Poista
  4. Mukava bloggaus hyvästä kirjasta :)

    VastaaPoista